Avainsana-arkisto: Kuudes Linja

UK Decay ja Silent Scream Kuudennella linjalla

Goottirockin pioneeribändi UK Decayn saapuminen Suomen kamaralle on ollut melko iso ja odotettu tapaus, ainakin tietyissä piireissä. Historiansa ensimmäisen Suomen keikkansa Helsinkin Kuudennella Linjalla soittanut UK Decay herätteli pelonsekaisia tunteita jopa tällaisen ihmisen mielessä, jolle bändi ei ole koskaan ollut mikään elämän ja kuoleman asia. Siltikin tällaisia tapauksia osuu kohdalle harvemmin, joten olihan se nyt mentävä katsomaan miten UK Decay suoriutuu keikastaan.

UK Decayta lämmitteli oikeutetusti Silent Scream. Mikäli joku ei sitä tiennyt, niin Silent Screamihan on käytännössä Varjon viimeinen kokoonpano soittamassa englanniksi ja hieman erilaisella otteella. Yhtyehän ei ole mitenkään järjettömän vanha, mutta mitä pitkäikäisemmäksi se tulee, sitä enemmän se tuntuu seisovan omilla jaloillaan, vailla Varjon varjoa. Ja tuo väkivaltainen bassosoundi, siitä minä nautin. Silent Scream nyt on tosin jo aiemmin nähty ja hyväksi havaittu, joten mitään jännitysmomentteja ei tuohon helsinkiläisbändiin liittynyt. UK Decayhin liittyi senkin edestä. Ainahan nämä reunionit arveluttavat, ja vaikka en suoranaisesti UK Decayn faniksi tunnustaudu, niin jännitin silti miten bändi selviäisi.

Silent Scream
Silent Scream

UK Decay on ainakin ”For Madmen Only” -LP:nsä perusteella ollut sellainen bändi, jolta on erittäin hankalaa suositella mitään yksittäisiä biisejä kavereille. Näin goottirockin sunnuntaikuulijalle UK Decayn biisit ovat kuulostaneet yksittäistapauksina aina hieman alastomilta. Sellaisilta, jotka kaipaavat muita biisejä ja kokonaisuutta kaverikseen jotta niistä saisi mahdollisimman paljon irti. Itsellänikin kesti pitkän aikaa päästä ”For Madmen Onlyyn” sisälle, mutta kun siihen sisälle pääsi se sitten palkitsikin kunnolla. Tämän keikan seuraaminen oli kuin sen palkinnon vastaanottamista. Lähestulkoon jokainen settiin kuulunut biisi tuntui timantilta. Itse toki olin alusta asti keikkaa seuraamassa, mutten tiedä miten sellainen ihminen joka olisi kesken setin ”vain pölähtänyt” paikalle olisi UK Decayn settiin suhtautunut. Olisiko hän saanut siitä jotain irti? Tuskin?

UK Decay
UK Decay

Bändillä vaikutti olevan hauskaa lavalla, eikä kiertely ollut verottanut yhtyeen livekuntoa. Eihän bändin jäsenistö nyt hypellyt, pomppinut tai juuri edes heilunut (Abboa lukuunottamatta), mutta rento meininki heijastui soitosta. Abbolla oli vaatekappale joka näytti erehdyttävästi valkopurppuralta villapaidalta. Rivissä seisovilla kielisoittajilla taas oli päähineet: kaksi lippistä ja yksi hattu. Abbo oli ainoa joka ei ollut pukeutunut pelkästään mustaan (paitsi basistilla oli harmaat verryttelypöksyt), mutta näidenkin herrasmiesten vaateparsi vaikutti enimmäkseen rennolta. Toisin sanoen tämän päivän UK Decay oli hyvin kaukana stereotyyppisestä goottiunivormusta. Voitaneen siis jo pelkästään näinkin pinnallisen seikan pohjalta sanoa, että UK Decay vaikuttaa suhtauvan tekemisiinsä vakavasti, mutta kuitenkaan ylimääräisiä pingottamatta. Sitä ei voi kuin arvostaa. Lienee jo selvää, mitä mieltä tästä keikasta olen?

Allekirjoittanut joutui poistumaan paikalta varsinaisen setin ja encoren välissä, kellon ollessa kymmenen. Näinkin poikkeuksellisen aikaiset soittoajat (Silent Scream aloitti klo 20, UK Decay klo 21) saisivat minun puolestani yleistyä.

