Avainsana-arkisto: Kari Peitsamo

Hikinen iltapäivä kaupunginpuistossa – Ämyrock 2011

Suomen tiettävästi ensimmäinen ilmainen ja vielä reilun kaupan rockfestivaali leijui varjona kalenterissani. Vaikka esiintyjistä oli varma vain Kari Peitsamo, oli heinäkuun ensimmäinen viikonloppu varattu Ämylle alustavasti jo tammikuussa. Hommat menivät onneksi putkeen, jolloin pääsin matkustamaan vanhaan kotikaupunkiini jälleen kerran fiilistelemään hyvästä seurasta, musiikista ja sateesta. Mitä nyt sadetta ei tullut, vaikka sitä kuinka olisi odottanut.

Paikalle piti saapua jo puoliltapäivin tappavan tukahduttavassa helteessä, olihan aloitusakti niitä itseäni eniten kiinnostavia. Left Coldin taivalta jo pitempään seuranneena on mukava havaita bändin alati kehittyvän. Toisen kitaristin värväämisen ansiosta hämeenlinnalaisten tulkinta hardcoresta on alkanut syvempiä ja monipuolisempia sävyjä. Eihän bändi kuulostanut kovinkaan paljoa samalta edes viimeksi bändin nähdessäni, eikä siitäkään kerrasta ole kuin vain joitakin kuukausia. Mutta aloitusbändin pesti on aina epäkiitollinen, ja niin oli nytkin. Aikainen ajankohta, liian vähän yleisöä ja siihen suhteutettuna liian iso lava. Sama päti oikeastaan The Blassicsiinkin, joka puolestaan oli lähinnä sellaista musiikkia, jota kuuntelee ihan mielellään kuumana kesäpäivänä nurmikolla istuessaan… ja mielellään kylmä kalja kädessä, mutta siihen minulla ei nyt ollut mahdollisuutta, joten piti tyytyä yhtä raikkaaseen sitruunavissyyn. Basisti oli tosin sen verta kova jätkä, että muutaman kilometrin päässä ollut isäni soitti minulle ja valitti tärykalvot rikki poraavasta matalasta murinasta, jonka epäili olevan basso. Äänentasot olivat kyllä kaupunginpuistossa inhimillisellä tasolla, ja välistä sitä kuuli oman kameransa suljinäänen musiikin pauhun lomasta.

Ämy ei ole Ämy ilman sadetta, mutta sitäpä ei kuulunut tälle(kään) vuodelle. Sen sijaan Kari Peitsamo kyllä tuli ja soitteli biisejä, joita mies ei välttämättä muilla keikoillaan soittele. Siitä en sitten tiedä, miten obskuureja helmiä edustavat Urgent Need to Poo-poo in 1977 (Kakkishan on legendan mukaan perustettukin kännissä Peitsamon keikalla, joten jääkin toistaiseksi epäselväksi, montako uutta bändiä perustettiin tämän iltapäivän aikana ja kuinka moni niistä oikeasti etenee kännipuhetta pitemmälle?) tai keikan aloittanut ”Kaikki miksaajat pitäisi ampua / varsinkin lavamiksaajat” -runoilua sisältänyt rallattelu.

Ihan koko Peitsamon keikkaa en katsonut, pienen keskustavisiitin vuoksi. Saavuin paikalle parahiksi katsomaan Delay Treesiä, joka ei suurempaa ryntäystä lavan edustalle onnistunut masinoimaan. Bändin toistaiseksi ainoasta levystä en kauheasti perustanut, mutta keikalla tuli joitakin levyltä tuttuja biisejä yllättävänkin paljon. ”Kas, tämäkin oli siellä” -henkisiä ”ahaa”-elämyksiä tarjonnut keikka jäi kuitenkin kakkoseksi Poutatorven bilemeiningille. Lavan edustalla oli tuon kokoonpanon aikana ihan eri meininki, ja toki musiikkikin antoi siihen syytä. Luulin shown olevan jo lopussa, kunnes lavalle pölähtivät pingviini ja lähinnä teekannun suojahuppua muistuttava intiaani. Tai trumpetisti ja kiipparistihan siellä sekoilivat ja tarjosivat kansalle viihdettä.

