Avainsana-arkisto: Lahti

Saatanalliset punaniskat Torvessa

Elämäni kaipasi Saatanan läsnäoloa. Kohtalon oikut lennättivät minut Kanta-Hämeeseen, josta käsin lähdin etsimään Saatanaa Lahdesta. Torvessa tunsin olevani oikeassa paikassa, kun jo kello kymmenen jälkeen paikalle saapuessani nurkassa sijaitsevalla lavalla oli kaksi väärin päin käännettyä ristiä. Kitaranupissa näkyi vielä yksi lisää. Jännä tapa aloittaa uusi vuosi!

Ennen Damngodia esiintyi ”mies ja kitara” -konseptia noudatteleva Marko Haavisto. Yksin, ilman Poutahaukkoja tai ketään muitakaan. Haavisto ei ole totta puhuen se ensimmäinen mieleen tuleva vaihtoehto esiintyjäksi samalle illalle Damngodin kanssa. Siellä hän nyt kuitenkin oli järjestävän tahon toiveesta, ja hyvä niin. Mies näytti kyllä puvussaan ja kitaransa kanssa melko absurdilta siellä ristien ja Damngod-taustalakanoiden keskellä. Onhan Haavisto ihan asiallinen äijä ja miehen tulkinnat kävivät sopivasta alkupalasta. Mutta lämppärihän mies ei kylläkään ollut, vaan nimenomaan kutsuvieras.

Sitten oli jo Damngod vuorossa. Keikka ei kovin pitkä ollut, mutta sitäkin antoisampi. Ei tämä keikka ehkä ”kaikkien aikojen keikat” -listan jatkoksi pääse, mutta Damngodin vanhan koulukunnan death metalli uppoaa riittävän hyvin. Junttidödöä tuli useammankin tappobiisin edestä, kun levytkin ovat jo suhteellisen tuttuja. En ole Damngodilta huonoja keikkoja nähnytkään, tosin tämä olikin vasta toinen kerta kun bändin näen minkään lavan pahnoilla, joten tähän keikkaturinointiinkin voi siten suhtautua kriittisesti. Ja jos nyt jostain on aivan ehdottoman pakko nurista, niin yksi oma suosikki (We are the Lions) jäi soittamatta ja uuden ”Deliverance” EP:n biisit eivät olleet tässä vaiheessa vielä millään tapaa tuttuja, mutta todella hyvä keikka oli kuitenkin kyseessä. Soittokin pelasi, joten treenikämpällä on ilmeisesti vietetty aikaa. Varmaan ihan vain senkin takia, että lavan edustalla pörräsi useampikin kameramies. Väkeäkin oli ihan mukavasti, mikä varmasti piiskasi Damngodia parempaan suoritukseen kun yhtye soitti oman kotikaupunkinsa väestölle. Edellinen (ja tätä ennen ainoa) näkemäni Damngod-keikka nyt tosin olikin Porissa, jossa ei porukka käy juuri koskaan millään keikoilla varsinkaan, jos bändi on ulkopaikkakuntalainen ja vähänkin tuntemattomampi. Tosin arvelen ja aprikoin joidenkin ulkopaikkakuntalaisten bändien vastaanoton olevan Lahdessa jokseenkin samanlainen.

Mitä siihen Saatanan etsimiseen tuli, niin kyllähän se sieltä Torven pahnoilta vain löytyi. Vähän lupsakkaampana vain kuin mitä Raamatussa sanotaan ja olihan minä sen jo aiemmin nähnytkin. Mutta kun ukko julisti olevansa itse Saatana, niin pakkohan se oli uskoa.

[flickrfeed photoset=72157628897620873]

”Ennen joulua ahistaa muutenkin jo valmiiks!”

Joskus sitä ei kaikki suju kuin Strömsössä. Marraskuun jälkipuoli meni osaltani todella stressaavissa merkeissä ja surkeita (sekä pieniä että isompiakin) sattumuksia osui sarjana eteen niin paljon, että tilanne alkoi lähennellä jo tragikomediaa. Jonkinlaisena valona tunnelin päässä voitaneen pitää Dead in the Waterin, Fleshpressin ja Unkindin keikkojen näkemistä Lahdessa, jonka yhteydessä voisi näppärästi käydä myös Hämeenlinnan kotikulmilla. Samalla voisi moikata joitakin tuttuja ja piipahtaa elämäni ensimmäistä kertaa Torvessa. Keikkaa edeltänyt viikko menikin tuulimyllyjä vastaan tapellessa, ja lopulta raskaan ja ei-ihan-niin-putkeen sujuneen työpäivän jälkeen lähdin pimeille maanteille matkustamaan Lahteen. Eipä sekään reissu ihan putkeen mennyt, tätä kirjoittaessa odottelenkin pikavoittoa (tai oikeammin toivon, ettei sitä edes tule).

Onneksi auto ei hajonnut, joten pääsin Lahteen. Meikäläisen armeliaasti lattialleen majoittaneen siskoni kämpillä Facebook auki ja naamalle lävähtää tieto, että Unkind peruutti kitaristille osuneen työtapaturman takia. Jostain syystä tämä tieto ei enää erityisemmin harmittanut, vaan se oli jopa täysin odotettua. Eikä se ole omalla kohdallani edes erityisen ainutlaatuista, kun kesällä 2009 matkustin Poriin Hämeenlinnasta (tosin kyllä asuntoasioissa) nähdäkseni Unkindin keikan, joka olikin sitten peruuntunut. Tälle tilanteelle aloin jo hieman naureskelemaan, mutta sen sijaan relaksaatiomusiikiksi tarkoitetun Motörheadin ”No Sleep ’till Hammersmithin” unohtaminen kotiin 300 kilometrin päähän ottikin kupoliin senkin edestä. Varsinainen vitutuksen multihuipennus, kun kaiken kukkuraksi vielä eksyin Lahteen hakiessani avovaimoa ja tämän ystävätärtä keskusten toiselta puolelta ennen Torveen menemistä.

