Avainsana-arkisto: Last Laugh

Beartown Hardcorefest 8

Perjantai

Suklaajoulukalenterista (kaikkihan niitä käyttävät, right?) sai avata kolmannen luukun, kun oli aika uhmata Porin kylmettynyttä säätilaa. Kapusin 21-vaihteisen, käytettynä ostetun maastopyöräni satulaan ja vaihtelin vaihteita kahden toimivan vaihteen (helvetin kevyt tai helvetin raskas) välillä, kunnes huomasin vasemmalla puolellani irvistelevän seepran. Olin siis saapunut Baarikaapin nurkille! Astelin sisään, tilasin kiulullisen vettä ja palloilin ympäri baaria sellaisen tunnin verran, ennen kuin jukeboxin tarjoama mekkala (eli pääasiassa Pantera) vaihtui livemusiikin suloisiin säveliin.

Maailmanhistorian kahdeksannen BTHC-merkkiset bailut potkaisi käyntiin Enemyblood, tosin jonkin verran myöhässä. En myöhästymisen syistä tiedä muuta, kuin että jotakin tai jotakuta odoteltiin paikalle saapuvaksi. Enemyblood oli minulle tuntematon bändi, mutta kyllähän bändin metallinen hardcore vähintään kohtalaisesti toimi, vaikkei toisaalta sen kummemmin sytyttänytkään. Yleisö oli tässä vaiheessa iltaa (odotetusti) vielä hieman nihkeänä, kuten aina tämmöisten kekkereiden ensimmäisten bändien aikana. Kyllä siellä muutama pittaaja taisi setin loppuvaiheilla olla tuulimyllyjä simuloimassa.

Last Laugh oli Last Laugh. Lällärit soittivat kunnialla settinsä läpi nopeatempoista ja illan (ja oikeastaan koko festareiden) old schooleinta hardcorea ja Renne heitti epäkorrekteja vitsejä. Tekisi mieli toistaa joitakin niistä tässä raportissa, mutta enpähän kehtaa. Jostain syystä Last Laugh ei kokonaisuutena iskenyt kuitenkaan ihan niin kovaa kuin olin odottanut, mutta en osaa sanoa mistä se saattaisi johtua. Missään nimessä bändin keikka ei ollut huono, mutta ei se vuoden keikkojen top kymppiinkään pääse. Yleisö tuntui olevan parhaiten mukana myös Lälläreiden kohdalla setin loppupuoliskolla, varsinkin Cro-Mags -coverin aikana.

Perjantai-illan sai päättää End Begins. Bändi ei kuulemma treenaa kovinkaan usein, vaikka tuskinpa soiton hiominen tiheämmän treenaamisen avulla ei ole millekään bändille koskaan pahasta. Yleisö tuntui olevan paremmin messissä koko setin ajan eikä vain yhtä osaa siitä, ja tämä tietysti vaikutti positiivisella tavalla bändin soittoonkin. Vai johtuiko se sittenkin toisen kitaristin pimeässä hohtavasta kitarapiuhasta?

Baarikaappi soveltuu tämmöisille keikoille nykyään aiempaa paremmin, sillä keväällä tapahtuneen vesivahingon yhteydessä tehty remontti on avarruttanut lavan edustaa kiitettävästi. Edellisen kerran olin tämmöisiä pirskeitä todistamassa Baarikaapissa St. Hoodin ollessa mestoilla, jolloin tilan ahtaus ja yleisön suhteellisen suuri määrä eivät kohdanneet toisiaan. Tuolloin pitkässä ja kapeassa tilassa oli sen verran tukalaa, että jopa ovella sai varoa ettei äijänköriläitä lentele jalkoihin. Perjantaina kaljaakaan ei lennellyt kenenkään päälle ja ainoastaan yksi monitori oli vaarassa tipahtaa lavalla Lälläreiden setin loppupuolella.

Lauantai

Heti kekkereiden alussa väkeä näkyi olevan paikalla enemmän. Tosin osa porukasta ei tainnut olla paikalla niinkään bändien takia, vaan taisi olla joukossa pikkujoulujen juhlijoitakin. Pikkujoulukausihan on tosin startattu jo elokuussa, joten eipä tuo ole ihmekään. Katastrofin ainekset olivat kasassa tosin vasta sitten, kun tätä jengiä eksyi tanssilattialle, jossa (pääosin) porilainen No Second Thought aloitti settiään.

