Avainsana-arkisto: Lamb of God

Lamb Of God – Resolution

Vankilafarssin keskelle kesällä joutunu amerikkalainen Lamb Of God julkaisi alkuvuodesta kuudennen albuminsa. ”Resolution” pitää sisällään 14 groovaavaa thrash metal -kappaletta, ja osaltaan jatkaa yhtyeen onnistuneiden levyjen sarjaa.

Levyn avaava lyhyt ja ytimekäs Straight for the Sun toimii hienosti, ja siitä jää thrash metallin piirteet päällimmäisenä mieleen. Muissa kappaleissa heijastuu mielestäni pienoinen hardcore-vivahde, joka ei tee kuitenkaan biiseistä huonompia. Päinvastoin, levy kuulostaa raskaammalta ja agressiivisemmalta kuin esimerkiksi ensimmäiset kaksi albumia. Kappaleiden aiheet menevät aina politiikasta uskontoon, esimerkiksi The Number Sixissä on hyvin kantaaottavat lyriikat, muistuttaen aivan alkuaikoja, jolloin ”Jumalan Lammas” oli vielä ”Burn The Priest”.

Tsekeissä yli kuukauden pidätyssellissä viruneen ja hiljattain kotimaisemiin tulevia oikeustoimia odottelemaan päässeen Randy Blythen jo tavaramerkiksi muotoutunut laulutyyli toimii jälleen loistavasti, ja saa allekirjoittaneen muistelemaan nostalgisia aikoja, kun ”Ashes of the Wake” -albumi ja Lamb Of God oli jotain uutta ja todella hienoa. Ja niin se on edelleenkin. ”Groove metal” kuvaa musiikkia hyvin; ”Resolution” on sekoitus monta eri tyylisuuntaa, ja riffit ovat raskaita ja vaihtuvat nopeasti; kiitos Adler-Morton kitaristikaksikolle. Sinkkulohtaisuna julkaistu Ghost Walking nousee levyn parhaimmaksi kappaleeksi.

”Resolution” on kaikinpuolin vahva albumi. Blythen laulu toimii ja kitarat kuulostavat mahtavilta. Jotain kuitenkin puuttuu, jokin pieni puute albumissa on, koska tämä vakuuttaa mutta ei jää pysyvästi mieleen. Tasaisen hyvää mättöä kuitenkin, kieltämättä. Tuska-keikan peruuntumisen jälkeen voidaan odottaa takaisinmaksua, ja kun Lamb Of God seuraavan kerran saapuu Suomeen, suosittelen ehdottomasti olemaan paikalla.

Lamb Of God ja kumppanit Kulttuuritalolla

Mikä yhdistää Jimi Hendrixiä, Led Zeppeliniä, Metallicaa ja Lamb of Godia? Tietysti Helsingin Alppilassa, Linnanmäen kupeessa sijaitseva Kulttuuritalo, jonka Alvar Aalto legendan mukaan luonnosteli Klubi-askin kanteen. Historian siipien väreilyä oli siis ilmassa, kun saavuin tähän tuhtiin, neljän bändin voimin mesottavaan, Pure Jenkki (metalli) -iltamaan maaliskuisena maanantaiehtoona.

Ensimmäisenä kuultu Between The Buried And Me oli ainakin nähdyn keikanpuolikkaan perusteella melko erilainen, mitä aiemmat kohtaamiset, lähinnä ”The Silent Circus” (2003) ja cover-albumi ”The Anatomy Of…” (2006), antoivat odottaa. Alkuaikojen melko tyypillisestä mutta myös tietyllä tapaa omaperäisestä metal/deathcoresta on edetty vahvasti progressiivisemman metallin suuntaan. Kuullun perusteella mielenkiinto myös yhtyeen uudempaa materiaalia kohtaan heräsi, joskin eipälen kuinka tällaista livenä jaksaa kuunnella. No, Provinssissahan se sitten nähdään.

August Burns Red nähtiin nyt toista kertaa, ja täytyy myöntää että molemmilla keikoilla on bändi jättänyt hyvän kuvan itsestään. Metallista corea joillain teknisimmillä kohdilla, basistin ja kitaristin hilluessa lavalla varvassandaaleissa. Unearth sekä jessecorebändit As I Lay Dyingin johdolla tästä tulee mieleen, ja varmasti otan lähempään tutkiskeluun, jos tällaista kamaa jaksaa vielä joskus himassa kuunnella.

