Avainsana-arkisto: Lama

Lutakko Liekeissä 2012

Lutakko Liekeissä pähkinän kuoressa: isohkoja bändejä, pieniä paikallisia bändejä, mukavaa meininkiä. Vuonna 2012 tosin oli edellisvuoteen verrattuna yksi lava vähemmän, ei ensimmäistäkään ulkomaannimeä ja muutenkin hieman pienimuotoisempi meno. Hellekään ei hellinyt juhlakansaa ja vieressä olevan rakennustyömaan vuoksi Lutakon ympäristö vaikutti edellisvuottakin kaoottisemmalta. Samasta syystä iso ulkolavakin oli poistunut.

Allekirjoittanut on havainnut matkustavansa Tampereelle muuttamisensa jälkeen vähemmän kuin mitä aiemmin. Matkustelu oli osaltani elokuun lopussa itse asiassa minimissä, mutta Lutakko Liekeissä -festien takia oli poistuttava Tampereelta jo puolen päivän jälkeen. Siltikin ensimmäisenä kello 16 aikoihin esiintynyt Slack Bird (jota allekirjoittanut luuli punk rockiksi, mutta kyseessä olikin punkisti soitettu folk) jäi näkemättä tällä kertaa kun piti olla muita juttuja tekemässä, mutta The Escapist tuli katsottua alusta loppuun. The Escapist kärsi muiden ulkolavan bändien tavoin ohuista ja voimattomista soundeista, arvatenkin desibelirajoitusten vuoksi. Musiikillisestihan keikka oli silkkaa priimaa, ja oikeastaan nimenomaan The Escapistin takia lähtö Jyväskyläänkin tapahtui melko aikaisin. Taitaapi olla Suomen kovin anarkobändi heti 1981:n jälkeen. New Waters kärsi ohuista soundeista jopa The Escapistia enemmän. Kyllä huomaa, ettei hooceetä ole tarkoitus kuunnella liian hiljaisella. Vierustoverille pystyi juttelemaan ihan vaivatta, jos sattui olemaan vähänkin kauempana lavasta. No, hyvä meno tyypeillä näkyi lavalla kuitenkin olevan.

Callisto toimii lähes joka kerta, kunhan se vain soittaa sisätiloissa. Tässä tuli muuten havaittua, että olen nähnyt bändin soittamassa edellisen kerran kolmisen vuotta sitten. Callisto on tainnut soittaa viime vuosina vain muutaman keikan vuodessa, ja yhtyeen kotisivujen mukaan tämä oli vasta bändin toinen keikka tämän vuoden aikana. Eipä pääse siis hirveän usein tätäkään bändiä katsomaan ja koska Callisto nyt sattui soittamaan sisällä auringonpaisteisten ulkolavojen sijaan, niin keikasta sai nyt jopa jotain irtikin.

Pigeon Huntin olen ehtinyt nähdä keikalla jo muutaman kerran aiemmin, mutta se alkaa vasta nyt vakuuttamaan kunnolla. Keikka vaan taisi jäädä vähän lyhyeksi… ja soundit taas olivat hieman ohuet. Päätin ostaa bändin levyn hieman myöhemmin, mutta siinä välissä olikin hyvä lähteä viettämään ruokataukoa läheiseen pizzeriaan, joka oli kylläkin melko kallis ja kasvisvaihtoehdoiltaan olematon, mutta menetteli siinä tilanteessa. Lutakolla tarjottavat letut kun eivät ihan riittäneet viemään reissumiehen nälkää.

