Avainsana-arkisto: Killswitch Engage

Killswitch Engage – Disarm The Descent

Pidän Howard Jonesin lauluäänestä huomattavan paljon. Pidän kyllä Jesse Leachistäkin, mutta kun oma tutustuminen Killswitch Engagen musiikkiin tapahtui nimenomaan Howard Jonesin ensilevytyksellä bändin kanssa, muodostui miehen tummanpuhuvasta tulkinnasta oleellinen osa KsE:n viehätysvoimasta itselleni. ”The End of Heartachen” menestyksen jälkeen alkoi bändin levytysten taso kuitenkin laskea huomattavasti, muuttuen turhan ennalta-arvattaviksi ja itseään toistaviksi.

3 albumin ja kahden kultalevyn jälkeen Howard Jones sai lähteä, oliko syyt sitten henkilökohtaiset, musiikilliset vai juurikin tuo inspiraation hiipuminen sävellyksistä, sitä tuskin saamme koskaan tietää. Kahdella ensimmäisellä Killswitch-levyllä esiintyneen Jesse Leachin palaaminen remmiin on kuitenkin potkinut koko ryhmään uutta virtaa. Biiseissä ei ehkä ole niin paljon valtavirtaan uppoavaa hittipotentiaalia, kuin joissaikin viimevuosina ilmestyneissä menestyskappaleissa, mutta niistä löytyy enemmän energiaa ja tekemisen meininkiä, paitsi Jessen aavistuksen likaisemman tulkinnan, myös vähemmän tuunattujen soundien ja raivokkaamman soiton ansiosta. Kliseisesti voisi kai sanoa, että ”Disarm The Descent” jatkaa siitä, mihin se jäi Jesse Leachin esiintyessä edellisen kerran yhtyeen keulahahmona ”Alive Or Just Breathing” -levyllä.

Avausraita The Hell In Me ottaa heti löysät pois raivokkaalla blästillä ja mehukkailla temmonvaihteluilla. Leachin lauluääni tuntuisi vuosien varrella hiukan kehittyneen, varsinkin rajummat vokaalit tuntuvat välillä todella raaoilta. Myös kliiniosastolla löytyy paljon eri tulkintamuotoja, ja bändin luottaessa suurilta osin edelleen tuttuun huutosäkeistö/kliinikertsi -kaavaan, tuo eri variaatiot laulutyyleissä mukavasti vaihtelua Jonesin joskun varsin yksitoikkoiseksi käyneeseen jollotukseen. Beyond the Flames jatkaa melodisella Göteborg-riffittelyllä, eikä suuria muutoksia kuulla The New Awakeningin tai ensisinglenä vuotaneen/julkaistun In Due Timenkaan aikaan. Muutamassa kohtaa huomio kiinnittyy ryhmähuutoihin, joita en muista hirveästi aiemmin kuulleeni.

[youtube url=eoga4cROMvE]

Vahvan alun jälkeen kappaleet alkavat menettää hieman tehoaan, ja keskiosa levystä kahlataan läpi hieman pakkopullanomaisesti. Kun levylle tyrkätään 14 radiosoittomittaista kappaletta, alkaa tasapaksuuden mahdollisuus kasvaa huomattavasti. Onneksi You Don’t Bleed for Me ja The Call palauttavat mielenkiinnon juuri viimeisellä hetkellä. No End In Sight jatkaa nousujohteista linjaa, myös seuraava rauhallisempi Always erottuu edukseen, tarjoten samalla hengähdystauon ennen loppurutistusta. Loput kolme kappaletta tuutaan läpi samalla vahvalla otteella, suuria heikkouksia ei tule vastaan muttei toisaalta mitään hekumallista loppuhuipentumaakaan kuulla. Loppufiiliksenä on, että levyä olisi helposti voinut tiivistää 2-3 kappaleen verran sen arvon siitä lainkaan kärsimättä.

