Avainsana-arkisto: Left Cold

Left Cold – Symptoms of Our Time

Ensimmäinen assosiaatio hämeenlinnalaisen Left Coldin debyyttiseiskaa kuunnellessa oli Entombed. Tämäpä piristävää, puhutaan kuitenkin pohjimmiltaan hardcore-yhtyeestä, eikä mistään väsähtäneestä death/thrash-poppoosta.

Apokalyptisellä introlla starttaava I tuo enemmänkin mielleyhtymiä länsinaapuriin, laulaja muistuttaa (?) Tomas Lindbergiä, raskas ja hidas riffittely puolestaan voisi toimia Disfearin ja At The Gatesin splittilevyn introna. Kakkosbiisistä alkaen meno on puolestaan reippaampaa, jossa semi-crustit kaahauskohdat yhdistyvät tanakampaan tamppaukseen. Nelosbiisissä tulee puolestaan yhtyeen Cleveland-vaikutteet, lähinnä Integrity, selkeiten esille.

Left Cold on eittämättä petrannut demostaan, ja on muutaman elinvuotensa aikana ottanut melko isoja harppauksia. Tekemistä kuitenkin löytyy ainakin soittotarkkuuden ja seiskan loppua kohden myös laulujämäkkyyden sarallta, mutta vahvasti oikealla polulla tässä kuitenkin ollaan.

Vaihtelua tällä 4 biisin tuotoksella on siis ainakin riittävästi, ehkä jopa liikaakin. Kryptisesti I-IV -nimetyt kappaleet eivät sellaisenaan avaa kovinkaan paljoa yhtyeen sielunmaisemaa, muttei tässä selkeästikään ihan perinteisten skene-juttujen (selkäänpuukotus, biletys, maailmanparannus) äärellä meuhkata. Ehkä tekeillä on Suomeen uusi (ensimmäinen?) holy terror -bändi, ja se jos mikä olisi hyvä ja tervetullut lisä kotimaan monipuoliselle hardcore-kentälle.

Left Cold -kilpailu

Hämeenlinnalainen Left Cold julkaisi hijattain debyyttiseitsentuumaisensa ”Symptoms of Our Time”. Luvassa metallista hardcorea, kuuntele vaikka itse:

Levyän julkaisijoina toimivat Johnny Park Avenue Records sekä Face Your Gods. Lammas Zinen lukijana sinulla on mahdollisuus voittaa yksi kolmesta arvottavasta finyylistä (keltainen, vihreä tai musta, tuurin mukaan) vastaamalla oikein oheiseen kysymykseen.

Kilpailu on päättynyt. Onnelliset voittajat ovat:
Marko Nyman, Hyvinkää
Kiira Laurila, Hämeenlinna
Petja Narmala, Helsinki

leftcold.bandcamp.com
jpar.blogspot.com
faceyourgods.blogspot.com

Hikinen iltapäivä kaupunginpuistossa – Ämyrock 2011

Suomen tiettävästi ensimmäinen ilmainen ja vielä reilun kaupan rockfestivaali leijui varjona kalenterissani. Vaikka esiintyjistä oli varma vain Kari Peitsamo, oli heinäkuun ensimmäinen viikonloppu varattu Ämylle alustavasti jo tammikuussa. Hommat menivät onneksi putkeen, jolloin pääsin matkustamaan vanhaan kotikaupunkiini jälleen kerran fiilistelemään hyvästä seurasta, musiikista ja sateesta. Mitä nyt sadetta ei tullut, vaikka sitä kuinka olisi odottanut.

Paikalle piti saapua jo puoliltapäivin tappavan tukahduttavassa helteessä, olihan aloitusakti niitä itseäni eniten kiinnostavia. Left Coldin taivalta jo pitempään seuranneena on mukava havaita bändin alati kehittyvän. Toisen kitaristin värväämisen ansiosta hämeenlinnalaisten tulkinta hardcoresta on alkanut syvempiä ja monipuolisempia sävyjä. Eihän bändi kuulostanut kovinkaan paljoa samalta edes viimeksi bändin nähdessäni, eikä siitäkään kerrasta ole kuin vain joitakin kuukausia. Mutta aloitusbändin pesti on aina epäkiitollinen, ja niin oli nytkin. Aikainen ajankohta, liian vähän yleisöä ja siihen suhteutettuna liian iso lava. Sama päti oikeastaan The Blassicsiinkin, joka puolestaan oli lähinnä sellaista musiikkia, jota kuuntelee ihan mielellään kuumana kesäpäivänä nurmikolla istuessaan… ja mielellään kylmä kalja kädessä, mutta siihen minulla ei nyt ollut mahdollisuutta, joten piti tyytyä yhtä raikkaaseen sitruunavissyyn. Basisti oli tosin sen verta kova jätkä, että muutaman kilometrin päässä ollut isäni soitti minulle ja valitti tärykalvot rikki poraavasta matalasta murinasta, jonka epäili olevan basso. Äänentasot olivat kyllä kaupunginpuistossa inhimillisellä tasolla, ja välistä sitä kuuli oman kameransa suljinäänen musiikin pauhun lomasta.