Sitten oli aika bongata Rattus ensimmäisen kerran uuden kokoonpanonsa kanssa. Keikan aikana sitä kiinnitti kummasti huomiota siihen, että laulaja oli joku muu tyyppi kuin Jake, ja se kieltämättä kyllä vaikutti mielipiteeseen koko keikasta. Soittivat sentään vanhoja klassikkovetoja, kuten Sotahullut ja Sodan tragediat ja Miksi haluat tapella, Voittaako pahuus -biisistä myös plussaa! Siltikin viime viikonloppuna bongattu Ahneus kuulosti paikoin enemmän Rattukselta kuin Rattus itse. Rattus ei ehkä ole nykyään rautaa, mutta ei se kyllä paskaakaan ole. Rattuksen lopetettua Ramin Kuntopolku soitti katoksella, ja oli muuten ainoa kerta näillä festeillä kun Kuntopolut bongasin.

Ramin Kuntopolkua ei voinut kuitenkaan jäädä ihmettelemään, kun sisällä aloitteli Murheenlaakso, joka toimii utuisissa sisätiloissa kyllä hämmentävän hyvin. Tämä keikka jätti jälkeensä lähinnä tyhjää oloa, kun kerrankin pääsin keskittymään Murheenlaaksoon ihan kunnolla. Vaikuttavaa. Murheenlaakso taisi käsittääkseni sitten pistääkin keikkahommat tältä kesältä pussiin, ja tämä oli sille kyllä erittäin väkevä lopetus. Murheenlaakson aikana Lutakko oli melkein täynnä, mutta täyteen se meni vasta Pertti Kurikan Nimipäivien aikana. Keikan kyllä katseli, mutta kun PKN:n keikalla on enemmän ihmisiä kuin Laman keikalla niin sitä alkaa pikkuhiljaa toivomaan että tämä PKN-hype olisi kokenut jo kulminaatiopisteensä ja hiipuisi. Lutakko Liekeissä teki tämänvuotisen yleisöennätyksensä juuri PKN:n keikan aikana, ja sen huomasi siitäkin että sisällä oli tolkuttoman vaikeaa liikkua. Sen jälkeen viihtyi ihan mielellään ulkona avarassa.

Ulkonahan soitti seuraavaksi Pää Kii, joka keräsi paikalle paljon utealiaita, tosin bändin ongelmana olivat sitten epilepsiavalot. Viime vuonna tosin Dischargen ja Disco Ensemblen aikana lavalle katsominen satutti silmiä enemmän, joten jossain ollaan tultu eteenpäinkin. Mutta mitä itse Pää Kiihin tulee, niin kyllähän se kiinnosti. Siinä kuului kummasti Bergmanin pari edellistä bändiä taustalla ja hyviä biisejähän tällä kokoonpanolla kyllä on esitettävänään jo nyt aikamoinen liuta, vaikkei bändi ole kauhean pitkään edes ollut toiminnassa. Pää Kiin jälkeen sisällä mekasti FM2000, mutta jäin ulos haukkaamaan happea. Kannatti, sillä Slack Bird veti toisen ”keikan” juuri tällöin. Onhan noita punkkareiden singer/songwriter-juttuja nyt nähty jo aiemminkin, mutta juuri tähän hetkeen osuneena Slack Bird oli suurin piirtein parasta maailmassa.

Jos WC ei aiemmin räjähtänyt, niin Räjäyttäjät räjäytti. Räjäyttäjät soitti likaisen ja meluisan rockinsa taas housut kintuissa ja hieltä haisten, vaikkakin pihalavan ja yleisön välissä ollut etäisyys vähän rokotti fiilistä. Tämä(kin) bändi on parhaimmillaan pienillä lavoilla, vaikka yleisöllä olisikin riski saada koko ajan turpaansa. Mitä ahtaampi rotanloukku, sen parempi. Tämänkertainen keikka tuntui melko lyhyeltä ja muutama tuttu biisi jäi kuulemattakin, mutta ainakin pöksyt olivat taas nilkoissa, ja se lienee pääasia?