”Disarm The Descent” ei nouse yhtyeen diskografiassa kärkikolmikkoon, mutta se puhaltaa uutta liekkiä bändin hiipuneeseen roihuun, ja osoittaa ettei yhtye ole vielä sanonut viimeistä sanaansa, vaikka se jo jossain vaiheessa vähän siltä näyttikin. ”Disarm The Descent” on menestyksekäs ja kokonaisuutena hyvin nautittava paluu vuosikymmenen takaiseen formiin, mutta toisaalta siltä olisi toivonut samalla myös hieman rohkeampaa rajojen kokeilua. Killswitch Engagen menestyksekkään jatkon kannalta ”Disarm The Descent” on kuitenkin levy, joka sen yksikertaisesti oli pakko tehdä, ja siinä mielessä on niin bändille kuin faneillekin hyvin merkityksellinen.

Killswitch Engage Jurassic Rockiin

Vastikään uuden albuminsa tiimoilta Helsingissä klubikeikalla vieraillut yhdysvaltalainen metalcore-bändi Killswitch Engage on kiinnitetty elokuussa järjestettävän Jurassic Rockin ohjelmistoon. Vahvaa uutta tulemista uusvanhan laulajan kera tekevä melodisen metalcoren pioneeri nähdään Visulahdessa lauantaina 10. elokuuta.

Sunnuntaille on puolestaan kiinnitetty vastikään Spinefarmilla uuden ”The Nexus” -pitkäsoiton julkaissut ruotsalais-tanskalainen power metalia ja melodista death metalia soittava Amaranthe. Tapahtuman tuoreihkoita kiinnityksiä on myös huhtikuun lopussa viidennen soololevynsä ”Tape Deck Heart” julkaiseva brittiläinen folkpunk-trubaduuri Frank Turner, joka saapuu Jurassic Rockiin nelimiehisen The Sleeping Souls -taustabändinsä tukemana.

Jurassic Rock 9.-11.8.
Visulahti, Mikkeli

Pe 9.8.2013: De La Soul (USA), PMMP, Disco Ensemble, Ruudolf & Karri Koira, JVG, Pää kii
La 10.8.2013: Devin Townsend Project (CAN), Killswitch Engage (USA), Stam1na, Haloo Helsinki!, Kotiteollisuus, Raappana & DJ Leimasin, Heavyweight DJs, Bloodred Hourglass, Makrofagi
Su 11.8.2013: System Of A Down (USA), Amaranthe (SWE), Frank Turner (UK), Eläkeläiset

Festivaalin ohjelma täydentyy kevään mittaan vielä niin ulkomaisella kuin kotimaisellakin ohjelmalla.

Liput:
3 päivää (pe-su) alk. 115 EUR
2 päivää (pe-la) alk. 62 EUR
2 päivää (la-su) alk. 95 EUR
1 päivä (su) alk. 69 EUR

Ikäraja: 14 vuotta (alle 14-vuotiaat huoltajan seurassa) / VIP-paketit K-18

www.jurassicrock.fi
www.facebook.com/jurassicrockfestival

Uudistunut Killswitch Engage huhtikuussa Helsinkiin

Metalcoren uranuurtajiin lukeutuva Killswitch Engage saapuu huhtikuussa klubikeikalle Helsinkiin. Huhtikuun alussa uuden ”Disarm The Descent” -albuminsa julkaiseva yhtye esiintyy tiistaina 16. huhtikuuta The Circuksessa.

Yhtenä metalcore-genren kulmakivistä pidetty Killswitch Engage on työstänyt viime kuukaudet pääsiäisen tienoilla julkaistavaa uutta levyään, jolla paluun yhtyeen riveihin tekee alkuperäissolisti Jesse Leach. Veteraanituottaja Andy Sneapin johdolla työstetystä albumista bändi lupailee uransa tiukinta, tulevalla levynjulkaisukiertueella onkin mielenkiintoista nähdä millaisia uudistuksia mm. vokalistin vaihtuminen on yhtyeen musiikkiin tuonut.