Kun vihdoin pääsin Torveen, oli olo aika lyöty, mutta onnellinen, kun olin vihdoin päässyt ravintolaan istumaan. Kädessäni oli (alkoholiton) olut, hyvät taustamusat ja hyvää seuraa. Vaatimatonta, ja pelkästään tuossa tilanteessa rentoutuminen olisi ollut mahdollista, mutta päälle lisättiin vielä kaksi hyvää bändiäkin. Unkindin peruuttamisen takia kummankaan jäljelle jääneen bändin keikat eivät dramaattisesti pidentyneet, mitä nyt ensin soittanut Fleshpress soitti kaiketi yhden ylimääräisen ohjelmanumeron. En tunne Fleshpressin äänilevytuotantoa niin hyvin että voisin sanoa keikan varsinaisesta koostumuksesta paljoakaan, mutta käsittääkseni siinä oli hyvin paljon tuoreen ”Acid Mouth Strangulation” -albumin matskua. Tämän keikan perusteella kyseessä on todella hyvä ja mielenkiintoinen levy. Nälkä kasvoi syödessä, ja distropöydältä tarttuikin mukaan hieman Fleshpressiä äänitetyssä muodossa (ja seuraavana aamuna Sarvilevyistä vielä hieman lisää).

Dead in the Waterin olen nähnyt sen verta monta kertaa viimeisen kahden vuoden aikana, että omalta osaltani uudenlainen sanottava bändistä alkaa tosissaan jo loppumaan. Tosin tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun näin bändin jossain muualla vetämässä keikkaa kuin Hämeenlinnan Suisto-klubilla, joten olihan tässä keikassa hieman erikoisuuden tuntuakin. Hyvä mieli jäi tästäkin vedosta, vaikka olen nähnyt tältä kokoonpanolta säväyttävämpiäkin esityksiä, mutta varsinkin DITW tuntui soittaneen aivan liian lyhyen setin. Tosin eihän tämä bändi ole koskaan vetänyt maraton-keikkoja ja vaikka bändillä olikin setissään vain kourallinen kappaleita, olivat niiden pituudet sitäkin pitempiä. Mutta eiköhän tämä keikka nyt kuitenkin ollut tämänkin ajomatkan arvoinen. Arvatkaa vain, ahdistiko enää samalla tavalla keikkojen jälkeen kuin ennen niitä? ”Ennen joulua ahistaa muutenkin jo valmiiks!” ilmoitettiin tapahtuman Facebook-sivuilla, mutta omalla kohdallani tällä illalla oli ahdistusta purkava vaikutus.

[flickrfeed photoset=72157628294104757]

Jo’ Buddy ja Homer Henderson Torvessa

Ikävän harvoin, mutta sentään edes joskus, meiltä löytyy kotoa jemmasta alkoholia. Ikävän usein, mutta ei sentään aina, meille maistuu pikkuinen tissuttelu. Vaimon koulussa alkaa viikonloppu jo torstaina, joten eilen oli kohtuullisen hyvä omatunto nuolaista vahinkovaranto kaapista ja lähteä piipahtamaan jossain. Mutta missä?
Vakiokuppilamme alkaa välillä romahtaa niskaamme, eli jokin toisista voisi tehdä terää. Mitähän legendaarinen olohuoneemme Torvi tarjoaisi? Nopea vilkaisu keikkalistaa kohti paljasti kaksi melko rokkaavaa, aiemmin kuulematta jäänyttä nimeä, joten viiveetön MySpace-visiitti ei kaivannut harkintaa. Molemmat artistit tekivät jo tuon kituvan sivuston tarjonnalla paikallevaivautumispäätöksen helpoksi, sen verran räävitöntä luolamiesboogieta näkyi olevan tarjolla.

Ajauduimme paikalle hintsusti myöhässä, joten tamperelaissoolokokoonpano Jo’ Buddy oli jo äänessä ja show kannusti maksamaan pyydetyt eurot kassaneideille vauhdilla, että tiskin kautta katsomoon soluttautuminen ei söisi kokemuksesta pitkää aikaa. Ympärilleen vilkaisseet vakioasiakkaan silmäni paljastivat armotta, että torstai-iltaiseksi ajateltuna väkimäärää voisi luonnehtia ruuhkaksi: paikalla oli jo ennen yhtätoista – joka kyseisessä baarissa vasta alkuilta – ainakin parikymmentä todistajaa. Useita korkeahkoja billykuontaloita ja useampia hyvää tuulta huokuvia naamoja, jotka hymyilivät vaivihkaa jopa tällaista löysähköihin lahkeisiin pukeutunutta, spedepartaista menninkäistä kohti. Suopeat katsekontaktit ja tervehtimiset saattoivat johtua joko aidosta ilosta nähdä nuoren Pertti Pasasen näköinen hiippari väkijoukossa tai ihan vain siitä, että en itse asiassa varmaankaan edes näyttänyt täysin keikalle kuulumattomalta, koska minulla ylläni (tahattomasti ja miettimättä puettuna) torttupäidenkin arvostamaa Carharttia, nahkaiset All Starsit ja pappalätsä. Ja kaunista naisseuraa.
Buddy teki nopeasti positiivisen vaikutuksen, eikä vähiten ällistyttävän kitarameininkinsä takia. Jalkojen taputtama ”rumpusektio” oli oiva bonus trubadurisointiin, mutta kyllä laiselleni ääni-intoilijalle isointa luksusta oli persoonallisin höystöin revitelty soitanta, niillä soundeilla. En koita alkaa neroilemaan detaljeista, jotka karvojanostattaviin äänimaisemiin auttoivat, koska en vahvistimista tai soittimistakaan valtavasti tiedä, mutta helvetillisen maukkaana kaikki kielisoitanta Jo’n tarjoilemana aisteihini upposi. Putkivempaimista riippuu käsittääkseni iso osa hekumaa tuollaisessa, alkukantaisessa fiilistelyssä. Lyyrisesti olen yleensä aina ignorantti, joten en antanut minkään laulannassakaan vaivata, vaikka usein inhoankin keikoilla vokalisteja. Kokonaisuuteen kuului selvästi tarinoida, joten kai tuosta kiitettävän mittaisesta setistä sai nauttia sanoitusvammainenkin. En ihmettelisi, jos joskus löytäisin kotistereoista hänen tuotoksiaan.