Porukka oli hyvin mukana, mikä oli itselleni lievä yllätys, kahdella aiemmalla näkemälläni keikalla bändi kun ei saanut yleisössään aikaan sen kummempia reaktioita. Olihan bändi kehittynyt ihan muutenkin, yhteissoitto alkaa pikkuhiljaa hitsaantua yhteen ja kappaleet tuntuvat kirjaimellisesti potkivan nyt enemmän. Mutta vaikka itselleni yleisön tuulimylly- ja kolikonpoimimisleikit tulivat yllätyksenä tämän bändin kohdalla, niin sille aiemmin mainitulle pikkujouluporukalle ne tulivat suorana järkytyksenä. Kontrasti Dingon ja hardcorekeikkojen yleisökäyttäytymisen välillä on valtava, jälkimmäisen keikoilla kun voi tanssia ja pussailla eturivin tuntumassa. Vanhempi polvi ei tietenkään ymmärrä, miksi nuoriso vain haluaa vain satuttaa toisiaan potkimalla ja riehumalla! Tässähän saa jo raportoijakin kyyneleitä silmiinsä!

53 Stabwounds on bändikartalla melko tuore yhtye, eikä kovinkaan moni tuttu ilmoittanut tuntevansa bändin tuotantoa. Myspace-sivun puutteenkin vuoksi bändiin on käytännössä pystynyt tutustumaan vain keikkojen kautta, joita ei niitäkään ole vielä montaa ollut. 53 Stabwounds soittikin vähintään kohtalaisen tasoisesti, mutta ehkä vielä jokseenkin haparoiden. Naislaulajan vetämän bändin soittaessa aloin aprikoimaan naisten vähyyttä tässä skenessä. Sen kauniimman sukupuolen edustajia ei kovin usein näe hardcore-bändien keulilla, enkä oikeastaan osaa keksiä järkeviä syitäkään tähän. Enpä tuosta nyt keksi mitään muuta kritisoivaa kuin onnettomat soundit, jotka riivasivat bändiä varsinkin setin alussa, jolloin rummuista ei kuulunut muuta kuin vain lautaset. Yleisö oli vähän nihkeästi mukana, mikä selittynee bändin tuntemattomuudella. All Out War-coverin aikana oli toki vähän enemmän äksöniä, vaikka ei kukaan varsinaisesti murjottanutkaan keikan aikana. Kyllä se siitä lähtee.

Koko viikonlopun ajan karvahattuun sonnustautunut MC Respector istua kökötti lavalle roudatulla vessanpöntöllä. Näin alkoi vuosittain Porissa ravaavan Ratfacen tämänkertainen keikka karhujen kaupungissa. Baarikaappi ei salli keikkapaikkana samanlaista rellestämistä kuin vaikkapa Metalliauringossa, mutta rottakuninkaiden alamaiset tanssivat ihan kiltisti pil(l)in mukaan. Mikäs se sellainen Ratface-keikka on, jolla ei pippeli vilahda? Rotat lähtivät melkein soittamaan covereitakin omien bailubiisiensä lisäksi; Raining Blood melkein lähti, mutta ei kuitenkaan. Homman nimi oli totuttuun tapaan ”More booze, more sex!”, ja hauskaa näytti olevan niin lavalla kuin sen edessäkin. Lopussa tietty käskettiin kaikkia painumaan v*ttuun. Noudatin käskyä, mutta jonkinlaisella viiveellä.

Ilman sen kummempia järjestyshäiriöitä saatiin nämä peeteehooseet kahlattua läpi, vaikka riski nahistelulle yhdessä vaiheessa olikin olemassa. Karhuja ei näkynyt, ellei sitten aivan välttämättä halua kuvailla joitakin tapahtuman osanottajia näiden ruumiinrakenteen perusteella sellaisiksi. Arvioin myös kuunnelleeni Panteraa jukeboxin kautta näiden kahden illan aikana enemmän kuin useampaan vuoteen kotioloissa. Mukavat kekkerit siis oli!

Last Laugh – The Worst Kind

Hetkellisesti kukkahattutätien järjestämien teetuokioiden suosikkipuheenaiheeksi päätynyt Renne Korppila haistattaa viimeistään nyt paskat kaikille. Edellisestä Last Laugh -nimen alla toteutetusta turpaanvedosta on kulunut jo kolme vuotta, joten nyt onkin jo korkea aika saada taas isän kädestä.

”The Worst Kind” alkaa äkäisesti ja kuulostaa vähintään yhtä vihaiselta kuin vesikauhuinen simpanssi marketin hevi-osastolla. Turpajuhlia pidetään yllä kymmenisen minuuttia muskelit ja otsasuonet pullistellen, kunnes pöydän alta suojaa hakenut kuulija huomaa tykityksen loppuneen. Last Laugh provosoi, aukoo päätään kaikille ja lopulta tarttuu rinnuksista kiinni samalla karjuen naama punaisena, mutta kuitenkin pilkkeen silmäkulmassa ja sarkastisuuden säilyttäen. Mutta jotta tämä silmitön raivo kuulostaisi jotenkin ymmärrettävältä, niin se on sovitettu vanhan koulukunnan hardcoreksi.