Ämy ei ole Ämy ilman sadetta, mutta sitäpä ei kuulunut tälle(kään) vuodelle. Sen sijaan Kari Peitsamo kyllä tuli ja soitteli biisejä, joita mies ei välttämättä muilla keikoillaan soittele. Siitä en sitten tiedä, miten obskuureja helmiä edustavat Urgent Need to Poo-poo in 1977 (Kakkishan on legendan mukaan perustettukin kännissä Peitsamon keikalla, joten jääkin toistaiseksi epäselväksi, montako uutta bändiä perustettiin tämän iltapäivän aikana ja kuinka moni niistä oikeasti etenee kännipuhetta pitemmälle?) tai keikan aloittanut ”Kaikki miksaajat pitäisi ampua / varsinkin lavamiksaajat” -runoilua sisältänyt rallattelu.

Ihan koko Peitsamon keikkaa en katsonut, pienen keskustavisiitin vuoksi. Saavuin paikalle parahiksi katsomaan Delay Treesiä, joka ei suurempaa ryntäystä lavan edustalle onnistunut masinoimaan. Bändin toistaiseksi ainoasta levystä en kauheasti perustanut, mutta keikalla tuli joitakin levyltä tuttuja biisejä yllättävänkin paljon. ”Kas, tämäkin oli siellä” -henkisiä ”ahaa”-elämyksiä tarjonnut keikka jäi kuitenkin kakkoseksi Poutatorven bilemeiningille. Lavan edustalla oli tuon kokoonpanon aikana ihan eri meininki, ja toki musiikkikin antoi siihen syytä. Luulin shown olevan jo lopussa, kunnes lavalle pölähtivät pingviini ja lähinnä teekannun suojahuppua muistuttava intiaani. Tai trumpetisti ja kiipparistihan siellä sekoilivat ja tarjosivat kansalle viihdettä.

Kaiketi tässä välissä lähti sitten piipaa-auto valot välkkyen kohti kaupunkia. Arvatenkin juomiseen liittyviä ongelmia, eli oli juotu joko liian vähän tai liian paljon. Tässä vaiheessa päivää vesipisteellä piti ravatakin jo alvariinsa. Aurinkolasiensa takaa leveästi hymyilevä Kauko Röyhkä veti akustisena soolotuotantonsa helmiä ja mies säteili kuin alkuillan aurinko: tuotteliaimmat ja musiikillisesti merkittävimmät ajat ovat jo takana, mutta lämpöä riittää silti jaettavaksi eikä väsymisen merkkejä juuri näy. Sitä paitsi omasta mielestäni ”Mieluummin vanha kuin aikuinen” on yksi kovimmista levyistä mitä Suomessa on koskaan tehty. Nurtsillahan se keikka meni fiilistellessä ja ihmisten kanssa paskaa jauhaessa.

Wastedin setti oli kova, vaikkakaan ei peruskovaa kovempi. Hittejäkin tuli ja uudet biisit eivät juurikaan tuosta linjasta poikenneet. Onhan niissä vähän enemmän I Walk the Line -sävyjä, mutta ne sulautuivat osaksi vanhojen biisien virtaa. Tervehenkinen urheilijanuoriso oli tietenkin ihan pähkinöinä Wastedista, mutta jotain kahinaakin siellä toisella puolella lavanedustaa oli ollut. Homma oli käsitykseni mukaan (pidätän oikeuden olla väärässä) äitynyt sen verta tuimaksi että Jampalta paloi hermot; mies lähti biisien välissä lavalta, piipahti aidalla ja palasi hetken päästä takaisin soittimensa varteen. ”Ei punk-keikkaa ilman järjestyshäiriötä”, kuten Ville asian ilmaisi. Ja tietenkin se sininenkin piipaa-auto pöllähti alueen reunalle, mutta keskityin itse mieluummin lavan ja sen edustan tapahtumiin, kun Ville hylkäsi soittokaverinsa ja lähti laulattamaan hurmoshenkistä yleisöään aidalta käsin.

Mutta mitäpä voi tästä lopuksi sanoa? No, omalta osaltani aika leppoisasti, vaikka viihdyin suurimman osan ajasta taka-alalla istuskellen ja pällistellen. Mutta eipä siinä, se oli kyllä erittäin hyvä tapa viettää kesäviikonloppua. Tätä kirjoittaessa on vielä vasta heinäkuu, mutta kalenterissa on ensi vuoden Ämyllekin tilaa.