Tapahtuman oli puuhannut kasaan etäisesti tutulta kuulostava taho. Kotikaupungissamme toimii itselle ikävän tuntematon kopla Lahden Rytmin Ystävät Ry, eli tuttavallisemmin (etenkin puhevikaisten riemuksi) RYRY, joka oli jostakin syystä onnistunut löytämään tähän iltamaan pääaktin Texasista. Ihmettelin hiukan niin kaukaa paikalle lennätetyn hepun budjetillista järkevyyttä, mutta parin ilmeisen jäsenen lipunmyynnin yhteyteen läimäisty rekrytointipuhe sai oppimaan sen verran, että ihan olemattomasta touhusta ei ole kyse. Joku saattaisi mietiskellä kuuluisahkon jenkkiläisen punaniskan toimivuutta lahtelaisjuottolassa, mutta täysin suotta. Homer Henderson näytti sopivan paikkaan jopa useimpia tunnistamiani kantiksia paremmin, sen verran kulahtaneesta rontista oli kyse. On helppo viihtyä konsertissa, jos ei artisti aseta itseään kenenkään yläpuolelle tai koita erottua edes ulkomuodollisesti. Lahden kiekkoreippaan vanhalla värityksellä varustettu t-paita ja litramittoina käytetyt silmäpussit saivat ukkelin vaikuttamaan lähes halattavalta, hänen katkeraksi ajoittain äitynyttä hapatustaan kuunnellessa. Aiemmin mainitsemani lyriikkavälinpitämättömyyskin väistyi hetkittäin, kun niin tyylikästä reppana-avautumista oli tarjolla. Kaljatölkkipyramidien sortuminen on monelle elämää nähneelle vakava paikka ja moisista tarinoiminen sai arvostamaan hieman taas enemmän juuritaiteita ja niiden tulkitsijoita. Jonkin verran liian countrya toisinaan, tunnelmallista yhtenään. Jos lämmittelijän kitaraäänistö teki suun ovaloittavan vaikutuksen, tämä ylsi leuanpudotussfääreihin parissa kohdassa. Miten voikaan akateemisuutta huokumaton soitanta tehdä vaikutuksen, oikeanlaisen laitteiston kautta näpyteltynä. Erityismaininnan ansaitsee basarista ja virvelistä koostunut, Homerin itsensä jaloilla soittama rumpusetti, jonka tahdissa säilyminen oli veikeällä tavalla hakusessa monesti, esimerkiksi jos mies riehaantui keksimään minispektaakkelinomaisia päätöksiä viisuihinsa. Tulihan koettua kaksi yksin esiintyvää, monien oivaltamaa, aitoa artistia tilaisuudessa, jollaiseen ei tällainen nirso musiikkinisti olisi milloin tahansa osannut kuvitella tietoisesti osallistuvansa.

Ei kannata kuvitella, että netin tai levyn kautta saa mitään käsitystä keikkamenosta. Pitänee alkaa rohkeammin tutkimaan lähitienoiden tarjontaa kun tällaisiakin yllätyksiä voi päästä kokemaan vahingossa?

Kuumuutta karkuun – Lapko ja Murmansk Lahessa

Talvi on taittunut ja kevät pistää parastaan. Lämpötila huitelee kolmenkympin tienoilla, eikä jääkaappikylmä olut tahdo pysyä viittä minuuttia kauempaa viileänä. Ei siis auta muuta kuin juosta kuumuutta karkuun kohti iloisesti pulppuavia kaljahanoja ja raikkaasti puhaltavia ilmastointilaitteita. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Toki oli tiedossa, että Lapkon illan ensimmäinen setti oli saanut S-merkinnän (yhtye soitti illemmalla vielä k18-setin), joten yleisön (siis sen kourallisen, joka oli paikalle vaivautunut) keski-ikä huiteli jossain viidentoista tienoilla, mutta silti anniskelualueen uupuminen oli kova paikka helteen uuvuttamalle toimittajalle. Tosin, eipä Club Walimo muutenkaan mitään kovin ruusuista kuvaa itsestään antanut, sillä ”areenan” atmosfääri – kaikkine  teineineen – muistutti kyläkoulun jumppasalissa järjestettyä limudiskoa. Tila oli ”pimennetty” muutamalla verholla (muistutan vielä, että ulkona aurinko paahtoi kuin viimeistä päivää), siellä täällä seisoi terassipöytiä ja äänipöytä, tai paremminkin -pulpetti, sijaitsi tökerösti keskellä huonetta eikä tilan  akustiikkaa (voi tietysti johtua yleisön vähyydestäkin) voinut mitenkään päin kutsua miellyttäväksi (varsinkin rummut puskivat päälle liiankin kanssa). Alku oli siis jokseenkin takkuinen.