Jo keikoillakin kuultuja vihanpurkauksia on yhteensä kymmenen. Biiseissä on riittävästi vaihtelua, joten tämä Lälläreiden kanssa vietetty reilu kymmenminuuttinen ei mene hukkaan. Eniten kolahti kiekon ainoa suomenkielinen laulu, hyvin suorasukainen Vittu mitä paskaa. Biisi on tiettävästi Korppilan saaman ”positiivisen” medianäkyvyyden inspiroima, vaikka sen aihepiiri onkin helposti sovellettavissa kaikkeen muuhunkin. Se ei tosin ole seiskatuumaisen ainoa kappale, jolla vitutus ilmaistaan lyhyesti ja suoraan, sen kummempia korulauseita käyttämättä. Tämä musiikki sopii siis herkkien teehetkien taustalle ja munille potkiskelun soundtrackiksi.

Uudet biisit 07/2010

Kesäiseltä pleilistiltä löytyy kamaa black metallista elektro poppiin. End Begins on saanut uuden levyn nauhoitukset valmiiksi, ja tarjoilee levyltä ensimmäisen maistiaisen Angel Heart -biisin muodossa. Uusia levyjä on julkaisemassa myös mm. Novembersoundsbetter, Last Laugh ja Full Scale Conflict, joilta löytyy myös pari uutta maistiaista kummaltakin. Tuoreita tuttavuuksia ovat Haistelijat ja Mördär, sekä viime kuun demorääkissä menestyneet The Stockers! ja Bloodred Hourglass.

Avaa MySpace-player

Onko bändiltäsi ilmestynyt juuri uutta materiaalia? Ilmianna biisi, ja lisäämme uutuuskappaleen seuraavaan listaan!

Metalliaurinko 2010, lauantai

Armottomien bileiden lunnaat maksettiin tälläkin kertaa seuraavana aamuna, joten eipä yleisökato ketään päässyt yllättämään, tuskinpa edes päivän ensimmäisiä bändejä. Alley Godsin aloittaessa alue lähes ammotti tyhjyyttään, joten vokalisti Oskari joutui huutelemaan väkeä lähemmäs kuin torikauppias, joka yrittää myydä lanttuja karkinnälkäisillä lapsille. Sen verran virkeää porukka tuntui olevan, että yleisössä potkiskeltiin myös futista. Isolla lavalla ensimmäinen lauantaina soittanut yhtye oli Presley Bastards. Bändi kuulosti korviini ihan hyvältä, mutta suurin osa yleisöstä oli vielä joko nukkumassa krapulaansa pois tai laittamassa hommaa uuteen nousuun. Tästä syystä PB näytti hieman orvolta näyltä isolla lavalla, mutta oli paikalla silti enemmän jengiä kuin taannoisella Tampereen keikalla. Paskiaiset olivat koko päivän melodisinta musiikkia esittänyt kokoonpano, ellei sitten kaljateltassa myöhemmin esiintynyttä Jukka Kiesiä lasketa.

Third Man Down alkoi mekkaloimaan pikkulavalla, mutta itselleni bändin tuotanto ei ollut millään tavalla entuudestaan tuttua, joten keikan musiikillinen anti jäi itselleni hieman laihaksi. Metallista hardcoreahan sieltä tuli, ei sen enempää tai vähempää. Kaikki muut kyllä nauttivat keikasta. Mukavaa lisämaustetta keikka tosin sai saamarin kämäsestä, mutta helvetin hauskasta kyklooppivitsistä. ”Without or with Vaselin?” Riistetyt jäi minulta paskanjauhannan sun muiden aktiviteettien takia suurimmaksi osaksi näkemättä, mutta rutiinikeikalta tuo vähän haiskahti. Olen nähnyt viimeisen puolen vuoden aikana bändin jo kaksi kertaa aiemminkin, ja settilista oli niihin verrattuna lähes identtinen, mitä nyt pari biisiä saattoi tulla eri kohdissa. Eli pääpaino oli siis uudessa materiaalissa, muutamaa klassikkoa unohtamatta. Yleisö ei Riistetyillä juurikaan lämmennyt. (JP)

