Avainsana-arkisto: Killing Joke

Tuska Open Air 2011

Perjantai 22.7.2011

Pauliina Heikkilä (PH): Tuska Open Air Metal Festival oli täksi vuodeksi uusiutunut muutamallakin tapaa, ja vanhojen puritaanien mielissä kumpikin iso muutos oli kauhulla odotettu. Omien alkoholijuomien tuonti alueelle vielä Kaisaniemen aikoihin nyt oli liian hyvää ollakseen totta, ja sen odotettiinkin loppuvan hetkenä minä hyvänsä, eli siitä nyt järjelliseen ajatteluun kykenevä ihminen pystyy pääsemään yli. Paikan muutos Kaisaniemestä Suvilahteen sen sijaan tuntui vielä ennen festarin alkua olevan kovempi pala purtavaksi.

Aivan turhaan, sillä Suvilahti osoittautui alueena erittäinkin toimivaksi. Sunnuntainen pikagallup aiheesta oli yksimielinen, eikä kukaan haikaillut enää paluuta vanhaan. Jonoja ei tainnut koko aikana muodostua kuin Alepan myyntitraileriin ja EMP:n nimmarikojulle. Anniskelualueet olivat huomattavasti väljempiä kuin Kaisaniemessä aikoinaan, vaikka tunkua luulisi olleen eksponentiaalisesti enemmän. Vessoihinkin pääsi jonottamatta, eikä alueella liikkuessa tullut minkäänlaisia pullonkauloja vastaan neljältä eri lavalta toiselle siirryttäessä. Aika harva tuntui kaipaavan myöskään Kaisaniemessä aina ilonamme ollutta hiekkakentän pölyä…

Jouni Parkku (JP): Komppaan. Suvilahdessa oli todella nopeaa siirtyä pisteestä A pisteeseen B pisteiden C ja D kautta. Urbaani miljöö sopii paremmin metallifestareille kuin pölyinen hiekkakenttä. Missään ei tosin päässyt pakoon auringolta, mutta toisaalta Kaisaniemi oli pakattu jo vuosikausien ajan liian täyteen. Tutusta ja turvallisesta luopuminen on aiheuttanut kuitenkin ihan ymmärrettävästi närää, mutta purnattiinko samalla tavalla kun Tuska siirtyi VR:n makasiineilta Kaisaniemeen?

Omalta osaltani Tuska alkoi jo aikaisin Black Breathilla. En tosin ehtinyt nähdä setistä kuin vain kolme viimeistä biisiä, mutta harkitsin levyn ostamista sen perusteella. Cause For Effect taas oli hauska, kuten aina. Alunperin ajattelin katsoa Forbiddenin koko keikan, mutta basso/rumpu/duo-ryhmä vei viime hetkellä pitemmän korren. Kannatti, sillä Forbidden kuulosti todella löysältä. Laulajakin kuulosti donitsiin tukehtuvalta juopolta isoäidiltä, ja siinä sitten tulkittiin Black Sabbathin Children of the Seata. Ei näin!

Sen sijaan ennakkoon löysänä pitämäni Hell oli yllättävänkin tiukka, ja varsinkin laulajalla oli hyvä meno päällä. En tosin jäänyt katsomaan sitä sen pitemmäksi aikaa, kun Inferno-lavalta piti ravata viereiselle Klubilavalle (se uusi, neljäs lava mikäli joku ei vielä hiffannut) vilkaisemaan Tinneriä, joka oli pari vuotta aiemmin perunut Puntalan vetonsa viime hetkellä. Bassoton, ilmiselvistä Blind Guardian-diggareista koostunut kokoonpano ei ollut ihan ainoa punk-bändi näillä kekkereillä, mutta suurimpia yllättäjiä se kyllä oli. Huh!

PH: Henkilökohtaisesti tämänvuotinen Tuskani alkoi Arch Enemystä. Tiukka keikka, vaikka ilman naispuolinen laulaja -kuriositeettia bändi tuskin nauttisi nykyisen kaltaista suosiota aika keskivertotuotannollaan. Angela Gossow todellakin osaa ottaa yleisönsä, ja hehkeän naisen esiintyessä miesvaltaiselle yleisölle siihen nyt ei korkeampaa ydinfysiikka tarvitakaan. Vielä yömyöhään, tuntitolkulla keikan jälkeen kuultiin Helsingin yössä useammankin raavaan hevimiehen huokailevan Angelan ihanuudelle. Herttaista!

JP: Mielestäni Jex Thothin Jessica on ihanampi, vaikka tällä saattavatkin kainalokarvat hieman rehottaa, kuten Salonen asiasta huomautti. Arch Enemy ei ole koskaan ollut mieleeni, joten hiippailin takaisin pimeälle (mutta sitäkin hikisemmälle) klubilavalle katsomaan Goresoerdia, ihan vain sen takia että Lampaassa oli bändistä juttua. Jos olisin oikeasti lukenut ko. haastattelun ja tiennyt bändin soittavan moista säksätystä, olisin ehkä sittenkin jättänyt bändin katsastamatta.

