Avainsana-arkisto: Kylmä sota

Menestyksekkäät DIY-karkelot – Projektifest Turussa

Historiallisen Turun ytimessä järjestettiin kolmipäiväiset epäkaupalliset ulkoilmafestarit tee-se-itse -hengessä. Paikalla nähtiin kotimaisia punk kärkinimiä Wastedista Kylmään sotaan ja Seksihulluihin, kuin myös legendaarisia ulkomaaneläviä.

Perjantai 8.6.

Harvakseltaan sitä tulee käytyä Suomen Turussa, paikaksi jota Suomen perssilmäksikin kutsutaan. Eräänä kesäiltana kävelin pitkin Aurajoen rantaa ja katselin, miten jokiranta oli täynnä lämmintä alkukesän perjantaita juhlistavia ihmisiä. Poliisiauton sireeni ulvoi taustalla ja ohitseni kaahaa parikin urheiluautoa. Tuntui ulkopuoliselta. Jatkoin kävelyä ja ihmisiä on terassit täynnä. En kuitenkaan välitä paskaakaan näistä ihmisistä, vaan lampsin tuomiokirkon tapulin varjossa olevan Brinkkalan sisäpihalle. Paikkaan, joka on lähes kaiken sykkeen ytimessä mutta kuitenkin piilossa jokirannan vallanneilta ihmisiltä.

Brinkkalan sisäpihalla olikin todella kotoisaa, kun tuttuja oli joka paikassa ja lavalla esiintyi 1981. Olin siis päätynyt keskelle Projektifestiä, ja olin vielä käynyt läpi melkoiset säädöt saadakseni järjestettyä majapaikatkin perjantain ja sunnuntain välille. Elämä maistui hyvältä ja maistuu myös tätä kirjoittaessa, kun levylautasella kieppuu yhtyeen tuore, tällä reissulla mukaan poimittu seiskatuumainen. Seuraavaksi esiintyneen Rajat -yhtyeen näkemistä olin odottanut siitä asti, kun olin saanut bändin demon hyppysiini joskus viime vuoden puolella. Hyviä biisejä, hyvää soittoa mutta kaiketi yhtye soitti liian aikaisin kun ei jengi tuntunut innostuvan. Enkä minäkään totta puhuen erityisemmin innostunut.

Condition: Dead ei oikein iskenyt. Sillä hetkellä yhtyeen soittoa kyllä kuunteli, vaikka se alkoikin pidemmän päälle puuduttamaan. Levyltä en bändiä kyllä jaksaisi kuunnella, ja myös Motörhead-cover Eat the Rich oli melko tyhjänpäiväinen. Luulin kyseessä olevan muuten jonkin melko vähälle huomiolle jäänyt brittibändi jossa soittaa enää kaksi alkuperäistä (eli vanhempaa) jäsentä, nuoremman polven edustajien tukemana. Condition: Dead tosin paljastui olemaan vasta viisi vuotta vanha bändi, jossa vaan sattuu soittamaan eri-ikäistä jengiä. Seuraavana soittanut Liberty oli ehkä lähimpänä anarko-osastoa, vaikkakaan en tuntenut yhtyeen tuotantoa millään muotoa etukäteen, jolloin tästäkin keikasta jäi lopulta aika vähän käteen. Myöskään kolmas brittibändi, eli Lost Cherrees ei ollut ihan sitä mitä odotin. Tämä keikka oli enemmän punk, vähemmän anarko. Olin ehtinyt elätellä toiveita esimerkiksi Why Does It Have to Be a Dream -biisin kuulemisesta, mutta ainahan siinä niin käy että jos odottaa jotain tiettyä kappaletta niin sitä ei kuitenkaan soiteta. Tätä fiilisteli kyllä siltikin mielellään, mutta jossain vaiheessa pitikin lampsia yöpaikkaan jatkamaan henkeviä keskusteluja.

Lauantai 9.6.