Mutta takkuinen tahi tukkoinen ei ollut illan pääesiintyjä (lämppärinä molemmilla keikoilla oli New Deadline). Vast’sillään neljännen albuminsa ”A New Bohemia” julkaissut Lapko oli kovassa tikissä ja vaikka setti mukailikin pitkälti uutukaisen, hieman vielä vieraita kappaleita, niin yllättävän kovan show’n kolmikko sai aikaan loihdittua – jos ei huomioida Ville Maljan jokseenkin vaivaannuttavia välispiikkejä (energiajuomia ja kesätöitä) tai taustanauhojen kanssa kamppailua. A New Bohemian biiseistä ainakin vuoden aikaan sopiva Summer Nights ja omaksi Lapko-suosikikseni samoin tein noussut, herkästi räjähtelevä Horse and Crow ansaitsevat maininnan. Muutaman vuoden takaiselta ”Young Desirelta” kuultiin suurimpien hittien (Hugging the Phone, Killer Whales) lisäksi myös Paranoid, joka sai seuraa ”Scandal”-albumin All the Best Girlsistä sekä A New Bohemian singlebiisistä I Shot the Sheriffistä – seuraavalle levylle sitten se Via Dolorosa, joohan pojat?

Lapkon esitys oli kenties – paikastakin johtuen – hieman koruton, mutta yhtä kaikki erittäin viihdyttävä. Tekniset ongelmat ja yleisön harvalukuisuuden voitoksi kääntäminen ovat ammattimiehen merkkejä. Ja vaikka k18-keikalla varmasti tiiviimpi tunnelma olisi ollutkin, niin oli hauska huomata miten ne muutamat lapsukaiset, jotka lavan eteen olivat uskaltautuneet, osasivat sanat ulkoa ja kehtasivat niitä myös mukana hoilottaa. Ei me aikuiset enää tohita.

Sitten kaupan kautta puistoon ja pussit tyhjiksi…

…Virkistystauon ja usean olusen jälkeen oli aika pistää töppöstä toisen eteen ja suunnata kokka kohti Torvea, sillä lahtelaisittain harvinainen indie-ilta ei ollut vielä tässä, ei suinkaan. Jos Lapko edustaa ”findien” valtavirtaa, on Superchristin ja Murmanskin kohdalla kenties oikeampi sana vastavirta. Superchrist aloitteli settiään juuri kun saavuimme Torveen ja oluen tyhjennys- sekä täydennysreissun jälkeen yritin keskittyä kolmikon ”electroclashstoneriin”, kuten yhtye itsensä määrittelee. Teräskristuksessa [sic] on kuitenkin aina ollut jokin elementti, joka estää sen täysipainoisen diggailun. Tokihan yhtyeen debyyttialbumi ”Colorgun” elektrostonereineen tai kakkoslevy ”Surfing the Zeitgeist” discogrungeineen pitävät sisällään muutamia täsmäraitoja, mutta jotenkin yhtyeestä on jäänyt väkinäinen mielikuva, eikä Torven-keikkakaan sitä pois pyyhkinyt. Bändi kaipaisi enemmän My Everythingin kaltaisia täysosumia repertoaariinsa. No, ehkä tuleva ”Rocket Science” -täyspitkä niitä sitten tarjoilee.

Kommunikointi Superchristin kanssa jäi siis vajavaiseksi, mutta illan viimeinen helsinkiläisryhmittymä oli saava täydellisen huomioni, vai oliko? Murmanskin kaksi vuotta sitten julkaistu ”Chinese Locks” on yksi parhaista indie-debyyteistä, joita tässä maassa on julkaistu, mutta viime vuotinen ”Eleven Eyes to Shade” räjäytti viimeistään pankin. Heleän shoegazen ja aggressiivisen noise rockin liitto ei ole koskaan kuullostanut yhtä makealta ja nyt tätä korvakarkkia oli tiedossa Torven täydeltä. Ja jos Murmansk kuulostaa levyllä samaan aikaan rakastavalta ja väkivaltaiselta, niin sitä se tekee myös lavalla. Tosin pahimmat agre-purkaukset välittyivät soittimien kautta, sillä varsinkin Laura (laulu/kitara) seisoi mikrofoninsa takana kuin suolapatsas hempeili hän sitten Paper Dustia tai huusi Sumacia. Muutenkin kvartetti esiintyi melko eleettömästi niukan valaistuksen alla, mikä toki komppaa täydellisesti yhtyeen hypnoottisen maanista ulosantia.

Ilta oli kuitenkin ollut pitkä ja herpaantuminen iski elimistöön setin puolivälissä. Yhden kappaleen verran (en muista mikä) jaksoin vielä sinnitellä, mutta sitten oli pakko käydä haukkaamassa raitista ilmaa sikarin muodossa. Yksi asia johti toiseen ja hetken päästä löysinkin itseni Tirran pöydästä istumasta oluttuoppi edessäni. Joskus käy näin, mutta jo reilut puoli keikkaa Murmanskia osoitti sen, että nelikon harteilla lepää Suomi-indien tulevaisuus.

Truckfighters Lahden Cumuluksessa

Olen aina vihannut karaokea koko sydämestäni, mutta Väinö Kuisman – Sieg Heil! – (kurkku)lauluesitys paikallisessa Ten Dollars Saloonissa sai tuon jo mainitun sydämen sykkimään ja… pakenemaan kyseisestä kippolasta naurunpurskahduksia pidätellen. Huomattavasti paremmin toteutettua musisointia oli kuitenkin luvassa ihan muutaman metrin sekä minuutin päässä, joten ”Väpän” serenadit unohtuivat melko nopeasti kun Truckfightersin Suomen-kiertue valtasi Cumuluksen lauteet.

Ruotsin troikka on ollut kovassa nosteessa viime vuodet ja yhtyeen kesän kynnyksellä julkaistu kolmoslevy ”Mania” palautteli myös yllekirjoittaneen uskoa stoner rockin elpymisestä. Business Cityn rockkansa ei kuitenkaan jostain syystä ollut Truckfightersin möyrivää kutsua kuullut, sillä paikalla oli ainoastaan kourallinen ihmisiä kolmikon pöristellessä settiään käyntiin. Oliko syynä sitten olematon mainostus, arkipäivä, liian kallis lipunhinta, viimeisiä henkosiaan vetelevä ”areena” vai mikä, mutta syyttäkööt immeiset itteään, sillä Rekkaflaidaajien veto oli Mastokaupungin paras (stoner)rockshow sitten Dozerin taannoisen Torvi-visiitin.