[flickrfeed photoset=72157632683234053]

Tuomiolla Torstaina – Place Of Skulls ja The Gates Of Slumber Helsingissä

Ensinnäkin, hatunnosto Blow Up That Gramophonelle; lafka tuo Suomeen doom, stoner ja sludge bändejä sitä tahtia että hitaampi ei tahdo perässä pysyä. Tällä kertaa Blowupit tarjosivat allekirjoittaneelle mahdollisuuden paikata yhä mieltä kaiveleva, parin vuoden takainen mahtikömmähdys eli The Gates Of Slumber -yhtyeen missaaminen festivaaleilla niinkin typerän syyn kuin syömisen vuoksi. Ja kun kaupan päälle vielä tarjottiin Pentagram ja Death Row kitaristi Victor Griffinin Place Of Skulls -yhtyettä oli keikalle suorastaan pakko lähteä.

Kolme keikkaa käsittänyt Suomen osuus starttasi Helsingin Kuudennelta Linjalta torstaina 31.3. Vaikka kuudes Linja ei ole varsinaisesti profiloitunut raskaamman musiikin keikkapaikaksi, en minä kyseisestä mestasta sen kummemmin mitään moitittavaa löytänyt; varsin intiiminkokoinen ja viihtyisä lisä Helsingin keikkapaikkatarjontaan. Myös soundit ja palvelu olivat kohdillaan, joten mikäs siinä oli keikkoja katsellessa.

Gates Of Slumber täräytti settinsä käyntiin The Scovrge Ov Drvnkenness veisulla. Kyseinen biisi on tuoreelta 4.4.2011 julkaistulta ”The Wretch” levyltä, joten tämä taisi olla lähes jokaiselle yleisössä palloilleelle ensikosketus kyseiseen biisiin. Ilmeisesti myös illan toinen tsipale oli tuoreempaa  tuotantoa; tai ei se ainakaan allekirjoittaneen kohdalla mitään kelloja soittanut. Ja kun sama linja jatkui läpi lyhyehkön setin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, jäi yleisö allekirjoittanut mukaan lukien hivenen kylmäksi. ”Hymns Of Blood And Thunder” -levyn Death Dealer väritti settiä hivenen, mutta oikeastaan vasta päätöskaksikko Ice Worm ja ”Hymns Of Blood And Thunder” -levyn avausraita Chaos Calling nostivat kunnolla pulssia. ”The Wretch” -levyltä kuultiin edellä mainittujen lisäksi ainakin Day Of Farewell ja Coven Of Cain.  Äkkiseltään arvioiden tuore levy vaikutti hitaammalta ja raskaammalta kuin esimerkiksi omissa kirjoissani yhtyeen kovimmaksi nouseva ”The Conqueror”. Gates Of Slumber olikin omalla kohdallani pienoinen pettymys, tosin osaltaan tähän vaikutti helkutin suuret odotukset.

Vaihdettuani keikan jälkeen muutaman sanan rumpali J. Clyde Paradisin kanssa selvisi syy lyhyehköön ja varsin ”The Wretch” -painotteiseen settiin; herra kun on vaikuttanut bändissä vasta muutaman kuukauden soitti yhtye käsittääkseni hyvin pitkälti kaiken sen materiaalin mitä oli ehtinyt treenaamaan livekuntoon tuoreen vahvistuksensa kanssa. No, seuraavaa kertaa odotellessa.

Place Of Skulls on kohdallani jäänyt harmillisen vähälle huomiolle ja yhtye edustikin minulle lähinnä ”mukava bonus” -osastoa Gates Of Slumberin ollessa niin sanotusti se täky. Nämä lähtökohdat huomioon ottaen Victor Griffin & co onnistui vetäisemään allekirjoittaneelta maton alta aikas liukkaasti. Hivenen tuhdimmat soundit ja groovempi ote pisti kivasti vipinää punttiin Gates Of Slumberin perinteisemmän hidastelun jälkeen. Soitetuista biiseistä ei ole hajuakaan, mutta hyvin ne toimivat. Taisivatpa herrat vetäistä myös biisin verran Pentagrammia, jonka tulevaa keikkaa silmällä pitäen Griffinin meininki lupaa paljon; loput on Lieblingistä kiinni.

Itsenikin yllättäen edustin tällä kertaa sitä yleisönosaa, joka tunnisti setistä ainoastaan sen coveribiisin; kyseessä oli siis Pentagram -semicoveroinnin ohella kuultu Don’t Let Me Be Misunderstood, joka lienee alunperin Nina Simonen kappale, joskin Animalsin versio taitaa olla tunnetumpi. Erittäin hieno coverointi by the way; biisihän taipuu rokkaavaksi doomiksi kivuttomasti jopa sanoja myöten. Keikan pohjalta Place of Skulls päätynee tässä osoitteessa kyllä tarkempaan syyniin.