Kun Lutakko Liekessä -organisaatio ilmoitti Laman tulevan soittamaan Lutakkoon, oli päätös lähdöstä tehty jo samantien. Täällä Laman piti soittaa ”toistaiseksi kesän ainoan keikkansa”, ja ihme kyllä se pitikin paikkansa kun ei muita keikkoja ole tätä kirjoittaessakaan ilmoitettu. Suurkaupunkien edellisvuotiset täsmäiskut jäivät itseltäni näkemättä, mutta ainakin nähtyyn Poriin keikkaan verraten Lama ei soittanut lainkaan huonommin, ellei ollut jopa tiukempi. Kyllähän Lamalla on suurin piirtein parhaimmat biisit mitä suomalaisessa punkissa on nähty, ja keikkakin oli sen mukainen; yhtä ilotulitusta.

Keikasta sai runsaasti energiaa, jonka myötä hereillä pysyttelykin oli pitkän päivän jälkeen helppoa. Lisää kahvia ja sitten taas tienpäälle kohti Tamperetta. Tälläkin kertaa Jyväskylän menoista jäi erittäin positiiviset fiilikset. Urpoiluun en törmännyt ja muutenkin nämä festit juhlittiin sangen lämminhenkisissä tunnelmissa. Me likes!

www.lutakkofestival.com

Lama plays Lama ät Björneborg

Tämä oli nyt sitä, mitä on suunnilleen koko kevät odotettu. SE suomalainen punk-bändi (jonka nimi ei kuitenkaan ole Se) eli Lama ilmoitti aiemmin tekevänsä lyhyehkön paluun ja soittavansa joitakin keikkoja toukokuussa. Keikkapäivien ja –paikkojen jo lukkoon mentyä yllättäen ilmoitettiin, että Lama soittaisi ensimmäisen keikkansa (sitten vuoden 2005) Porin Montussa. Iso-Pasi antaa Ison Käden Montun ohjelmistovastaavalle!

Lämppäribändiksi oli valikoitunut KakkaHätä 77, mikä onkin ihan hyvä valinta kun huomioidaan miten paljon Lama on Kakkiksen soundiinkin vaikuttanut. Kakkis lämppää Lamaa muidenkin kaupunkien keikoilla, eli on siinä melkoinen kunniatehtävä! Kakkis veti ihan perushyvän setin, vaikka bändi kuulosti yllättävän valjulta eikä Teemu vittuillut yleisölle tuttuun tapaansa… ainakaan niin paljon kuin normaalisti. Tokihan mies lauloi Yötä, mutta muuten Kakkis soitti rutiininomaisesti. Biisivalintojen suhteen ei ollut mitään valittamista. Olen nähnyt tältä bändiltä kyllä helvetin hyviä keikkoja, mutta tämä veto ei niihin lukeutunut.

Kakka-Hätä 77 vauhdissa

Jos olit porilainen ja väität tietäväsi punkista jotain, niin sinun olisi pitänyt olla paikalla. Jos et ollut vain siksi ”ettet jaksanut” tai joistain vastaavasta syystä, niin saat luvan mennä itseesi. Laman LP:n missaamalla menettää jotain olennaista suomalaisen punkin ytimestä, ja sen takia jokaisen punkista vähänkin diggaavan tulisi kuulla se edes kerran elämässään. Lamahan soitti pelkästään hittejä, mutta toisaalta Lama ei ole äänittänyt ensimmäistäkään huonoa biisiä. Mielestäni Lama on tehnyt pääsääntöisesti erinomaisia ja hyviä biisejä, vaikka pari kappaletta on keskinkertaisia ollutkin.

Albumiklassikot-sarjan mukaisesti Lama soitti LP:nsä kokonaan läpi, vaikkakin alkuperäisen levyyn nähden poikkeavassa järjestyksessä. Sen lisäksi soitettiin vielä läjä muita hittejä, kuten Ajatuksen loppu, Bussi, Nimetön sekä tietysti Totuus löytyy kaurapuurosta. Lama esittikin suurimman osan koko tuotannostaan, jolloin vain joitakin yksittäisiä biisejä jäi soittamatta. Covereina nyt oli se perinteinen Väliaikainen sekä hieman yllättäen Unicefin Käkimassaa. Tai yllättäen ja yllättäen, olihan tämänkin kokoonpanon (Epe/Charlie/Rane/Jusa) musikanteista kaksi myös Unicefissa mukana.

