Avainsana-arkisto: Kvelertak

Kvelertak Suomen-kiertueelle

Skandinaavista mytologiaa, sekä metallin ja rockin erilaisia äärilajeja yhdistelevä norjalainen Kvelertak saapuu jälleen tammikuussa Suomeen. Neljä paikkakkuntaa sisältävä rundi starttaa 28. tammikuuta Turun Klubilta jatkaen Jyväskylän ja Helsingin kautta Tampereelle, jossa yhtye esiintyy Klubilla 31. päivä. Kiertueen lämmittelybändi julkistetaan piakkoin.

Vuonna 2007 Stavangerissa perustettu Kvelertak saavutti maailmanmainetta jo vuonna 2010 ilmestyneellä omannimisellä debyyttilevyllään. Äidinkielellään mesoavan poppoon energistä esiintymistä on sittemin saatu todistaa ympäri maailmaa ja Suomessakin useaan otteeseen, viimeksi kesällä Provinssirockissa. Tällä hetkellä bändi tahkoaa jo toista Yhdysvaltain-kiertuettaan vuoden 2013 sisällä, keväällä ilmestyneen ”Meir”-kakkosalbumin menestyksen siivittämänä.

Kvelertak (nor) + support
Ti 28.1.2014 Klubi, Turku. Liput alk. 30 eur, k-18
Ke 29.1.2014 Lutakko, Jyväskylä. Liput alk. 25,50 eur, s/k-18
To 30.1.2014 Nosturi, Helsinki. Liput alk. 26,50 eur, s/k-18
Pe 31.1.2014 Klubi, Tampere. Liput alk. 30 eur, k-18

[youtube url=bwTrwd8LQlM]

www.kvelertak.com

Kvelertak julkaisi pelottavan musiikkivideon

Norjalainen hardcorea ja black metallia yhdistelevä Kvelertak on julkaissut esimakua tulevalta albumiltaan ”Månelyst”-videon muodossa. Kappale löytyy maaliskuun 26. päivä ilmestyvältä uudelta ”Meir”-albumilta, jonka julkaistusta vastaa  Roadrunner Records.

Jo parina aiempana suvena Suomen festarikansaa viihdyttänyt poppoo nähdään tulevana suvena ainakin Provinssirockissa.

kvelertak.com
www.roadrunnerrecords.com

Tuska Open Air 2011

Perjantai 22.7.2011

Pauliina Heikkilä (PH): Tuska Open Air Metal Festival oli täksi vuodeksi uusiutunut muutamallakin tapaa, ja vanhojen puritaanien mielissä kumpikin iso muutos oli kauhulla odotettu. Omien alkoholijuomien tuonti alueelle vielä Kaisaniemen aikoihin nyt oli liian hyvää ollakseen totta, ja sen odotettiinkin loppuvan hetkenä minä hyvänsä, eli siitä nyt järjelliseen ajatteluun kykenevä ihminen pystyy pääsemään yli. Paikan muutos Kaisaniemestä Suvilahteen sen sijaan tuntui vielä ennen festarin alkua olevan kovempi pala purtavaksi.

Aivan turhaan, sillä Suvilahti osoittautui alueena erittäinkin toimivaksi. Sunnuntainen pikagallup aiheesta oli yksimielinen, eikä kukaan haikaillut enää paluuta vanhaan. Jonoja ei tainnut koko aikana muodostua kuin Alepan myyntitraileriin ja EMP:n nimmarikojulle. Anniskelualueet olivat huomattavasti väljempiä kuin Kaisaniemessä aikoinaan, vaikka tunkua luulisi olleen eksponentiaalisesti enemmän. Vessoihinkin pääsi jonottamatta, eikä alueella liikkuessa tullut minkäänlaisia pullonkauloja vastaan neljältä eri lavalta toiselle siirryttäessä. Aika harva tuntui kaipaavan myöskään Kaisaniemessä aina ilonamme ollutta hiekkakentän pölyä…

Jouni Parkku (JP): Komppaan. Suvilahdessa oli todella nopeaa siirtyä pisteestä A pisteeseen B pisteiden C ja D kautta. Urbaani miljöö sopii paremmin metallifestareille kuin pölyinen hiekkakenttä. Missään ei tosin päässyt pakoon auringolta, mutta toisaalta Kaisaniemi oli pakattu jo vuosikausien ajan liian täyteen. Tutusta ja turvallisesta luopuminen on aiheuttanut kuitenkin ihan ymmärrettävästi närää, mutta purnattiinko samalla tavalla kun Tuska siirtyi VR:n makasiineilta Kaisaniemeen?

Omalta osaltani Tuska alkoi jo aikaisin Black Breathilla. En tosin ehtinyt nähdä setistä kuin vain kolme viimeistä biisiä, mutta harkitsin levyn ostamista sen perusteella. Cause For Effect taas oli hauska, kuten aina. Alunperin ajattelin katsoa Forbiddenin koko keikan, mutta basso/rumpu/duo-ryhmä vei viime hetkellä pitemmän korren. Kannatti, sillä Forbidden kuulosti todella löysältä. Laulajakin kuulosti donitsiin tukehtuvalta juopolta isoäidiltä, ja siinä sitten tulkittiin Black Sabbathin Children of the Seata. Ei näin!