PH: Kaukana mainstreamista oli myös seuraava esiintyjä, ruotsalainen klassista vanhan liiton death metalia soittava Grave. Kerrassaan huippu esitys, mutta pääjehu Ola Lindgrenillä on ollutkin muutama vuosikymmen aikaa treenata miten death metallia parhaimmillaan vedetään. Keikan puolessavälissä piti tehdä suuret valinnat, katsoako loppuun vaiko siirtyä osittain Graven kanssa päällekäin soittanutta Electric Wizardia katsomaan. Electric Wizardia kun oltiin etukäteen hehkutettu maasta taivaaseen, tuli sitten tehtyä virhevalinta ja vaihdettua loistava döödis aika lameen doomiin. Mikään doomiin vivahtavakaan kun harvemmin toimii valoisassa ulkolavalla, imho, mutta minä näytin olevan mielipiteineni paitsiossa.

JP: Mieluummin Electric Wizardin olisi nähnyt siellä teltassa. Eihän tuo pörinä auringonpaisteeseen tosiaan sopinut. Toisaalta näin jälkikäteen olisin mennyt ehkä sittenkin katsomaan enemmän Gravea, mutta nyt kävi näin. Lighthouse Project on toki nähty aiemminkin, mutta en olisi heti arvannut bändin soittavan Tuskassa. Hyvin paljon siellä klubilavalla vaan olikin punk/hardcore-jengiä, mutta hevarit pysyivät poissa. Harmi, sillä bändin musiikki voisi tosiaan heillekin maistua, varsinkin kun uusi materiaali vaikutti jatkavan hyvin paljon ”Atonementin” linjoilla. At The Gates oli sen sijaan yllättävänkin tylsä, vaikka hittejä toki tulikin täyslaidallinen. Kuuntelin sitä mieluummin kevätkäärylettä syöden kuin itseni henkihieveriin mossaamalla.

PH: Minä hakeuduin vuorostani samoihin aikoihin varjoon ja Klubilavan infernaaliseen kuumuuteen, vienona toiveena että kotimaisen black metalin kylmyys á la Cavus viilentäisi ympäristön. Aivan täysin traditionaalista bläkkistä bändi ei ole, ainakaan enemmän vanhan liiton Norja-skeneä arvostavan silmissä, mutta tiukat genretykset sikseen. Cavus oli ehdottomasti mustinta mitä perjantai tarjosi. Keikka oli mielestäni päivän parhaimmistoa, ja aivan varmasti aion nähdä herrat vielä uudestaan. Street kredibiliteettiä toki lisäisi, jos yleisöön heitettävä kuollut rotta olisi a) lavalla tapettu tai b) suloisen kirjavan kesyrotan sijaan villi lajitoverinsa.

Jaz Coleman / Killing Joke

JP: Sillä välin kun Cavus jääti Klubilavalla, olin taas paistattelemassa päivää EMP-lavan edustalla. Tällä kertaa siellä soitti Killing Joke, joka ei sopinut sinne yhtään paremmin kuin sähkövelhokaan. Killing Joke tosin oli parempi tappamaan auringon, mutta liian lyhyt soittoaika jätti toivomaan lisää, nyt kun olen vihdoinkin päässyt Killing Jokeen sisälle. Itselleni bändi oli perjantain ehdoton kohokohta.

PH: Perjantain pääesiintyjä Morbid Angel on jakanut rajusti mielipiteitä viimeisellä ”Illud Divinum Insanus” -levyllään. Harva die-hard-vanha fani on varauksetta kehunut levyä, kun taas tällaiset allekirjoittaneen tapaiset yhtyettä aina arvostaneet muttei raivoisasti diggailleet tuntuvat pitävän levystä paljonkin. Vanhat sedät joka tapauksessa vetivät aivan uskomattoman kovan keikan, jonka jälkeen mutinat uuden levyn paskuudesta loppuivat ainakin hetkeksi. Suhteellisen lähellä lavaa soundit kuulostivat juuri siltä kuin raaka metalli parhaimmillaan voi ulkoilmaolosuhteissa kuulostaakaan, keli oli iltamyöhällä vielä mukavan lämpöinen ja jengi diggasi. Todella oiva lopetus helteiselle päivälle Helsingin Suvilahdessa!

JP: Olihan se nyt hyvä, vaikka keikka tuntuikin olevan turhan samanlainen kuin vuonna 2008 Kaisaniemessä heitetty. Setti painottui lähes kokonaan kolmen ensimmäisen levyn materiaaliin ja uusia biisejä soitettiin vain kolme kappaletta, nekin ikään kuin äkkiä ”alta pois”. Eikö bändillä ole luottoa uuteen matskuunsa ja alkaako tässä maistumaan jo nostalgia?