Latinohikinen iltapäivä – Funkdoobiest Kutosella

Monesti ollaan kaikki oltu väärässä (sinäkin, älä yritä) aikoinaan, kun ollaan ounasteltu, että mitkä kaikki artistit tai orkesterit saataisiin houkuteltua tähän maahan. Jos joku olisi vuosikymmen takaperin mesonnut, että Snoop Dogg nähtäisiin lähes kävelyetäisyyden päässä (vieläpä vuosien saatossa monesti), olisi käkätyksen ja epäuskon sekainen virta ollut vuolas. Sittemmin olen jo useita kertoja jättänyt hänen shownsa Helsingissä kokematta, joten pientä nöyrtymistä ja skeptisyyden vähenemistä on ollut ilmoilla. Wu-Tang Clan, La Coka Nostra, Necro… Kaiken maailman hoppiherkkuja, jotka olen missannut omista syistä, en suomalaisten organisointitahojen aikaansaamattomuuden takia. Osan olen ohittanut puolitahallisesti siksi, että kuuntelen paljon muutakin kuin slummihölmöilyä ja nykytarjonnan paljouden vuoksi joutuisi tuntemaan tekevänsä töitä, jos kitkuttelisi järjestääkseen itsensä jokaiselle kiinnostavalle keikalle. Muutama nimi on sentään jäljellä, joiden kohdalla ei luultavasti tarvitse puntaroida, mikäli (tai kun?) ne tänne jonnekin sattuvat ilmaantumaan. Mikään ei silti luultavasti kovin pian vedä vertoja tälle nyt aiheena olevalle, hiljattaiselle kokemukselle, sillä aina vain jatkuvan äimistelyni seassa on edelleen pari shottilasillista endorfiinia. Hyvät hyssykät.

Tapahtumapaikka, eli Kuudes linja oli itselle tuntematon kohde, joten oli onni, että lohduksi minulla oli mukanani autollinen muitakin tietämättömiä. Jouduimme yllättäen häiritsemään vain yhtä paikallista löytääksemme tuon sisäpihakapakan, joten en tuntenut itseäni niin turistiksi kuin yleensä muilla paikkakunnilla hönnytessäni. Ulkoa tarkasteltuna paikka ei oikeastaan sano mitään, mutta sisälle asti vaivautuva oppii pitämään siitä viiveettä. Olettaen, että siltä ei odota tai toivo mitään tuoreimpia trendejä seuraavaa hienostomeininkiä.
Meitä ei ollut alkuun kuin muutama paikalla ja näytti siltä, ettei enää kovin montaa lisää tulisi sisään mahtumaankaan, mutta paikan äänimiehen kanssa rupattelu osoitti minun taas kerran olevan väärässä: avajaisissa oli kuuleman mukaan ollut jopa 370 uteliasta. Tällä kertaa selvittiin ilman moista ryysistä ja joka paikassa mahtui liikehtimään jonottamatta, mutta istumapaikasta haaveiluun ei kannattanut tuhlata energiaa, niitä osui ainoastaan sattumalta vastaan. Jonkin verran yökerhoissa muotitietoisimmille vuosien varrella käkättäneelle oli kivaa, jos ei suorastaan piristävää vilkuilla ympärilleen. Ei käätyjä tai hologrammilippiksiä vaan kulahtaneita pillifarkkuja, nukkaisia flanellipaitoja ja muuta tietoisen mitäänsanomatonta. Tänne tultiin viihtymään aidosti lungin meiningin, ei edustamistarpeen innoittamana. Hyväntahtoisuutta huokuvia reppanoita ja itseironiaa ymmärtäviä nörttejä, oma porukkamme mukaan lukien. Sekaan on saattanut harkita eksyvänsä jokunen Brädin näköinen, nykyaikaan sulatettu ilmestyskin, mutta heitä ei päässyt ainakaan ulkona tupakalla käymätön spottaamaan – he varmaan nöyrtyivät suosiolla jo narikan kohdalta muualle blingeilemään. Muutama kertaa muutama metriä lavaa, kyläkoulun luokkahuoneen verran salia ja lisäksi sokkeloita, joita pitkin liikutaan tiskille ja muiden tarpeiden mukaan. Mikäs siinä, itselleni puitteet ainakin maistuivat. Aito räppi ei juuri koskaan kuulu stadionmiljööseen.