Sen sijaan ennakkoon löysänä pitämäni Hell oli yllättävänkin tiukka, ja varsinkin laulajalla oli hyvä meno päällä. En tosin jäänyt katsomaan sitä sen pitemmäksi aikaa, kun Inferno-lavalta piti ravata viereiselle Klubilavalle (se uusi, neljäs lava mikäli joku ei vielä hiffannut) vilkaisemaan Tinneriä, joka oli pari vuotta aiemmin perunut Puntalan vetonsa viime hetkellä. Bassoton, ilmiselvistä Blind Guardian-diggareista koostunut kokoonpano ei ollut ihan ainoa punk-bändi näillä kekkereillä, mutta suurimpia yllättäjiä se kyllä oli. Huh!

PH: Henkilökohtaisesti tämänvuotinen Tuskani alkoi Arch Enemystä. Tiukka keikka, vaikka ilman naispuolinen laulaja -kuriositeettia bändi tuskin nauttisi nykyisen kaltaista suosiota aika keskivertotuotannollaan. Angela Gossow todellakin osaa ottaa yleisönsä, ja hehkeän naisen esiintyessä miesvaltaiselle yleisölle siihen nyt ei korkeampaa ydinfysiikka tarvitakaan. Vielä yömyöhään, tuntitolkulla keikan jälkeen kuultiin Helsingin yössä useammankin raavaan hevimiehen huokailevan Angelan ihanuudelle. Herttaista!

JP: Mielestäni Jex Thothin Jessica on ihanampi, vaikka tällä saattavatkin kainalokarvat hieman rehottaa, kuten Salonen asiasta huomautti. Arch Enemy ei ole koskaan ollut mieleeni, joten hiippailin takaisin pimeälle (mutta sitäkin hikisemmälle) klubilavalle katsomaan Goresoerdia, ihan vain sen takia että Lampaassa oli bändistä juttua. Jos olisin oikeasti lukenut ko. haastattelun ja tiennyt bändin soittavan moista säksätystä, olisin ehkä sittenkin jättänyt bändin katsastamatta.

PH: Kaukana mainstreamista oli myös seuraava esiintyjä, ruotsalainen klassista vanhan liiton death metalia soittava Grave. Kerrassaan huippu esitys, mutta pääjehu Ola Lindgrenillä on ollutkin muutama vuosikymmen aikaa treenata miten death metallia parhaimmillaan vedetään. Keikan puolessavälissä piti tehdä suuret valinnat, katsoako loppuun vaiko siirtyä osittain Graven kanssa päällekäin soittanutta Electric Wizardia katsomaan. Electric Wizardia kun oltiin etukäteen hehkutettu maasta taivaaseen, tuli sitten tehtyä virhevalinta ja vaihdettua loistava döödis aika lameen doomiin. Mikään doomiin vivahtavakaan kun harvemmin toimii valoisassa ulkolavalla, imho, mutta minä näytin olevan mielipiteineni paitsiossa.

JP: Mieluummin Electric Wizardin olisi nähnyt siellä teltassa. Eihän tuo pörinä auringonpaisteeseen tosiaan sopinut. Toisaalta näin jälkikäteen olisin mennyt ehkä sittenkin katsomaan enemmän Gravea, mutta nyt kävi näin. Lighthouse Project on toki nähty aiemminkin, mutta en olisi heti arvannut bändin soittavan Tuskassa. Hyvin paljon siellä klubilavalla vaan olikin punk/hardcore-jengiä, mutta hevarit pysyivät poissa. Harmi, sillä bändin musiikki voisi tosiaan heillekin maistua, varsinkin kun uusi materiaali vaikutti jatkavan hyvin paljon ”Atonementin” linjoilla. At The Gates oli sen sijaan yllättävänkin tylsä, vaikka hittejä toki tulikin täyslaidallinen. Kuuntelin sitä mieluummin kevätkäärylettä syöden kuin itseni henkihieveriin mossaamalla.

PH: Minä hakeuduin vuorostani samoihin aikoihin varjoon ja Klubilavan infernaaliseen kuumuuteen, vienona toiveena että kotimaisen black metalin kylmyys á la Cavus viilentäisi ympäristön. Aivan täysin traditionaalista bläkkistä bändi ei ole, ainakaan enemmän vanhan liiton Norja-skeneä arvostavan silmissä, mutta tiukat genretykset sikseen. Cavus oli ehdottomasti mustinta mitä perjantai tarjosi. Keikka oli mielestäni päivän parhaimmistoa, ja aivan varmasti aion nähdä herrat vielä uudestaan. Street kredibiliteettiä toki lisäisi, jos yleisöön heitettävä kuollut rotta olisi a) lavalla tapettu tai b) suloisen kirjavan kesyrotan sijaan villi lajitoverinsa.