Killswitch Engage (USA)
Ti 16.4.2013 Helsinki, The Circus
Ovet klo 19, ikärajaton / rajattu anniskelualue K-18
Liput toimituskuluineen alkaen 30 euroa Tiketistä, myyntiin to 31.1.2013 klo 9

www.killswitchengage.com
www.livenation.fi

Killswitch Engage julkisti tietoja uudesta albumistaan

Massachusettsilainen, Grammy-ehdokkaanakin ollut, metallibändi Killswitch Engage on ilmoittanut tietoja odotetusta uudesta albumistaan. Yhtyeen järjestyksessään kuudes täyspitkä on nimeltään ”Disarm The Descent”, ja se ilmestyy huhtikuun 2. päivä orkesterin pitkäaikaisen levy-yhtiön Roadrunner Recordsin toimesta. 12 kappaleen levytys seuraa vuonna 2009 ilmestynyttä eponyymia albumia, ja on ensimmäinen alkuperäisen laulajan Jesse Leachin paluun jälkeen. Edellisen kerran Leach toimi Killswitch Engagen vokalistina vuonna 2002 ilmestyneellä ja sittemin kokonaisen genren syntyyn vaikuttaneella ”Alive or Just Breathing” -klassikolla.

Levyn ensimmäinen single ”In Due Time” julkaistaan digitaalisena helmikuun 5. päivä. Helmikuun alussa alkaa myös albumin ennakkotilaukset.

Disarm The Descent -biisilista:

”The Hell In Me”
”Beyond the Flames”
”New Awakening”
”In Due Time”
”A Tribute to the Fallen”
”The Turning Point”
”All That We Have”
”You Don’t Bleed for Me”
”The Call”
”No End in Sight”
”Always”
”Time Will Not Remain”

www.killswitchengage.com

Howard Jonesin ja Killswitch Engagen tiet eroavat

Yhdeksän vuotta amerikkalaisen metallin keulahahmona toiminut Howard Jones ja työnantajansa Killswitch Engage ovat päättäneet jatkaa omilla tahoillaan. Bändin antamassa lausunnossa ei kerrota tarkemmin eron syitä, mutta yhtyeen puolelta vakuutetaan päätöksen olleen molemmanpuoleinen. Jonesilla oli jo pari vuotta sitten kiertueella ongelmia, joten täysin puskista ei uutinen välttämättä tullut.

Yhtyeen viimeisin albumi on vuonna 2009 ilmestynyt ”Killswitch Engage”, suunnitteilla oli uuden albumin julkaistu tänä vuonna, mutta uuden laulajan etsiminen mutkistanee tätä kuviota. Jesse Leachin ja Howard Jonesin jalajälkiä ei ole helppo astua, toivotaan että bändi löytää arvoisensa artistin vaativana hommaan. Löytyisikö uusi johtohahmo laskusuhdannetta elävästä All That Remainsista?

[youtube url=NR7dG_m3MsI]

www.killswitchengage.com
www.myspace.com/killswitchengage

Taste Of Chaos Helsingin Jäähallissa

Suomi saa sijaintinsa ansiosta harmittavan usein toimia kiertueiden aloitus- tai päätepysäkkinä. Kummassakaan tapauksessa bändit eivät ole parhaassa terässään, joko keikkoja on takana liian vähän tai liian monta. Tämän vuotisen Taste Of Chaos -kiertueen päättyessä Helsinkiin, oli bändien jäsenistöä sairastuvalla, yhden jos toisenkin valittellessa lisäksi äänen käheyttä sun muita pikkuvaivoja.

Sinänsä mielenkiintoista, että Taste Of Chaos nähtiin juuri jäähallissa (no, eipä Suomessa talvella juuri muita ”areenoita” olekaan), sillä melkoista lätkäjätkämusiikkia tästä nykymetallista on tullut. Eipä sillä, mukavahan maineikkaan Nordensjöldinkadun pyhäkön tunnelmaa oli haistella metallimusiikin ohella. Itsellä kun on areenakonsertit yhtä Kissin keikkaa lukuunottamatta aiemmin jääneet väliin, oli pienoista jännitystä ilmassa siinäkin mielessä.

