Avainsana-arkisto: Klubi (Tampere)

AC4:n kuntopiiri Tampereella

Hardcoreen liittyvistä ulkomaanvieraista varmasti odotetuimpia ja kiinnostavimpia tapauksia oli ties mistä nimibändeistä tuttujen tyyppien muodostaman AC4:n ensivierailu Finlandiassa. Ihka ensimmäisen härmäkeikkansa tuo uuden ”Burn the World” -levyn julkaissut nelikko soitti Tampereen klubilla myöskin ihan hyvällä draivilla menevien Lighthouse Projectin ja Total Recallin kanssa. Tämä oli sikäli antoisa ilta, että kaikki illan aikana esiintyneet bändit olivat keskenään erilaisia, mutta ne pystyi kuitenkin helposti kuvittelemaan samalle keikalle.

Total Recall ei ollut soittanut keikkoja pitkään aikaan… ja sen oikeastaan kyllä havaitsikin. Bändi on soittanut kyllä tarkempiakin keikkoja, mutta kun hardcoresta kuitenkin puhutaan niin ei soittohommissa pitäisi pyrkiäkään maksimaaliseen tarkkuuteen. Painostavaa tunnelmaa kyllä oli mukana, tietty nopean kaahauksen vastineeksi. Parastahan tietty on se kun nuo molemmat aspektit yhdistyvät samoissa biiseissä. Tämä taisi olla kuitenkin bändin keikkoja isoimmilla lavoillaan tähän mennessä, ja kun Total Recall on soittamassa näillä keikoilla AC4:n ja Lighthouse Projectin kanssa, niin sillä voisi kaiketi sanoa menevän jo hyvin? Which is good. Hyvin näyttää Total Recall sinne lavalle sopivan.

Total Recall

Lighthouse Project tuli nähtyä yhteen aikaan jotakuinkin kerran kuukaudessa, mutta nyt onkin viime kerrasta kulunutkin jo vuoden verran. Nyt toinen kitaristeista oli opintovapaalla, mutta hyvin Juho näytti selviytyvän yksinkin tehtävästään. Toisen kitaran puutteen kyllä silti huomasi. Lighthouse Projectin seteissä on yleensä ollut bändin oman, vahvan biisimateriaalin lisäksi jotain muitakin tärppejä. Yleensä nuo tärpit ovat olleet covereita, mutta nyt soitettiin biisejä bändin uudelta EP:ltä, joka on kokonaisuudessaan suomenkielinen. Tämän raportin ilmestyessä tuo EP onkin jo saatavilla, kun sitä ei tällä keikalle vielä saanut. Hyvin tuo suomenkieli tuntui sopivan noihin biiseihin ja toi niihin erikoista twistiä, ja nuo vedot vaikuttivat ”We are the Wildflowersin” biisejä suoraviivaisemmilta. Katsotaan nyt kuitenkin millainen EP sieltä on tulossa. Tunnelma oli yhtä lailla painostava.

Lighthouse Project

AC4 taas on malliesimerkki siitä, miten hardcoren todellinen tehovoima todistetaan aika usein livetilanteessa, jos todistetaan. Levyillä AC4 on jäänyt enimmäkseen ”ihan ok -tason tapaukseksi, joka osaa tehdä joitakin järjettömän koviakin biisejä, mutta kokonaisten pitkäsoittojen kanssa on ollut hieman ongelmia. Samaa ongelmaa oli nytkin havaittavissa, kun vain muutama biisi kolahti sellaisenaan. Suurin osa bändin biiseistä tuntuu vain vilistävän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta sitten kun bändi onnistuu hieman melodisemmissa ja tolkullisemmissa biiseissä, se myös sitten onnistuu todella hyvin. Muuten edettiin hillittömän energialatauksen turvin, ja Dennis Lyxzénin vetämää jumppatuntia oli kyllä hauska seurata ja muullakin bändillä oli erittäin kivaa lavaa. Soittamisen hauskuus välittyi sinne Klubin perimmäiseenkin nurkkaan asti, vaikka porukkaa ei mahdottomia määriä paikalle saapunutkaan. Optimistiset ruotsalaiset myös juttelivat biisien välissä enemmän kuin härmäläiset kaverinsa noin keskimäärin. Pienemmässä tilassa tämä rokkenrollsirkus olisi varmaan saanut ”muutaman” lisäkierroksen lisää? Tunnelma ei ollut erityisen painostava, pikemminkin päinvastoin.

Tampereen Klubin vauhtikarnivaalit

Kolme bändiä, jotka kaikki soittivat musiikkia jota voidaan kuvailla sekä raskaaksi että nopeaksi, mutta joilla ei ollut toistensa kanssa juurikaan tekemistä. Tällaisista lähtökohdista lähdettiin ainakin Tampereella liikkeelle, kun Rotten Sound kierteli Suomenniemeä, vaihdellen soittokavereita matkan varrella.

Ensimmäiseksi soittanut Speedtrap nyt oli pakko katsoa. Tätä ennen olin nähnyt bändin aiemmin vain kertaalleen, ja silloinkin vain pikaisesti TVO:n hautajaisissa, jolloin paikalla ollut kaveri kuvaili sitä ”pelkkää Live Wireä soittavaksi Mötley Crüeksi”. Sikäli ihan hauska määritelmä, kieltämättä. En tiedä olenko kuunnellut niitä levyjä sitten puolikkaalla korvalla, mutta jostain syystä Speedtrap ei ole aiemmin erityisemmin kolahtanut vaikka sen paperilla pitäisi olla juuri sitä mitä voisin arvostaa. No, nyt se pläjähti kuin mikäkin piiskansivallus. Ehkä Speedtrap vaikutti vähän hassulta valinnalta Victimsin ja Rotten Soundin kaveriksi, mutta ei Speedtrapin tarvinnut lainkaan hävetä tässä seurassa. Tosin missä seurassa sen tarvitsisikaan hävetä?