[flickrfeed photoset=72157627213533099]

Lauantai 23.7.2011

PH: Lauantai oli esiintyjälistaltaan vähiten puhutteleva, joten mestoille houkutteli vasta 15.00 aloittanut kotimainen Medeia. Herrat ja rouvan jokusen kerran viime vuosina nähneenä tiesi odottaa laadukasta death metal -painotteista viihdettä, ja sitä todellakin Medeia taas tarjoili. Soundit Klubilavan betonibunkkerissa nyt eivät ehkä sitä optimaalisinta akustiikkaa tarjonneet, mutta hyväksyttäköön tuollaisen raivokkaan energisen esiintyjän ollessa kyseessä. Opethia en kyllä samassa paikassa haluaisi nähdä… Klubilavan suurena plussana on ihan oikeat vessat, luksusta ainakin näin naispuoleiselle festarikävijälle. Niin hieno asia, että trooppisia lämpötiloja huitelevat sisälämmötkin voi antaa anteeksi, varsinkin kun pienimmälle lavalle sijoitetut bändit olivat vielä festarien mielenkiintoisinta antia.

JP: En ymmärrä Medeian päälle, joten kollegani ratkaisu tuntuu hieman ihmeelliseltä. Tosin eipä hän mitään ihmeellistä menettänyt, kun Epica kiinnosti hetken vain kauniin laulajansa takia ja Mononen se vasta nöyrä olikin. Bändihän pukeutui kauluspaitoihin ja yhdenkin kappaleen nimi oli Horonkäristys. Eipä siitä mitään käteen jäänyt, kuten ei myöskään Witcherystä, vaikka bändi on muinoin pari kovaa levyä tehnytkin. Fleshpress sen sijaan oli jotain täydellistä, ja en malta odottaa sitä hetkeä kun pääsen kuulemaan bändin synkkää runttausta toistamiseen.

PH: Klubilavan seuraava vetonaula oli turkulainen Axegressor. Rässi genrenä on pääsääntöisesti jäänyt menneisyyteen omissa suosikeissani, mutta jokin aika sitten Axegressorin keikan PRKL Clubilla nähneenä en olisi suostunut missaamaan tätä mistään hinnasta. Tällä kertaa bändi veti vielä kovemman esityksen, ja saa minut vakavasti harkitsemaan vanhan farkkuliivin kaivamista naftaliinista ja palaamaan takaisin lapsuuden thrash metal -diggailuun. Turustakin siis voi tulla Suomen kartalle jotain todella hyvää!

JP: Siinä Fleshpressin ja Axegressorin välissä soittanut Feastem oli kuulemma kova, mutten nähnyt. Katatonia soitti silloin päälavalla, ja olin toki vanhana diggarina sitä katsomassa. Sitä ennen olin tosin vilkaisemassa Tarotia ja olen entistä vakuuttuneempi että bändin aika alkaa olla ohitse. Nyt soundeista sai jopa selvääkin, mutta muuten meno oli samanlaista kuin Saunassakin.

Devin Townsend

PH: Devin Townsend on kokenut silmissäni pienen inflaation juostessaan Suomessa alvariinsa eli päivän pääesiintyjä minulle oli norjalainen Enslaved. Norjan viime päivien tapahtumien takia bändillä oli surunauhat käsissään, mutta välispiikeissä asiaan ei otettu kantaa. Ehkä ihan hyvä niin. Esiintymisestä ei muutenkaan huomannut minkäänlaista himmailua, ja miksi olisikaan, sen verran pro kavereista parin vuosikymmenen kokemuksella on kuitenkin kyse. Enslavedin levyillä hetkittäin hieman liiankin prominentit folk-vaikutteet loistivat poissaolollaan livenä, ja kokonaisuus oli todella maittava. Kaipaamaan jäin vain viime aikoina settilistassa ollutta Led Zeppelinin ”Immigrant Song” -coveria, mutta sekin kaipuu unohtui vanhan helmen Allfadr Odinnin päättäessä setin. Loisto keikka!

JP: Samaa voi sanoa niin Church Of Miserystä kuin myös kotoisesta Rotten Soundistakin, jotka soittivat hyvät keikat. Japanilaisten kohdalla ei voi muuta todeta kuin että eipä ole stoneri kuulostanut pitkään aikaan yhtä hyvältä. Ja vaaralliselta, kun miehistö laittoi itsensä likoon. Itse pidän teutonipowerin pioneeribändi Blind Guardianin alkuaikojen speed metal-levytyksistä, nykyiset LotR-henkiset oopperalevyt kun eivät enää jaksa säväyttää. Olin huvittunut siitä miten kiipparisti näytti Bilbo Reppulilta, mutta eniten minua ihmetytti (tai paremminkin säälitti) miten vakituinen sessiobasisti Oliver Holzwarth sysätään aina taka-alalle. Näin miehen ehkä kaksi kertaa, kun mies oli kahlittu rumpukorokkeen viereen. Ei tukkansa leikannut Hansi kuitenkaan bassoon enää tartu, joten antaisivat miehelle hänen ansaitsema arvonsa, jumaliste!

Enslavedin kanssa päällekkäin vetänyt Ghost kuulosti huomattavasti paremmalta kuin levyllä. Zombipaavi-imagoon luottava vanhan liiton hevibändi oli väkevää katsottavaa myös visuaalisesti ja monelle bändi tuntui olevankin odotetuimpien Tuska-esiintyjien listalla. Kvelertak-paitojen ohella Ghost-rytkyjä näkyi liikenteessä eniten. En jäänyt katsomaan Deviniä, vaikka Anneke onkin ihana. Mieluummin olisin ollut viime vuonna katsomassa Ziltoid-spektaakkelia.