Lienee sanomattakin selvää, millaisissa fiiliksissä yleisö oli? Kyllähän siinä tuli laulettua aika monta kappaletta mukana, vaikka pogojalka ei tällä kertaa vipattanut. Monella muulla kyllä vipatti, ja siinä rytäkässä joltakulta hajosi toinen kenkäkin. Se kovia kokenut tossu päätyi lavan edustalle muhjaantuneiden t-paitojen ja muiden vaatekappaleiden seuraan.

Itselleni tuli pienenä yllätyksenä se, miten timmissä keikkakunnossa itse Lama on. Energiaa riitti miljoonalle tusinapunkbändillekin jaettavaksi, ja varsinkin Epe vaikutti olevan liekeissä. Tämä oli kaukana vanhojen äijien väsähtäneestä nostalgiatrippikiertueesta, vaan bändi näytti aidosti nauttivan näiden biisien soittamisesta.

Jos vielä epäröit mennäkö Laman keikalle vai ei, niin kannattaa lopettaa äpäröiminen siihen paikkaan ja todistaa Laman keikkakunto kun se kerrankin/taas on mahdollista. Tästä on paha kenenkään pistää enää paremmaksi, joten taidan pysyä kotona koko loppuvuoden (tai sitten en), koska tämän jälkeen kaikki kuulostaa löysältä.

Lisää kuvia nähtävissä täällä!

Pelle Miljoona Oy:n legendaarisin kokoonpano palaa lavoille

Alun perin vain kesän 1980 ja Moottoritie on kuuma –albumin levytyssession yhdessä soittanut Pelle Miljoona Oy:n legendaarisin kokoonpano palaa esiintymislavoille helmikuussa alkavan Albumiklassikot-konserttisarjan merkeissä. Näin kokoonpano pääsee viimein klassikoksi nousseen Moottoritie on kuuma –levyn julkaisukiertueelle. Itse Pelle Miljoonan lisäksi Oy:n jäsenistöön kuuluvat kitaristi Andy McCoy, basisti Sami Yaffa, rumpali-laulaja Tumppi Varonen ja kosketinsoittaja Ari Taskinen.

Albumiklassikot on konserttisarja, jossa tunnetut suomalaiset artistit ja yhtyeet esittävät jonkin uransa kulmakiven elävänä, yleisön edessä. Keikkoja järjestetään vuoden 2011 aikana vähintäin kerran kuussa kesäkautta lukuunottamatta. Pelle Miljoona Oy:n ohella kevään muut esiintyjät ovat Liekki (Korppi), niin ikään estradeille palaavat Keba (Koko ajan go-go) ja Lama (Lama).

Pelle Miljoonaa Tampereella lämmittelevä Sensuuri ja Turussa vastaavassa roolissa toimiva Liikkuvat Lapset ovat nekin juonessa mukana. Sensuuri soittaa ainokaiseksi jääneen ”Hulinaa”-levynsä ja Liikkuvat Lapset kakkosalbuminsa ”Viettelysten vaunun”.