Kiesi

Oma festivaalikokemus alkoi Riistettyjen aloitellessa settiään, joten uuteen ympäristöön totutellessa meni bändin ja osa No One Is Safenkin keikasta ohi. NO1S:sta voisi kuitenkin sen verran sanoa, että mitä bändiä on viime aikoina todistanut, on ainakin omissa kirjoissa jonkinlaisena projektina alkanut bändi muodostua ihan omaksi kokonaisuudekseen, joka sisältää kaikki WTP:n ja Field Of Haten parhaat palat. Gute scheisse siis, täyspitkää odotellaan innolla. Seuraavaksi (lähes) paikallista osaamista päälavalla Breamgodin muodossa, ja täytyy sanoa, että vaikkei porilaset muiden illan aktien ohella mitään uutta tai ennenkuulumatonta (Cutdownia ja Merauderia lukuunottamatta) esittänyt, oli pitkästä aikaa kiva kuulla kunnon musiikkia.
Salkkaricore-pataljoona Fury Of Livez teki, mikäli spiikeistä oikein ymmärsin, viimeisen esiintymisensä. Bändin ideanahan on ihan hauska ja pätevät muusikot tekevät dödö-vaikuuteisesta paahdosta oikein toimivaa, mutta ehkä tämä juttu on tosiaan jo nähty (ja kuultu)? Joko ennen tai jälkeen Fury Of Livezin kaljateltassa esiintyi J. Kiesi, joka olikin vestareiden parhaimmistoa. Olisi voinnut soittaa pidempäänkin, tai vaikka useammalla roudaustauolla… Janos Velmusen Bussipysäkillä kuultiin ja muutenki oli tosi kivasti.
Cutdown palautti meiningin päiväjärjestykseen, esitellen samalla uuden basistinsa, paremmin mm. Ratfacen bassotaiteilijana tunnetun J:n (vai oliko sittenkin vain tuuraamassa, ihan ei välispiikit menneet jakeluun?). Uutta oli myös Esan ennenkuulumattoman runsaat välispiikit, oli tainnut bäkkäribaarin antimet tehdä tepposensa myös siellä suunnalla. Pientä hapuilua kenties uuden basistin kanssa, mutta tuskin ketää haittasi/kiinnosti. Huomattavaa oli myös aurinkoisen mutta kylmän sään kangistamien jäsenten veryttely pitissä, joka alkoi tässä vaiheessa päästä hyvään vauhtiin.

Lällärs

Last Laugh oli, no Last Laugh. Pornolehtiä luettiin ja muutenkin menttiin maukkaan ja mauttoman rajalla. Jossain määrin tällaista vanhemman koulun meininkiä on alkanut diggailemaan, ja sillä osastolla viime aikoina himan uudistunut (jos on bändiä vähän harvemmin todistanut esim. livenä) bändi kyllä osaa hommansa. Sopivasti vielä punkkiasennetta mukana.
St.Hood sai toimia vähintäänkin erinomaisena lämmittelijänä illan kauan odotetulle pääaktille. Bändi on kyllä huimassa vireessä, eipä ole turhia puheita runsaiden live-esiintymisien vaikutus bändien toimivuuteen. Pikkuhiljaa myös uuden levyn biisit alkavat elää omaa elämäänsä debyytin hittien tavoin.

Me-rau-der!1

Merauder on nimi, joka ei ehkä nykynuorison huulilla kauhesti pyöri, mutta vanhemmalle kaartille bändi on tarjoillut 90-luvun puolivälistä asti paljon ikimuistoisia hetkiä. ”Masterkiller” ja ”Five Deadly Venoms” ovat metalcore-genren ehdottomia peruskiviä, unohtamatta tietenkään uutta ”God Is I” -albumia, joka todisti bändin olevan kulta-aikojensa vireessä. Ja niin todista myös esiintyminen Harjavallassa. Jämäkästi Downfall Christilla alkanut setti tosin vaikutti hivenen tyngältä, sillä varsin pian oli kaikki reenatut biisit soitettu, encorena jouduttiin vetämään uusintana sekä Life Is Pain ja Masterkiller, mikä ei tosin tuntunut meininkiä paljoa latistavan. Päinvastoin, fiilishän olis vähän sama, kuin olisi nähnyt Merauderin KAKSI kertaa saman illan aikana! Itselle näitä klassikoitakin enemmän kolahti kuitenkin tuleva klassikko Gangsta, joka on viime vuosien – jos ei vuosikymmenen – parhaimpia metalcore-biisejä. Ikävä kyllä tätä ei enää uusintana kuultu, enpä käy siltikään valittamaan, melkoinen keikka joka tapauksessa.