Sitten raporttiin.

Illan menu sisälsi jehujen lisäksi kotimaisen pariskunnan Jontti ja Shaka. Heitäkään en jostain syystä ole koskaan aiemmin sattunut näkemään, joten pahaa mieltä ei etukäteen ollut, vaikka vituttavan taustan pilaama Kolmatta Linjaa onkin yleinen osuma kantakuppilani jukeboksissa. Syytä lämmittelyaktin valinnalle en ala arvailemaan, mutta ei siinä ainakaan paljoa logiikkaa ollut. Ujosteleva rautakaupan setä kollegoineen veti sen verran muzakpitoisen setin, että ajatuksenikin soivat kovempaa, hukuttaen setin usein alleen. En koita rienata; he osaavat kyllä oman juttunsa, mutta legendahörökorva Son Doobien lavautumista odotellessa ei apaattinen tunnelmointi ihan ota istuakseen monenkaan korvissa. Tunnelma oli kuin elokuvateatterissa, jossa näytetään yläasteelaisten kyhäämä legoanimaatio ennen Transformersia. Analogia menee tosin siinä mielessä heikosti, että oikeastaan Legot ovat yleensä kiinnostavampia kuin CGI-robotit. SMC Hoodrats olisi ehkä toiminut, mitään muita sopivia esidoobiest-poppoita ei maamme tarjonnasta tule mieleen. Pitäisiköhän asialle tehdä jotain?

Viileäksi jättäneen lämmittelyn jälkeisen pienen tauon aikana ehti hyvin pohtimaan olennaisia. Onko Son Doobiella jotain paperiin käärittyä suupielessä heti lavalle astuessa? Tuleeko hänelle ongelmia sen johdosta, Kutosen tai ehkä jopa valtion järjestyksenvalvojien kanssa? Kuullaanko biisejä joka levyltä, vaikka Troubleshooters ei oikeastaan liity mihinkään? Riittääkö paikan äänentoisto kilpailemaan lavameiningin tehon kanssa?

Viimein asiaan. Sitä oltiin nyt paniikkikakka huulilla todistamassa, kun oma suosikki pornoa tehneiden ämseiden listalta asteli vajaan metrin päähän jokeltamaan. Jokainen trion osa saatettiin lavalle melkoisella huudolla, eikä taustojenkaan kuuleminen tuottanut ongelmia. Kerrankin keikka, joka soi tarpeeksi LUJAA. Flanukkaväestölläkään ei vaikuttanut olevan hankaluuksia osallistua hälinään, joten kaikin puolin laadukkaassa tilanteessa oltiin alusta lähtien, yleisöä myöten. Touhu sykähti eloon sen verran häikäilemättömänä jyränä, että ehti soida muutama biisi ennen kuin Sonilta löytyi doobie huulesta. Sekin vaikutti sillä hetkellä lähinnä itsesuojelulta; parka meni yleisön osallistumisesta välillä fyysisestikin kaksin kerroin, joten saattoi olla syytäkin nauttia relaksanttia. Eivät tainneet jenkkiraukat etukäteen aavistaa, miten touhukkaasti jotkut suomalaiset osallistuvat kiinnostaviin tilanteisiin. En tiedä miten heihin yleensä keikoillaan suhtaudutaan, mutta vilpittömän innostunutta oli toiminta kun he tajusivat valloillaan olevan intensiivisyyden. Jokainen kolmikosta sätki itsensä hikeen jo alkuminuuteilla, joten eturiviläisille oli lopun aikaa muutakin kuin omia eritteitä tarjolla bailausta kostuttamaan. DJ Ralph M on yleensä levyillä hiljaisin, mutta nyt hän piti puolitoistametriseen mittaansa nähden todella kookasta möykkää. Viisikymppisen teinipojan näköinen Tomahawk Funk oli myös innokkaasti äänessä, joten keulahahmo sai melko huoletta kiemurrella hämillään aina kun hänen osuuksiinsa yhtyi kymmeniä ilmaan huutajia lattiatasolta. Biisejä tuli ihailtava liuta, niin laadullisesti kuin määrällisesti. Ne eivät kestä levyilläkään liian kauaa, mutta nyt niitä oli typistetty vielä vähän ja liimailtu yhteen, ettei kenenkään syke vahingossakaan laskisi terveen rajoihin.