Speedtrap
Speedtrap

Victimsin osaksi jäi tällä kertaa jäädä väliinputoajaksi. Keikka ei lähtenyt juuri lainkaan käyntiin. Olihan siellä toki näppäriä biisejä ja viime kesänä bändi soitti aika oivallisen keikan Helsingissä, mutta nyt oli toinen kitaristikin poissa lavalta. Käsittääkseni mies ei vain päässyt paikalle, ja tämän kyllä huomasi kun soitto ei lähtenyt yhtä sujuvasti vaikka ei Jon suoranaisesti näyttänyt olevan hätää kärsimässä. Yksinkertaisena ihmisenä vedän kuitenkin yhtäläisyysviivat tähän kohtaan ja totean, ettei tämä ilta ollut Victimsin.

Rotten Sound
Rotten Sound

Rotten Sound sen sijaan räjähti suuremmalla voimalla. Olin ollut edellisenä viikonloppuna samassa baarissa kuin missä Rotten Sound oli ollut soittamassa, mutta pääasiassa Rotten Sound soitti silloin toisella puolella tilaa ja minä olin sosiaalisena toisella. Silloin en pahemmin seurannut bändin settiä, mutta nyt seurasin sitäkin tarkemmin. Hyvä meno siellä lavalla näkyi ainakin olevan. Ihan niin hyvin Rotten Soundia en useamman levyn omistamisesta huolimatta tunne, että tunnistaisin kaikkia bändin biisejä, mutta niistä pitää kuitenkin mainita erikseen Lottovoitto. Tämä oli helposti paras Rotisko-keikka jonka olen tässä pariin vuoteen nähnyt, mutta siinä missä Suisto vaikutti olleen Hämeenlinnassa liki täynnä, ei Klubilla tosiaan tarvinnut käyttää kyynärpäätacticseja päästäkseen minnekään. Toista taisi olla ”Exitin” aikoihin.

Rentut ja punkit Mansessa

Keskiviikko. Pikkulauantai. Fiilis ihan kuin perjantaina, varsinkin kun en ole ehkä vieläkään sisäistänyt sitä että Tampereen kokoisessa kaupungissa on keikkoja jopa keskellä arkea. Jalona aikeenani oli saapua paikalle jo sopivasti ja strategisesti heti yhdeksäksi, mutta zineen liittyvien kiireiden takia se olikin vain toiveajattelua. Kun saavuin paikalle 21 minuuttia yli yhdeksän, piti sisäänpääsyä jopa jonottaa, ja jono ulottui jopa ulos asti. Kyllä muuten huomasi, että talvi oli tulossa. Tosin sen verran mitä myöhemmin vilkuilin oven suuntaan, niin taisin ilmeisesti sattua paikalle juuri sillä hetkellä kun kohdalle osui suurin ryntäys. No, Klubilla oli jo yhdeksän jälkeen enemmän väkeä kuin mitä viikkoa aiemmin oli Fucked Upin keikalla koko illan aikana.

Mitäpä sitä Särkyneistä voi sanoa noin neljän tai viiden biisin perusteella? Onhan tuon nelikon musiikki popiksi renttua, mutta punkiksi nynnyä. Eipä haittaa minua, kun Särkyneet on mielestäni hyvinkin toimiva bändi sekä levyllä että lavalla. Harmi, ettei sitä voinut tämän keikan puitteissa voinut fiilistellä sen enempää kuin mitä nyt pystyi.

Särkyneet 1 Särkyneet 2

Loppuilta menikin kovempien jätkien (ja toki tyttöjen) musiikin parissa. Alituisesta hehkutuksesta ja mediamyllytyksestä huolimatta en ole päässyt sisälle Pää Kii -yhtyeeseen. Kyllä, levykin on kuunneltu ennalta läpi jo pariin otteeseen, mutta ei yhtye kyllä sytytä. Toisaalta allekirjoittanut tuntuu vertaavan Pää Kiitä alituisesti Teemu B:n edellisiin bändeihin, vaikka niihin otetaankin jonkin verran hajurakoa. En tunne yhtyeen materiaalia niin hyvin että osaisin sanoa, saatiinko kolmesta (!) kitarasta revittyä tarpeeksi tehoja irti, varsinkin kun sen kolmannen kitaristin funktio tuntui pääasiassa olevan yleinen härvääminen lavalla. Lutakon keikka oli mielestäni parempi? Hyviä biisejähän Pää Kiillä kyllä on, mutta nyt ei tuntunut lähtevän.

Pää Kii 2 Pää Kii 1

Wasted on puolestaan niin kova bändi, ettei se edes naurata – varsinkaan, kun kohtuullinen urvelojoukko taisi lähteä paikalta Pää Kiin lopetettua. Wasted, tuo vanha koira – ei uusia temppuja opi, mutta nuo vanhatkin näkyvät purevan edelleen. Jossain vaiheessa oli allekirjoittaneella sellainen tunne että Wasted on nähty jo liiankin monta kertaa liian lyhyessä ajassa, mutta kun edellisestä nähdystä keikasta olikin jo pitempi tovi, maistui tämäkin luonnollisesti paremmalta. Wastedhan ei tosin ole heittänytkään kuin vain hyviä keikkoja – tosin jotkin ovat niistä olleet parempia kuin toiset. Epäilemättä tämä oli niitä parempia.

Wasted 1 Wasted 2

Hyvin oli väkeä keskiviikkoillaksi, muuten. Mitenköhän tämä setti olisi vetänyt porukkaa perjantai-iltana?

Fucked Up Tampereen Klubilla

Suomessa jo muutamaan otteeseen vieraillut kanadalainen Fucked Up on ehdottomasti yksi viime vuosien hypetetyimpiä ja mielenkiintoisimpia yhtyeitä vaihtoehtomusiikin saralla. Alkujaan melko suoraviivaista hardcorepunkia soittaneen yhtyeen musiikkia on nykyisellään hankala suoralta kädeltä lokeroida, sillä bändi on siirtynyt albumeillaan kerta toisensa jälkeen melodisempaan suuntaan, laulaja Damian Abrahamin säilyttäessä kuitenkin rujomman ulosantinsa. Nykyisin ilmeisesti jonkinlaista hipster-stigmaa kantava Fucked Up tuntuu jakavan mielipiteitä melko jyrkästi, mutta allekirjoittaneen mielestä bändin viimeisin albumi ”David Comes To Life” oli kiistatta yksi viime vuoden parhaita levyjä, riippumatta siitä mistä näkökulmasta levyä tarkastellaan. Myös livenä bändi on omaa luokkaansa, kuten jälleen saimme todistaa.