[flickrfeed photoset=72157627213536093]

Sunnuntai 24.7.2011

PH: Sunnuntaina paikalle oli pienestä festariväsymyksestä huolimatta raahauduttava kukonlaulun aikaan näkemään Suomen omaa legendaarista Impaled Nazarenea. Näemmä moni muukin oli laittanut herätyskellon soimaan ehtiäkseen paikalle, ja osittainen päällekkäisyys norjalaisen, paljon hypetetyn Kvelertakin kanssa ei näyttänyt vähentävän Impaled Nazarene -diggarien määrää Inferno-teltassa. Myönnettäköön, kohdeyleisökään nyt ei ole ihan yksi yhteen mutta joka tapauksessa oli mukava nähdä teltta lähes täynnä. Impaled Nazarene vaikutti myös paitojen perusteella olevan eniten ulkomaalaisia fänejä paikalle houkuttanut suomalaisbändi, eikä mikään ihme, sen verran isoa kulttisuosiota se nauttii ainakin rankemmasta metallista pitävässä Kreikassa. Ja tuskin metallituristit keikkaan pettyivät, ainakaan minä en!

JP: Muistuttipa tuo keikka jälleen siitä, miten hyviä biisejä Impaled Nazarene on tehnyt. Ehkä uusikin levy pitäisi jossain vaiheessa tsekata.

PH: Impaled Nazarenen jälkeen ehti kiiruhtamalla näkemään vielä vajaa puoli tuntia EMP-lavalla soittanutta Kvelertakia. Satuin näkemään bändin talvisen Finnish Metal Expo -keikan, jonka perusteella rankkasin Kvelertakin ”black ’n rollin” (genretys josta bändi itse haluaisi irti, enkä minäkään täysin ymmärrä perusteita määritelmälle, ainakaan sen black-aspektin osalta) kategoriaan ”ihan jees”. Tuskan keikan jos olisin sattunut näkemään ensin, nauttisi bändi silmissäni ainakin jonkin verran isompaa arvostusta, sen verran kovalta se sunnuntaisessa Suvilahdessa kuulosti! Päällekkäisyyksiltähän ei soittoaikojen puolesta voi välttyä, jos kerran halutaan käyttää neljää lavaa ja tuoda esille ziljoona bändiä, mutta mieluummin kärsin valinnan vaikeudesta kuin aikataulusta missä ehkä on se yksi ainoa kiinnostava akti/päivä.

JP: Minä en ehtinyt nähdä sekuntiakaan! Tarkoituksenani oli katsoa, kun Ilosaaressakin jouduin poistumaan Kvelertakin keikalta. Mutta mieluummin kävin vilkaisemassa Totalselfhatredia, mutta toisaalta se ei ollut ihan yhtä hyvä kuin olin etukäteen olettanut.

PH: Sunnuntain ruotsalaisjuhlan aloitti Shining Club Stagella. Bändin johtomies Niklas Kvarforth kun on huumeongelmineen ja vihanhallintakyvyttömyydessään sen verran erikoinen persoona, ettei esiintymistään kannata missata, vaikka bändin aikaisempi tuotanto enemmän sydäntä lämmittäisikin kuin viimeisin, pehmeähkö ”VII: Född Förlorare”. Tällä kertaa Kvarforth käyttäytyi liiankin mallikkaasti aka tylsästi, jollei yleisöstä jotain herran vanhasta harrastuksesta itsensä viiltelystä huudelleen totaalista verbaalista dissausta oteta huomioon. Ja sekin laitettakoon itsepuolustuksen piikkiin. Kun visuaalista puolta bändissä edustaa vielä uusi basisti Christian Larsson, jonka raatimme yksimielisesti valitsi Mister Tuska 2011:ksi, keikkaan piti olla kovinkin tyytyväinen. Parempi kuin taannoinen Nosturin esiintyminen!

JP: Minä en siis kuulu tuohon raatiin! Jos aion tehdä nimityksiä, niin nimeän Witcheryn laulajan Tuskan tukevimpaan kuntoon päässeeksi musikantiksi. Ja oli Kvarforthillakin kaljamaha, mutta sen takia en ollut varovainen kuvaamiseni kanssa. Mies ei tosin tehnyt kolmen ensimmäisen biisin aikana muuta kuin juonut viskiä ja polttanut salaa tupangia. Shiningin jälkeen olikin omalta osaltani se Tuskan v*ttumaisin päällekkäisyys, kun piti valita Jex Thothin ja Agnostic Frontin väliltä. Ratkaisin asian kuvaamalla Jex Thothia kolme ensimmäistä biisijä ja sitten menin pälyilemään Agnostic Frontia, joka ei rehellisesti sanottuna soittanut järin ihmeellistä keikkaa. Joku toinen aika ja paikka?

PH: Kvarforthillahan saattoi olla pientä Suomen retken jet lagia, miestä kun näkyi torstaista asti Helsingin baareissa massuaan lisää kasvattamassa! Jex Thoth ei oikein semi-ulkotiloissa jaksanut innostaa yhtä hyvin kuin Hammer Open Airin jatkoklubilla, eli siinä ei oikein missannut mitään jos valitsikin toisin. Huippuhyviä biisejähän bändillä kyllä on, ja Jessica on kainalokarvoineenkin kovin karismaattinen pimu.