Kaiketi tässä välissä lähti sitten piipaa-auto valot välkkyen kohti kaupunkia. Arvatenkin juomiseen liittyviä ongelmia, eli oli juotu joko liian vähän tai liian paljon. Tässä vaiheessa päivää vesipisteellä piti ravatakin jo alvariinsa. Aurinkolasiensa takaa leveästi hymyilevä Kauko Röyhkä veti akustisena soolotuotantonsa helmiä ja mies säteili kuin alkuillan aurinko: tuotteliaimmat ja musiikillisesti merkittävimmät ajat ovat jo takana, mutta lämpöä riittää silti jaettavaksi eikä väsymisen merkkejä juuri näy. Sitä paitsi omasta mielestäni ”Mieluummin vanha kuin aikuinen” on yksi kovimmista levyistä mitä Suomessa on koskaan tehty. Nurtsillahan se keikka meni fiilistellessä ja ihmisten kanssa paskaa jauhaessa.

Wastedin setti oli kova, vaikkakaan ei peruskovaa kovempi. Hittejäkin tuli ja uudet biisit eivät juurikaan tuosta linjasta poikenneet. Onhan niissä vähän enemmän I Walk the Line -sävyjä, mutta ne sulautuivat osaksi vanhojen biisien virtaa. Tervehenkinen urheilijanuoriso oli tietenkin ihan pähkinöinä Wastedista, mutta jotain kahinaakin siellä toisella puolella lavanedustaa oli ollut. Homma oli käsitykseni mukaan (pidätän oikeuden olla väärässä) äitynyt sen verta tuimaksi että Jampalta paloi hermot; mies lähti biisien välissä lavalta, piipahti aidalla ja palasi hetken päästä takaisin soittimensa varteen. ”Ei punk-keikkaa ilman järjestyshäiriötä”, kuten Ville asian ilmaisi. Ja tietenkin se sininenkin piipaa-auto pöllähti alueen reunalle, mutta keskityin itse mieluummin lavan ja sen edustan tapahtumiin, kun Ville hylkäsi soittokaverinsa ja lähti laulattamaan hurmoshenkistä yleisöään aidalta käsin.

Mutta mitäpä voi tästä lopuksi sanoa? No, omalta osaltani aika leppoisasti, vaikka viihdyin suurimman osan ajasta taka-alalla istuskellen ja pällistellen. Mutta eipä siinä, se oli kyllä erittäin hyvä tapa viettää kesäviikonloppua. Tätä kirjoittaessa on vielä vasta heinäkuu, mutta kalenterissa on ensi vuoden Ämyllekin tilaa.

[flickrfeed photoset=72157627027451513]

Ämyrock, 3.7.2010

Vuosi 2010 oli Ämyrockille lähes historiallinen, tosin ei niinkään esiintyjiensä tai minkäänlaisen juhlavuoden takia. Syytä juhlaan on jo siinä tosiasiassa, että tänä vuonna Ämyssä ei satanut pisaraakaan! P. Pouta ei sittenkään puhunut paskaa, hyvä jos taivaalla näkyi pilveäkään koko aikana. Yhdeksän bändiä sai tänä vuonna esiintyä ja totuttuun tapaan kaikille oli monipuolisesti kaikkea ja tämän näki Ämyrockin yleisörakenteestakin. Ei liene vaikea arvata, mitkä esiintyjät toivat paikalle suomirock-diggareita, mitkä doomstereita ja mitkä lapsiperheitä.

Saapuessani paikalle oli soittamassa Sairion (= hämeenlinnalainen ghetto, jossa on lähinnä vain omakotitaloja, myös allekirjoittanut on siellä lapsuudessaan pyörinyt) uusin lahja maailmalle: Rikoslaki. Tämä myös Öskidööl-lehdessä vaikuttaneista miehistä koostuva kvartetti soitti juurikin sellaista musaa, mitä näiltä hoopoilta pystyi odottamaankin: Häpeilemättä esikuviensa suuntaan kumartelevaa vanhan liiton punk rockia. Parissa biisissä oli oikeasti hittibiisin vikaa, eli kyllä Ramonesilta ja Ypö-Viideltä on jotain opittukin. Mitään oikeasti uutta bändillä ei ollut esittää, mutta Kuka tahtois jotain uutta? Toisena soitti myöskin paikallinen Sway the Way. Monien muidenkin esiintyjien tavoin myös Sway the Way oli minulle ennestään tuntematon. Tunnelmallista indierockia soittanut bändi jäi mieleeni lähinnä univormujensa ansiosta. Kahdella jätkällä neljästä oli vihreät housut ja mustat paidat, kahdella muulla juurikin päinvastoin.