Lauantaiaamu lähti liikkeelle epätoivoisella ruuan metsästämisellä ja Brikkalan pihalle takaisin tarpomisella jo kello yhdeksi PML-Villen ja Rip Off -Jarnon vetämän zinetyöpajan vuoksi. Pakko se on tunnustaa että vaikka itselläkin jäi juhliminen minimiin, oli niinkin ”aikaisin” paikalle saapuminen yllättävänkin haastavaa, mutta joka tapauksessa tarkoituksena oli keskustella zinejen tekemisestä ja kaiketi tehdäkin zine, vaikkakaan lopputulosta ei voida ihan oikeaksi zineksi sanoa vaikka zine-estetiikkaa sujuvasti edustikin. Tosin paikalla taisi olla suunnilleen yksi ihminen, joka ei zineistä juuri mitään tainnut tietää. Syyskuussa Helsingissä järjestetään samanlainen häppeninki, joten sinne vain kaikki kynnelle kykenevät! Omalta osaltani työpaja keskeytyi Portlandin zine-skeneen keskittyneen dokkarin katsomisen vuoksi, joka ei kylläkään ollut ihan sitä mitä toivoin sen olevan. Vähän hassusti kokoonkasattu dokkari, jonka jaksoin katsella lähes loppuun asti. Kuitenkin tämä zinetyöpaja oli mielestäni lähes yhtä oleellinen asia näillä festeillä kuin soittaneet bänditkin, ja varsinkin tämä työpaja sinetöi oman lähtöni Turkuun.

Soittohommat aloitettiin bändipotpurilla, jonka myötä lavalle kapusi festarijärkkääjien bändejä soittamaan lyhyitä, vain parin biisin pituisia settejä. Hauska ja ihan toimivaksikin osoittautunut idea, mitä nyt jos hetkeksikin keskitti huomionsa toisaalle, oli lavalla soittanut bändi vaihtunut toiseen. Haastavuutta tuli toki siitäkin, ettei tuntenut paikallisia ihmisiä ja bändejä riittävän hyvin, että olisi aina tiennyt mikä bändi lavalla kulloinkin soitti. No, onneksi siinä lähistöllä oli esiintyjälista, jonka mukaan soittivat Yleislakko, Abus, Kalliomäyriä, Spermwhale sekä Raivoraittus-biisejä vetävä Kohtuukäyttö (feat xKirreX). En kylläkään tiedä, missä järjestyksessä.

Varsinaiset soitannat aloitti Seksihullut, jonka taisin nähdä nyt vasta ensimmäistä kertaa. Joskus bändi soitti Porissakin, mutta silloin olin tietenkin jossain ihan muualla. No, joka tapauksessa yhtyeen touhuja on tullut seurattua jo Kakka-Hätä 77-splitistä lähtien ja pitkäsoittokin on vieraillut soittimessa kerran jos toisenkin. Hyvä keikka, joka meni itselläni ehdottomasti tämän illan kärkiesitysten joukkoon. Miellyttävyydessä Kylmä Sota ei jäänyt Seksihulluja pahemmaksi. Kylmä Sota veti jopa erikoispitkän keikan soittamalla kymmenen biisiä. Kotikaupunkikeikasta oli kyse, ja siitä johtui moinen ”revittely”. Helvetin hyvä bändihän on kyseessä, mutta yhtyeen keikat tuntuvat aina aivan liian lyhyiltä. No, parempi se on jättää nälkä kuin vetää liian pitkä keikka. Niitä Kylmä Sota ei ole kyllä koskaan vetänyt. Tässä vaiheessa saatiin myös muistutus Suomen kesän ihanuudesta pienen sateen muodossa.

Etukäteen odottamaani Death By Snoo Snoota en seurannut sekuntiakaan muiden asioiden toimittamisen vuoksi, ja sen jälkeen soittanut Moderni Elämä ei sekään mielestäni lukeutunut näiden kekkereiden huippuesityksiin. Mummolaulu oli kyllä ihan jees. Wastedilla hommat saatiin kuitenkin jälleen uuteen nousukiitoon, vaikka kyseinen bändi on nähtykin jo niin monta kertaa ettei sanottavaa tahdo enää löytyä. Tosin meneehän jo sekin sanottavan puolelle, että yhtye on (yhä) timmissä vedossa ja sen keikkoja jaksaa aina vain katsella.

Hisko Detria ei puolestaan osunut täysin oikeaan paikkaan krautrockillaan. Aivoni olivat jonkinlaisessa punk-asennossa, jonka vuoksi jumitus ja hypnoottinen toistaminen eivät tuntuneet niiltä kaikkein kovimmilta jutuilta. Pitää katsoa bändi paremmalla ajalla uudestaan. Jossain vaiheessa keikkaa lipunmyynti pistettiin ilmeisesti kiinni ja alueelle eksyi muutama hauska ylioppilas. Yksi niistä tuli suoraan viereeni, ja siitä seurasi oheinen vuoropuhelu:

”Moi! Mitä jätkä?”
”Öööh… moi! Mitäs tässä…”
”Tulitko sä seuraamaan bändiä?”
”Joo…?”
*Hämmentynyt nyökkäys* ”Ookoo!”