Jaz Coleman / Killing Joke

JP: Sillä välin kun Cavus jääti Klubilavalla, olin taas paistattelemassa päivää EMP-lavan edustalla. Tällä kertaa siellä soitti Killing Joke, joka ei sopinut sinne yhtään paremmin kuin sähkövelhokaan. Killing Joke tosin oli parempi tappamaan auringon, mutta liian lyhyt soittoaika jätti toivomaan lisää, nyt kun olen vihdoinkin päässyt Killing Jokeen sisälle. Itselleni bändi oli perjantain ehdoton kohokohta.

PH: Perjantain pääesiintyjä Morbid Angel on jakanut rajusti mielipiteitä viimeisellä ”Illud Divinum Insanus” -levyllään. Harva die-hard-vanha fani on varauksetta kehunut levyä, kun taas tällaiset allekirjoittaneen tapaiset yhtyettä aina arvostaneet muttei raivoisasti diggailleet tuntuvat pitävän levystä paljonkin. Vanhat sedät joka tapauksessa vetivät aivan uskomattoman kovan keikan, jonka jälkeen mutinat uuden levyn paskuudesta loppuivat ainakin hetkeksi. Suhteellisen lähellä lavaa soundit kuulostivat juuri siltä kuin raaka metalli parhaimmillaan voi ulkoilmaolosuhteissa kuulostaakaan, keli oli iltamyöhällä vielä mukavan lämpöinen ja jengi diggasi. Todella oiva lopetus helteiselle päivälle Helsingin Suvilahdessa!

JP: Olihan se nyt hyvä, vaikka keikka tuntuikin olevan turhan samanlainen kuin vuonna 2008 Kaisaniemessä heitetty. Setti painottui lähes kokonaan kolmen ensimmäisen levyn materiaaliin ja uusia biisejä soitettiin vain kolme kappaletta, nekin ikään kuin äkkiä ”alta pois”. Eikö bändillä ole luottoa uuteen matskuunsa ja alkaako tässä maistumaan jo nostalgia?

[flickrfeed photoset=72157627213533099]

Lauantai 23.7.2011

PH: Lauantai oli esiintyjälistaltaan vähiten puhutteleva, joten mestoille houkutteli vasta 15.00 aloittanut kotimainen Medeia. Herrat ja rouvan jokusen kerran viime vuosina nähneenä tiesi odottaa laadukasta death metal -painotteista viihdettä, ja sitä todellakin Medeia taas tarjoili. Soundit Klubilavan betonibunkkerissa nyt eivät ehkä sitä optimaalisinta akustiikkaa tarjonneet, mutta hyväksyttäköön tuollaisen raivokkaan energisen esiintyjän ollessa kyseessä. Opethia en kyllä samassa paikassa haluaisi nähdä… Klubilavan suurena plussana on ihan oikeat vessat, luksusta ainakin näin naispuoleiselle festarikävijälle. Niin hieno asia, että trooppisia lämpötiloja huitelevat sisälämmötkin voi antaa anteeksi, varsinkin kun pienimmälle lavalle sijoitetut bändit olivat vielä festarien mielenkiintoisinta antia.

JP: En ymmärrä Medeian päälle, joten kollegani ratkaisu tuntuu hieman ihmeelliseltä. Tosin eipä hän mitään ihmeellistä menettänyt, kun Epica kiinnosti hetken vain kauniin laulajansa takia ja Mononen se vasta nöyrä olikin. Bändihän pukeutui kauluspaitoihin ja yhdenkin kappaleen nimi oli Horonkäristys. Eipä siitä mitään käteen jäänyt, kuten ei myöskään Witcherystä, vaikka bändi on muinoin pari kovaa levyä tehnytkin. Fleshpress sen sijaan oli jotain täydellistä, ja en malta odottaa sitä hetkeä kun pääsen kuulemaan bändin synkkää runttausta toistamiseen.

PH: Klubilavan seuraava vetonaula oli turkulainen Axegressor. Rässi genrenä on pääsääntöisesti jäänyt menneisyyteen omissa suosikeissani, mutta jokin aika sitten Axegressorin keikan PRKL Clubilla nähneenä en olisi suostunut missaamaan tätä mistään hinnasta. Tällä kertaa bändi veti vielä kovemman esityksen, ja saa minut vakavasti harkitsemaan vanhan farkkuliivin kaivamista naftaliinista ja palaamaan takaisin lapsuuden thrash metal -diggailuun. Turustakin siis voi tulla Suomen kartalle jotain todella hyvää!

JP: Siinä Fleshpressin ja Axegressorin välissä soittanut Feastem oli kuulemma kova, mutten nähnyt. Katatonia soitti silloin päälavalla, ja olin toki vanhana diggarina sitä katsomassa. Sitä ennen olin tosin vilkaisemassa Tarotia ja olen entistä vakuuttuneempi että bändin aika alkaa olla ohitse. Nyt soundeista sai jopa selvääkin, mutta muuten meno oli samanlaista kuin Saunassakin.