No, jos arki-illan keikalla on luvassa 5 aktia, voitte arvata, ettei sitä ensimmäistä sitten nähty. Maylene and the Sons of Disaster on toki ihan mielenkiintoinen nimi yhdistellessään metalcorea punaniskametalliin, mutta ei sen missaaminen muunkin kattauksen ollessa kovin kohdallaan jaksanut harmittaa. Kiire tuli myös Every Time I Dien näkemiseksi, jonka jouduin harmikseni – samoin kuin kaikki muut keikat – sivukatsomosta käsin tsekkaamaan. Soundin ei puolityhjässä hallissa olleet mitenkään hääppöiset, vaikka sairaan kovaa musaa PA:sta tuutattiinkin. Bändin uusin ”New Junk Aesthetic” -albumi on jäänyt vielä vieraaksi, mutta siitä huolimatta bändin setti oli melko viihdyttävä sekoitus etelärokkia ja koukeroisempaa partymetalcorea. Uusi levy on puheiden mukaan hivenen alkuaikojen materiaaliin viittaavaa suorempaa kamaa, minkä puolesta myös tämä nähty keikka puhui. Nosturin kaltaisessa paikassa voisi yhtyeen pisteet nousta vielä pari pykälää.

Seuraavana Skandinavian ja Suomen päivämäärille buukattu ja näillä leveysasteilla ilmesesti melko suosittu Dead By April tarjosi konein maustettua poikabändimetallia. Yhtye oli kovasta ulkokuorestaan huolimatta pehmeää pullamössöä. Take That soittamassa metallia? Yes sir! Ja mitä hitto kukaan tekee 8-kielisellä kitaralla? Kyllä se ”rankkuus” pitää lähteä jostain ihan muualta. Tytöt tykkäs, mutta itseäni esitys lähinnä oksetti. Siispä hipsin äkkiä kahvitauolle, sillä mitä muutakaan jäähallin käytävillä voisi tehdä? (Nuoruudessani ei hokipeleissä ollu kaljanmyyntiä. Ja mailatkin oli puuta!!)

Ruotsin”ihmeiden” jälkeen oli vuorossa illan odotetuin akti, kun kesällä pienoisen ryhtiliikkeen toisella ”S/t” -levyllään tehnyt metalcore-pioneeri Killswitch Engage otti lavan haltuun. Bändihän on vieraillut maassamme viime vuosina lähes samaan tahtiin kuin pääesiintyjä In Flames,
mutta omalta kohdalta ainoa kokemus yhtyeestä on vuoden 2007 tammikuulta Nosturista, jolloin se esiintyi ilman loukkaantunutta Adam Dutkiewiczia. Yksi illan mielenkiinnon kohteista olikin nähdä tämä viittaritari hämmentämässä lavalla.

Keikka oli melkoinen best of -kavalkaadi sisältäen materiaalia lähinnä uusimmalta kuin myös vuoden 2004 läpimurtoalbumilta ”The End of Heartache”. Tätä edeltäneeltä ”Alive or Just Breathingiltäkin” kuultiin ainakin My Last Serenade, mutta kaikesta huolimatta noin 10 biisin setistä jäi väkisinkin muutamia herkkupaloja puuttumaan. Joka tapauksessa jopa ennakko-odotuksia parempi keikka (jos soundeja ei oteta huomioon), jonka kruunasi viimeisenä kuultu Dio-koveri Holy Diver. Kipale pisti jengiin liikettä oikein kunnolla, ja oltiin niistä lainabiiseistä mitä mieltä hyvänsä, on pakko myöntää, että kyseinen ralli toimii bändin versiona kuin öö jokin asia mikä toimii hiton hyvin.

Pääesiintyjän roolissa In Flames lohkaisi soittoajoista isoimman osan, alun toista tuntia. Vähempikin olisi riittänyt, sillä In Flames ei ole mielestäni ikinä ollut mikään areena-luokan megabändi, vaikka sillä omat ansionsa genressään eittämättä onkin. Biisit oli puolen tunnin kohdalla melko kuultu, ja kun hienon led-taustasysteemin hyödyntäminenkin jäi puolitiehen, alkoi ankara mentaalinen kamppailu siitä, missä vaiheessa olisi soveliasta lähteä lätkimään. Jaksoin kuitenkin sen verran, että omat lempparikappaleet Trigger ja Come Clarity ehtivät tulla. Matskua kuultiin käsittääkseni ”The Jester Racelta” alkaen, joten bändin ystäville keikka oli varmasti silkkaa manna. Eikä siinä pituuden lisäksi varsinaista vikaa ollutkaan, ellei ”Soundtrack to Your Escapen” -aikaisten muikeiden syna-pulputuksien puuttumista voida sellaiseksi laskea.