Merauderin jälkeen oli olo onnellinen ja väsynyt, ja pikaisen rantasaunan jälkeen oli hyvä suunnata kotia kohti, joskaan näin onnistuneen illan jälkeen Marilynin jatkotkaan ei huutava vääryys olisi ollut. Vähän kyllä ihmetyttää, ettei porukkaa tänäkään vuonna sen enempää paikalle vaivautunut, sillä alue vaikutti pääesiintyjänkin aikana suhteellisen väljältä. Toivotaan että pirskeet jatkuu kuitenkin myös tulevina vuosina, sillä ei tämän parempaa kesänavausta voi olla. (JT)

Last Laugh – Dead Serious

Kerro meille mikä sinulle on pyhää, niin teemme pilkkaa siitä ensi numerossa… Last Laughin toinen julkaisu rääpii päätä, provosoi ja vittuilee isommille, niin kuin oikean punk-bändin pitääkin. Korville saavat hipit, positiivarit, scenejeesukset ja niin edelleen. Tämä on sitä asennetta, joka sai minut aikoinaan kiinnostumaan punkista.

Voidaan sanoa, että Last Laughin asenne on kierolla tavalla kohdallaan. Nykyään punkiksi luokitellaan lähes kaikki mtvryönästä lähtien, joten ymmärrän LL:stä purkautuvan vihan. Punkbändiksi soundit ovat levylle ruuvattu liian hyviksi, ja levyltä on kuultavissa jopa heviriffejä! Tuottaja/äänittäjä ”Riffi Malinen” on yrittänyt selvästi pilata tapetit ja tunnelman, sillä itse olisin odottanut piirun verran tönkömpää tavaraa. Mukavaa kontrastia ja höystettä Last Laughin biiseihin tuo Masan mikkihiiri –tyyliset välipöhinät ja muutamat napakat samplet biisien väleissä. Pakko on vielä mainita, että levyn ainoa suomenkielinen biisi Olen nähnyt Jumalan kuulostaa aivan yksyhteen edesmenneelta Dun Delion yhtyeeltä.

Last Laugh tuo sceneen takaisin sen vaarallisuuden, jonka jotkut apinat on meiltä varastanut. Kun maailma ei riitä ja vituttaa, muista kolme homoa eteläpohjanmaalta nimimerkillä vehkeet kuin veturit. Vinyyliversiona levy löytäisi paikan klassikkopinosta. Toimii!

Business City vs. Hellsinkidz

HC:a Oranssiklubilla ei ole kovin yleinen sattuma, joten paikalle oli tietty mentävä. Porukkaa oli sadan tuolla puolen, jengiä verotti varmaankin toisaalla räyhännyt Wasted ja jotkut muut asiat. Paikalle saavuttiin sporalla eli metrolla, jossa oli tunnelmaa kuten tavallista aina viikonloppuisin.

Lahden kölvit Out Of Breath aloitti soitannan ja kovin varovaiselta tuntui aluksi. Meininki tiukkeni kuitenkin loppua kohti ja tulipa mieleen tästä Lappeenrannan Worth The Pain, ainakin biiseiltään. Ei yhtään paskempi sinänsä ja plussaa vielä, että luottivat ainoastaan omaa maz-q:n keikalla.

Black Betsy näytti sitten miten kujalla väännetään itsevarmasti näinä rimpuilun kulta-aikoina. Homma ei kuitenkaan revennyt niin irvokkaaksi kuin kujaväännön 1. erässä tammikuussa jolloin paidmyduesjätkät päättivät hakata toisiaan BB:n tahtiin. Rankkuutta lisää myös vähän karkeammat soundit ja varsinkin kitarassa oli riittävästi rätinää, sekä melkein eikä just -tyyppinen soitto. Vokalistinsa on karismaattinen hahmo ja tyrmäsi erään toisen kari-smaattisen hahmon rynnätessään yleisön halki yhdessä vaiheessa.

Las Satsumas pisti iloisesti hammodilla 14-15 biisin ajan. Koverina kuultiin ainakin itselle ennenkuulumaton versio State of Alertin Lost in Spacesta sekä Shitter Ltd:in (s)hitti, sekä jokunen tulevalta ep:ltä. LL on aina sama homma livenä; 60% hc:a, 35% punkia ja loput 15% vittuilua, niinkuin nytkin. Meinasivat yhden kerran soittaa väärin, mutta tilanne korjattiin lennosta sittenkin. Niinikään Spude meinasi sanoa välispiikissään yhden kerran jotain järkevää, mutta korjasi tilanteen.

Sitten End Begins Lahesta ja kokoonpano oli vahvistettu kitaristilla, joka on erään kotimaisen nettirievun piällysmies. Tämä toi tanakkuutta sointiin, joka eroaa nyt taannoisesta minicd:stä niin kuin kaksi toisistaan erossa olevaa asiaa. Keikka oli parempi kuin vähän aikaa sitten nähty Semifinalin setti, ja nyt pittikin oli läsnä. EB eroaa muista Suomen hc-akteista erityisesti laulaja Kehon omalaatuisen äänenkäytön ansiosta ja suorista metalli- ja jopa grindivaikutteistaan. Kuitenkin kyseessä breakdownien ym. (basistin tuulihousujen) perusteella on leimallisesti hardcorebändi piste.