[flickrfeed photoset=72157627027451513]

Hero Dishonest, Fun ja Left Cold Hämeenlinnassa

Hero Dishonest on ollut viime aikoina ahkerana. Uuden levyn julkaisun lisäksi sekopääkvartetti on ehtinyt myös hieman keikkailla Funin kanssa, joka on myös julkaissut uuden levyn. Näiden sekoboltsikarnevaalien Hämeenlinnan osakilpailun tapahtumapaikkana oli hämeenlinnalaisen Left Coldin treenikämppä, joka sijaitsi keskellä erästä hämeenlinnalaista teollisuushelvettiä. Lähdin liikekannalle hyvissä ajoin parin kaverin seurassa, mutta ajoissa oleminen kostautui. Paikalle saapuessamme ketään ei ollut vielä paikalla ja paikka oli tarpeeksi syrjässä että minnekään muuallekaan olisi viitsinyt enää mennä. Kaiken lisäksi ulkona oli perkeleellisen kylmä, mutta tilanne saatiin ratkaistua futista pelaamalla, eli käytännössä potkimalla tyhjää (jonkun jo aiemmin hylkäämää) Danone-jogurttipurkkia. Ainakin siinä pysyi lämpimänä. Aikaansa sai kulutettua myös roudaria leikkien.

Isäntäbändi eli Left Cold aloitti puolitoista tuntia ilmoitettua ajankohtaa myöhemmin, vaikka eipä tuo lainkaan haitannut. Left Cold esiintyi kolmimiehisenä, koska näiden basisti oli ”juoksemassa maratonia New Yorkissa”. Kyllähän basistin puuttumisen huomasi hieman ohuesta yleissoundista, mutta ei se dramaattisesti fiilistä latistanut. Setin lyhyys (vain muutama biisi) latisti hieman enemmän, eihän noin lyhyessä ajassa päässyt edes menoon mukaan. Parempi kuitenkin näinkin kuin ei ollenkaan, vaikka keikka jäikin selkeästi heikommaksi kuin viikkoa aiemmin näkemäni keikka Lighthouse Orch… Projectin lämppärinä.

Fun oli ihan hauska bändi. Edellisvuoden Puntalassa näin bändin ensimmäistä kertaa, ja silloin ei kolissut. Siihen saattoivat toki vaikuttaa väsymys ja harvinaisen hienot festarikelit, mutta nyt upposi paremmin. Eihän yhtyeen sätkivä noise rock ollut minulle kovinkaan tuttua, joten keikan anti oli siltä osin laiha. Tilanteen voi toki korjata esimerkiksi yhtyeen tuotantoon tutustumisella jälkeenpäin. Siinä missä Left Cold pärjäsikin tämän keikan ilman basistia, ei olisi Funin keikasta tullut yhtään mitään ilman tuota matalien taajuuksien mestaria. Soitanta oli juurevaa ja välistä tuntui, että jopa plektra oli turhaa hifistelyä.

Kyllähän se on myönnettävä, että Hero Dishonest ei toimi kotioloissa aivan yhtä hyvin kuin mitä se toimii livenä. Bändin maaninen livetaika toimii nimenomaan näillä pienemmillä keikoilla, joissa tunnelma on intiimimpi. Esimerkiksi edellisvuoden Ämyrockissa soitettu keikka ei oikein lähtenyt käyntiin, kun bändi oli kaukana lavalla. Silloin Herojen ja yleisön välillä oli pari metriä ja siinä välissä oli lisäksi aita. Nyt meno oli sen verran hikistä, että ulos mennessä tuntui siltä kuin olisi tullut saunasta. Vellun lavapreesens taas oli omaa luokkaansa, ja onhan äijä myös hemmetin kohtelias, kun kesken ryöpytyksensä huomauttaa auki olevista sepaluksista. Luulin, ettei mies tekisi mitään eriskummallisia temppuja, kunnes tämä päätti ryömiä maton alle. Tuon lähes koko lattian peittävän ja vaarallisesti edestakaisin liukuvan maton alta ei ole ilmeisesti lakaistu vähään aikaan, vaan eihän se tuota epärehellistä sankariamme lainkaan haitannut. Meno oli muutekin kaikin tavoin kaukana väsähtäneestä. Ei olisi uskonut, että bändi oli juuri ajanut satoja kilometrejä Rovaniemeltä.