Bändit veivasivat hyvin, mutta eipä tullut vielä tällä(kään) kertaa minusta megakeikkojen ystävää, ainakaan tällaisten bändien tapauksessa, U2:set ja Springsteenit sitten erikseen. Tunnelmaa ei kentän ulkopuolella juuri ollut, ja sounditkin kumisivat liikaa melko tyhjässä hallissa. Metalli, kuten muukin ”nuorisomusiikki”, kuuluu hikeä tihkuviin keikkaluoliin, eikä bisnesmiesten vippi-iltojen taustamusiikiksi.

Killswitch Engage – S/t

”Pistetään tohon alkuun vähä rajumpaa riffiä ja nopeempaa komppia ja kunnon huutoa.” ”Joo, ja sit kertsiin puolitetaan tempo ja puhdasta laulua, niin tulee kaunis kontrasti ja pikkutyttöjä ja emopoikia itkettää!” ”Joo, hyvä idea!”

Voi vain arvailla, mitä on killsvitsin pojat treenikämpällä taas ajatelleet. Kyllähän tuollainen ideointi kuulosti vielä kolme levyä sitten ihan mielenkiintoiselta, jopa ennenkuulemattomalta, mutta kai genren edelläkävijältä olisi lupa odottaa muutakin kuin vanhojen vitsien kertaamista?

Killswitch Engage jätti uuden albuminsa nimeämättä, vaikka yksi self titled -albumi yhtyeen kataloogista jo löytyykin. Bändi halusi näin ilmaista uutta alkua, mutta perusilmeeltään uusi levy ei eroa kovastikaan parista aiemmasta, Howard Jonesin kanssa työstetystä albumista. Tuotannon antaminen ensimmäistä kertaa ulkopuolisen – AC/DC:n, Pearl jamin ja Mastodonin parissa kunnostautuneen kultasormen Brendan O’Brienin – käsiin, on selvästi suurin syy, että vuoden 2009 ”S/t” kipuaa edeltäjänsä, päivänvalon lisäksi myös mielenkiinnon tappaneen ”As Daylight Dies” -albumin yläpuolelle. Howardin lauluihin on tullut lisää syvyyttä, vaikka aina esimerkillinen tulkitsija on ollutkin. Varsinkin säkeistöihin on saatu mukavasti variaatiota paitsi laulujen myös sovitusten kautta, mutta biisien perusrakenne noudattelee kiusallisen orjallisesti tuttua vanhaa kaavaa. Toisaalta, silloin kun normimuotista poiketaan, on biisit armottoman tylsiä, kuten balladinomaiset The Return ja Lost, joten tiedä sitten mitä tässä pitäisi tehdä.

Avausraita Never Again on ehkä lähinnä sitä, miltä tämän tasoisen bändin pitäisi kuulostaa; tutulta ja turvalliselta, mutta uudenlaisia tuulia haistellen. Seuraava Starting Over on se levyn pakollinen roseofsharyn, ja jos sekaan heitetään vielä blästillä napakasti tahtia nostava Reckoning, voidaan levyn alkuosaa pitää melko onnistuneena. Lähinnä näiden biisien ansiosta levy hoitaa pakolliset ”ihan kiva” -pisteet kotiin, mutta mitään ekstraa se ei tarjoa. Uudelta alulta olisin odottanut vähän rohkeampaa irtiottoa.