Iltapäivästä päälavalla Amorphis tarjoili sitä samaa mitä Amorphis on Joutsen-vuodet järjestään ollutkin, show jossa jo melkein alkaa toivomaan että kämmäisivät nyt edes jotain. Todella ahkera keikkailu on hionut esiintymiset jo kohta liiankin särmättömiksi. Samaa mieltä kanssani oli screenilläkin näytetty ”Ei taas Amorphista”/tmv-lappua kantanut aatteen toveri! Siis älkää nyt käsittäkö väärin, Amorphis on ja tulee varmasti aina olemaan Suomen aatelia sarallaan, mutta hieman liian lälly viimeisin levy ja liian monta keikkaa nähtynä liian lyhyessä ajassa ovat aiheuttaneet lievän leipääntymisen. Toisaalta, jos vanha klassikko The Smoke aiheutti kylmät väreet siinä helteessäkin, keikka ei voinut olla sittenkään kovin huono!

JP: Olen nähnyt Amorphisin vuodesta 2006 lähtien joka kesä vähintään kerran, vaikken ole tietoisesti edes pyrkinyt tuohon toimintaan. Amorphis on vaan sattunut samoille festeille kuin minäkin. Hyvä bändi ja hyviä biisejä, mutta liika on liikaa. Uusinta levyä en ole edes kuullut enkä jaksanut tätäkään keikkaa katsoa puoliväliä pitemmälle.

Black Crucifixion

PH: Tuoreen ”Hope Of Retaliationin” myötä rovaniemeläinen Black Crucifixion nousi sunnuntain kiinnostavimpien artistien kastiin. Harmi vaan, että suuri yleisö ei ollut ihan samaa mieltä kanssani, ja Klubilavalle oli vaivautunut vaan muutama kourallinen ihmisiä. Pitkä, vaikkakin rikkonainen historia näkyi soiton tiukkuudessa, ja ne viisaat jotka olivat paikalle saapuneet varmasti poistuivat tyytyväisinä. Kaikkien niiden death metal -bändien lisäksi kun festivaalin line-uppiin olisi toivonut enemmänkin mustuutta, mutta jos yleisökato on tuollainen niin ymmärrettäväähän se on ettei bläkkisbändejä buukata keikoille. Ihan tyhmää.

JP: Black Crucifixion oli kyllä hyvä ja ”Hope of Retaliation” todella mukava yllätys. Itsekin kiinnitin huomiota yleisön vähyyteen, vaikka bändi oli todella kovassa iskussa. Mutta enpä allekirjoita tuota yleisökatoväitettä, kun Shiningin aikana tupa oli täynnä. Vai johtuiko se niistä ulkomusiikillisista seikoista?

PH: Sunnuntain ja Tuskan 2011 päätti ruotsalaiset Amon Amarthin viikingit. Totta, Amorphiksen tapaan heiltäkään ei kukaan naismuistiin ole nähnyt huonoja keikkoja, mutta energisyysaste on pysynyt kohdillaan vaikka jokainen esiintyminen onkin tasaisen hyvä. Laulaja Johan Heggin välispiikit nyt ovat hieman läpinäkyvän kansaa nuoleskelevia suomalaisine kirosanoineen, mutta muuten miehestä huokuva lavakarisma on aivan omaa luokkaansa. Siihen taustalle taidokkaat muusikot jotka myös ilmiselvästi nauttivat lavalla olemisesta, mainio biisimateriaali ja hyvät soundit (ainakin lavan edessä) niin ainakaan minä en olisi halunnut päättää tämänvuotista Tuska Open Airia millään muulla tavalla!

JP: Hyvät levyt, hyvät biisit, pitkäjänteisyys ja kohdalleen loksahtanut kokoonpano. Eiköhän siinä ole Amon Amarthin suosion salaisuudet, vaikka itse en ole mieltänytkään bändiä pääesiintyjäainekseksi. Hyvää soittoa, mutta jota en itse voinut katsoa loppuun asti suuren junaseikkailun takia. Itselleni vuoden 2011 Tuska Open Air oli kyllä ehdottomasti kovimpia Tuskia miesmuistiin, ja on vähintään itselleni yhtä hyvä kuin vuoden 2008 Tuskakin. Ellei jopa parempi.

PH: Esiintyjälistallisesti tämä ei mene Tuska-lempparieni joukkoon, mutta muuten kokonaisuus on ehdottoman positiivinen. Järjestäjät Finnish Metal Events on kyllä jälleen kerran tehnyt loistavaa työtä, kaikki toimi niin hyvin kuin toivoa saattaa. Kelitkin olivat kohdallaan, lauantaista pientä sadetta lukuunottamatta. Ja oli kiva myöntää olleensa totaalisen väärässä kammotessaan Suvilahteen muuttoa!