Jotta jumalan karitsaa seuraavia ei liian helpolla päästettäisi, oli luvassa vielä yksi akti ennen pääesiintyjää, Lamb Of Godin vanavedessä koko ”Wrath”-kiertueen seilaava Job For A Cowboy, jolta jostain kumman syystä odotin nähtyä ja kuultua enemmän. Viemäriörinöin laulettua death metallia, josta aavistuksen metalcorea saattaa löytää. Ehkäpä soundien mutta myös osaksi turhan monimutkaisten biisien ansiosta setistä jäi mieleen oikeastaan vain rumpupäristelyllä starttaava biisi Ruination (juurikin tuon rummuttelun ansiosta). Joku oli ilmeisesti bändin nähnyt kuitenkin aiemminkin, sillä yleisö tuntui olevan viimeistään tässä vaiheessa hyvin mukana.

Kaikki lämppärit saivat (tietenkin) nauttia melko paskoista soundeista, joka osaltaan vaikutti kuuntelukokemusten nihkeyteen ainakin uusimpien tuttavuuksien kohdalla. Muuten Kultsa toimi kyllä ihan mallikkaasti myös raskaamman musiikin konserttipaikkana, varsinkin kun soundit jotenkin yllättäen saatiin illan pääesiintyjälle kohdilleen.

Jostain syystä Lamb Of Godin ”Pure American Metal” on parilla aiemmalla kerralla jättänyt vähän kylmäksi. Onko syynä sitten rutiininomaiset esiintymiset, Randy Blythen jokseenkin inhottavan oloinen persoona (älkää kysykö miksi, katsokaa ”Killadelphian” bonus-DVD), vai vaan riittämättömän hyvät biisit, mutta mielenkiinto ei tahtonut taaskaan pysyä kasassa keikan loppuun saakka. Illan 16:n biisin settilistasta loihtisi järkyttävän kovan puolituntisen, sillä kukaan tuskin pystyy väittämään Now You’ve Got Something To Die Forin tai Redneckin kovuutta vastaan. Tunnin jälkeen alkaa kuitenkin väistämätön puutuminen iskeä kuuloelimiin.

Jengi oli ensitahdeista haltioissaan, ja kapeahko mutta leveä ”seisomakatsomo”, joka lavan ja istumakatsomon väliin muodostui, tihkui keikan loppua kohden hikeä. Suurelle yleisölle ilta oli varmasti suuri menestys, vaikka itse nautinkin karitsani mieluiten kotona, oman ruokapöydän ääressä.

Provinssirock 2007

Mitä helvettiä sitä voisi kirjoittaa festarista, joka periaatteessa jo yhden vuoden jälkeen on nähty, mutta jonne silti tulee aina lähdettyä ja jossa aina on niin kivaa? Olihan Provinssirockissa tänä vuonna ehkä historiansa (se vähäinen, mitä on itse tullut osallistuttua) mielenkiintoisin kattaus mitä omaan musiikkimakuun tulee, mutta voiko joku tosissaan väittää nauttivansa festarikeikoista, saatika lukevansa niistä vielä jälkikäteen?

Positiivista

Hatebreedin saapuminen ensimmäistä kertaa Suomeen oli varmasti monelle kesän mieluisin uutinen. Lisäksi esiintymisen siirtyminen Ilosaaresta Provinssiin osoittautui onnekkaaksi sattumaksi, sillä meininki Saarilavalla oli festivaaliaspekti huomioiden ihan mallikasta. Kierttaria perseelleen ei tietenkään saanut vetää, mutta kyllä siellä mustelmien makuun ihan mukavasti pääsi. Bändi keskittyi luonnollisesti enemmän uudempaan numetal-materiaaliinsa, mutta kyllä niitä vanhempiakin hittejä saatiin onneksi kuulla. Festarikesän parhaita hetkiä.

Lauantaina plussan puolelle ylsi myös Mokoma, jonka suviyönhämyinen esitys salmarilla terästetttynä loi miellyttävää tunnelmaa pimenevään iltaan.

Ennen sunnuntaihin siirtymistä kerrottakoon lyhyesti vielä perjantain kuulumiset; Flogging Mollyn käsittämätön suosio päälavalla löi ällikällä, Stalingrad Cowgirls vakuutti trioksi erittäin muhkealla soundillaan. Joen rantaan sijoitettu kodikas keputeltta tarjosi oivan tekosyyn virkistäytymiselle lavalta toiselle siirryttäessä. Eli kuten arvata saattaa, loput bändit jäi siis näkemättä… Festareialueelta löytyi myös kuulemma parakkiin kyhätty disko, jonka tietysti missasin.