Last Laughin pikkujoulut

Kun Turussa järkätään keikkoja, niin tuntuu että niitä järkätään sitten ihan huolella. Näinpä siis viime perjantaina, jolloin kaupungissa oli neljä punk ja hardcore -alan musiikkia käsittävää keikkaa samana päivänä eri mestoissa. Itse otin suunnan Klubille, jossa oli luvassa eniten hardcoren suuntaan painottunut tarjonta, sillä Turun omien poikien Knife Edgen lisäksi paikalla oli kolme muuta orkesteria Helsingistä ja Lahdesta.

Paikalle saavuttaessa yhdeksän jälkeen oli klubi vielä tyhjillään, mutta pikkuhiljaa alkoi porukkaa valua sisään. Joskus, olisikohan ollut kymmenen jälkeen, aloitti Knife Edge, joka iskeytyi lavalle naamioiden kera. Pojathan soittavat raskasta metallivetoista hardcorea ja setti tarjosi tuttujen demobiisien lisäksi muun muassa uuden ja parhaan biisin, jolle ei nimeä vielä saatu tietää. Takuuvarmasti toimivat ”We Fight On The Floor” ja ”The Last Hour” hoitivat homman kotiin kiistatta. Energistä lavaesiintymistä jätkiltä irtosi ja setti rullasi muutenkin mukavasti alusta loppuun. Keikkaväkivallan osalta Knife Edgen aikana sai kärsiä ainakin eräs klubin ”tiskin” tolpista, jonka joku jyräsi varsin väkivaltaisesti katki. Keikan jälkeen otin pari KE:n pojista haastatteluun ja tuosta sisällöltään lievästi arveluttavasta sessiosta lisää hieman myöhemmin.

End Begins aloitteli jo ennen kuin saimme Knife Edgen Antin ja Ollin kanssa läpät loppuun ja yksi biisi setistä taisi mennä sivu suun. Wartime All The Time minin hitit kuultiin kaikki ja mikäpä siinä kuunnellessa tiukkoja biisejä kuten ”No Tomorrow” ja ”Suicide Man”. Uutta matskua piakkoin (??) tulevalta Hometown Pride -kokikselta kuultiin myös. Tämäkin bändi on aina mukavaa katseltavaa ja Kehon lavasuoritus tuntuu kirjaimellisesti puristavan miehestä ilmat pihalle joka keikan jälkeen, hienoahan se on että antaa kaikkensa performanssin eteen. Hyvät fiilikset jäi End Beginsin keikasta ja pojat saisivat minun puolestani tulla soittelemaan Turkuun useamminkin. Myös nämä jätkät otin haastikseen keikan jälkeen ja kuulumisia bändiltä saatte lukea lähiaikoina.

End Beginssin poikien kanssa pitkäksi venyneen session takia missasimme suuren osan Last Laughin performanssinta. Oldschool hardcoresta musiikilliset vaikutteensa ammentava Last Laugh oli kuulemani mukaan tarjonnut jos jonkinlaisia välispiikkejä ja tietysti tuttuja kappaleita poikien uudelta levyltä. Muutaman kuvan sain sentään napattua ennen kuin setti oli kokonaan ohi. Vaikka tätäkin olisi kyllä mielellään hieman pidempään katsellut, oli seuraavaksi luvassa kuitenkin yksi maamme kovimmista hardcore/metalli orkesterista.

Down My Throatin taisin viimeksi nähdä jopa niinkin kauan sitten kuin alkuvuonna Rooster Festeillä, joilla bändin keikka oli niin saatanan kova, että sain monoakin naamaan. No kunhan Down My Throat sitten kiipesi lavalle, oli odotettavissa jonkinasteista kung-fuilua myös tanssilattian osalta. Ja kyllähän keikka lähti käyntiin hyvällä taistelutahdolla lattiankin puolella, mutta meno hyytyi kuitenkin paikoitellen. DMT:n uutta matskua tuoreelta Through The River Of Denial lätyltä kuulin ensimmäistä kertaa livenä nyt ja mikäs siinä, kun materiaali toimii helvetin hyvin myös lavan suunnaltakin. Välillä kuultiin tietysti myös vanhoja hittejä bändin ekalta levyltä ja juurikin nämä biisit saivat lattian välillä nyrkkejä ja jalkoja valtoimenaan vellovaksi mereksi. Helsingin pojat vetivät keikan tiukasti ja tunteella ja fiilis oli mahtava, enpä kyllä ole koskaan DMT:ltä huonoa keikkaa nähnytkään. Encorena kuultiin ”Keeping On, Keeping On” Real Heroes Die lätyltä ja tämä biisi oli loistava lopetus illalle.