[flickrfeed photoset=72157627337836966]

Spinefarm julkaisee kesäkuussa uutta Killing Jokea

Spinefarm Records julkaisee kesäkuun 23. päivä legendaarisen brittiläisen post punk/industrial rock -yhtye Killing Joken ”In Excelsis” -EP:n, joka edeltää syksyllä julkaistavaa uutta ”XIII: Feast Of Fools” -albumia. Albumilla soittaa alkuperäismiehistö Jaz Coleman, Geordie, Youth ja Paul Ferguson. Seuraavan kerran bändi on mahdollista nähdä Suomessa ensi syksynä, kun bändi esiintyy Helsingin Nosturissa 11.10.

Killing Joke ”In Excelsis” EP 23.6.2010

1. In Excelsis
2. Endgame
3. Kali Yuga
4. Ghost of Ladbroke Grove
5. Ghost of Ladbroke Grove Dub

www.killingjoke.com
www.myspace.com/killingjokeofficial

Spinefarm julkaisee Killing Joken uuden albumin

Spinefarm Records on kiinnittänyt talliinsa legendaarisen Killing Joken. Vuonna 1979 perustettua yhtyettä pidetään yhtenä merkittävimmistä 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun post-punk-bändeistä mutta on vuosien saatossa flirttaillut niin goottirockille kuin tanssimusiikinkin suuntaan.

Tänä kesänä Ilosaarirockissa esiintynyt bändi julkaisee uuden studioalbumin maailmanlaajuisesti alkuvuonna 2010 Spinefarm Recordsin kautta.

www.killingjoke.com
www.myspace.com/killingjokeofficial

Ilosaarirock 2009

Lauantai

Siellä se Asa veti päälavalla Jätkäjätkiensä kanssa kello yhdeltä aurinkoisena festareiden starttipäivänä, kun raahasin levänneen olemukseni kohti Ilosaaren mediakeidasta. Asan yhä omalaatuisemmaksi muuttuva käsitys kielemme lausumisesta ja orkesterinsa liikehdintä yhä humppamaisempiin äänimaisemiin rekisteröityi vaivoin aivoihini, koska mielessäni oli edeltäneenä yönä Joensuun Kauppakadulla edessäni fillarin sarvien yli lentänyt päihtynyt mies, jonka hengityselimet korisivat ikävästi hepun menetettyä tajuntansa nanosekunnissa naamalleen laskeutumisen seurauksena. Jos luet tätä, onnea paranemiselle ja terveisiä siltä, joka huusi paikallisia soittamaan tsirran paikalle.

Kirjoitushommien ja perinteisen punkkipuistohengauksen jälkeen oli aika tarkkailla bändejä linssin takaa ja tarkemmin korvin. 18:00 Kolmoslavalla startannut Walls Of Jericho oli melkoinen pettymys. Hardcoresta juuri ja juuri jonkinlaisen viitekehyksen omaava, nykyaikaista metalcorea suoltava ryhmä oli lavalta todella yllätyksetön, paitsi laulajansa osalta. Oli nimittäin yllättävää huomata, kuinka olematon on sukupuolten välinen ero jos tarkoitus on vaikuttaa puupäältä stereotypiajenkiltä, joka käyttää jokaisen tilaisuuden alleviivata kilinä-kolina-rumpufillien maustaman, fiilikseltään köyhän ja tylsän staattisen öyhötyksen näennäistä rankkuutta. ”Circlepit, motherfuckers”, Candace käski ja itse veti keikan lisäksi aerobic-tunnin hyvin treenattuja reisiään nostellen ja huudellen lisää ohjeita fuck-sanalla runsaasti maustettuna. Kireän ”The Bound Feed The Gagged” -esikoislevyn jälkeen yhä geneerisimmän puisevaan mättötunnelmaan taipunut orkesteri päässee näillä avuilla Ozzfestiin muiden tönkköjen rankkistelijoiden tylsään joukkoon.

Monelle ikävästi Walls Of Jerichon kanssa päällekkäin esiintynyt brittilouskuttaja Dizzee Rascal piti omat bileensä YleX-teltassa. Fix Up Look Sharp jylisi, kun raahauduin paikalle ja meininki oli niin intensiivistä kuin se voi hiphopin ja festareiden interaktiossa olla. Nautin Dizzeen liveshowsta itsekin, kunnes biisimateriaali alkoi keikan loppupuolella muuttua tasabiittiseksi dancemusiikiksi, joka sai raapimaan päätä. Tästäkö ne puhuu, kun Dizzeestä keskustellessa kuulee katkeria sellout-kommentteja? Mielestäni musiikki on ollut Boy In Da Cornerista asti hyvin MTV-ystävällistä, mutta ei sentään lainkaan tylsää. Sen jälkeisiin levyihin en ole sekaantunut ja kehitystä selkeästi on tapahtunut. Huonompaan suuntaan.