Molemmilla Suomen keikoilla lämppärinä toiminut Ydinperhe on myös viime vuosina nauttinut täysin ansaittua suosiota. Hyvin yksinkertaisista aineksista kasattuja biisejä, jotka toimivat käsittämättömän hyvin. Muuta bändiä väheksymättä on pakko hehkuttaa laulaja Masan ulosantia sekä live-esiintymistä! Ydinperhe ei ehkä ole energisin näkemäni live-bändi, mutta keikat ovat huomattavasti viihdyttävämpiä kuin monilla kovemmin kohkaavilla. Tiistai-ilta Klubilla ei välttämättä myöskään ollut otollisin lähtökohta, mutta olosuhteisiin nähden keikka oli erinomainen. Setissä taisi olla biisejä kaikilta Ydinperheen julkaisuilta, pääpaino tietysti tuoreimmalla ”Meistä ei tullut mitään” EP:llä.

Fucked Up aloitti settinsä tuoreimman pitkäsoiton avausraidoilla Let Her Rest ja Queen Of Hearts, jatkona ”Hidden World” -albumin David Comes To Life. Suurin osa yleisöstä oli vielä melko arki-iltaisissa fiiliksissä, mutta Damianin perinteinen show – yleisön seassa, tuoleilla, pöydillä, pöytien alla, terassilla ym. seikkaileminen – sai ainakin hymyjä joidenkin kasvoille. Mieshän ei suinkaan käytä langatonta mikrofonia, joka olisi aivan liian helppoa. Mikkipiuhaa sen sijaan oli varattu ainakin parisenkymmentä metriä, jotta tuo karvainen, pehmeä ja hikinen mies sai temmeltää ympäri Klubia yläfemmoja läpsien ja yleisöä halaillen. Vaikka olenkin melko tarkka henkilökohtaisen tilani säilyttämisestä, en voi väittää etteikö Damian olisi yksi sympaattisimpia näkemiäni esiintyjiä, tässäkään muun bändin osuutta lainkaan väheksymättä. Hän muisti tietysti fiilistellä Tamperetta, kaupunkia josta on tullut joitain parhaita suomalaisia hardcore-bändejä, kuten Bastards ja Riistetyt… no niin, no. Siistiä kuitenkin että Pohjois-Amerikassakin jaksetaan olla kiinnostuneita suomalaisesta punkista. Itsenäisten levykauppojen tärkeyttä myös korostettiin ja Black Albino Bones omistettiinkin levyjen keräilijöille. ”The Chemistry Of Common Life” -albumilta kuultiin myös huikea Son The Father, singlebiiseistä puolestaan I Hate Summer sekä setin vanhin ralli Police. Fucked Upin tuotantohan on jo kymmenessä vuodessa paisunut sen verran laajaksi, ettei ihan kaikkia suosikkibiisejä voinut odottaa kuulevansa. Viimeisimmän albumin materiaali oli pääroolissa myös kanukkien setissä, ja mikäpä siinä kun tarjolla oli sellaisia hittejä kuten Turn The Season sekä setin päättänyt The Other Shoe! Pakollinen encore tietysti vielä vaadittiin ennen kuin bändi päästettiin lauteilta ja yleisö valui koteihinsa valmistautumaan keskiviikkoaamun herätykseen. Kenties ensi kerralla Fucked Up saadaan Suomeen viikonloppukeikalle?

Entombed Tampereen Klubilla

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun raportoin Entombed-keikan tunnelmia tämän lehden sivuilla, mutta uutta verrattuna aiempaan on Enskan hiljattain uudelleenmuovautunut kokoonpano. Terra Firmassa kitaristina, mutta Entombedissa alun perin basistina aloittanut Nico Elgstrand on tarttunut toiseen kitaraan siinä missä basistiksi bändiin on kiinnitetty Satyriconissakin basson varressa heilunut Victor Brandt. Ja jälleen kerran – pitkästä aikaa sen jälkeen, kun Uffe Cederlundin jätti bändin – Ruotsin deathrokkaajat hosuivat kvintettinä.

Keikka oli melko kattava läpileikkaus bändin urasta, joskin mielipiteitä jakava ”Same Difference” (1998), välitilinpäätös ”Uprising” (2000) ja parjattu sekä Cederlundin viimeiseksi jäänyt ”Inferno” (2003) taisivat loistaa setissä poissaolollaan. Korjattakoon asia, jos olen väärässä.

Keikan avasi mainio ”Clandestine”-albumin (1991) avausraita Living Dead. Tämän jälkeen käytiin läpi sopivasti annostellen uutta ja vanhaa tuotantoa. Biisijärjestykseen oli selkeästi kiinnitetty huomiota keikkasettiä rakennettaessa, nimittäin albumikronologian alkupään räkäisempiä vetoja oli maukkaasti ripoteltu rokkaavamman keskivaiheen tuotannon ja uudempien dödöhaisteluiden väliin.
Bändi hemmotteli paikalle raahautunutta, varsin vaikuttavan suuruista kuuntelijajoukkoa biiseillä kuten Like This With the Devil, Out of Hand, Serpent Saints, I For An Eye, Eyemaster, Stranger Aeons ja Left Hand Path. Encore taas alkoi Chief Rebel Angelilla ja päättyi Wolverine Bluesiin. Yleisö sai siis nauttia noin viisi varttia todella tiukkaa hittikimaraa.

Oma keskustelunsa on tietty kaikkien tiuhaan jäsenistöään vaihtavien bändien kohdalla se, että kuinka vaihtuvuuteen pitäisi suhtautua. Yhdelle koko homma rakentuu tiettyjen avainhenkilöiden varaan, eikä muilla muusikoilla ole tässä ajattelussa kuin statistin rooli.
Itselle Nicke Anderssonin aikainen line-up oli se The Kokoonpano, vaikkakin Jörgen Sandströmin ja Peter Stjärnvindin rytmittämä porukka teki vielä monin paikoin täysin hyväksyttävää kamaa. Jos kuitenkin tämä puoli asiaa unohdetaan, niin verrattuna yhden kitaran kokoonpanoon on ainakin livetilanteen kannalta toisen kitaran mukaantulo perusteltu ratkaisu. Tappavan kova keikkasetti ja kahteen kitaristiin palannut orkesteri vei kiistatta keskiviikkoiltana jalat alta.