Devin Townsend

PH: Devin Townsend on kokenut silmissäni pienen inflaation juostessaan Suomessa alvariinsa eli päivän pääesiintyjä minulle oli norjalainen Enslaved. Norjan viime päivien tapahtumien takia bändillä oli surunauhat käsissään, mutta välispiikeissä asiaan ei otettu kantaa. Ehkä ihan hyvä niin. Esiintymisestä ei muutenkaan huomannut minkäänlaista himmailua, ja miksi olisikaan, sen verran pro kavereista parin vuosikymmenen kokemuksella on kuitenkin kyse. Enslavedin levyillä hetkittäin hieman liiankin prominentit folk-vaikutteet loistivat poissaolollaan livenä, ja kokonaisuus oli todella maittava. Kaipaamaan jäin vain viime aikoina settilistassa ollutta Led Zeppelinin ”Immigrant Song” -coveria, mutta sekin kaipuu unohtui vanhan helmen Allfadr Odinnin päättäessä setin. Loisto keikka!

JP: Samaa voi sanoa niin Church Of Miserystä kuin myös kotoisesta Rotten Soundistakin, jotka soittivat hyvät keikat. Japanilaisten kohdalla ei voi muuta todeta kuin että eipä ole stoneri kuulostanut pitkään aikaan yhtä hyvältä. Ja vaaralliselta, kun miehistö laittoi itsensä likoon. Itse pidän teutonipowerin pioneeribändi Blind Guardianin alkuaikojen speed metal-levytyksistä, nykyiset LotR-henkiset oopperalevyt kun eivät enää jaksa säväyttää. Olin huvittunut siitä miten kiipparisti näytti Bilbo Reppulilta, mutta eniten minua ihmetytti (tai paremminkin säälitti) miten vakituinen sessiobasisti Oliver Holzwarth sysätään aina taka-alalle. Näin miehen ehkä kaksi kertaa, kun mies oli kahlittu rumpukorokkeen viereen. Ei tukkansa leikannut Hansi kuitenkaan bassoon enää tartu, joten antaisivat miehelle hänen ansaitsema arvonsa, jumaliste!

Enslavedin kanssa päällekkäin vetänyt Ghost kuulosti huomattavasti paremmalta kuin levyllä. Zombipaavi-imagoon luottava vanhan liiton hevibändi oli väkevää katsottavaa myös visuaalisesti ja monelle bändi tuntui olevankin odotetuimpien Tuska-esiintyjien listalla. Kvelertak-paitojen ohella Ghost-rytkyjä näkyi liikenteessä eniten. En jäänyt katsomaan Deviniä, vaikka Anneke onkin ihana. Mieluummin olisin ollut viime vuonna katsomassa Ziltoid-spektaakkelia.

[flickrfeed photoset=72157627213536093]

Sunnuntai 24.7.2011

PH: Sunnuntaina paikalle oli pienestä festariväsymyksestä huolimatta raahauduttava kukonlaulun aikaan näkemään Suomen omaa legendaarista Impaled Nazarenea. Näemmä moni muukin oli laittanut herätyskellon soimaan ehtiäkseen paikalle, ja osittainen päällekkäisyys norjalaisen, paljon hypetetyn Kvelertakin kanssa ei näyttänyt vähentävän Impaled Nazarene -diggarien määrää Inferno-teltassa. Myönnettäköön, kohdeyleisökään nyt ei ole ihan yksi yhteen mutta joka tapauksessa oli mukava nähdä teltta lähes täynnä. Impaled Nazarene vaikutti myös paitojen perusteella olevan eniten ulkomaalaisia fänejä paikalle houkuttanut suomalaisbändi, eikä mikään ihme, sen verran isoa kulttisuosiota se nauttii ainakin rankemmasta metallista pitävässä Kreikassa. Ja tuskin metallituristit keikkaan pettyivät, ainakaan minä en!

JP: Muistuttipa tuo keikka jälleen siitä, miten hyviä biisejä Impaled Nazarene on tehnyt. Ehkä uusikin levy pitäisi jossain vaiheessa tsekata.

PH: Impaled Nazarenen jälkeen ehti kiiruhtamalla näkemään vielä vajaa puoli tuntia EMP-lavalla soittanutta Kvelertakia. Satuin näkemään bändin talvisen Finnish Metal Expo -keikan, jonka perusteella rankkasin Kvelertakin ”black ’n rollin” (genretys josta bändi itse haluaisi irti, enkä minäkään täysin ymmärrä perusteita määritelmälle, ainakaan sen black-aspektin osalta) kategoriaan ”ihan jees”. Tuskan keikan jos olisin sattunut näkemään ensin, nauttisi bändi silmissäni ainakin jonkin verran isompaa arvostusta, sen verran kovalta se sunnuntaisessa Suvilahdessa kuulosti! Päällekkäisyyksiltähän ei soittoaikojen puolesta voi välttyä, jos kerran halutaan käyttää neljää lavaa ja tuoda esille ziljoona bändiä, mutta mieluummin kärsin valinnan vaikeudesta kuin aikataulusta missä ehkä on se yksi ainoa kiinnostava akti/päivä.

JP: Minä en ehtinyt nähdä sekuntiakaan! Tarkoituksenani oli katsoa, kun Ilosaaressakin jouduin poistumaan Kvelertakin keikalta. Mutta mieluummin kävin vilkaisemassa Totalselfhatredia, mutta toisaalta se ei ollut ihan yhtä hyvä kuin olin etukäteen olettanut.