Tuska 2008

Selaillessasi nykypäivän kotimaisia rocklehtiä, et voi välttyä ajatukselta: miten helkkarissa näihin kaikkiin kekkereihin riittää yleisöä? Kaava on selvä – jotkut voittaa, ja toisille käteen jää vain luu. Isot festarit ovat oppirahansa maksaneet ja kenties selvinneet kuiville. Kasvuvaraa ei juurikaan enää ole, joten palvelunlaatu ja tapahtuman sisältö määrää kohtalon tulevaisuudessa. Yksi suuri voittaja näillä kuplettimarkkinoilla on metalliin erikoistunut Tuska-festivaali, joka 11. kerran järjestettiin tänäkin suvena kesäisessä Kaisaniemessä. Iän myötä jonkinmoisen festivaaliummetuksen saaneena päätin uhmata tautia ja akkeroin itseni odottamaan tuskan paloa.

Totta tosiaan, ensimmäistä kertaa pääsin vierailemaan ko. tapahtumassa. Itseasiassa olin ensimmäistä kertaa koko alueen läheisyydessä, vaikka lähes koko festarihistorian ajan olen samassa taajamassa asunut. Into lähteä jälkiherännäisenä näille herätysjuhlille syntyi jo alkutalvesta ensimmäisten esiintyjien varmistuessa listoille. Carcass, Morbid Angel, Kreator, Killswitch Engage, Entombed ja sokerina pohjana Slayer. Kyseessä on sellainen lista esiintyjiä, jota ei noteeraamatta voi jättää. Ehkäpä jonkinmoinen nostalgiafiilis toi itselle sen tarvittavan lisäkipinän päästä sytyttämään se todellinen tuskan palo. Poikkeuksellisen hyvästä esiintyjäkaartista huolimatta jaksan ihmetellä tälläkin kertaa kovin yksipuolista musiikkitarjontaa. Missä on punk ja hardcore? Kuitenkin hyvänä ja toimivana esimerkkinä toimii Saksan With Full Force, jossa onnistuneesti on joka vuosi katettu pöytä laajennetulla raskaan musiikin tarjonalla. Edes oheiset klubit eivät juuri Rytmihäiriötä kummempaa vaihtoehtoa tarjonnut. Yks pieni lava riittäs pliis… No, makkarat makkarana ja lihat lihana. Ymmärränhän minä, että jauhomakkara on parasta! Ja kyllähän vanha hevi aina hcpunkkareillekin putoo.

Festivaalit alkoivat perjantaina iltapäivällä, ja itse työssäkäyvänä lomattomana sain mahdollisuuden päästä alueelle vasta illansuussa. Kaikki meni kuitenkin niin kuin pitikin, enkä missannut mitään oleellista. Ainoastaan viinanjuonnin kanssa tuli kiire, sillä Carcass aloitti jo klo 18.30. Monelle festareiden ehkä odotetuin akti oli juuri Carcass, joka pitkän tauon jälkeen oli koonnut taas sairaanloiset rivinsä. Tunnelma ennen keikkaa oli yleisössä odottavan korkealla. Tuttujakin näkyi ympäri aluetta, ja värilliset viinat kiersivät ringissä. Irvisteltiin vain. Carcass veti hyvä setin, joka soundasi omalle kuuntelupaikalle (mikserikopiin viereen) mielestäni hyvin. Riffit olivat sitä tiukkaa tykitystä, mitä arvelinkin sen olevan. Kun setin lopussa sain vielä kuulla oman suosikkibiisini Heartworkin, voin sanoa, että olin jonnimoisessa hevihumalassa. Voiko tuosta enää laittaa paremmaksi? Snadisti päällekkäin Carcassin kanssa soitti Entombed, joka Nicke Anderssonin lähtemisen jälkeen on itselle ollut lähinnä hyvää, mutta ei niin pakollista pullaa. Vankan nousuhumalan saattelemalla päätin lähteä ahtautumaan pienemmän lavan läheisyyteen, josko näkisi Enskan nykyvireen? Tungos oli melkoinen, ja pikkulava sijaitsi niin kusisessa paikassa, että päätin yhden biisin jälkeen lähteä kohti Kallion yötä. Hyvältähän Lars Göranin murina edelleen kuulosti, mutta tuntui paremmalta hävitä, niin kuin poikamies Pattayalle konsanaan.