Sunnuntai oli hyvistä ennakkoastelmistaan huolimatta erittäin väsynyt. As I Lay Dying pohjusti hyvällä esityksellään tulevaa suosiota maassamme, keräten Rytmiteltan liepeille kiitettävän yleisömäärän. Lamb of God takoi puolestaan festareiden viimeisenä esiintyjänä kotiinlähtöä odottavien silmissä piinaavaan pitkän setin punaniskametalliaan, huonoista soundeista ja puolityhjästä teltasta huolimatta mukiinmenevä esitys. Olisipa kiva nähdä nämä bändit joskus muissa merkeissä.

Negatiivista

Pahiten kirpaisi odotetun Amy Winehousen peruminen ja siitä kuuleminen viisi minuuttia ennen keikkaa sen jälkeen, kun hirveällä kiireellä oli saatu majapaikka tyhjennettyä, tosin Isoo-teltan paskan tunnelman ja järkyttävän äänentoiston huomioiden olisi siitäkin esityksestä jäänyt varmasti ulosteen maku suuhun. Tämä Ankea Areena onnistuu vuodesta toiseen piinaamaan festarivieraita, mutta jatkettakoon purnausta vaikka Ilosaari-raportissa… Ikävää näillä festareilla on myös se ikuisuusongelma, että luvattoman paljon hyviä bändejä jää näkemättä. Tällä kertaa varsinkin kehuja saaneiden Animal Alphan ja The Blood Brothersin missaaminen jäivät kaivelemaan.

Hyvän underground/indie-osaston vastapainona olikin sitten varsin väsyneet vetonaulat. Ainakaan meikäläistä ei Velvet Revolver, Patti Smith tai edes Scissor Sisters saaneet syttyymään, vaikka viimeksimainittu toki jatkomusana toimi erittäin hyvin.

Näin siis tällä kertaa. Jokainen voi peruskoulumatikalla laskea plussat ja miinukset yhteen, ja todeta, että voiton puolelle jäätiin jälleen kerran.

Lamb Of God – Sacrament

”Haluaisin kiittää vaimoani, perhettäni sekä ystäviäni. Te kaikki muut 99.9999% ihmiskunnasta olette pelkkä tauti maan päällä. Jos minulla olisi geneettinen pommi joka tuhoaisi Teidät kaikki – pudottaisin sen nyt.”

Kas näin hienotunteisesti kuuluvat vokalisti Randy Blythen kiitokset uuden levyn kansilehtisessä ja ei muuta kuin päätä heilumaan. Tämä Lamb Of Godin ärisevä äänitorvi, joka kävi levytystä varten myös laulunopettajan tunneilla, on aina ollut melkoisen intohimoinen ja suorasukainen kommenteissaan ja ymmärrettävästi hänen omat vaikeutensa levyä äänitettäessä ovat vaikuttaneet em. ”kiitoksiin”.

Niin, ”Sacrament” ei ollut bändille pelkkä piknikki puiston nurmikolla, mutta näiden kavereiden kohdalla musan tekeminen ei ole koskaan sitä ollutkaan. Kaikesta huolimatta suurelle levy-yhtiölle äänittävä bändi on pyöräyttänyt pihalle ruostumattoman metallikiekon joka tulee bändin uralla olemaan eräänlainen kulmakivi. Bändistä povataan ahkeraan jo seuraavaa Panteraa – joka voi pitää ehkä paikkaansakin – mutta Lamb Of God ei halua olla Pantera, vaan ainoastaan Lamb Of God. Jalat ovat tukevasti maassa ja silkka soittamisen ja räyhäämisen ilo sekä halu kehittyä metallibändinä kuuluu uusimman kiekon sävelistä läpi vaikka olisikin vähän vaikkua korvissa.

Levyä odotettiin malttamattomasti ja nappiin menneen markkinoinnin avulla albumi pomppasi ensimmäisellä listaviikollaan Jenkeissä sijalle 8. Eipä voi valittaa, sillä ”Sacrament” on suuri harppaus eteenpäin musiikillisesti ja luonnollisesti myös bändin saundissa. Biisit ovat edelleen brutaaleja metalliralleja ja tunnistettavaa L.o.G -saundia, mutta helpommin lähestyttäviä kuin aiemmin ja materiaali ei enää kuulosta niin raakalaismaiselta rymistelyltä kuin mihin olemme ehkä tottuneet. Biisit jäävät päähän soimaan ja jokainen biisi erottuu hienosti yksilöllisenä kokonaisuutenaan. Levy on myös mielenkiintoinen, eikä se liioin pääse kyllästyttämään loppumetreilläkään ja Randyn ehompi ulosanti on tietenkin tervetullut muutos kuvioon. Tämän tahtiin on yksinkertaisesti mahdotonta olla rummuttamatta biisejä pöydän reunaan tai istua paikallaan nyökyttämättä päätään.