PH: Sunnuntain ruotsalaisjuhlan aloitti Shining Club Stagella. Bändin johtomies Niklas Kvarforth kun on huumeongelmineen ja vihanhallintakyvyttömyydessään sen verran erikoinen persoona, ettei esiintymistään kannata missata, vaikka bändin aikaisempi tuotanto enemmän sydäntä lämmittäisikin kuin viimeisin, pehmeähkö ”VII: Född Förlorare”. Tällä kertaa Kvarforth käyttäytyi liiankin mallikkaasti aka tylsästi, jollei yleisöstä jotain herran vanhasta harrastuksesta itsensä viiltelystä huudelleen totaalista verbaalista dissausta oteta huomioon. Ja sekin laitettakoon itsepuolustuksen piikkiin. Kun visuaalista puolta bändissä edustaa vielä uusi basisti Christian Larsson, jonka raatimme yksimielisesti valitsi Mister Tuska 2011:ksi, keikkaan piti olla kovinkin tyytyväinen. Parempi kuin taannoinen Nosturin esiintyminen!

JP: Minä en siis kuulu tuohon raatiin! Jos aion tehdä nimityksiä, niin nimeän Witcheryn laulajan Tuskan tukevimpaan kuntoon päässeeksi musikantiksi. Ja oli Kvarforthillakin kaljamaha, mutta sen takia en ollut varovainen kuvaamiseni kanssa. Mies ei tosin tehnyt kolmen ensimmäisen biisin aikana muuta kuin juonut viskiä ja polttanut salaa tupangia. Shiningin jälkeen olikin omalta osaltani se Tuskan v*ttumaisin päällekkäisyys, kun piti valita Jex Thothin ja Agnostic Frontin väliltä. Ratkaisin asian kuvaamalla Jex Thothia kolme ensimmäistä biisijä ja sitten menin pälyilemään Agnostic Frontia, joka ei rehellisesti sanottuna soittanut järin ihmeellistä keikkaa. Joku toinen aika ja paikka?

PH: Kvarforthillahan saattoi olla pientä Suomen retken jet lagia, miestä kun näkyi torstaista asti Helsingin baareissa massuaan lisää kasvattamassa! Jex Thoth ei oikein semi-ulkotiloissa jaksanut innostaa yhtä hyvin kuin Hammer Open Airin jatkoklubilla, eli siinä ei oikein missannut mitään jos valitsikin toisin. Huippuhyviä biisejähän bändillä kyllä on, ja Jessica on kainalokarvoineenkin kovin karismaattinen pimu.

Iltapäivästä päälavalla Amorphis tarjoili sitä samaa mitä Amorphis on Joutsen-vuodet järjestään ollutkin, show jossa jo melkein alkaa toivomaan että kämmäisivät nyt edes jotain. Todella ahkera keikkailu on hionut esiintymiset jo kohta liiankin särmättömiksi. Samaa mieltä kanssani oli screenilläkin näytetty ”Ei taas Amorphista”/tmv-lappua kantanut aatteen toveri! Siis älkää nyt käsittäkö väärin, Amorphis on ja tulee varmasti aina olemaan Suomen aatelia sarallaan, mutta hieman liian lälly viimeisin levy ja liian monta keikkaa nähtynä liian lyhyessä ajassa ovat aiheuttaneet lievän leipääntymisen. Toisaalta, jos vanha klassikko The Smoke aiheutti kylmät väreet siinä helteessäkin, keikka ei voinut olla sittenkään kovin huono!

JP: Olen nähnyt Amorphisin vuodesta 2006 lähtien joka kesä vähintään kerran, vaikken ole tietoisesti edes pyrkinyt tuohon toimintaan. Amorphis on vaan sattunut samoille festeille kuin minäkin. Hyvä bändi ja hyviä biisejä, mutta liika on liikaa. Uusinta levyä en ole edes kuullut enkä jaksanut tätäkään keikkaa katsoa puoliväliä pitemmälle.

Black Crucifixion

PH: Tuoreen ”Hope Of Retaliationin” myötä rovaniemeläinen Black Crucifixion nousi sunnuntain kiinnostavimpien artistien kastiin. Harmi vaan, että suuri yleisö ei ollut ihan samaa mieltä kanssani, ja Klubilavalle oli vaivautunut vaan muutama kourallinen ihmisiä. Pitkä, vaikkakin rikkonainen historia näkyi soiton tiukkuudessa, ja ne viisaat jotka olivat paikalle saapuneet varmasti poistuivat tyytyväisinä. Kaikkien niiden death metal -bändien lisäksi kun festivaalin line-uppiin olisi toivonut enemmänkin mustuutta, mutta jos yleisökato on tuollainen niin ymmärrettäväähän se on ettei bläkkisbändejä buukata keikoille. Ihan tyhmää.

JP: Black Crucifixion oli kyllä hyvä ja ”Hope of Retaliation” todella mukava yllätys. Itsekin kiinnitin huomiota yleisön vähyyteen, vaikka bändi oli todella kovassa iskussa. Mutta enpä allekirjoita tuota yleisökatoväitettä, kun Shiningin aikana tupa oli täynnä. Vai johtuiko se niistä ulkomusiikillisista seikoista?