Perjantai-ilta täyttyi tällä kertaa siis hyvistä kotimaisista hardcore orkestereista, joita kyllä kelpaa lähteä katsomaan toisenkin kerran, eli ne jotka eivät Klubilla olleet tapahtuma-ajankohtana, suosittelen ensi keikan tulessa raahautumaan paikalle.

Last Laugh – S/t

No niin, vihdoin ja viimein! Tätä lättyä on odoteltu kuin kuuta nousevaa. Helsinkiläinen Last Laugh lataa tiskiin levyllisen vanhan koulun hardcore-punkkia perinteikkäästi kantaaottavilla lyriikoilla. Levy on hyvää vaihtelua tällaisena aikana, jolloin valtikkaa hyväilee ”tuttu ja turvallinen” metalcore.

Suurin piirtein minuutin mittaisia piisejä on levyllä 17 kappaletta mikä on juuri hyvä määrä. Jos tällaista tuuppaamista laitetaan levylle kolmatta kymmentä kappaletta, niin siihen pakkaa kyllästymään. Johtunee kappaleiden määrästä että tällä levyllä jokainen kappale pääsee oikeuksiinsa ja näin myös jäävät mieleen paremmin. Koko levy on tasavahva suoritus bändiltä, jonka soittajia löytyy, yllätys yllätys, muistakin alan yrittäjistä (Cutdown, Bleeding Heart). Kansissakaan ei ole mitään turhaa kikkailua väreillä vaan näppärällä mustavalko-tyylillä ollaan liikenteessä. Uskoisin että bändi tällä tuotoksellaan jättää jonkinlaiset arvet joka harkkokore punkin välilihaan.

Levyltä on vaikea allekirjoittaneen nimetä suosikkejaan. Väitän että levy toimii kokonaisuudessaan paremmin kuin yksittäisinä piiseinä. Kyllä tällä saa ihanasti keskushermostonsa pilattua. Kyllä siinä on taas paikallisen pubin laitapuolen kulkijat ihmeissään kun tutun ja turvallisen iskelmän kyytipoikana soikin Last Laugh, jos nyt tämä sinne jukeboksiin asti saadaan kuskattua.
Lyhyt tuli arvostelusta mutta eipä levykään pitkä ole. Ostakaa levy, kuunnelkaa ja miettikää sitten kannattiko ostaa. Eipä mulla muuta tällä kertaa.

Last Laugh

”Viimenen nauru on se paras nauru”, sanoo suunnilleen vanha sananlasku. Niinpä ensimmäisen keikan jälkeen otin Last Laughiin yhteyttä ja tiedustelin kuulumisia. Kitaristi Matti ja laulaja Renne vastailivat kysymyksiin.

Voisitteko aluksi kertoa miten bändi sai alkunsa? Miehistöllännehän on aikaisempaa bänditaustaa, voitteko kertoa niistä hieman enemmän?

Matti: Jollain keikalla Rennen kanssa tultiin siihen tulokseen, että vanhemman tyylin harkkorea ois siistiä soittaa. Ilmotusluontoisesti sitten kerrottiin Karsalle, että se tulee hakkaamaan rumpuja. Asko kaapattiin mukaan vissiinkin yhet treenit ennen kuin mentiin nauhottaa demoa. Muita bändejä tällä hetkellä on mun kohalta mm. Cutdown ja Sauruzz, jossa Askokin vaikuttaa ja Askolla vielä Bleeding Heart. Karsa on soitellut Drop Forgedissa ja Cutdownissa ja Rennen edesmenneisiin bändeihin kuuluu ainakin Detached, Justice Shall Prevail ja The Wrongdoers.

Mistä idea tällaisen vanhan koulun hardcore-bändin perustamiseen?

Matti: Haluttiin lähinnä toteuttaa oman näkemyksen mukaista hardcore punkkia. Muut omat bändit kulkee metallisempia polkuja eikä oldschoolia sillä hetkellä tuntunut soitettavan Suomessa liikaa. Karsalle riitti kun se kuuli sanayhdistelmän ”Negative Approach” sopivassa nousuhumalassa.

Pidättekö Last Laughia pelkästään hetkellisenä projektibändinä vai onko tarkoitus mennä pidemmällekin (mitä ikinä se sitten tarkoittaakin…)?

Matti: Kyllä tän on tarkoitus olla ihan oikea bändi, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin, kuten sanoit. Tehdään sellasia biisejä mistä itse tykätään ja pidetään hauskaa.

Miten kuvailisitte musiikkityyliänne? Pyrittekö erottumaan musiikillisesti samantyylisistä bändeistä?