Lamb Of God on saanut aikaan kokonaisuutena tasokkaimman tuotoksensa tähän astisella taipaleellaan ja ylistys heille siitä. Ja lopuksi vielä Randyä lainaten; ”Banzai, motherfuckers!”

The Unholy Alliance II

Hallelujah! Kyllä nyt metalliväkeä hemmoteltiin urakalla. Thine Eyes Bleed, Lamb Of God, Children Of Bodom, In Flames ja Slayer. Kaikki samana iltana? Usko pois! Alla tapahtumainkulusta hieman lisää…

Unholy Alliance -kiertue oli kuulkaa melkoisen kova juttu. Vaikka Helsingin Jäähalli on yksi niitä keikkapaikkoja joita vihaan yli ymmärryksen, on samaan hengenvetoon sanottava ettei se ehtinyt mieltä vaivaamaan kuin pienen hetkisen. Olisin toimittanut teille kuviakin tapahtumista, mutta pienen sekaannuksen vuoksi kuvauslupani olikin vain toiveunta. Ensimmäiset jonottajat olivat saapuneet paikalle jo puoli kolmen aikaan (eka bändi aloitti 18.30) ja sanottakoon että sää oli mallia v*ttumainen räntätihku. Hatunnosto heille. Paikalla oli luonnollisesti monenmoista hiihtäjää, aina mitä erikoisimmista goottitypyköistä tukkansa kammanneeseen ja Jussi-paitaan sonnustautuneeseen veijariin. Kaikki muu noiden kahden välillä on merkityksetöntä.

Thine Eyes Bleed on taannoin ensimmäisen levynsä julkaissut kokoonpano joka oli kiertueella mukana varmasti ainoastaan siksi, kun bändin basisti tuntee Slayerin basistin. Melkoisen hyvinkin vielä, sillä he ovat veljeksiä. Tyylisuuntana deathin, metalcoren ja ties minkä sekoitus, mutta järjestelyistä johtuen en jonottamiseltani päässyt ajoissa sisään nähdäksen bändin soittavan. Näin ollen siirrytään asiassa eteenpäin.

Mutta sitten – Lamb Of God. Voi sitä brutaalia ihanuutta! Ensimmäistä kertaansa Suomessa viettäneet poijaat pieksivät kovin perusteellisesti persiille kaikkia ketä asia kiinnosti. Bändi ei vielä kotomaassamme ole aivan niin suosittu että kaikki älyäisivät heidän soittoaan tulla käytävien ja baarien puolelta katsomaan. Mutta mitäpäs siitä. Bändin muita jäseniä pari päivää aiemmin Suomeen saapunut vokalisti Randy Blythe oli kuluttanut aikansa Suomen maaperällä Bodomin jätkien kanssa (vielä tovi ennen keikkaa kukaan ei edes tiennyt missä hän oli) ja opiskellut ilmeisesti pienessä tuiskeessa pari sanaa suomenkieltäkin. ”Do you have sisu!?”. Kyllä kyllä – se tosiaankin on suomea! ”Kiittus vittustii!”. Ja taas suomea!

Sanomattakin lienee selvää, että Lamb Of God oli suhteellisen kovassa iskussa. Mukana hittiparaatissa olivat ainakin “Ruin”, “Laid To Rest”, “Walk With Me In Hell”, “Now You’ve Got Something To Die For”, “Redneck” ja “Black Label”. Bändihän ei nykyään ”virallisesti” pyydä yleisöä enää Wall Of Deathiin, mutta mitä muutakaan siinä voi tehdä kun Black Label pärähtää tuutista ja Randy laskee ”Yy kaa koo….”? Onneksi paikalla olikin meiningin tuntevia faneja lavan edessä ja ainakin pienehkö Kuoleman Seinämä oli tosiasia.

Mitäs sitten tapahtui, kysyit? Bodomin Lapset saapuivat tiluttamaan kaikki uneen ja montaa biisiä sitä rimpuilua ei jaksanut ihastella. Biisien välillä oli aina kivaa kun kukaan ei tiluttanut. Ja Aleksi osasi tottakai hienosti lämmittää yleisöä, mutta sitten taas alkoi tilutus ja lähdin metsästämään rakennuksen virtapiuhoja voidakseni repäistä töpselit irti. Eipä sillä – kyllä Bodom ehtaa metallia osaa soittaa ja osaa livensä väkevällä otteella. Tällä kertaa he heittivät kuitenkin unihiekkaa simmuun ja minä sain tarpeekseni.