Lauantaina oli vahva tarkoitus nähdä kahdeksankymmentäluvun lopun klassikko, Kreator, jonka olen kerran aikaisemmin Saksassa nähnyt. Pleasure to Killin ja Extreme Aggressionin materiaali olisi ollut paras lääke värillisten viinojen ja lukuisten keskikaljojen aiheuttamaan suurkoistiseen. Matka kohti festivaalialuetta alkoikin lupaavasti kallion seurahuoneen kautta tokoinrantaan, jossa sade kuitenkin yllätti porukan. Niinpä juoksin latooon…
Rohkean aikainen liikkeellelähtö, sekä hevimusiikin aiheuttama vankka uho johti siihen, että havahduin hotellihuoneesta Vantaalta. Mitä vittua? No äläpä kerro enempää…

Surullinen sunnuntai kääntyi aurinkoiseksi metaljuhlaksi, kun iltapäivällä otin itseäni niskasta kiinni ja raahauduin kohti festarialuetta. Muutaman kylmän tasoittavan jälkeen edellisen illan hölmöilyt tuntuivat lähinnä vain huvittavilta. Lisäpontta fiiliksille antoi hevikansan halu esittää urpoa erilaisten hauskojen paitojen ja asuteiden merkeissä. Yksi näiden festareiden paras erityispiirre on hauskuutusten keksiminen, ja hevikansallahan tämä on yleensä parasta. Onhan itse hevarina oleminen sinänsä jo huvittavaa toimintaa. Lukuisten naurunpyrähdysten jälkeen totesin, että tämänkertaisen hauskuutuskilpailun voitti ”Olen runkkari” -t-paita, joka erottautui muista spedeilyistä pyhällä yksinkertaisuudellaan. Toinen poikkeuksellinen ja positiivinen huomio oli ehdottomasti Tuskan alkoholipolitiikka. On rohkea veto antaa heviporukan tuoda omia viinoja alueelle. Lähes poikkeuksetta nykyään millekään festarialueelle ei saa omia litkuja tuoda, ja Ihme ja kumma, hommahan toimii! Isot propsit järjestäjille! Veikkaan, että häiriöitä ei olut yhtään sen enempää kuin muillakaan festareilla, vaikka suht tanakkaa tavaraa tuntui pöniköissä olevan.

Darran voitettuani alkoi sopivasti päälavalla soittamaan Killswitch Engage. 3 – 4 vuotta sitten tämä olisi ollut todellista muotimusiikkia, mutta nyt bändin musiikki on tuiki tavallista metalcorea. Omaa sydäntä lämmitti lähinnä bändin vanhempi tuotanto ekalta ja tokalta levyltä. Kitaristi intoutui heittämään välispiikeissä hyvää läppää, ja vetäisi hän ykkösellä yhden kaljankin. KSE on hyvä bändi, joka otti kaiken irti mitä sunnuntaiyleisöstä irti sai. Ilta jatkui nonstop-varostelulla ja kaljan kittaamisella. Aurinkoista päivää varjosti välillä tunne siitä, että huomenna se helvetti vasta alkaa, kun töihin pitäs mennä. PRKL! Slayer päätti festarit ansaitulla pääesiintyjän paikalla pimenevässä Helsingin illassa. Setti oli tyypillinen Slayer-setti, eikä yllättänyt biisivalinnoillaan. Vain Season in the Abyss ja muutama muu helmi loisti poissaolollaan. Pitkän viikonlopun verottomana ei Slayerikään enää jaksanut innostaa. Peruskeikka, mutta parempiakin on tullut nähtyä.

Tuska-festivaali oli nimensä veroinen juhla, joka vaatii veronsa. Oikea elämä alkoi voittaa vasta torstaina, ja nyt perjantaina, viikko Tuskasta, tuntuu jo upeelta. Hieno festivaali, joka on ansainnut paikkansa auringossa. Järjestelyt toimivat lähes loistavasti, ja pahimmat urpot pysyivät piilossa. Lepposat festarit, lepposat festarit.

www.tuska-festival.fi