Ainahan jostain pitää narista, vaikka syitä ei juuri olisikaan, joten mainittakoon nyt pari miinusta. Valtaosan yleisöstä odottamaa bangeria Pussy Ain’t Shit ei tullut, mit vit?! Toiseksi pettymykseksi oheissälää oli kaupan vain tuorein levy Golden B-Boys. Olin jo varautunut ostamaan ainakin paidan. Kaikkea ei tunnetusti voi saada. Vai Voiko?

Olen puolivakavasti haikaillut Funkdoobiest-paidan perään jo jostain 90-luvun lopusta asti, joten ymmyrkä valtasi mielen hetkeksi, mutta sitten keksin; DJ piti yllään yhtä. En omaa kovinkaan paljoa taipumuksia luopua villeistä ideoistani, joten pakkohan se oli sitten mennä kehvelinä seisoskelemaan lavan reunalle, odottamaan väen hiljattaista hiipumista, jotta pääsisin kuumottamaan monet suosikkibiiteistäni puuhannutta pitkätukkakääpiötä. Kysyin varmistukseksi, ettei mitään tuoretta vaatetusta ollut tarjolla ja jatkouteluni aiheuttaman hämmästyksen jälkeen onnistuin. Kympin tingin, 40 euroa sujahti Ralen taskuun ja Samista tuli tujakalla latinohiellä varustetun, XL-kokoisen duubiteepaidan haltija. Lähes täsmäosuma, olen kokoa M.

Ska Treatment -klubi Kuudennella linjalla

Joku väitti, että ska-musiikin aika olisi ohitse. Siltä ei tosin vaikuta, kun kymmenen aikaan perjantai-iltana kuudennen linjan edessä on sadan metrin jono ja klubi on jo ääriään myöten täynnä. Itse luikin sisään sillä varjolla, että olen tulossa tekemään keikka-arviota (Kiitos Aija ja Fredi, kierros Cuba Libreä menee mun pikkiin, kun nähdään). Jätän takin narikkaan ja kuulen ovimiehen sanovan että enää ei oteta ketään sisään. Harmittaa ulos jääneiden puolesta.

Helsinkiläinen Tirehtöörit on juuri aloittamassa soittoaan. Bändi on minulle tuntematon etukäteen, mutta tekee vaikutuksen iloisella ja jollain tapaa itseironisella tyylillään. Läskibassoa soittava laulaja näyttää Jasper Pääkköselta, kuin myös kaksi muuta bändin jäsentä. Mietin hetken että mitähän näihin juomiin sekoitetaan. Seitsemän jäsenisen bändin puhallinkolmikko tuo mukavasti väriä biiseihin, ja paketti pysyy muutenkin hyvin kasassa. Yksittäisistä kipaleista jää mieleen pokerin pelaamiseen liittyvistä tunteista kertova ralli, joka on liikuttavan hyvä.

Tilaan kolme Cuba Libreä ja tällä kertaa katson tarkkaa mitä niihin sekoitetaan.

Evilsons toimii hyvin levyllä, mutta vielä paremmin livenä. Soitosta huomaa että keikkoja on takana, niin kellontarkasti bändi suoriutuu tehtävästään. Tunnelma kohoaa biisi biisiltä ja daivaussessiot saadaan käyntiin. En tosi tajua miksi joidenkin sukeltajien on pakko jäädä lavalle vetämään omia koreografioitaan. Ne voisi suosiolla jättää bändin tai Jorma Uotisen tehtäväksi. Evilsonsin setti muodostuu pääosin ”Cooking with…” –levyn kappaleista. Biisin Ruff ’n Tuff nopea kohta on täydellinen yleisön riehaannuttaja, hienosti toimii myös Pack of Wolves. Laulaja Fredin crowd-surffaus salin päästä päähän päättää päättömän hyvän keikan.

Substanssi. Pyöritän tätä sanaa mielessäni, kun katson ja kuuntelen The Valkyriansin esitystä. Bändin keskeisin olemus tulee täydellisesti esiin, eikä mitään muuta tarvita. Uskallan väittää, että The Valkyrians on tämän hetken paras yhtye Suomessa. Laulaja Angsterin äänestä, olemuksesta ja sanomasta löytyy juuret, mutta myös se latva joka heiluu tuulessa. Mänty sanoisin. Luulen, että basisti Letku-Leroy on synnytetty keisarileikkauksella, koska luultiin että se tulee ulos jalat edellä, mutta sillä olikin basso kädessä. Uskon muuten, että olen onnellisempi jos en saa koskaan tietää mistä lempinimi tulee. Jos sinulla on tilaisuus nähdä tämä bändi livenä, tee se. En voi muuta enää sanoa.