PH: Sunnuntain ja Tuskan 2011 päätti ruotsalaiset Amon Amarthin viikingit. Totta, Amorphiksen tapaan heiltäkään ei kukaan naismuistiin ole nähnyt huonoja keikkoja, mutta energisyysaste on pysynyt kohdillaan vaikka jokainen esiintyminen onkin tasaisen hyvä. Laulaja Johan Heggin välispiikit nyt ovat hieman läpinäkyvän kansaa nuoleskelevia suomalaisine kirosanoineen, mutta muuten miehestä huokuva lavakarisma on aivan omaa luokkaansa. Siihen taustalle taidokkaat muusikot jotka myös ilmiselvästi nauttivat lavalla olemisesta, mainio biisimateriaali ja hyvät soundit (ainakin lavan edessä) niin ainakaan minä en olisi halunnut päättää tämänvuotista Tuska Open Airia millään muulla tavalla!

JP: Hyvät levyt, hyvät biisit, pitkäjänteisyys ja kohdalleen loksahtanut kokoonpano. Eiköhän siinä ole Amon Amarthin suosion salaisuudet, vaikka itse en ole mieltänytkään bändiä pääesiintyjäainekseksi. Hyvää soittoa, mutta jota en itse voinut katsoa loppuun asti suuren junaseikkailun takia. Itselleni vuoden 2011 Tuska Open Air oli kyllä ehdottomasti kovimpia Tuskia miesmuistiin, ja on vähintään itselleni yhtä hyvä kuin vuoden 2008 Tuskakin. Ellei jopa parempi.

PH: Esiintyjälistallisesti tämä ei mene Tuska-lempparieni joukkoon, mutta muuten kokonaisuus on ehdottoman positiivinen. Järjestäjät Finnish Metal Events on kyllä jälleen kerran tehnyt loistavaa työtä, kaikki toimi niin hyvin kuin toivoa saattaa. Kelitkin olivat kohdallaan, lauantaista pientä sadetta lukuunottamatta. Ja oli kiva myöntää olleensa totaalisen väärässä kammotessaan Suvilahteen muuttoa!

[flickrfeed photoset=72157627337836966]

Ilosaarirock 2011, sunnuntai

Saapuessani festivaalialueelle huonosti nukutun yön jälkeen oli Finntroll päässyt jo vauhtiin. En nähnyt bändistä vilaustakaan, mutta arvaan yhtyeen vetäneen melko helpon festarisetin. Perustan havaintoni tunnistettuun Trollhammareniin. Muiden kiireiden vuoksi myös Carnalation jäi näkemättä, mutta ehdin sentään nähdä kiintiöfestivaaliperseen ja kaljahatun. Itse musiikista en saanut otetta tuon lyhyen pyrähdyksen aikana, vaikka death metallin ja grindcoren sekoitus kuulostaakin paperilla hyvältä.

Uuden Fantasian näkemistä voin pitää yhtenä henkilökohtaisen festarikesäni kohokohdista. ”Heimo”-levyä tuli nimittäin talvella kuunneltua melko ahkerasti. Tosin en sitten tiedä, olisiko bändi näyttänyt vieläkin siistimmältä pimeällä klubilla. Voi olla, ettei auringonpaiste ollut Uudelle Fantasialle (feat. Freeman) mikään kaikkein ominaisin elementti. Harmillisesti muutama oma feivöritti (kuten Barefoot Not Naked) jäi pois, mutta onneksi Rhinocerus Ten Rock sentään kuului settiin. Bändihän on kaikkea muutakin kuin pelkkä yhden hitin (Liian myöhään) ihme, ja sen sentään tuntui tajuavan keikasta pähkinöinä ollut festivaaliyleisökin. Onneksi tuo hitti tajuttiin jättää viimeiseksi.

Kvelertak

Stam1na tuli kuvattua (hauska kuvauskohde, jos ette vielä tienneet!) ja kuunneltua rinteestä, mutta tämän päivän metallibändeistä norjalainen Kvelertak oli ehdottomasti se kiinnostavampi. Ensilevynsä vähän aikaa sitten julkaissut, hyvää nostetta uralleen saanut rymyryhmä vaikuttaisi olevan armottoman tiukka livebändi, mutta haastattelusählinkien takia en voinut seurata Norjan sorjien karhujen esitystä kuin vain parikymmentä minuuttia. Harmi, sillä Kvelertak oli itselleni niitä Ilosaaren etukäteen eniten jännäämiäni artisteja, vaikka bändin ympärillä pyörivä hype on tainnut karata lapasesta. (JP)

Ilosaaren ohjelmalehtinen mainosti Kvelertakin olevan yhdistelmä Satyriconia, Misfitsiä ja Turbonegroa. Misfitsiä en oikein bongannut, mutta muutoin määritelmä kuvasi musiikkia aika tyhjentävästi. Kvelertak oli tosiaankin kuin Volcano-levyn aikaista Satyriconia naitettuna Turbonegron kanssa.