Dillinger Escape Plan veti kuulemma hyvän keikan, joten kohtalo tietysti kuljetti minut sen aikana katsomaan Huoratronia. Kuosini taisi olla totaalisen väärä, mutta ainakin bass kickien kanssa taimattu yleisön ”HUO-RA! HUO-RA!” -kuorohuuto kertoi joidenkin diganneen. Eksyin myös Rentolavan läheisyyteen vilkaisemaan Puppa J & Punky Reggae Bandia, joilla on tuon punkyn osalta melko paska nimivalinta. Punkahtavuutta musiikissa ei ollut nimeksikään, eikä bändi edes mokaillut riittävästi, että se olisi adjektiivin käytön bändin nimessä oikeuttanut. Nimivalinnoista puheenollen, mistä helvetin generaattorista suomenkieliset rap-artistit näitä taiteilijanimiänsä repivät? Puppa tosin bändinsä nimen mukaisesti keskittyy Jamaika-voittoisempaan ilmaisuun ja se oli paljain varpain tanssivan dreadlock-päisen ihmismassan mieleen. Karkuun.

Children Of Bodomin päälavakeikan tehokkaan välttelyn jälkeen päädyin seisoskelemaan Isisin kanssa samaan telttaan. Veto ei muuttanut mielipidettäni bändistä, mutta genrensä kevyemmässä päässä tunnelmoivalta orkesterilta tämä oli kelpo ja mielenkiinnon tehokkaasti ylläpitävä, keskittynyt esiintyminen. En ihmettele, miksi bändistä pidetään.

Tässä vaiheessa alistuin seuraamaan seuralaistani kuin teuraalle talutettava sika ja vilkaisin uudestaan rentolavan suuntaan, jossa dancehall-veteraani Beenie Man esiintyi merihenkiseen asustukseen bändinsä kanssa sonnustautuneena. Orkesteri koostui kahdesta synansoittajasta, basistista ja rumpalista ja lieneekin runsaan syntsavoittoisuuden tulosta, että saundimaailma velloi karibianristeilymäisissä tunnelmissa. Kai tätä jokunen dubstep-artisti on samplannut. Homovihaakaan ei spiikeistä korviini kantautunut.

Hiekkarannan tuntumasta minut vietiin katsomaan PMMP:tä. Luulen pian olevani Suomen ainoa ihminen, joka ei oikeastaan pidä tästä bändistä lainkaan. On kyllä myönnettävä, että keikka oli hyvä ja näin tuotteistetun järkäleen mittasuhteissa yllättävänkin revittelevä. Ehkä laulajat olivat myös hieman päissänsä.

Ilta festarialueella loppui pröystäilevään ilotulitukseen sandaalijalkaisen festariyleisön kääntyessä toinen toistaan kohti, sulkien torsonsa humalaisiin halauksiin taivaalle katsellen, mutta minä karkasin vielä katsomaan Obituarya Meteli-klubille yömyöhään. Floridan death metal -kuninkaat soittivat majesteetillisilla saundeilla ja asiaankuuluvan brutaalilla otteella, mutta tuoreemman, yllätyksettömän ja erottumattoman biisimateriaalin runsas tarjoilu ei sytyttänyt kovinkaan tehokkaasti. Floridalaisen death metallin kitaristi-kummisetä Allen Westin huume- ja vankilakierteily ei liene auttanut bändiä mäessä biisimateriaalin suhteen. Klassikkokappaleista toki nautin.

Sunnuntai

Rauhalliseksi yöpymispaikaksi osoittautuneesta koulumajoituksesta heräämisen jälkeen oli taas aika edetä pitkät jonot keränneen elintarvikeliikkeen kautta kohti festarialuetta. Jäähallin tuntumassa pitämämme pikapiknikin ääniraitana toimi hyvissä ajoin ryyppäämistä jatkaneiden bailueläinten huutelu ja ja kaukaa kaikuva 7 Päivää -lehden otsikoista tutun Maria Lundin mediakuvan ympärille rakennettu bändi, joka on jonkun rock-turhake YUP:sta eläköityneen pop-sovituksellisesti kyvykkään retaleen luotsaamana äänittänyt levyn, jolle ”valikoitui joukko suomalaisen rock-musiikin klassikkoja, joista kääntyi hämmästyttävän luontevasti mennyttä aikaa henkiviä sovituksia.” Jos siis olet halunnut kuulla, miten Apulanta toimii bossanovana,  Lund tausta- ja markkinointivoimineen tekee tästä mahdollista keulakuvansa keikistellessä päälleliimatun retrossa kellohameessaan viisikymmenlukuisasti mikrofoniin huokaillen. Itse en koskaan ole moista osannut toivoa kuulevani ja sen sijaan toivon, etten olisi koskaan kuullutkaan.

YleX-lavalla jälleen vieraillut The Haunted on tainnut suuruuden päivänsä nähdä. Vielä ensimmäisten levyjensä aikaansaaman thrash-renessanssin tsunamilla joskus ratsastanut bändi on alkuperäisen huutajansa paluun jälkeen julkaissut 3 levyä, joista rEVOLVEr toimi paikoin kohtuullisen raivokkaasti ja loput ovat enemmän ja vähemmän sisällöllisesti sekä sielukkuudeltaan puutteellisia. Livenä The Hauntedin revolverin pesät huokuivat tyhjyyttään ja rock-mediassa paljon puhuttu Peter Dolvingin energisyys ei sentään ollut täysin poissa, mutta ei mies rivirääkyjien joukosta edukseen erottunut äänellään tai eleillään millään tavalla. Samaa kaavaa ja tempoa orjallisesti toistavat göteborgilaisesti tikatut neothrash-kitarat, väkinäiset c-osien herkemmät suvannot ja lukuisat muut kliseet söivät tehoa itsestään toistuessaan taajaan. Tylsää, eivätkä hititkään jo alkuunsa lässähtänyttä keikkaa pelastaneet.