Kokonaisuutena en illasta osaa sanoa sen enempää, kun lämppärinä pauhannut Arkhamin kirjasto tuli tarkoituksellisesti missattua. Itseä kun ei pennin vertaa kiinnosta moiset hipstereihin uppoavat retroveivaukset.

Kalifornian aurinko Tampereella – The Adolescents Klubilla

”Ensimmäinen demo on paras.” Niinpä niin. Kalifornialaisen Adolescentsin tapauksessa se paras levy onkin debyyttialbumi, ja muu tuotanto uhkaa jäädä kokonaan sen jalkoihin. Tunnustan toki itsekin kuuluvani siihen kansanosaan joka arvostaa nimenomaan tuota debyyttiä korkealle, mutta joka ei juurikaan välitä bändin muusta tuotannosta. ”Adolescents” on kieppunut soittimessani useampia kertoja kuin on ihmillisesti mahdollista edes laskea, mutta silti bändi on jäänyt näkemättä keikalla. Viime kerralla Adolescents jäi kunniallisesti väliin muiden kiireiden takia, Puntalassa 2008 taas vähemmän kunniakkaasti allekirjoittaneen tutustuessa oluttölkki kädessä Puntalan pusikoihin. Korjasin tilanteen Tampereen Klubilla.

Sunnuntaisen keikan kahdeksi muuksi esiintyjäksi oli saatu Käpykaarti ja Vapaa Maa, jotka ovat molemmat melko usein keikkailemassa Tampereella. Nuorehkoja mutta hyviä keikkabändejä, joiden show’n katselee aina mielellään mutta joissa ei ehkä sen kummemmin ole enää uutuudenviehätystä.

Adolescents on sellainen bändi, jonka sinikantinen debyytti vuodelta 1981 on levy joka pitäisi olla joka punkkarille tuttu. Bändin uusimman levyn olin kuunnellut joitakin kuukausia aiemmin, mutta eipä siitä jäänyt oikein mitään kerrottavaa kenellekään. Enkä tiedä onko tämä keikkakaan sellainen, josta jäisi mahdottomasti legendaarisia tarinoita kerrottavaksi lapsenlapsille. Mitä nyt lavalla tuntui olevan jatkuvasti eräs huippelissa ollut naisihminen, joka ei tajunnut puhua englantia (tai mitään muutakaan ymmärrettävää kieltä). Tästähän Adolescentsin ukkelit, jotka heittelivät muutenkin levottomia välispiikkeejä varsinaiseen soittoaikaan nähden suhteellisen paljon, repivät entistä enemmän huumoria. Bändi näytti tosissaan viihtyvän lavalla, vaikka jäsentenvälinen suunsoitto jäikin lähinnä basisti Steve Soton ja laulaja Tony Cadenan kontolle. Kolmas alkuperäisjäsen Frank Agnew (skitta) pysyi vaiti.

Ahdasta ei kyllä tullut aikuisten puolella, mutta kaikenikäisille sallitulla puolella ei väkeä ollut melkein senkään vertaa. Yhtye on viimeisen viiden vuoden aikana käynyt Suomessa kolmesti ja keikkapäivä oli kaiken lisäksi sunnuntai, joten ei mikään ihmekään jos suurta yleisöryntäystä ei nähty. Kuitenkin ihan suhteellisen hyvässä vedossa bändi sattui olemaan. Biisit lähtivät kivuttomasti, ja pitkin poikin settiä sinkoili debyytiltä tuttuja biisejä. Muutaman tunnistin siltä uudeltakin ”The Fastest Kid Alive” – levyltä, ja sitten oli tulkittuna esimerkiksi punkin klassikkobiisi Sonic Reducer. I Hate Childrenin olisivat voineet vielä soittaa, mutta Amoebat, L.A. Girlit ja Kids of the Black Holet pitivät meikäläisen tyytyväisenä. Tätä kirjoittaessa tosin se debyyttilevy tuntuu edelleen ainoalta välttämättömältä Adolescents-levyltä.

Zugen muistolle

Joitakin keikkoja sitä odottaa suuremmalla mielenkiinnolla kuin toisia. Abduktion joulukuussa edesmenneen kitaristin Jukka ”Zuge” Laajakallion muistokeikka oli niitä tapahtumia, joihin piljetti hankittiin heti lippujen tullessa myyntiin. Järkevä veto, varsinkin kun Tampereen Klubilla järjestetty keikka myytiin loppuun joitakin päiviä ennen H-hetkeä. Illalla oli paitsi Abduktion ja Armageddon Clockin päättävä vaikutus, myös hyväntekeväisyysluonne. Lipputuotot ohjattiin tamperelaisen Legioonateatterin kassaan.

Ilta yhdeksän maissa Klubin lavalle asteli Tuomas ”Jamppa” Järvinen, Abduktion basisti. Seuranaan hänellä tosin oli miehiä, jotka muodostivat sillä hetkellä yhtyeen nimeltä Last Calls. Yhtyeen lempeä musisointi ei ollut lainkaan samalla viivalla illan muiden bändien annin kanssa, mutta se tarjosi oivalliset alkupalat. Itselleni ei tosin ole kyseessä kovinkaan tuttu kombo, ja yhtyeen kaksitoistatuumainenkin jäi minulta paitsioon vaikkei siltä kovinkaan paljoa matskua kuulemma soitettu. Mutta kopuksi soitettiin varsin mielenkiintoinen versio Abduktion kappaleesta Thermidor.

Lighthouse Projectin keikka kirjaimellisesti polkaistiin käyntiin ”Atonementin” vedoilla, ja ennen keikan loppumista kuultiin ”We Are The Wild Flowers” -matskuakin. Herkkupaloja edustivat myös bändin vanhat biisit, joita se soitteli enemmän silloin, kun Lighthouse Project soitti vasta ensimmäisiä keikkojaan kokeneemman Abduktion kanssa. Muistona noilta ajoilta oli Like a Ghost. Lighthouse Projectikin soitti coverin, tällä kertaa Pelle Miljoonaa.