Ämyrock ilman Kari Peitsamoa on kuin sauna ilman kiuasta. Äijä saapuukin Ämyyn (josta on tehnyt biisinkin) yhtä varmasti kuin krapula tukevan humalan jälkeen, mutta siitä huolimatta äijän seikkailut olivat minulta jääneet tähän mennessä kokonaan todistamatta. Peitsamo näytti kitaransa kanssa isolla lavalla melko orvolta, mutta äijän karisma sai lavan ja yleisön edustajien sydämet täyttymään hyvästä, kesäisestä fiiliksestä. Anniskelu-alue näytti Peitsamon keikan aikana yllättävän tyhjältä, mutta toisaalta se täyttyi taas hyvin nopeasti Peitsamon pakattua kitaransa. Yleisö sai mitä halusi, joten myös Kauppaopiston naiset kuultiin. Peitsamon jälkeen alkoi kurnia niin, että katsoin parhaaksi lähteä kaupungille ruokatauolle. Tästä syystä Karibian rytmejä esittänyt Ukkivainaa jäi näkemättä. Palatessani oli helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä Manna bändeineen jo täydessä vauhdissa. Mannaan on liitetty kansainvälisyys-termi, eikä ilmeisesti ihan turhaan. Varsinkin tämän laulu oli harvinaisen ilmeikästä, joka ei kansainvälisessäkään vertailussa kalpene. Mannan letkeä keikutus tuntui potkivan erityisen hyvin nurmella päivää paistattaville lapsiperheille.

Purple Reckoningin Einari Stylman liekeissä

Mannan jälkeen oli vuorossa I Was the Teenage Satan Worshipper. En seurannut keikkaa kovin aktiivisesti, vaan pyörin lähinnä pusikoissa noin puolet koko keikan kestosta. Siellä pusikossa kököttäessäni sain käsityksen mainiosta liveaktista, joka toimii huomattavasti paremmin keikalla kuin olohuoneessa levyltä kuunneltuna. Kyllähän siellä lavan edessä porukka tuntui viihtyvän ja tanssivan. Viihtyisää oli myös paikallisten suurlähettiläiden Purple Reckoningin keikalla. Väkeä oli lavalla kuin kissaeläimiä Vilkkilän tiluksilla ja musiikki mahtipontista, mutta se osattiin esittää ilman, että keikka olisi mennyt missään vaiheessa överiksi. Vokalisti Einari Stylman oli bändin tunnistettavin elementti jo demollakin, mutta myös lavalla. Miljoonan voltin tukka, miljoonan taalan ääni. Stylman paitsi näyttää hyvältä keulakuvalta, niin myös miehen sielukas ja palava ääni riittäisi täyttämään isommatkin stadionit. Purple Reckoningilla on hallussaan jo nyt kunnon lavabändin elkeet, kun lavalta lenteli vuoroin vesipulloja ja kitaristeja.

Radiopuhelimet rakastavat yleisöään

Radiopuhelimet räiskyivät kiimaisesti ja yleisöään rakastellen. Käytännössä tämä tarkoitti pitkän setin toteuttamista, tai ainakin siltä se minusta – joka en siis ole Radiopuhelimia juuri kuunnellut – vaikutti. Setti tuntui menevän liiankin pitkäksi, varsinkin kun jo ennestään tiukat aikataulut venyivät ja paukkuivat. Venyneistä aikatauluista sai sitten illan viimeinen esiintyjä maksamaan kovan hinnan, ja Garden of Wormin setti jäi siten kovin lyhyeksi. Kaikkein kokeilevin materiaali oli jätetty kotiin, ilmeisesti juurikin tiukentuneen aikataulun vuoksi. Puritaaninen, Saint Vitus –vaikutteinen doom metal sopi hämärtyvään iltaan paremmin kuin suoraan auringonpaisteeseen, vaikka ihan oletetusti alkoi väki alueelta hupenemaan. Perinteistä doomia edustaneita kappaleita ei muutenkaan ehditty montaa kuulla, sillä aika alkoi loppua kesken. Keikka ei kestänyt edes puolta tuntia, kun kello alkoi näyttämään jo ties mitä. Harmillinen takaisku, varsinkin kun olin saanut pettyä hieman jo etukäteen, koska ruotsalainen Masshysteri peruutti keikkansa, mutta toisaalta bändin peruuttamisen myötä Rikoslaki sai vapaaksi jääneen paikan Ämyn rosterissa. Tämän vuoden Ämyrock oli itselleni esiintyjälistansa puolesta puhuttelevin vuosikausiin, ja hyvä yleisfiilis saa minut paikalle myös ensi vuonna, satoi tai paistoi.