Vaikka miehiä oli lavalla vain kolme, niin kolossaaliset ämyritornit pitivät huolen siitä, että äänimaailma oli kulkusia kutitteleva myös silloin kun poppoo hiljensi vauhtiaan ja antautui hypnoottisemman ”epic stonerin” pauloihin. Kovinkaan paljoa ei tosin hissuttelua kuultu, sillä TF vaikutti olevan menopäällä laihasta yleisösaaliistaan huolimatta. Varsinkin kitaristi Dango oli kuin adrenaliinipiikillä perseeseen ammuttu karhu keikistellessään ilman paitaa ja flirttailemalla niille muutamalle naaraalle, jotka olivat paikan päälle uskaltautuneet. Basisti Ozon liikehdintä oli vokaalivelvotteiden takia hieman seestynempää, mutta vauhtiin päästyään myös häneltä nähtiin mitä omintakeisempia koreografian tapaisia – paikoin ihan yleisön seassa.

Musiikillisesti Truckfighters oli miltei moitteeton. Itse olisin ehkä toivonut hieman enemmän raukeampaa junnailua, mutta ymmärettävää toki on jos yhtye haluaa pitää edes ne muutamat korvaparit virkeinä soittamalla astetta rokimman setin. Myös Ozon ajoittain taka-alalle jääneet vokaalit pistivät korvaan, mutta lopulta kyse on kuitenkin niin pienistä ”erheistä”, ettei niitä tarvitse enää mainita. Biiseistä parhaiten mieleen jäivät uutukaisen sabbathmainen Last Curfew sekä samaisen albumin vastuttamattomasti eteenpäin vyöryvä Loose. Pitää kuitenkin sanoa, että koko kolme varttinen oli sellaista korvakarkkia mitä harvoin täällä Helve… Helsingin esikartanossa kuulee.

Truckfightersin esiintyminen oli sen verta mieleenpainuva, että headlinerina ko. turneella soittanut Sparzanza sai jäädä tuuttaamaan metallinkatkuista aikuisstoneriaan – hieman runsaslukuisemmalle ihmismäärälle tosin – kuolevan Cumuluksen lavalle, kun minä poika hyökkäsin Lahen yöhön halvan oluen perässä. Tack och adjö.

LahtiDrunkPunks #7

Ei olisi uskonut, että mittari näytti varjossa miltei kolmeakymmentä, sillä sen verta vakuuttavasti crust-armeija Torven markiisin katveessa edusti kymmenen kiloa painavissa nahkatakeissaan ja tiukasti solmituissa maihareissaan (aina on oltava jotain vastaan ja tällä kerralla se oli aurinko?). Syy näille kokoontumisajoille löytyi Torven sisuksista, jossa LahtiDrunkPunks7 -kekkerit (katukielellä LDP – the great sunnari-edition) olivat alkava hetkenä minä hyvänsä. Ilkamien teemana oli old school, sillä viidestä aktista jopa neljä oli perustettu jo 80-luvun puolella ja headlineriksi oli kiinnitetty Belgian mincecore-pioneerit, split-julkaisujen messiaat, Agathocles, joka kiersi Suomea neljän keikan verran Kallion kingien, Kuoleman, kera.

Kello näytti vasta puolta seitsemää, kun illan ensimmäinen akti jo nousi Torven hikisille lauteille (tästä syystä toinen vokalisteista oli ilman paitaa… käyn ahon laitaa?). Jostain kotoisin oleva (ehkä Lahesta, ehkä ei) God Vomit sai (kyseen)alaisen kunnian suorittaa avausseremoniat. Juhlapuheita ei kuitenkaan kuultu, vaan kvintetti hyökkäsi armotta vielä hieman auringon ja alkoholin turruttaman kuulijakuntansa kimppuun.

Hieman – niin yhtyeen kuin yleisönkin – hapuilevan alun jälkeen kone saatiin kunnolla rykäistyä käyntiin, ja Jumaloksennuksen grind-myrsky oli valmis valloittamaan kovin säyseä ilmastoisen mastokaupungin. Huvittavan kliseisesti nimetty kvintetti pusersi itsestään ulos melko perinteistä graindausta tuplavokaaleilla ryyditettynä – peruskattaus siis. Hommasta paistoi läpi kuitenkin sellainen tekemisen meininki, että pakko nostaa pojille olematonta hattuani. Muutamia hidasteluosuuksiakin setin aikana kuultiin, ja ainakin omalle korvalle instrumentaalisesti soljuneet hiiviskelysuvannot sopivat. Vokalisteista kikkaratukkainen kirkuja (pääsi sieltä suusta muutama sammakkokin) hoiti tonttinsa paremmin, sillä punttisalilla selvästi viihtyvän kaljupään ulosanti oli melkoisen hard core, joka kuulosti ajoittain hieman kontekstistaan irroiteltulta.

Seuraava vuoronumero kuului oman kylän pojille, eli porno-grindin kruunaamattomille kuninkaille, Inferialle. Tänä vuonna viinan ostoikään ehättänyt kvartetti pöristeli settinsä läpi melkoisen alapäävoittoisesti (hih). Kaitsun riffeistä oli välillä hyvinkin vaikea saada mitään selvää, sillä basso pörisi kitaran päälle siihen malliin. Muutama kappale tätä ylinopeutta kaahaavaa porno-grind goes bassodrone -surinaa oli aivan tarpeeksi, ja viilentävä pussikaljatauko tuli enemmän kuin tarpeeseen.