Myöhemmin törmäsin samaan juippiin, ja hän oli täysin myyty näkemästään. Odotan kyllä itsekin bändin näkemistä toistamiseen, tosin mieluummin vähän toisenlaisessa tilanteessa. Bändin lopetettua pitikin sitten lähteä yöpaikkaan, taas jatkamaan henkeviä keskusteluja toisen isännän kanssa ja fiilistelemään hyvää hardcorea.

Sunnuntai 10.6.

Seuraavana aamuna piti toki maksaa bileiden lunnaat, mutta väsyneen reissaajan oli silti kammetava itsensä ylös yhdeksi, jotta brunssillekin ehtisi. Hyvä että tulin, sillä seitan loppui melko nopeasti ja jonosta muodostui todella pitkä. Brunssin lisäksi luvassa oli vielä lisää elävää musiikkia, ja tuo artistikimara alkoi Jyrki Nissisen (Seksihullut) soolokeikalla, joka kylläkin jäi todella lyhyeksi ”teknisten” ongelmien takia. Nissiseltä oli ääni ihan maassa, joten laulamisesta ei tahtonut tulla mitään. Miehen luonnostaan karu ääni sai toisaalta outoja lisäsävyjä tuosta ”bassosta” johtuen.

Hetken päästä lavalle kapusi Mörk Séance, joka oli eräänlainen yhden miehen black metal -projekti. Ukko seisoi lavalla, soitti kitaraa ja iski karuja huutoja siihen päälle. Aika absurdi keikka, kun ottaa huomioon senhetkisen auringonporotuksen ja leppoisan sunnuntaibrunssin luonteen. Sekään keikka ei mahdottoman pitkäksi venynyt, vaan oli jotakuinkin yhtä pitkä kuin Nissisenkin keikka.

Pelkkä Väliviiva

Kolmantena ja viimeisenä esiintyi Sur-rurin Vilu esiintyjänimellä Pelkkä Väliviiva, joka oli käytännössä Sur-ruria ilman bassoa, rumpuja tai säröä kitarassa. Eli lähestulkoon yhtä hyvä, yhtä absurdia ja kantikasta, mutta kuitenkin hieman pehmeämpää. Tämä keikka olikin sitten pitempi, jota en kylläkään bussiaikataulujen vuoksi voinut edes loppuun katsoa. Parin päivän kreisibailaamisen jälkeen piti päästä Turusta pois, vaikka Pelkän Väliviivan osittainen skippaaminen jäikin kaivelemaan hampaankoloon.

Toivotaan, että Projektifest sai nyt tämän tapahtuman myötä kannuksia että ensi vuonnakin näiden kekkereiden järjestäminen onnistuu. Tämänkaltaisia hyvän yhteishengen ja hyvän mielen tapahtumia sietääkin tulla hieman pitemmältäkin katsomaan, ja tokihan Projektifesteillä oli tärkeä rooli Turun hieman vastatuulta saaneiden punk-touhujen elävöittäjänä.

projektifest.wordpress.com

Kylmä Sota / Ydintuho – Split

Uransa toisen splitin parissa oleva Kylmä Sota on noussut muutamassa vuodessa todella kovaksi nimeksi suomalaisessa punk-skenessä. Käsittääkseni tämä splittilevykin on myynyt todella hyvin hyvin lyhyessä ajassa. Kylmän Sodan kohdalla tämä kertoo kovan työn hedelmien poimimisesta, Ydintuholle puolestaan melko näkyvää esiinmarssia.

Ydintuho teki pari vuotta sitten kovatasoisen demonauhan, mutten sen lisäksi ole bändiä juuri päässyt kuuntelemaan. Kyseinen nauha oli toteutukseltaan melko kälyinen, mutta siitä ollaan tultu eteenpäin ja viety ilmaisua lähemmäs tämänkertaisen splittikaverin maisemia. Ei Ydintuhossa ole siltikään kyse hifistelystä, vaan tinkimättömän ja raa’an d-beatin räiskimisestä, Kylmää Sotaa hieman enemmän Disorderin hengessä. Ja hyvin Ydintuho kyllä räiskiikin. Melkein yhtä lujaa kuin Kylmä Sota, ja se on jo paljon sanottu se.