Yksi viime aikojen kiinnostavimmista ilmiöistä, kehitysvammaisten punkbändi Pertti Kurikan Nimipäivät oli jäänyt minulta aiemmin näkemättä, joten päätin suunnata rekkalavalle ihmettelemään. Ihmettelemässä oli melkoisesti väkeä muutenkin. Koskaan en ole nähnyt rekkalavalla näin paljon ihmisiä. Kaikki keikan nähneet, joiden kanssa juttelin, myös kehuivat keikan maasta taivaaseen.

Pertti Kurikan Nimipäivissä puhuttelee ehkä eniten siitä paistava merkityksellisyys tekijöilleen. Punkkia kai alkujaankin alettiin tekemään, koska oli tylsää ja haluttiin säpinää. Haluttiin myös työtä ja oikeutta olla oma itsensä. On todella päräyttävää kuulla periaatteessa niitä samoja asioita sellaisten ihmisten suusta, joilla ei ole samoja oikeuksia kuin kenellä tahansa. Kun Pertti Kurikan nimipäivät laulaa yhteiskunnan epäkohdista, se tuntuukin yhtäkkiä muulta kuin vain retoriikalta. Tärkeintä bändin keikalla tuntui kuitenkin olevan hauskanpito. Voisin kuvitella, että YYA-Suomessa Eppu Normaalin keikalla olisi tuntunut hiukan samalta.

Pertti Kurikan nimipäivät

Bändin jäsenten soittamisesta paistoi riemu, mutta myöskään vitutuksessa ei ollut pätkääkään teeskentelyä. Pertti Kurikka heitti melkoisen tiukkaa välispiikkiä. Kappaleissa on mukana lempeää huumoria, mutta sanomassa on myös vakavuutta. Jossain vaiheessa keikkaa huomasi tanssivansa, nauravansa ja liikuttuvansa yhtä aikaa. Bändin soitto oli sitä paitsi huomattavasti napakampaa livenä kuin levyversioilla. Aivan mahtavia biisejä olivat muun muassa Pyhäpäivä sekä Päättäjä on pettäjä. Lopuksi yhtye soitti encorena Putte Possun nimipäivät omana Pertti Kurikka -versionaan. (JN)

Pertti Kurikan nimipäivät oli kerännyt Rekkalavan edustan tupaten täyteen, joten en yksinkertaisesti jaksanut nähdä vaivaa ja mennä yhtään lähemmäksi kuin YleX-lavan liepeille. Sen sijaan The Exploitedin näkemistä olen odottanut kauan. Kyseessä on niitä bändejä, jotka ovat vaikuttaneet ratkaisevasti omiin kuuntelutottumuksiini. Bändihän ei ole pitkästä urastaan huolimatta ravannut Suomessa kovinkaan montaa kertaa, se edellinen Helsingin keikkakin jäi näkemättä. Yhtyeen soitantahan on nykyään tanakan metallista ja vielä runsailla kitarasooloilla höystettyä. Rumpusettinsä orjana ollutta Wullieta lukuun ottamatta tyypit hyppelivät ympäri lavaa, varsinkin nuorempaa polvea edustavat kitaristi ja basisti. Wattiekin näytti nauttivan mikrofoniin karjumisesta ja kaaoksen aiheuttamisesta yleisön keskuudessa. Aika tuntui kuluvan turhankin nopeasti, kun Fuck the USA:n, Alternativen ja Punk’s Not Deadin kaltaiset klassikot runtattiin läpi. Yleensä rasittava Sex and Violencekin tuntui menevän nopeasti ohi. En pistänyt ylipitkäksi venähtänyttä settiä pahakseni, kun Madnessiakin ehti vielä hyvin kuulostelemaan. (JP)

Israelilaisen Aviv Geffenin kanssa perustettu Blackfield on yksi Steven Wilsonin sivuprojekteista. Blackfield ei erityisen paljon eroa Wilsonin pääyhtyeestä Porcupine Treestä. Kuitenkin myös eroja on. Blackfield on Porcupine Treehen verrattuna vielä huomattavasti kevyempää ja popimpaa. Blackfieldin tunnelmointi tuo mieleen viime vuosien Anatheman, joskaan siinä ei ole samaa hypnoottisuutta tai metallisuutta. Omalla tavallaan lähtökohdaksi voisi nähdä Pink Floydin tapaisen progressiivisen rockin, jossa progressiivisuus ei tarkoita teknistä tiluttelua. Paikoitellen mieleen tuli vaikkapa Tears for Fearsin myöhemmän ajan tuotanto tai Peter Gabrielin soolotuotanto.

Blackfield, Steven Wilson

Keikan vaikuttavimpia, joskin minulle myös tutuimpia biisejä olivat Blackfield ja Hello. Kumma kyllä, Geffenin teiniaikojen päiväkirjasta kaivetun vuodatuksen pohjalta sävelletty, uusimman levyn kappale Go to Hell toimi sekin hyvin, vaikka olisi voinut sanoitusten puolesta olla kenen tahansa teiniangstisesta päiväkirjasta. Tähän auttoi myös alkupuhe, jossa Geffen kertoi kirjoittaneensa kappaleen/runon teininä alkoholismista ja huumeriippuvuudesta kärsineille vanhemmilleen, jotka eivät välittäneet hänestä. Yleensä kappaleiden selittely ei ainakaan paranna niitä, tässä tapauksessa kyllä. Kappaleesta oli helpompi saada kiinni.