Pelle Miljoona Oy plays Moottoritie on kuuma
17.2. Helsinki, Tavastia
18.2.Tampere, Pakkahuone (+Sensuuri)
19.2. Turku, Caribia (+Liikkuvat Lapset)
23.2. Jyväskylä, Lutakko

Liekki plays Korppi
29.3. Helsinki, Tavastia
30.3. Turku, Klubi
31.3. Tampere, Klubi

Keba plays Koko ajan go-go
27.4. Helsinki, Tavastia

Lama plays Lama
7.5. Turku, Klubi
14.5. Tampere, Klubi
20.5. Jyväskylä, Lutakko
21.5. Joensuu, Kerubi
28.5. Helsinki, Tavastia

www.stupido.fi/recs/pressi.php?lang=fin&artist=Albumiklassikot

Provinssirock 2005

En ole oikein ikinä ymmärtänyt Wanhaa Wiisautta, jonka mukaan festareille ei todellakaan mennä mitään bändejä kattomaan. Mitä järkeä siellä on sitten pyöriä, tuumin ennen, mutta muutaman vuoden tauon jälkeen pari kesää sitten kotimaiseen festarielämään palanneena alan ymmärtää jutun pointtia, tosin vähän eri kantilta. Ilman älytöntä humalaa tai puristavaa fiilistä eturivissä keikkojen tiirailu usean kymmenen metrin päästä on vähän sama, kuin ostaisi (tai mikä vielä parempaa, piratisoisi) himaan bändin dvd:n sekä pari mäyristä, ja kutsuisi naapurin denan kusemaan kintuille ja heittelemään paskaa seinille.

Siitäkin huolimatta jaksoin keskittyä ainakin jossain määrin muutaman bändiin vuoden 2005 Provinssissa. Festari oli ahdettu täyteen suuria nimiä Nightwishistä Marilyn Mansoniin, mutta oma mielenkiinto keskittyi luonnollisesti vähän pienempiin nimiin.

Perjantai-ilta alkoi leppoisasti joensuulaisen Monica’s Lipsin skan tahdittamana. Hyvää fiilistä oli lisäkseni tullut moni muukin hakemaan, sillä pienen Zanzibar-lavan (festarien ns. vitoslava) edusta oli varsin runsaasti kansoitettu. Hyvinhän pojat vetivät, ja tuntui festarielämä muutenkin maittavan! Pakollisten ammattitoimien ansiosta jäi The Knob taas kerran näkemättä, joten seuraava bongattu akti oli Norjan lahja homofobikoille. Turbonegro osasi ottaa teltantäyteisen yleisönsä, eikä esimerkiksi ”Get It On” tai ”Fuck The World” jättäneet mitään arvailun varaan. Näyttävä bändi ja näyttävä show, joka festaritunnelmissa jäi tosin ainakin meikälle hivenen etäiseksi. Siksi olikin varsin helppo ratkaisu siirtyä ennen aikojaan Saarilavalle fiilistelemään samoihin aikoihin aloittaneen Looptroopin loppusettiä. Räpistähän en mitään ymmärrä, mutta ruotsalaisnelikon reggae-henkisistä biiteistä on helppo diggailla. Yhtyeen oman materiaalin lisäksi kuultiin myös Promoen soolomateriaalia, vai hitostako niitä erottaa mikä on mitäkin. Viihdyin kuitenkin pohjanmaalaisen ilta-auringon paisteessa, ja se lienee tärkeintä. Tämän jälkeen olikin aika keskittyä oleelliseen, sillä Nightwishit ynnä muut vetonaulat harvemmin meikäläiseen kolahtaa.