Kylmä Sota on puolestaan parantanut särinähelvettiään levy levyltä ja tehnyt siitä kuulijalle helpompaa, tinkimättä siltikään alkuperäisistä lähtökohdistaan liiaksi. Parin vuoden takainen kaksitoistatuumainen oli kaikessa totaalisuudessaan mieletön ja raaka levytys. Väkisinhän tämän splitin biisit kuulostavat hieman kesymmiltä, vaikka TVO:lle omistettu Anti-kulttuuri meneekin suoraan tiukimpien KS-biisien seuraan. Soundiensa puolesta KS:n puoli on jotakuinkin samaa tasoa mainitun kaksitoistatuumaisen kanssa, eli särinälle harjaantunut korva erottaa soittimet toisistaan vaivatta, mutta silti Kylmä Sota pysyttelee yhtenä tämän hetken raaimmista hardcore-bändeistä.

Lontooksi: ”Total raw punk attack!” Hyvin vakuuttavaa jälkeä, kummaltakin.

Likaiset liimanhaistelijat liikekannalla – Hässäkkäpäivät Oulussa 2.-3.7.2010

On aina kiva mennä festareille, joilla ei soita Lauri Tähkä, jonka liput eivät maksa satoja euroja eikä olut kuutta euroa, jossa vessassa ja tiskillä käynti ei kestä tuntia, joiden yleisömäärät luetaan sadoissa, ei kymmenissätuhansissa, ja ennen kaikkea, jossa ei tarvitse katsella yhden yhtäkään twelvarihattuista tai muuten vaan hassun hauskaa teemapukeutujaurpoa (no ehkä crustit, heh). Oulun Hässäkkäpäivät tarjosivat kaikkea tuota ja vielä vähän päällekin. Kaksipäiväinen festivaali tanssittiin rauhaisissa merkeissä väkivaltaisen musiikin tahtiin (ainoa omaan silmään sattunut järjestyshäiriö koettiin aggressiivisen hippitytön toimesta) Ykän pubin pihapiiriin kyhätyllä alueella muutaman sadan punkin ystävän voimin.

Itse saavuin Ouluun jo torstaina, mutta seuralaisteni hidastelu tien päällä johti siihen, että perjantaina tuli oli jo perseen alla ”Ykälään” lähtöä odotellessa. Ja niinhän siinä sitten kävi, että matka Heinäpäästä Toppilaan otti odotettua kauemmin ja illan ensimmäisen täkyn, Speedtrapin, seuraaminen jäi lyhyenlaiseksi. Nelikon punkin katkuinen speed metal soi kuitenkin sen verta vastustamattomasti, että pakkohan orkesteri on jossain muualla bongata – ja nopeasti sittenkin. Pikaisen vessa-tiski -kombon jälkeen Burn Again oli saanut sisälavalla jo urkunsa auki ja vaikka kvartettia ei ole neljään vuoteen soittolavoilla nähty, niin sitä ei kyllä huomannut mistään. Semi-melodista crustia vedettiin Portlandin malliin ja vaikka jostain syystä muistelinkin yhtyeen laahaavan hiukan enemmän (olisiko syynä sitten splitti Lähdön ajan kanssa?), niin kävihän tämä näinkin oikein kivasti.

Rotten Sound ei ole ikuna kiinnostanut, eikä kiinnostanut nytkään, sillä vetäydyimme Toppilan luonnonkauniille teollisuusalueelle nauttimaan oman pullon antimia (juomanarikka maksoi huimat 50c!). No Kidsin vanhan-koulun-corea ja Hemminki P.:n huumoripunkkia kuunneltiin sivukorvalla, mutta totuuden nimissä on sanottava, että huomio kiinnittyi enemmälti virvokkeiden nauttimiseen ja ihmisten tuijotteluun; olut oli hyvää sekä halpaa noin festarimittareilla mitattuna ja tytöt olivat kauniita.

Suvantovaiheen jälkeen oli aika käydä kiinni itse asiaan: loossi haltuun lavan vierestä ja Unkind stagelle. Unkind ei ollut tullut leikkimään, vaan heti kättelyssä nelikko laittoi hässäköijät polvilleen. Setin päähuomion oli odotetusti varastanut alkuvuodesta ilmestynyt ”Yhteiskunnan pikkuvikoja” –LP, joka vei kvartettia yhä syvemmälle kokeellisuuden syövereihin. Tyylipuhdasta crustiahan Unkind ei ole aikoihin enää ollut, mutta Oulun keikka osoitti, että crust on nykyään pelkästään pohja mille bändi rakentaa äärimmäisen synkän, mutta silti vivahteikkaan äänivallinsa. Päälle käyvää crustia, rokkaavaa ja rullaavaa d-beattia, neurosiscorea sekä sihinää ja suhinaa – illan kovin esitys.