Toisen Zugen suosikin eli Hero Dishonestin olen tainnut nähdä liian monta kertaa, joten yhtyeen sinänsä pätevä mekkalointi ei jaksanut sillä hetkellä erityisesti innostaa, vaikka settilistaan oli päätynyt pari uuttakin rallia. Setin loppuvaiheilla tosin kiinnostavuuskäyrä nousi ylemmäs vierailevien vokalistien ja cover-valintojen myötä. Ehkei kyseessä ollut tiukin Hero Dishonest -keikka, mutta oli se ainakin erilainen Abduktio-vokalisti Mikko Suikkasen piipahdettua lavalla Mr. Buttfucks -hengessä tulkitsemassa The Descendentsiä.

Abduktiota ennen lavan sai hallintaansa Armageddon Clock. Tämäkin yhtye on varsinaisen toimintansa jo lopettanut, vaikkakin eri syistä kuin Abduktio. Siltikin Armageddon Clockin lopettaminen tuli muutama vuosi sitten itselleni melkoisena harmistuksena, ja hieman ennen lopettamista vedetyt keikat jättivät toivomaan, etteivät ne olisivat olleet Armageddon Clockin viimeisiä. Itselleni Armageddon Clock on ollut vähintään yhtä kova luu kuin Abduktio, ellei jopa kovempi. Seuranneessa myrskyssä tuli älppyjen materiaalia, mutta keikka sai kuitenkin alkaa Rähäkkä-splitillä ilmestyneellä biisillä Kalja on loppu. Jonkin ajan kuluttua loppu oli myös Armageddon Clockin setti. Hikeä puskenut keikka päätti Armageddon Clockin tikityksen arvokkaasti.

Armageddon Clockin lopetettua tunnelma kohosi hyvin odottavaksi ja jännittyneeksi. Tilanne oli äärimmäisen tulenarka, kun intronauhaksi alkoi soida Twin Peaksin tunnusmusiikki. Sitten tuli kulki Abduktion kanssa.

Lavalla oli kahdet kitarakamat, mutta vain yksi kitaristi. Uskon, että varsinkin kitaristi Antti Sompinmäellä oli melkoiset paineet niskassaan tämän jouduttua toimimaan ilman luotettua aisapariaan. Tosin perhosia oli kaikkien paikalla olevien vatsoissa, oli kyse sitten lavalla olleista muusikoista tai yleisön keskivertojampoista. Tuo jännitys sitten purkautui, kun valkoisiin paitoihin pukeutuneet, jäljelle jääneet Abduktio-miehet kiskaisivat keikan käyntiin, tällä kertaa tosiaankin viimeistä kertaa koskaan. Tuloksena Abduktion historian läpikäyntiä, hurmosta ja siitä juontuvaa daivaamista, vaikka Klubin lavan ympärillä on joka puolella tolppia. Tolpat eivät kiinnostaneet ketään, vaan Abduktio.

Kehtaan tässä vaiheessa väittää, että Abduktio teki musiikkia, joka kestää kuuntelua vielä vuosienkin päästä. Abduktion tuotantoa puolestaan käytiin läpi pureutumalla sekä uudempaan että vanhempaankin materiaaliin. Itselleni vihoviimeinen Abduktio-herätys tuli ”Thermidorilla”, joka iskeytyi tajuntaani todella kovaa. Tuokin älppy sai ansaitsemaansa huomiota useamman biisin verran ja Abduktio sai lavalle seuraa Zugen elämänkumppanista, joka omaksui taustalaulajan roolin. Kokonaisuudessaan tunnelma oli haikea, mutta kuitenkin onnellinen siitä, että Abduktio vielä nousi lavalle. Varsinaisen setin loppuvaiheilla allekirjoittaneellakin oli melkoinen pala kurkussa, mutta sekin katosi sieltä kun bändi soittit vielä viimeiseksi jääneen, keskivertoa Abduktio-levyä kevyemmällä kaksitoistatuumaisen materiaalia, jossa yhtyeen fokus oli ollut sen keikkaillessa vielä aktiivisesti. Sitten keikkoja soittava Abduktio vaikeni lopullisesti.

Summatakseni illan tunnelman, toistan vielä kerran ne mantrat, joita on ehditty toistaa jo ennen tätä keikkaa: RIP Armageddon Clock. RIP Abduktio. RIP Zuge. Oli äärettömän hienoa olla Klubilla juuri tänä iltana.

[flickrfeed photoset=72157629458462154]

Hardcore-klassikoita Tampereen Klubilla

Punk tuli taas. Ainakin niiden keski-ikäisten sydämiin, joiden mielestä punkille ja hardcorelle ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista vuoden 1984 jälkeen. Tosin kyllä se tuli itsellenikin, vaikkei mihinkään ole oikeastaan kadonnutkaan. Tavallaan koin omankin oloni nostalgiseksi tämän ”nostalgiatrippi-illan” aikana, olivathan lauteilla sellaiset bändit joiden kautta tuli itse tutustuttua hardcoreen ja punkkiin. Terveet Kädet oli ensimmäinen koskaan kuulemani hc-bändi, ja Appendix taisi tulla heti perässä. Muistelen sitä hetkeä, kun ensimmäistä kertaa kuulin Terveitä Käsiä tietämättä lainkaan mitä hardcore edes on. Hieman myöhemmin tulivat vielä Riistetyt ja J.M.K.E.:kin maailmaani. Automatkalla Tampereen Klubille soi Terveiden Käsien tuore livelevy ”UGH!!!”, jossa on sekä sähköinen setti että Porissa elokuussa 2011 äänitetty akustinen keikka (jota allekirjoittanut ei ihme kyllä ollut katsomassa). Olihan siinäkin esimakua illan annista, joka oli enimmäkseen kasikakkosta, ja -kolmosta, sekä hieman kasiysiä.