Lauantaille oli myös luvassa muutamia mielenkiintoisia nimiä, joista ensimmäisenä lavalle päräytti The Donnas. Ainakin omissa silmissäni tytöt säteilivät kilpaa auringon kanssa, vaikka keikka oli hitusen vaisu. Yleisö sai kuitenkin haluamansa, ”Take It Off” ja ”Fall Behind Me” kuultiin kera Priest-lainan ”Living After Midnight”. Rutiininomainen esitys, joka jäi sekin varsin etäiseksi. Olinhan monen kymmenen metrin päässä esiintyvästä bändistä… esim. Tavastialla tämä tuskin muodostuisi ongelmaksi.
Zen Cafét, YUP:t ja Negativet pyrin kiertämään mahdollisimman kaukaa siinä hienosti onnistuen. En muista kuulleeni sointuakaan ko. bändeiltä. Mielenkiinnosta piti sitten mennä kuitenkin Slipknottia kuuntelemaan. Ja ei, en vieläkään tajua. Jopa meikäläinen pystyy tekemään mielenkiintoisempia ja yllätyksellisempiä biisejä kuin nämä aivan mahdottoman hassuihin asusteisiin pukeutuneet pellet. Tietysti se, että soitetaan naamarit päässä rankkaa musaa saattaa olla tavalliselle ihmiselle niin mahtava juttu, että bändistä jaksaa digata ja etsiä niitä hyviä juttuja, mutta itsellä ei mielenkiinto siihen riitä. Myönsin vajaavaisuuteni, ja menin katsastamaan Zacharius Carls Groupia, vaikka kosketuspinta ryhmään oli jopa edellistä heikompi.
Joko minä oli turhan ajoissa tai bändi pahasti myöhässä, mutta ennen The Mars Voltaa oli hyvin aikaa syynäillä bändin varsin muhkeita efektikojeita. Nuppia ja nappia, pedaalia ja poljinta oli jos jonkinmoista, ja kyllähän se bändin musiikkia kuulleena on helppo ymmärtää. Ei sellaista surinaa tavallisesta Marsusta saa irti. Jengi tuntui odottavan bändi hartaasti, ja sitä oli paljon. Tiedä sitten mihin bändin suuri hype perustuu, mutta itse jouduin poistumaan noin varttitunnin yhtämittaisen kikkailun ja päättömän heilumisen jälkeen, ja jotenkin jäi sellainen mielikuva, etten ollut ainoa. Lähteestä riippuen ensimmäinen biisi kesti 30-40 minuuttia, joten ratkaisuni oli varsin oikea. Täysimittaisen keikan jälkeen olisin varmasti hukuttautunut paikalliseen jokeen, joka vieressä houkuttelevasti solisi.
Aikaisesta poistumisesta johtuen oli hyvää aikaa valmistautua Laman keikkaan virvokkeiden parissa. Koskaan en ollut bändiä levyltä saatikka lavalta kuullut, mikä laskettakoon jonkinasteiseksi häpeätahraksi muuten niin ansioituneessa skenehistoriassani. Tosin puolustuksekseni pitää sanoa, että bändin vetäytyessä ensi kertaa lavoilta, olin tuskin luopunut tutin lutkutuksesta (olin tutti-riippuvainen hyvin pitkään…), ja bändin toisen tulemisen aikoihin punkki oli vasta tekemässä tuloaan omaan elämääni. Onneksi äijillä riitti kuitenkin vielä intoa tuoda klassikkonsa kolmannenkin sukupolven kuuluviin. Vaikken perinteisen suomipunkin/hooseen ylin ystävä olekaan, bändi teki Provinssin parhaalla keikalla väkevän vaikutuksen, ja aion taatusti tutustua bändiin lähemminkin (tutustuin jo, piratisoimalla tietty). Moisen keikan jälkeen marilyn mansonit ja muut hirvitykset missattiin erittäin hyvällä omallatunnolla.

Sunnuntai meni totutusti kärvistelyksi. Moneybrother piristi päivää aurinkoisella setillään – kukapa voisi kulkea siipi maassa, kun ”They’re Building Walls Around Us” tai ”It Ain’t Gonna Work” soi taustalla – mutta muutoin edes kovasti odottamani Nine Inch Nails ei saanut tunnelmaa kohoamaan. Kun vihdoin usean tunnin odottelun jälkeen sain kyytiläiset kasaan ja autoon, oli moisessa mielentilassa tulla ikävää jälkeä maantiellä. Suuremmilta havereilta kuitenkin vältyttiin, ja päästiin lähes täysissä sielun ja ruumiin voimissa odottamaan kesän muita rientoja.