Festivaalin yksi odotetuimmista, Portlandilainen Tragedy, veti Kolmoslavan täyteen katsojia. Keikka oli bändinsä kuuloinen ja näköinen. Koruton, teeskentelemätön ja antoi vain musiikin luoda kontaktin esittäjänsä ja yleisön välille. Todd Burnette irvisti, mylvi ja nosti nyrkkinsä ilmaan kuin pysyäkseen seisaallaan bändinsä musiikin tavattoman raskauden ristitulessa. Tragedy soitti tunnistettavimmat biisinsä kaikilta levyiltään ja myöntyi kahden biisin encoreenkin. Saundeissa oli äärettömästi potkua ja tunnistettavan Conflicting Ideasin rumpuintron aikana sisuskalut velloivat. Keikka oli silti vain keikka ja pystyin jättämään sen katsomisen kusella käymisen ajaksi. Odotin ehkä jotain täysin mahdotonta.

Bad Brainsista en tiennyt, mitä odottaa. Bänditoverini raportoi nähneensä tämän legendan maineen kyseenalaistamatta ansaitsevan hardcore punkin historian erikoisimman ryhmän livenä New Yorkissa puolisen vuotta sitten, ja kuulemma muutenkin eksentrisen miehen maineessa oleva vokalisti H.R. oli seissyt koko keikan rumpukioskin edessä jonkinlainen meditaatiokaapu päällään, kädet joko taskuissa, rukousotteeseen ristittynä rintansa eteen tai peace-merkkejä heilutellen ja laulaen biisit aivan päin vittua. Kaapua lukuunottamatta kuvaus osui täysin yksiin sen kanssa, mitä mies teki Ilosaaren YleX-lavalla. Bändi soitti ensimmäisenä vaatimattomasti Attituden ja Sailin’ Onin, joiden jälkeen vuorossa olikin Jumalan musiikkia. Sitä helvetin rasittavaa dubbia, joka on käynyt tavallisen punkkarin tajunnan mutkalle vääntävää kaksintaistelua punkin kanssa Bad Brainsin musiikillisesta linjauksesta. Olisin ehkä niellyt settiin sijoitetut reggaesuvannot kakistelematta, koska tiesin niitä joka tapauksessa soitettavan, mutta… Koska muuten niin käsittämättömän hyvin virtuositeettinsa säilyttäneen bändin nokkamies ei kuitenkaan suostunut pitäytymään rauhallisemmassa ilmaisussa ainoastaan näiden biisien aikana vaan pilasi tolkuttoman energiset särökitarabiisitkin huokailemalla ensimmäisenkin levyn biiseihin improvisoimalla uusia melodioita, koko keikan seuraaminen oli lopulta hyvin turhauttavaa ja kirsikkana leivoksen päällä reggaebiisit vituttivat todella paljon. Lopputuloksena ehkä seitsemän ”oikeaa” biisiä, kolme loputonta reggaeta ja encorena I against I. Aargggh!

Eksentrisyydestä puheenollen, Killing Joken nokkamies Jaz Coleman ei ehkä hätkähdyttänyt Bad Brainsin jälkeen olemuksellaan niin paljon kuin olisi voinut. Kuitenkin miehen otsaansa sotkema maalitahra ja mustat silmämeikit yhdistettynä teatraalisen hulluun olemukseen oli välillä vaikuttavaa, välillä huvittavaa seurattavaa. Suomessa viimeksi -84 vieraillut monumentaalinen brittibändi soitti runsaasti tunnetuimpia biisejään. Koska en itse bändin sekopäisin fani ole koskaan ollut, en saavuttanut samanlaista hurmosta kuin moni Wardancen tahtiin nyrkkiään ilmaan lyönyt kuuntelija. Sen sijaan keskityin Geordie Walkerin hillityn ja verkkaisen kitaratyön seuraamiseen. Bändin soitto oli saumatonta, herkkää ja minimalistisen tyylikästä – vai aikuismaisen pökkelöä, goottilaiselle post-punkille leimallisen vaaratonta ja tylsää, päättäköön jokainen keikkaa seurannut itse. Killing Joken tuominen Suomeen oli todellinen kulttuuriteko joka tapauksessa.

Ennen Hynysen junttipartion ennättämistä päälavalle antamaan viimeistä voitelua kaljamarinoidulle festarikansalle, istuin jo autossa ja mietin koettua festivaalia. Mukaan ei tarttunut tajuntaan ikuisiksi ajoiksi porautuneita tähtihetkiä, joita Ilosaaresta on joskus muistoksi jäänyt, mutta tuoreessa muistissa oli nippu hyviä ja mielenkiintoisia keikkoja uusilta ja vanhemmilta tuttavuuksilta. Seuraavan kesän kattausta mielenkiinnolla odotellen.