Matti: Ekana ajatuksena oli Negative Approachin suuntanen materiaali Slapshotia unohtamatta. Biisejä tuli kuitenkin aluksi tehtyä vähän laidasta laitaan, mitä milloinkin, ja samassa tahdissa heitettiin niitä roskiin. Mitään sen kummempaa omaa juttua ei olla pyritty tekemään. Ainoastaan sellasta musaa mitä ite kuuntelis.

Renne: Nyt kuitenkin tuntuu ainakin omasta mielestä siltä, että tietynlainen linja on löytynyt. Eli kaikki demolle päätyneet biisit kuuluu edelleen ohjelmistoon.

Entäs sanoitukset? Ei kuitenkaan ihan otsakurtulla mennä?

Renne: Sanoituksissa on sekä vakavampaa osastoa että sitä pilkettä silmäkulmassa. Nämä kaksi asiaahan eivät sulje toisiaan pois, vaan ainakin omasta mielestäni monet meidän biisit on vakavia aiheita enemmän tai vähemmän sarkastisen näkökulman kautta esitettynä. Aiheet pyörii näitten scene-puintien, yhteiskunnallisten juttujen ja henk.koht. osaston ympärillä.

Minkälaista palautetta olette saanut lokakuun Torven keikasta ja demosta?

Matti: Vasta yksi keikka takana, joten niistä ei palautetta hirveesti ole vielä tullut. Kai siitä meidän Torven keikasta joku oli pitänytkin. Demo julkastiin sopivasti siinä keikan alla, eikä kukaan ole vielä ainakaan uskaltanut tulla päin naamaa haukkumaan. Positiivisin palaute tähän mennessä on varmaankin ”hyvää punkkia”.

Entä tästä eteenpäin? Onko luvassa lisää julkaisuja, keikkoja tai muita bändiin liittyviä projekteja?

Matti: Keikkoja on vuoden vaihteen jälkeen tulossa pari. Tampereella ainakin tammikuussa ja jotain muuta säätöä. Jostain kasettikokoelmasta on ollut puhetta ja uus demo tehdään varmaan saman tien kun saadaan tarpeeks biisejä kasaan. Nykyisellä tahdilla siihen ei välttämättä mene kovinkaan paljon aikaa. Tiedoksi vaan Pekille, että tullaan taas musastudio Lifeen, vaikka väkisin. Paitoja ja muuta sälää tulossa varmaan myös myöhemmin.

Last Laugh – Demo 2004

Ehkä olisi pitänyt maksaa tästä demosta se kaksi euroa, niin ei nyt tarvitsisi nuolla väkisin bändinjätkien perseitä, ilman ilmaisen promokappaleen tuomaa painetta. Yritän kuitenkin sivuuttaa sen koska olemme täysin riippumaton ”mediapaja” ja yritän toimia harrastelijamaisen objektiivisesti, enkä siis ammattimaisen subjektiivisesti.
Aloitetaan ihan bändin perusfaktoista. Kyseessähän on uusimaalaisen Last Laughin ensituotos. Ihan nöösiporukasta ei ole kyse, sillä onhan kaikilla neljällä jäsenellä Chambers-forumilla yli tuhat viestiä ja tämän lisäksi bändin kitaristi vaikuttaa Cutdownissa ja basisti Bleeding Heartissa. Laulaja-Renne on myös takonut omaa rautaansa, viimeksi Oi!-bändi The Wrongdoersissa. Rumpalikin on päässyt kokeilemaan kepeillään monen kalvon kestävyyttä. Last Laugh menetti lavapoikuutensa lokakuun lopulla Lahden Torvessa, juuri demon ulostusajankohtana. Sehän oli kiva yhteensattuma(?), ensin nautittava live-esiintyminen ja sen jälkeen vielä kotiin korvia hypistelemään keikalta saadusta tuliaisesta. Itse demo sisältää peräti kymmenen haipakkaa old school rutistusta, esikuvien löytessä 80-luvun alun hardcoren suunnalta. Perustuksiltaan Last Laugh hoitaa hommansa pilkesilmäkulmassa, mutta silti se osaa olla vakavasti otettava. Rutiini on soitossa selvästi aistittavissa. Varjopuolena taasen se, että toistuva kuuntelu alkaa puuduttamaan melko nopeasti, vaikka kokonaiskesto on hädin tuskin yli kaksitoista minuuttia. Tosin levyltä löytyy ne hititkin eli oivat osumat: Told you once, kaikessa yksinkertaisuudessaan inhorealistinen Hitler was a nazi sekä demon päättävä Left it all behind. Päätänkin arvion lähes runollisen hurmokselliseen toteamukseen: Että semmosta.