Ensin soitti porilainen Appendix, jonka näkeminen ei sinänsä ollut elämys kun yhtye on viime vuosina nähty monta kertaa kotikaupungissaankin. ”Ei raha oo mun valuuttaa” -klassikkolevyyn painottunut setti kuitenkin kiinnosti, onhan kyseisellä levyllä joitakin helvetin hyviä biisejä. Esimerkiksi Kuitenkin kuolemme, Raiskaus ja toki Ei raha oo mun valuuttaa. Itselleni kyseessä on melko tärkeä levy, joille yhtyeen myöhemmillä levytyksillä ei ole ollut mitään jakoa. Harmi, että yksi oma suosikkini eli Kytän unelma jäi soittamatta, tai sitten vain nukuin onneni ohi.

Sitten Riistetyt, jonka näkeminen ei sekään ole mikään maailman seitsemäs ihme. Yhtye tuntui olevan kovemmassa iskussa kuin muutamaa viikkoa aiemmin Vastavirralla, jossa se soitti oman 30-vuotiskeikkansa. Kyseinen keikka oli hyvin juhlahumuinen, ei bändi edes tuntunut yrittävän soittaa yhtä timmisti kuin nyt.

J.M.K.E. rahdataan keikalle tätä nykyä lähes vuosittaisella tahdilla, mutta kolmikkona esiintynyt ja taustalaulajansa kotiin jättänyt J.M.K.E. oli illan bändeistä ainoa, joka oli sisäistänyt ”plays klassikkoalbuminsa” -ajatuksen. Tämä settilista noudatteli orjallisesti ”Külmale maale” -albumin kappalelistaa, jonka ulkoa opetteleminen pitäisi muuten kuulua punk-yleissivistykseen. Siten hyvinkin paljon mieleeni, kun en J.M.K.E.:n myöhemmistä levyistä perusta läheskään samalla tavalla. Yllätyksellisyyttä nyt ei tosin ollut mukana ollenkaan, ja seuraavaksi tulevan biisin tiesikin jos vaan muisti kappalelistan ulkoa. Eikä encorena soitettu Pieni mies, iso tuoppi ollut sekään varsinainen ylläri. Energisyyden suhteen J.M.K.E. oli kyllä hyvässä iskussa, vaikka rumpali olikin vähän jähmeä. Aiemmin näkemilläni keikoilla on tosin ollut hektisempi meininki. Johtuikohan Villun kitarasta, tai paremminkin siitä ettei se kuulunut välillä tarpeeksi hyvin?

Onkohan tämä moneskin kerta kun näen Terveet Kädet? En tiedä, aika monta kertaa yhtye on kuitenkin ehditty nähdä. Äijälä kyykkii ja kärisee naama punaisena Death Trip -paita päällä, vierellään kitaristi Ilari Kinnunen. Toisella puolella heiluu basisti Jani Kaarlela ja taka-alalla riehui Aki Kannisto rumpujen takana. Kaksi viimeksi mainittua juippia ovat Terveiden Käsien tuoreimmat sormet, joiden vahvistamia Terveitä Käsiä en ollut koskaan nähnyt aiemmin missään. Kokoonpano jossa vaikuttivat vielä Lene ja Peedro oli vielä hyvässä iskussa viime elokuussa Porisperessä, joka jäikin kyseisen kokoonpanon viimeiseksi keikaksi. Terveiden Käsien edellinen Tampereen keikka Jello Biafran lämppärinä ei kuultujen tarinoiden perusteella mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta tämän keikan luulisi kompensoineen kyllä sen.

Terveiden Käsien kohdalla en pistänyt lainkaan pahakseni ”plays Terveet Kädet” -ohjeen noudattamatta jättämistä. Mielestäni kyseessä ei ole edes Terveiden Käsien paras levytys, johon rajoittuminen olisi todennäköisesti tarkoittanut esimerkiksi ”Äärettömän Joulun” biisien mahdollista poisjättämistä. Terveet Kädet ei tosin voi olla soittamatta Pissaa ja paskaa ja Mul on liian lyhyt sänkyä. Nyt setti oli sekoitus kaikkea, ja taisi siinä olla muutama uudempikin biisi.

Yksikään bändi ei soittanut levyt taltioineilla kokoonpanoillaan, mutta se olisi ollut joko äärimmäisen hankalaa toteuttaa tai sitten vain täysin mahdotonta. Sitten klassikkoalbuminsa soitti ainoastaan J.M.K.E. Pieniä mokia, eikä niitä ylimalkaisesti korostamallakaan voi iltaa sanoa heikoksi, vaikka bändit soittivat mielestäni pääasiassa lähinnä hyviä mutteivät tajunnanräjäyttäviä keikkoja. Sen tietyn fiiliksen etsiminen onkin lähinnä vain haihattelua. Sen fiiliksen, joka purkautui Terveiden Käsien ensimmäistä kertaa käpälöidessä soitintani ja tärykalvojani. Parempi siis vain arvostaa sitä, että nämä bändit sentään vielä soittavat.

[flickrfeed photoset=72157629555383953]

Udo seurueineen Tampereen Klubilla

Niin se aika vaan rientää, että 80-luvun hevisuuruuksien alkuperäinen fanikunta on tätä nykyä keski-iän saavuttanutta, paikoin keskinkertaisen harmaata sakkia. Toisaalta tilanne ei ole ollenkaan niin synkkä kuin äkkiseltään saattaisi kuvitella; tällä porukallahan on tätä nykyä rutkasti enemmän rahaa mennä ja harrastaa kuin teini-ikäisinä räkänokkina kultaisella 80-luvulla. Niinpä Tampereen Klubikin oli harvinaisen täynnä Lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina yleisön keski-iän huidellessa neljänkympin tietämillä.

Tämän sai karvaasti kokea illan avannut, täysin väärässä paikassa ollut norjalainen metalcorepumppu Sevenfield; enpä äkkiseltään muista milloin olisin kuullut biisien välillä yhtä täydellisen ja kiusallisen hiljaisuuden. Edes lämmittelyaktien viimeinen oljenkorsi, yleisön huudattamien pääbändin nimellä, ei tuottanut kuin yksinäisen ja harvinaisen apaattisen jeeeeh-huudahduksen. Tavallaan kävi sääliksi, koska kyllähän yhtye omissa raameissaan suhteellisen tiukalta kuulosti. Toisaalta taas ei; menettihän joku tähän pakettiin paremmin sopinut yhtye Sevenfieldin mukanaolon myötä loistavan sauman päästä esittelemään osaamistaan varsin mukavan kokoiselle yleisölle.