Kuoleman piti ilmeisesti alunperin esiintyä toisena, mutta Ile oli kuuleman mukaan saattanut itsensä sen verta huonoon happeen, että pieni huilitauko teki miehelle terää. Itse rytmiryhmä oli kuitenkin yllättävänkin pirtsakassa kuosissa, ja ”Tony Halme on natsi” sun muut ikivihreät crust/grind/hard core-veisut lähtivät troikan soittimista mukavan napakasti. Ilen ”laulanta” olikin sitten taas ihan oma lukunsa: ”käyttistähän” herran vokalisointi ei ole millään mittarilla mitattuna, mutta jotenkin se on vain oleellinen osa Kuoleman… ööh… viehätystä? Ja onhan sitä pahempaakin kuultu; esim. LDP:n Lasse oli sitä mieltä, että mieshän vaikutti raivoraittiilta viimekertaiseen LahtiDrunkPunks -keikkaan verrattuna. Ja kyllä Ile, on se Hannah Montana aivan helvetin kova sarja.

Siinä missä Inferia juhlii tänä vuonna kaksikymppisiään, ovat nämä herrasmiehet (tarkemmin sanottuna vokalisti Lasse ja basisti Piise) kurittaneet instrumenttejaan jo vuodesta -81. Riistetyt tuskinpa hirveästi esittelyjä kaipaavat, sillä kyseessä on kuitenkin yksi Suomen kovimmista hardcore -ryhmittymistä, ikinä (”Skitsofrenia” oli muuten allekirjoittaneen ensimmäisiä kosketuksia hardcoreen).

Tampereen nelikko halusi selvästi paikata edellisen Lahti-visiittinsä löysähkön setin, sillä bändi oli ns. kovassa tikissä. Rullaavasti, rokkaavasti ja jopa metallisesti vyörynyt kasikakkonen otti epäileviltä Tuomailta luulot pois samoin tein, eikä lipsumisia tapahtunut edes Kuoleman Ilen visiteerattua lauteilla kaatuilemassa muutamaankin otteeseen. Lassen vokaalit kuulostivat miltei livenä paremmilta kuin levyillä, ja muutenkin Riistetyistä jäi erikoisen hyvä muistijälki. Illan paras, ehottomasti.

Tunteja ja tuoppeja alkoi olemaan takana jo melkoisesti, kun vihdoin ja viimein pääosan esittäjät kiipesivät framille. Kulttibändin maineessa oleva Agathocles oli aiheuttanut soraääniä Suomen-turneensa ensimmäisellä keikalla Vastaviralla, sillä miekkosten turnauskestävyys oli ilmeisesti loppunut jo hyvissä ajoin ennen varsinaista performanssia. Lahteen trio oli saapunut kuitenkin silmin nähden pirteinä, eikä lavapreesenskään muusta kielinyt. Itse odotin näiltä satojen julkaisujen (käykää itse laskemassa se todellinen luku) miehiltä enemmänkin sitä perusgrindkaaosta, mutta kuinkas kävikään; kolmikko vetelikin settinsä läpi paikoin hyvinkin rokkaavalla ja rollaavalla meiningillä.

Liika mitä tahansa on kuitenkin liikaa, ja omakin keskittyminen alkoi herpaantumaan Agathoclesin keikan ikääntyessä. Päätinkin suosiolla lopettaa illan hyvillä mielin ja suuntasin askeleeni kohti Hanhenpoikaa, jossa viimeisiä baaritupakoita tuprutellessa oli mukava analysoida illan tapahtumat läpi.

Out of Skool Fest

Sanovat, että hämäläiset ovat hitaita, mutta kyseinen väite todistettiin täysin vääräksi viime perjantaina, kun Lahdessa juhlittiin koulun lopettajaisia vaatimattomat kolme viikkoa etuajassa. Unity Bookingsin masinoimilla Out of Skool Festeillä rokattiin kahdessa kerroksessa seitsemän bändin voimin, joten hidastelua ei myöskään kuultu – eikä nähty – artistirintamalla. Lahtelaisyleisö kävi kuitenkin ehkä hieman hitaalla, sillä Tirraan ja Torveen vaivautui ainoastaan vajaat parisataa henkeä.

Aikataulut pitivät kerrankin paikkansa, joten allekirjoittaneen jokseenkin myöhäinen saapumisajankohta kostautui sillä, että Life Giving Waters (esiintyminen jäi yhtyeen viimeiseksi, joten kevyet mullat vaan) ja One Hidden Frame olivat ennättäneet räimiä jo settinsä läpi. Harmin paikka, mutta minkäs teet. Itse aloitin perjantai-iltani Torven puolelta, jossa Hasta La Vista Social Club oli juuri polkaissut settinsä käyntiin. Kiuruveteläiset rokkasivat kyllä suoraan sydämeeni, sillä sen verta vastustamattomasti yhtye soittimiaan runteli, ja nelikon perusjamppa-look yhdistettynä räkäiseen punk-a-billyyn oli juuri sitä, mitä nousuhumalainen yleisö kaipasi. Ei leipää ja sirkushuveja, vaan kaljaa ja rehellistä punkin räimettä.

Hastalavistojen jälkeen suuntasin askeleeni kohti yläkertaa, mutta jouduin jo hetken päästä palaamaan samoja askelia pitkin takaisin, sillä Jaakko & Jayn folkkipunkki ei jaksanut kiinnostaa muutamaa kappaletta kauempaa. Harvoinhan sitä rokkia tietysti Tirran puolella kuulee, mutta päätin palata asiaan New Deadlinen kohdalla uudestaan.

Seuraavana vuorossa oli One Hidden Framen kanssa vast’sillään Keski-Eurooppaa kiertänyt, järjestävän tahon Part Time Killer, jonka olin onnistunut missaamaan useampaan otteeseen. Olen toki nelikon keikkasetin kuullut useammin kuin kerran, kun bändi treenasi samalla kämpällä, mutta virallisesti olin yhä PTK-neitsyt (masturbaatio ja penetraatio ovat eri asia).