In Flames osaa ottaa yleisönsä hienosti. Bändi viskoi hittejä vasemmalta ja oikealta, niin Jester Race -albumilta kuin uusimmalta Come Clarityltäkin. Ei voi kieltää etteikö yli miljoona levyä myynyt In Flames omaa tarvittavan listan hittejä joista rakentaa hyvät setit. Come Clarityn nimikkobiisi oli pitkään yksi asia, josta olin pomminvarma etten koskaan siitä oppisi tykkäämään. Mutta ei tarvinnut kuin kuulla se livenä ja nyt minä sitten pidän siitä. Hyvä on, tämä on ensimmäinen kerta kun olen ollut väärässä sitten joulukuun 1976.

Bändin rento mutta sataprosenttinen panostaminen esiintymiseen sisältää myös pienen annoksen huumoria. Vokalisti Anders Fridén (joka oli ”offstagellakin” melko rento tyyppi) tarjosi kesken keikan eturivin väsyneelle metallisankarille suuren tyynyn ja sanoi laittavansa hänelle kellon soimaan että muistaa lähteä himaan. Luonnollisesti myös hän osaa muutaman sanan suomea ja ymmärtää Kossun päälle. Hienoa. Äskettäin kitaristia tuuraamaan kiidätetty Niklas Engelin hoiti tonttinsa ilman ongelmia ja bileet oli pystyssä. Listalla oli mukana ainakin “Come Clarity”, “Leeches”, “Take This Life”, “Jester Race”, “Cloud Connected”, “Trigger”, “Resin” ja paljon muita. Kyllähän In Flames on hyvä, myöntäkää nyt tekin…

Ihan kuin tässä kaikessa ei olisi ollut jo tarpeeksi kivaa – lavalle astelivat brutaalin metallin esi-isät, esikuvat, nallekarhut, tehomyllyt, väsymättömät ja ikinuoret hilselingot. Kyseessä oli siis Slayerin herätysliikkeen miehistö joka suoritti tehtävänsä sen vaatimalla tehokkuudella ja vakavuudella. Äskettäin leikkauksesta toipunut Tom Araya on edelleenkin nuorimies parhaassa iässä ja Kerry Kingin niskanikamat eivät missanneet ainuttakaan tahtia. Ukkojen nykykuntoa ei tämän jälkeen kukaan uskalla lähteä epäröimään, sillä vauhti- ja intensiivisyysnuppi oli tälläkin kertaa pyöräytetty aivan tappiin ja bändi paiskoi yleisön aivan uuvuksiin. Lavan taakse oli pystytetty Helvetin suuri screeni, jossa pyöri aiheeseen kuuluvia dia-esityksiä sekä ainakin ”Eyes of the Insane” -biisin aikana itse musiikkivideo.

Dave Lombardon salamalyöntejä ja -potkuja oli pelkästään nautinto kuunnella lavalla vaikka miestä ei kaikelta savulta juuri silmin erottanutkaan. Jeff Hannemanin ja Kerry Kingin kitarasooloista en ihan joka kerta voi olla samaa mieltä, mutta onneksi ne ovat sentään sopivan lyhyitä. Bändin iskevyys ja tehokkuus lavalla hakevat vielä vuonna 2006 vertaistaan ja jos ”Raining Blood” ei aiheuta sinulle kylmiä väreitä ja saa ihoasi kananlihalle, et voi olla edes elävien kirjoissa. Tupa oli ääriään myöten täynnänsä metallikansaa ja fiilis korkealla. Mukana listalla oli ainakin ”Disciple”, “War Ensemble”, “Die By The Sword”, “Jihad”, “Eyes Of The Insane”, “Dead Skin Mask”, “Cult”, “Mandatory Suicide”, “Raining Blood”, “Angel Of Death” ja monia muita. On siis olemassa vain yksi Slayer joka ei koskaan vanhene eikä kuole pois.

Suurkiitokset siis tapahtuman järjestäneille tahoille – Welldonille, Tuskalle ja Saunalle – ja jos joku tietää miksi minulla oli kotiin tullessani vasemmassa pakarassani pieni pyöreä tarra jossa lukee ”36”, niin pistäkää viestiä.