Sister Sin, kuva: Ville Rossa

Ruotsin lähes loputtomasta laatubändireservistä Udon matkaan päätynyt Sister Sin sopikin sitten palettiin huomattavasti paremmin ja sen huomasi. Aivan julmetusti Dorolta kuulostaneella naisvokalistilla varustettu nelikko toi vahvasti mieleen 2010-luvun, hitusen sliipatun version Warlockista vahvoin Mötley Crüe vivahtein. Ja vaikka yhtye aika rehvakkaasti hyväksikäyttääkin naisvokalistinsa runsaita keuhkoja ja näyttävää runkoa, on bändillä myös oikeasti hyviä ja tarttuvia biisejä. Harvoin sitä myöskään näkee naisvokalistin johtamaa bändiä, joka selviytyy puhtain paperein Udon (24/7) ja Motörheadin (Rock ’n Roll) coveroinnista. Bändi, tai itse asiassa lähinnä vokalisti Liv, voisi tosin parantaa lavaliikehdintäänsä; OK, ylös-alas hyppiminen avarassa topissa kiinnittää toki miespuolisen yleisön huomion, mutta monilta osin neidin heiluminen muistutti lähinnä jotakin kammottavaa  jumppavideota. Warlock-videot pyörimään ja peilin eteen kertaamaan. Parhaiten setistä jäi mieleen tuoreimman levyn päätösraita Beat ’em Down, joka aiheutti allekirjoittaneessa jopa kylmiä väreitä; se on jos mikä on nykyään harvinaista bändiltä jota en ole aiemmin kuullut.

Roudailujen (Sister Sinin miespuoliset kaverit muuten roudasivat ihailtavalla työmoraalilla!) jälkeen olikin jo vuorossa Saksan 150-senttinen lahja metallimaailmalle; Udo! Tosin, eipä Udon luottokitaristi, niin ikään entinen Accept-kaveri, Stefan Kaufmannkaan kyllä montaa senttiä Udoa pitempi ole. No, ei se pituus vaan saksalainen jämptiys. Udon yhtyeen jämäkkä, kuin kiskoilla etenevä ja rautakangen kimmoisuudellaan haastava musisointi ei yksinkertaisesti voisi tulla mistään muualta kuin Saksasta. Mutta siinä missä maailmassa on paikkansa hämyiselle improvisoinnille, niin on myöskin saksalaiselle tarkkuustyölle ja sen todisti jo Udon vastaanotto Klubilla. Vastaanotto oli tosiaan yllättävänkin hyvä, vaikka settilista jättikin melko paljon purnattavaa; esim. Animal House sivuutettiin täysin. Myös osa tuoreemmista poiminnoista ihmetytti; muun muassa encoreen säästetty puiseva The Bogeyman. Samalta levyltä kun olisi löytynyt myös loistava Black And White. Myöskään tuorein levy ”Rev-Raptor” ei yhden-sanan-kertsi-hitteineen (Rev-Raptor ja Leatherhead) varsinaisesti erottunut edukseen. Ilmeisesti Udon kotisivuilla on päässyt kesän mittaan äänestämään biisejä settilistaan ja äänestystuloksen heikko vaikutus olikin herättänyt keskustelua ennakkoon. No, jotain hyvääkin, äänestyksessä menestyneet Two Faced Woman, Heart of Gold ja Break The Rules edustivatkin sitten setin ehdottomasti menevintä antia. Tietysti Accept-biisien ohella; näistä ehdottomasti eniten allekirjoittanutta miellytti ikisuosikkini Neon Nights. ”Pakolliset” Metal Heartit ja Princess Of the Dawnit on tottakai mukava kuulla, mutta pieni vaihtelu ei tekisi sekään pahaa. Itsehän näin Udon soolona viimeksi 2003, joten minun on turha nillittää, mutta esim. viime kesänä Udon Nummirockissa nähneet olisivat varmasti arvostaneet pientä vaihtelua. Settilistaltaan Udon keikka toikin mieleen  Maidenin muutaman vuoden takaisen, tuoreempaan materiaaliin painottuneen, Sonisphere-vedon. Onhan se toisaalta ihan jees, että bändit luottavat myös tuoreempaan materiaaliinsa, vaikka se usein häviääkin sille klassisemmalle matskulle melko selkeästi. Mutta kuten Maidenin keikka Sonispheressä, oli myös Udon esitys todella vahva settilistasta huolimatta. Se täytyy vielä kuitenkin todeta, että ymmärrän kyllä että Udon ikäinen ja painoinen kaveri tarvitsee 19 biisin ja kahden tunnin (kiitettävän pitkä, ota mallia Blackie Lawless)  setin aikana muutaman hengähdystauon, mutta pakkoko ne on yltiöturhilla sooloilla täyttää. Tekisivät ennemmin vaikka taikatemppuja. Tosin jos soolo jatkuu suoraan Neon Nightsiin niin vaikeahan sitä on kovin pitkään vihoitella.

Udo, kuva: Ville Rossa

Setti: Rev-Raptor – Dominator – Thunderball – Leatherhead – Independence Day – Screaming For A Love Bite – Heart of Gold – Vendetta – Princess Of The dawn – As Good As I Get – Neon Nights – Break The Rules – Man And Machine – Living On the Frontline – Up To The Limit – Two Faced Woman

encore: The Bogeyman – Metal Heart – Balls To The Wall

Kaiken kaikkiaan varsin onnistunut ilta. Nyt tosin Sister Siniä Spotifysta kuunnellessani manaan sitä etten korjannut keikalta yhtyeen lättyä mukaani. Se kun olisi tainnut vielä lähteä murto-osaan Udo-levyjen hinnasta. Niin, ja mitä Acceptiin tulee; oikeastaan tilanne ei voisi parempi olla sillä onhan meillä nyt sekä Accept että Udo, ei joko-tai.