Siinä missä yhtyeen esiaste (Flippin’ Beans – jos joku ei tiennyt) oli paikoin vähän liiankin iloluontoista hilipatihippaapunkkia, niin nyt tuntuu siltä, että nimen vaihdon myötä myös ulosanti on muokkaantunut ”synkemmäksi”, eikä esim. termi hardcore ole uusien PTK-biisien yhteydessä mitenkään väärässä paikassa. Varsinkin livenä kvartetin uudemmasta materiaalista voi vedellä hyvällä omalla tunnolla suuntaviivoja johonkin Ignite/Rise Against -osastoon, ja Aapen äänessäkin on täysin erilaista syvyyttä verrattuna FB-aikojen skamelopunkkiin. Tuoreista kappaleista varsinkin ”Rise Against” (sattumaako?) pisti yleisöön – ja minuun – liikettä. Kaiken kaikkiaan hieno veto näiltä Ahtialan isoilta pojilta (ja yhdeltä vähän pienemmältä keskustan pojalta), ja mahtavaa nähdä orkesterin paranevan vanhetessaan: Part Time Killer – Lahtipunkin vuosikertaviini?

PeeTeeKoon hikidiskon jälkeen oli aika nuolaista viilentävä olut ja suunnata askeleet toistamiseen kohti Tirran räkäistä interiööriä, jossa ei-niin-räkäinen New Deadline oli jo aloittanut urakkansa. Tämä illan toinen mastokaupungin edustaja oli musiikillisesti ehkä eniten linjasta poikkeava ryhmä amerikanmakuisella emollaan, ja siinä missä muut yhtyeet näyttivät pahalta, halusi New Deadline selvästi näyttää hyvältä. Keikalla nähtiinkin illan suurin naisedustus ja voisin väittää, että ND:n pikkuhousunkasteluemo toimi ainakin muutaman riehantuneen naaraskuuntelijan kohdalla – miksei tietysti myös uroskuuntelijankin.

Että vaikuttaisin uskottavalta musiikkitoimittajalta, niin minun pitää tässä vaiheessa sanoa, ettei New Deadlinen emotionaalinen alternative ole oikein minun kuppini teetä, mutta samaan hengenvetoon on kuitenkin myönnettävä, että varsin valmiilta ja jopa ammattitaitoiselta Business Cityn kvartetti kuulostaa ja näyttää. Hämäävää asiassa on kuitenkin se, että punk-iltamien riehakkain meininki – ja illan ainoa pitti(?) – koettiin emobändin keikalla: mihin tämä maailma on menossa, kysyn vaan.

Out of Skoolin headlineriksi oli (ilmeisesti Lontoosta) lennätetty kanadalainen This Is a Standoff, joka kruunasi Euroopan-turneensa keikoilla Lahdessa ja Lappeenrannassa – punk-glamooria parhaimmillaan. En ole aiemmin tähän kanukkinelikkoon törmännyt, mutta enpä ole mitään menettänytkään. This Is a Standoffin melopunkista tulvi mieleen toinen toistaan geneerisempiä Burning Heart/Fat Wreck -bändejä, joista oli runsaudenpulaa varsinkin vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Hyvinhän pojat soittivat, ei siinä mitään, ja pienet proge- sekä core-mausteet toivat materiaaliin huomattavasti lisää tarttumapintaa. Tosi asia on kuitenkin se, että bändin ”skedepunk” ei omaan korvaan istunut sitten millään, eikä lavasäteilyssäkään kehumista ollut. Oliko kyse sitten kiertueväsymyksestä vai mistä, mutta jotenkin This Is a Standoff jätti vaillinaisen kuvan itsestään – this was a stand off.

Koska Unity Bookings oli ajoissa, niin toivotetaan nyt Lampaankin puolesta oikein hauskaa lomaa koululaisille, ja koulunsa päättäneille lauletaan paljon onnea vaan. Syksyllä sitten palataan pulpettien taakse oikein rytinällä, kun Back to Skool Fest valloittaa Lahen kadut kolmeksi päiväksi mm. legendaarisen Slapshotin avustuksella.

Eri esittäjiä – Hometown Pride

You Gotta Start Somewhere -kokoelmalla levyjulkaisutoimintansa aloittanut Pekka Productions on palannut, vihdoinkin. Edellisen maamme punkrock orkestereihin keskittyneen kokoelman jälkeen oli tulossa Pekan kotikaupunkiin, eli Lahteen keskittyvä kokoelma kaupungin laadukkaimmista punk- ja hardcore-orkesterista.

Hometown Pride -kokoelman piti ilmestyä jo ajat sitten, mutta niinhän ne sanovat, että hyvää kannattaa odottaa ja eipä sanonta tälläkään kertaa väärässä ole. Kaupungin legendaarisimpiin kuuluvan Morning Afterin viimeiset tuotokset löytyvät tältä kokoelmalta, kuten myöskin tukku nuoria nousevia tähtiä ja tietysti muita vanhoja osaajia. Homman nimi on kaksi kappaletta per orkesteri, poikkeuksen tekevät St. Hood, joka osallistuu kokoelmaan Sanctified –albumiltaan repäistyltä ”Stonesoul” –biisillä, ja Flippin’ Beans, jolta löytyy yksi uusi kappale.

Morning After aloittaa kokoelman ja samalla sanoo jäähyväiset kieltämättä takuuvarmalla materiaalilla. Tuoreempiin tapauksiin Lahti hardcoren saralla keskityttäessä pitää mainita orkesterit End Begins ja Camorra, joiden molempien uusi materiaali on todella tervetullutta ja vakuuttavaa. End Beginsin biisit ”Anger Management” ja ”Bullet” edustavat hieman monipuolisempaa linjaa bändin repertuaarissa. Joka tapauksessa kovalta kuulostaa myös uusi Eggbeggers. Punkimpaan osastoon päästäänkin sitten itse Pekan tähdittämän Pekka & The Other Losersin ja Viceroyn viedessä. Tuore tuttavuus minulle oli Viceroy, joka pistää menemään hiton vakuuttavasti melodista ja nopeaa skatepunkkia biisillään ”Sinking Ship”.