Aivan samoin kuin festarikojuista täytyy ostaa vähintään yksi valtavan kokoinen mättölautanen, kuuluu minulla Ilosaarirockin pakollisiin elämyksiin myös annos ska-musiikkia. Tähän asti olen käynyt hakemassa sen Rentolavalta, mutta tällä kertaa annos olikin tavallista muhkeampi ja tarjoiltiin poikkeuksellisesti päälavalta. Koska en pimeinä vuodenaikoina yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan skata, siitä täytyy keskikesän bakkanaaleissa ottaakin kaikki irti.

Madness otti näillä festareilla luontevimmin yleisönsä haltuun showmeininkiä, pukuja ja aurinkolaseja myöten. Bändi on kuin syntynyt isoille lavoille, jo aivan kokoonpanonsa suuruudenkin vuoksi. Yleisö innostuikin, myös auringon innoittamana, muodostamaan pitkän letkajenkkaringin. Erityisinä kohokohtina keikalta tarttuivat mieleen kappaleet Forever Young ja One Step Beyond.

Madness

Aphex Twin on kenties rokkitoimittajan painajainen. Oikein minkäänlaista valokuvaa keikasta ei ollut mahdollista saada, sillä verhon takana olevalta pimeältä lavalta loisti keikan alussa vain videoshow, Richard David Jamesin ompputietokoneen valo sekä hänen varjonsa. Lisäksi Aphex Twinin keikkaa on vaikea pukea sanoiksi. Kappaleet sulautuivat toisiinsa, tai pikemminkin kyseessä oli DJ-setti, jossa ei välttämättä ole oikeutettua puhua varsinaisista kappaleista. Teltassa oli klaustrofobisen ahdasta,  joten tyydyimme seuraamaan keikkaa ulkopuolelta. Ehkä paras tapa nauttia keikasta olisi ollut tanssia, mutta teltassa ei oikein mahtunut.

Keikka eli massiivisena ameebamaisena oliona, joka kehittyi vähitellen vaihtelevina, toisiinsa sulautuvina elektronisen musiikin tyyleinä. Rytmit vaihtelivat ja yhdistyivät sulavasti toisiinsa ja pitkä keikka päättyi lopun kovatempoiseen bassorumpupumppaukseen. Hieman ennen Neljän Ruusun keikkaa siirryimme alueen ulkopuolelle suurinta yleisöryntäystä pakoon. Samalla huomasin sen Aphex Twinin keikan valtavan volyymin. Lopun basaripumppaus jytisi melkoisen lujaa vielä Niittyleirinnässä asti. (JN)

Aphex Twin

Moni tuttu tuntui olevan ihan innoissaan Aphex Twinistä, mutta itse lähdin Sue-lavalle katsomaan Red Sparowesia. Kuvaajapitissä ei ainakaan ollut tungosta, kun kaikki ilmeisesti halusivat kuvata verhojen takana lymyävää Richard David Jamesia.  Punaisten varpusten taustallahan on koviakin nimiä, joten laatu oli taattu. Itselleni myös mielentila alkoi olla post-rockille sopiva, viiden päivän keikkakoluaminen kun alkoi jo tuntua luissa ja ytimissä. Tähän olisi ollut hyvä lopettaa, mutta päädyin kuitenkin vilkaisemaan hieman myös Aphex Twiniäkin. Osasyynä oli tosin kaverini odottaminen, joka oli jollain ilveellä ahtautunut melko lähelle AT:n eturiviä. Neljää Ruusua emme jääneet katsomaan, joten itselleni Ilosaari 2011 jäi siihen. En ole vieläkään oikein sisäistänyt Alangon veljesten tuplabuukkausta päälavalle. Viime vuonna pääesiintyjien slotit veivät Bad Religion ja Faith No More. Mitä ihmettä?

Ei Ilosaari tänä vuonna ehkä ollut se kaikkien aikojen kovin festari, jolla olen ollut. Ei itse asiassa edes tänä kesänä, mutta toisaalta se onkin hieman erikoisemmista esiintyjistään huolimatta tämän kesän ainoa suuri valtavirtarokkifestari jolle osallistun. Itse asiassa tämänkertaiset ”Rokit” – kuten paikalliset sitä kutsuvat – jäivät edellisvuoden karkeloista hieman jälkeen. Mikään turha reissu kyseessä ei silti ollut, ja pitääkin lähettää vielä terveiset mukaville henkilökunnan edustajille varsinkin Mediakeitaalla. Liian usein varsinkin järjestyksenvalvojat tuntuvat olevan festareilla kuin aseilla uhattuina ja siten aina naama norsunv*tulla, mutta nyt tuli vastaan asiallisinta liivijengiä sitten Puntalan keltatakkien. Kiitti ja moi moi! (JP)

Toimittajat: Jouni Parkku (JP), Joni Nikkola (JN)

[flickrfeed photoset=72157627347436740]