The Damned ja G.B.H. Tampereella

Sopivasti Ilosaarirockin matkareitille Pori-Hämeenlinna-Joensuu osui Tampere. Pysähdykseni tarkoitus ei tosin ollut käydä kahvilla ja Tapolalla, vaan tarkistaaa Pakkahuoneella ja Klubilla soittaneet The Damned, G.B.H. ja Tumppi Varonen & Problems? Tammerfestin yhteydessä. Bändit eivät ole vanhentuneet erityisen arvokkaasti ja kukin luovii edelleen noin 30 vuotta sitten tehtyjen klassikkolevytystensä varassa. Ilkeämielinen voisi puhua vanhojen pierujen kokoontumisajoistakin.

Yleensä sanotaan, että bändi on tasan yhtä kova kuin uusin levynsä. Sanoisin itse kyllä mieluummin, että keikalla veri vasta punnitaan. ”Perfume and Piss” oli paria irtobiisiä lukuun ottamatta melko löysä levytys, mutta siihen nähden G.B.H. oli ihan kohtalaisen hyvässä iskussa – mutta ei kyllä äärimmäisen tiukka. Colin Abrahallilla ainakin on virtaa riekkua lavalla, eli eivät miehet ole varsinaisesti muumioituneetkaan, mutta ei tuo keikka kyllä suoranaisiin hurraa-huutoihinkaan antanut aihetta. Ehkä bändi olisi ollut kovemmassa iskussa aivan 80-luvun alussa. Mutta kun en tosiaan nähnyt G.B.H.:tä missään silloin 80-luvun alussa niin se on yhtä kyynelten virtaa ja susien ulvontaa.

G.B.H.:n suurin miinus oli lähinnä soundipuoli. Ne olivat sitten pitkin hallia sellaista puuroa, ettei tuttujakaan biisejä aina edes tunnistanut. En esimerkiksi huomannut, kun City Baby muuttui hyökkäyksen kohteesta kostajaksi. Näin jälkikäteen en ole ihan varma, oliko setissä edes Race Against Time -klassikkoa. Jos oli, niin en tunnistanut sitä. Kun ei saanut fiilistellä inhimillisillä soundeilla, kokemusta kieltämättä verotettiin melko rankasti.

Klubin puolella aloitti settinsä Tumppi Varonen Problemsiensa kanssa. Mies esiintyi varmasti – jopa ammattimaisesti – kuitenkaan yrittämättä olla mitään muuta kuin mitä on. Varonen on tavallinen jätkä, jonka voi kuvitella ennemmin istuvan iltaa kotona perheen kanssa kuin bailaamassa aamuun asti. Mitä nyt käy Helsingin kaupunginvaltuuston kokouksissa. Varonen ei tietystikään ollut yksin lavalla, vaikka Problemsia voikin hyvällä omallatunnolla kutsua nimenomaan Varosen bändiksi. Hetken aikaa luulin miehen tosin vaihtaneen basistia, mutta Jimi Sero olikin vain kasvattanut tukkaansa takaisin. Sen sijaan muutoksen tuuli oli puhaltanut rumpupallille, jossa oli muuan Maukka ”Häirikkö” Maunula. Tämä bändi ei taida saada enää koskaan vakituista lainuppia. Niin, ja kokoonpanon täydensi Rane Raitsikka, jonka puheista ei saanut juuri selvää satunnaisia ”vittu”-sanoja lukuun ottamatta.

Keikasta oli ehkä nuoruuden into poissa, mutta se oli silti hyvä. Ainakin parempi kuin Porissa saati tuoreimmilla studiolevyillään, jotka eivät suoranaisesti ole antaneet aihetta vuolaisiin kehuihin. Pitää toivoa, että tämä kokoonpano jää edellistä pysyvämmäksi ja se tulee nähtyä vielä toistekin keikkalavoilla. Vaikka tämä nyt tuntuukin hieman hassulta todeta, taisi Problems? vetää ehkä illan parhaimman keikan.

Odotin G.B.H:lta eniten, käytännössä siksi etten tiennyt mitä The Damnedilta kannattaisi edes odottaa. Itselläni on The Damnedin kuuntelu rajoittunut pariin alkuaikojen punk-levyyn, 80-luvun gootimpi kausi taas on rajoittunut Grimly Fiendish -biisin kuulemiseen, joka ei tosin tämän illan settilistan osana tainnut olla. Niin, ja toki Eloise on tuttu. En kyllä odottanut The Damnedin soittavan tuota Barry Ryan -lainaa, mutta soittivatpahan kuitenkin heti New Rosen perään.

The Damnedhan ei ole tosiaankaan se sama bändi, joka vulgaarin ”Damned Damned Damned” -levytyksen muinoin teki. 80-luku jätti jälkensä, jolloin oli hieman outoa kuunnella vanhoja klassikoita tavanomaista tummempina ja synkempinä versioina. Vanhoissa punk rock -viisuissa himmailu kuulosti vähän hassulta alkuperäisesityksiin nähden, mutta silti toimivalta. The Damnedilla oli sentään järkevämmät soundit ja bändi soitti muutenkin tyylikkäämmin. Johtui hyvin pitkälti Dave Vanianin karismasta ja tätä tasapainottavasta sekopallo-Captain Sensiblesta. En silti jäänyt seuraamaan encorea. Pois lampsiessani kuulin kyllä ensimmäistä encore-biisiä, jota en tunnistanut. Suurimmat hittinsä bändi oli sitä paitsi soittanut jo.

Pelkästä ulkonäöstä voi arvailla paljon. Keskimääräisesti paikalla ollut väki oli keski-ikäisempää kuin vaikkapa esimerkiksi osin samassa paikassa soittaneen Tragedyn keikalla. Paikalla oli vanhemman koulun tyyppejä joiden punk jäi 70-luvulle, elämäntapapunkkareita ja gootteja, jotka olivat paikalla nimenomaan gootti-Damnedin takia. Mielipiteitä on tunnetusti yhttä paljon kuin ihmisiäkin, mutta tämä ilta jakoi niitä tavanomaista enemmän. Kuulin jopa The Damnedin vertaamista Bon Joviin. En tiedä, jaksaisinko enää itse matkustaa kummankaan bändin takia toistamiseen senhetkistä kotikaupunkia pitemmälle. No, tulivatpa nämäkin nähtyä.

[flickrfeed photoset=72157627101310689]