Ulkolavan (joka oli pystytetty rekka-auton lavalle) viimeinen akti totteli nimeä Nitad. Tämä mm. Ninen jäseniä sisältävä ruotsalaiskvartetti oli hommattu paikkamaan maanmiehiään ja –naisiaan, eli viime hetkillä perunutta Masshysteria. Odotukset eivät Nitadin kohdalla olleet kovinkaan korkealla, sillä melodinen hard core ei ole koskaan ollut kuppini teetä. Yllätys oli kuitenkin positiivinen kun nelikko piiskasi soittimistaan irti räkäisen tarttuvaa perinne(hardcore)punkkia ruotsinkielisellä huudolla höystettynä. Jos sanon yhtyeen liikuskelevan jossain vuosien ’77 ja ’82 välillä, niin en varmasti kovinkaan vikaan mene.

Sisällä olisi ollut tarjolla vielä Seksihulluja, mutta olen aina pitänyt ko. pumppua jotenkin väkinäisenä, joten kokka suunnattiin kohti keskustan tanssiravintoloita ja Torinrannan jatkoja…

…ja aamulla oli pää kipiä. Ei auttanut itku kuitenkaan markkinoilla, sillä kompassi osoitti lähimpään Alkoon. Ykän pubilla hässäköinti olisi tosin aloitettu lauantaina jo kahden kieppeillä, mutta oma olotila vaati pientä korjailua Heinäpään puistoissa ja pusikoissa.

Ensimmäinen etappi oli määrä olla Rakkaus, mutta kuten jo edellisenä iltana huomattiin, matka Toppilaan ottaa aikansa (varsinkin jos jämähtää pussikaljoittelemaan Oulun Kallioon, eli Tuiraan). Tästä johtuen ensihoitona saturday night feveriin nautittiin annos länsinaapurin Dick Tracya, joka oli siinä mielessä oiva ”korvaaja” Rakkaudelle, että bändien ulosannissa on paljon samaa – eikä vähiten naishuutajan muodossa. Kuitenkin siinä missä Rakkauden linja kulkee crustin ja hardcoren välissä, vetelee Dick Tracy usein mutkat suoriksi hyökkäävällä power violencellaan. Vokalisti Angelican kitisevä mekkalointi alkoi kuitenkin jossain vaiheessa stimuloimaan orastavaa päänsärkyäni, joten keikasta nauttiminen oli loppupeleissä hieman vaikeaa. Hyvä bändi, huono olo, joten vika oli minussa, ei teissä.

The Over Attacks ja Etulinja menivät huilaillessa, mutta Selfishin rokkaava ”japcore” alkoi jo maistua puhaltelun ja itselääkinnän ohessa. Pientä sekoilua oli ilmassa, mutta silti nelikosta troikaksi keikan aikana kutistunut pumppu veti settinsä kunnialla ja etenkin hyvällä meinigillä loppuun asti.

Yhteiskunnan ystäviä kuunneltiin sivukorvalla tuttujen kanssa rupatellessa, mutta sitten starttasi kuuden orkesterin tiukka putki, joista ei ollut varaa missata ainuttakaan. Olokin alkoi huomattavasti kohentua kun Delta Force II astui lauteille. Nelikko on osittain huumorileimansa ansainnut Chuck Norrisia (vitun kova jätkä) ylistävillä sanoituksillaan, mutta pitää kuitenkin muistaa, että bändin lyriikat pitävät sisällään myös paljon ihan oikeatakin asiaa. Ja musiikillisestihän DF2 on ”crossover revivalin” ehdoton ykkösnimi. Hässäkkäpäivillä kvartetti veti tuttuun tapaansa aivan uskomattoman kovan show´n, eikä se jäänyt yleisöltä huomaamatta; päät nyökkivät, pieni pitti pyöri ja sanoja ”laulettiin” mukana. Miinusta ainoastaan siitä, että basso ei oikein alussa kuulunut, mutta siitäkin selvitiin paikan vaihdoksella.