Pekan ja Viceroyn jälkeen muistia vetreyttämässä voimme tavata 7th Legionin, joka myöskin edustaa hieman pidemmän linjan tahkoajia. ”Golden Road of Compromise” ja ”Spirit Will be Broken” antavat tiukan kuvan uudesta seiskalegioonasta, jota mielellään kyllä kuuntelisi vaikka lisääkin, kenties koko levyllisen? Legioonan jälkeen esiin marssii toinen levyn raskaampaa antia edustavista bändeistä, eli Pitfiend. End Beginsin kanssa jäseniä jakava Pitfiendhän haudattiin tässä vähän aikaa sitten ja nämä jäivät bändin viimeisiksi nauhoituksiksi. ”In This Life” esittelee bändin kuitenkin tyylikkäästi ja nämä raidat saattavat kehäraakin kenties kaipaamaansa lepoon arvokkaasti.

Business City Murdercore esittäytyy levyn kolmanneksi viimeisenä Camorran muodossa, ja lähes varastaa koko shown. ”Not Another Chance” biisistä lupaillaan löytyvän myös video kokoelman lopulliselta painokselta, joten tsekatkaa se, itse biisi taas on jylhää beatdownin juhlaa, joka toimii aina ja armottomasti. Toinen biisi ”Blood Red Sun” on myöskin laadukasta paskaa, ja tältäkin bändiltä kuulisi mieluusti vieläkin enemmän materiaalia.

Levyn päättävät yksi maamme kovimpiin lukeutuvista hardcore kokoonpanoista, eli tuttu St. Hood ja kokoelman nimikkobiisillä ”Hometown Pride” viimeisenä edustava Flippin’ Beans.

Kokonaisuudessaan Hometown Pride on varsin kattava ja laadukas kokoelma Lahden punk- ja hardcore-musiikista, jonka hankkimista voisi suositella jokaiselle, jota kiinnostaa mitä Suomessa ja erityisesti Lahdessa tällä hetkellä tapahtuu.

Back To Skool!, perjantai

Jälleen kerran oli mielenkiintoinen ilta luvassa Torven kuuluisalla luistinradalla lontoolaisen 50 Caliberin ja bostonilaisen Out Coldin saapui lämmittelemään hyvään vauhtiin päässyttä keikkasyksyä Back To SKOOL! –nimikkeen alle kyhätyn kaksipäiväisen tapahtuman avauspäivänä. Lämppääjinä nähtiin miehistönmuutoksia kokeneet Hero Dishonest ja Pitfiend.

Illan aloitti uuden laulajan kera Out Coldin kanssa Suomea kiertänyt helsinkiläislauma Hero Dishonest. Alku oli varsin kankea erinäisistä syistä johtuen, mutta korvan tottuessa sävelkorvaa enemmän tarkkaivaisuutta vaativaan kaahaukseen, alkoi musiikistakin saada jotain irti. Muutamista sattumanvaraisista tutuista biiseistä ei muistaakseni kuultu ainuttakaan, mutta eipä se paljoa haitannut. Bändi on varmasti elementissään Itä-Euroopan villeissä kolhooseissa, mutta Torven yleisöä bändi ei nähtävästi vieläkään saanut puolelleen.

Rumpalinvaihdoksen myötä uuteen nousuun (jos nyt alamaissa ikinä on ollutkaan! oma.huom.) lähtenyt Pitfiend nähtiin seuraavaksi. Monipuolisuutta on tullut lisää nimenomaan rumpupuolelle, ja biisit noin kokonaisuudessaankin ovat mielenkiintoisen monipuolisia. Ainoa asia mikä vielä itseäni häiritsee on Dahlin monotoninen deathmetal tulkinta, joka kyllä on oikeaan suuntaan menossa, mutta varsinkin kovimmissa rykäisyissä tuppasi menemmän liiaksi oksenteluksi. No eipä siinä mitään, paras Pitfiend keikka koskaan ja parhaat välispiikit.

Out Cold tuli missattua viimeksi Suomen vierailullaan, ja vähän harmitti silloin, mutta turhaanpa olen mieltäni asialla vaivannut. Bostonin pojat väänsivät nopeamman puoleista old schoolia, josta ei asiaan perehtymättömän päähän jäänyt paria muikeaa riffiä lukuun ottamatta mitään. Eihän musiikki millään muotoa huonoa ollut, ainoastaan tasapaksua kaahausta. Jos kameran räpläystä enemmän olisin keskittynyt itse musiikkiin, olisi muistikuva ehkä vähän toinen, mutta näin tällä kertaa. Mieluummin kuuntelen netistä varastettuja äänipätkiä.

[ima]raportit/img/270804a.jpg[/ima] [ima]raportit/img/270804b.jpg[/ima]

Brittiläinen 50 Caliber toimi illan pääesiintyjänä, ja meininki oli alusta asti aika vallaton. Tarjolla oli vahvaa heviriffiä, korkeaa rääkymistä ja beatdownia beatdownin perään. Ei tätäkään maailman omaperäisimmäksi pysty mainostamaan, mutta ainakin itse kuuntelen livenä ennemmin tasapaksua myllyä kuin satalasissa kaahausta, josta ei meinaa edes rytminvaihdoksia löytää. No, biisit oli enimmäkseen tuntemattomia eikä niistäkään oikein jäänyt mitään päähän, mutta meininkiä oli kiva seurata sivusta. Myös englantilaisten suosima wall of death nähtiin, joka Torven kaltaisessa kuppilassa on lähinnä koominen halausrinki.

Bändit oli kautta linjan parempia kuin osasi odottaa, silti jäi vähän mitäänsanomaton fiilis, koska selkeää ykkösbändiä ei illan repertuaarista voi nostaa esille. Mutta eipä auta valittaakaan…