Meno oli kaikin puolin railakasta, jopa siinä määrin, että päätin siirtyä kameroineni hieman sivummalle Herojen keikan loppuvaiheilla. En halunnut testata kamerani vedenpitävyyttä kaljalla. Keikkapaikan tilavuushan oli noin 20 neliömetriä, ja jengiä oli tarpeeksi tilan täyttämiseen; eräänkin paikallisen crustibändin jäsenistö oli edustettuna kokonaisuudessaan, samoin erään sairiolaisen punk-orkesterin miehistöä. Tupa oli siis täysi, mutta kenenkään ei tarvinnut murjottaa ulkona pakkasessa. Erittäin lämminhenkinen tapahtuma siis kyseessä, saisi näitäkin olla Hämeenlinnassa useammin.

[flickrfeed photoset=72157625341825678 username=piparnakkeli]

Valheen himoa Hämeessä – Lighthouse Project Suistossa

Lähdin lokakuisena torstaina suunnistamaan kohti Suisto-klubia hieman ennen kello kymmentä illala. Kävelin kaikessa rauhassa ja kiireettömästi, sillä en uskonut keikkajulisteessa mainitun ajankohdan pitävän tälläkään kertaa paikkaansa. Saavun sisälle, kun kello näytti lukemaa ”22:15”. Suureksi yllätyksekseni Left Cold meuhkasi jo lavalla, ja oli ilmeisesti riehunut siellä jo parin biisin ajan.

Left Coldin olin nähnyt aiemmin, keväällä jos tarkkoja ollaan. Tuolloin bändi oli samassa paikassa lämppäämäss Delta Force 2:n ja Riistettyjen keikkoja, ja bändin kokemattomuuden pystyi näkemään. Silloin kyseessä oli bändin toinen keikka, joten ymmärrettäväähän moinen oli. Nyt on keikkoja kuitenkin enemmän takana, ja sen kyllä huomasi. Bändistä ei ole vielä puolessa vuodessa tullut tanssilavojen kehäkettua, mutta suunta on oikea. Sitä paitsi Left Coldin uusi kasetti on varsin tiukkaa vääntöä, ollen huomattavasti tiukempaa räiskimistä kuin bändin hieman haparoiva ensidemo.

Aikaa oli kulunut suunnilleen kaksikymmentä minuuttia, kun Left Cold poistui areenalta. Siihen väliin tuli se pakollinen tupangi/mallaspirtelö/roudaustauko, joka ei sekään tuntunut kestävän kovin pitkään. Juuri kun sain iskettyä ahterini penkkiin, niin ”Atonement”-albuminsa vastikään julkaissut Lighthouse Project laittaa styrkkarit päälle.

Lighthouse Projectin edellisestä näkemisestä ei ole kulunut kuin vain neljännesvuosi, mutta Töminän keikka ei vakuuttanut samalla tavalla kuin tämä. Johtunee varmaan juurikin tuosta ”Atonement”:sta, joka onkin todella hyvin kasattu plätty. ”Atonementin” biisien lisäksi ohjelmistoon kuului oletetusti uusien ässäbiisien lisäksi hieman vanhempia paloja, mutta myös Musta Paraati -laina Peilitalossa. Jos arvon lukija pohtii, mennäkö Lighthouse Projectin keikalle omassa kaupungissaan vai murjottaako kotona yhtyeen levyä fiilistellen, niin suosittelen ensimmäistä vaihtoehtoa. Hyvien biisien kuulemisen lisäksi saa nähdä, kuinka Toni ja kumppanit irvistelevät ja kärisevät.

Lighthouse Projectin keikan loppumisen jälkeen lähdin kohti majapaikkaani. Kun ovi naksahti lukkoon, oli kello vasta 23:45. Eli sitä selvittiin kahden hösselibändin keikasta noin kahdessa tunnissa, johon sisältyi myös siirtymiset majapaikan ja keikkapaikan välillä. Näin ne hommat pitää arkena hoitaa!

[flickrfeed photoset=72157625273135056 username=piparnakkeli]

Left Cold – Demo 2009

Hämeenlinna-Hyvinkää-akselille sijoittuva Left Cold soittaa melko perinnetietoista hardcorea. Vain reilut puoli vuotta tosimielellä soittaneen kokoonpanon kokemattomuus toki kuuluu, mutta eipä hardcoressa ole ikinä ollutkaan kyse siitä, kuinka hyvin jotkin kitarajutut tai fillit menee; raakuudesta voi tälle bändille antaa kiitettävän arvosanan.

Kuten muillakin Suomi-bändeillä, myös Left Coldilla on melko persoonallinen soundi ja ote musiikkiinsa. Bändistä tulee varmasti vielä varteenotettava tekijä, kunhan keikkoja ja pari demoa saadaan vielä plakkariin, sillä kehitystä on kuultavissa jo demon sisälläkin, viimeisimmän An Eye For An Eyen ollessa selvästi jämäkin biisi niin soiton kuin laulunkin osalta.