Ja jos oli edellinen akti yhdistelmä heviä ja punkkia, niin Death With a Dagger vei homman vielä astetta metallisemmalle tasolle. Vaikka setti jäikin vähän torsoksi (ilmeisesti basson hajoamisen vuoksi?), niin silti helsinkiläiskvintetti ryki ilmoille kenties festivaalien parhaimman performanssin; oli leveää haara-asentoa, oli NWOBHM-riffiä, oli rokkikukkoilua ja oli huutoa. Metallia punkilla vaiko punkkia metallilla, siinäpä vasta kysymys. Varsinkin War ja teemaan sopiva Weekend Warrior nostivat hymyn kareen suupielille.

Nasumin manttelinperijöiksikin herjattu Arson Project kävi seuraavaksi ulkolavan kimppuun ja vietti puolituntisensä ripeän, mutta kevyesti kikkailevan grindin parissa. Nasumhan yhtyeestä tuli ajoittain mieleen, mutta punkimpana ja kaaosmaisempana versiona. Modernin ruotsigrindin ystäville takuu varma tärppi.

Jos lauteille kipuaa samaan aikaan Breznev, Thatcher, JFK ja Ronnie, niin asian on oltava vakava. Mutta nyt ei ollut kyse kuitenkaan maailmanpolitiikasta, vaan sirkkelikitaroin varustetusta d-beatista à  la Kylmä sota. En ollut nähnyt nelikkoa elävänä moneen vuoteen, enkä edes muistanut kuinka kova yhtye varsinkin livenä on (psst, myykää joku mulle se uus 12″!). Meno oli synkeää, mutta ah, niin ihanan tarttuvaa.

Viimeistään Magrudergrindin peruttua (tämä harmitti aluksi, mutta eipä tuota enää paikan päällä tullut surettua) Oulun-reissunsa, nousi ulkomaisten festarivieraiden mielenkiintoisimmaksi nimeksi Mob 47. Svedutroikka kävi räimimässä d-beat/crust –pohjaisen punkkinsa melkoisella pieteetillä ja vaikka vuosia on mittarissa kohta jo kolmekymmentä (perustettu yllättävästi vuonna ’82), niin hardcoren palo ei ole ukoilta mihinkään kadonnut. Erittäin kova setti klassikkoyhtyeeltä.

Juhlaväen jo lipuessa kohti keskustan rientoja/höyhensaaria oli Hässäkkäpäivien viho viimeinen akti aloittava urakkansa. Pahaa verta oli yksi tapahtuman iloisimmista yllätyksistä, sillä olen pitänyt kouvolalais-jyväskyläläisryhmää varsin kehityskelpoisena, mutta vielä hieman raakilemaisena. Oulun keikka kuitenkin osoitti, että hetki sitten julkaistu täyspitkä on tehnyt pojista miehiä ja nelikko veivasikin crustin makuista kouvostocoreaan (tai jotain sinne päin) erittäin vimmaisella otteella. Hieno lopetus hienoille iltamille, keep up the good work.

Hässäkkäpäivien plussat tulivat jo varmasti esille, eikä miinuspuolelta voi oikeastaan sanoa, kuin että liian monta hyvää bändiä ja liian pitkä matka kotiin – varsinkin hieman huonovointisena. Ensi vuonna sitten vesilinjalla liikenteeseen… NOT.

P.s. Sinapin hieroja-strippari naiselle terccui.

P.p.s. Grilli Swing saisi perustaa haarakonttorin Lahteen. Ne lohipurilaiset, ahh.

Radiolammas: Kylmä sota


Fatal error: Uncaught Error: Call to undefined function split() in /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-content/plugins/soundcloud-shortcode.php:41 Stack trace: #0 /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-includes/shortcodes.php(326): soundcloud_shortcode(Array, Array, 'soundcloud') #1 [internal function]: do_shortcode_tag(Array) #2 /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-includes/shortcodes.php(223): preg_replace_callback('/\\[(\\[?)(soundc...', 'do_shortcode_ta...', '<p>Tuomaksen ha...') #3 /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-includes/plugin.php(235): do_shortcode('<p>Tuomaksen ha...') #4 /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-includes/post-template.php(230): apply_filters('the_content', '<p>Tuomaksen ha...') #5 /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-content/themes/twentyfourteen/content.php(57): the_content('Jatka lukemista...') #6 /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-includes/template.php(564): require('/var/www/fs1/0/...') #7 /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-includes/template.php(521): load_template('/var/w in /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-content/plugins/soundcloud-shortcode.php on line 41