Avainsana-arkisto: Käpykaarti

Kalifornian aurinko Tampereella – The Adolescents Klubilla

”Ensimmäinen demo on paras.” Niinpä niin. Kalifornialaisen Adolescentsin tapauksessa se paras levy onkin debyyttialbumi, ja muu tuotanto uhkaa jäädä kokonaan sen jalkoihin. Tunnustan toki itsekin kuuluvani siihen kansanosaan joka arvostaa nimenomaan tuota debyyttiä korkealle, mutta joka ei juurikaan välitä bändin muusta tuotannosta. ”Adolescents” on kieppunut soittimessani useampia kertoja kuin on ihmillisesti mahdollista edes laskea, mutta silti bändi on jäänyt näkemättä keikalla. Viime kerralla Adolescents jäi kunniallisesti väliin muiden kiireiden takia, Puntalassa 2008 taas vähemmän kunniakkaasti allekirjoittaneen tutustuessa oluttölkki kädessä Puntalan pusikoihin. Korjasin tilanteen Tampereen Klubilla.

Sunnuntaisen keikan kahdeksi muuksi esiintyjäksi oli saatu Käpykaarti ja Vapaa Maa, jotka ovat molemmat melko usein keikkailemassa Tampereella. Nuorehkoja mutta hyviä keikkabändejä, joiden show’n katselee aina mielellään mutta joissa ei ehkä sen kummemmin ole enää uutuudenviehätystä.

Adolescents on sellainen bändi, jonka sinikantinen debyytti vuodelta 1981 on levy joka pitäisi olla joka punkkarille tuttu. Bändin uusimman levyn olin kuunnellut joitakin kuukausia aiemmin, mutta eipä siitä jäänyt oikein mitään kerrottavaa kenellekään. Enkä tiedä onko tämä keikkakaan sellainen, josta jäisi mahdottomasti legendaarisia tarinoita kerrottavaksi lapsenlapsille. Mitä nyt lavalla tuntui olevan jatkuvasti eräs huippelissa ollut naisihminen, joka ei tajunnut puhua englantia (tai mitään muutakaan ymmärrettävää kieltä). Tästähän Adolescentsin ukkelit, jotka heittelivät muutenkin levottomia välispiikkeejä varsinaiseen soittoaikaan nähden suhteellisen paljon, repivät entistä enemmän huumoria. Bändi näytti tosissaan viihtyvän lavalla, vaikka jäsentenvälinen suunsoitto jäikin lähinnä basisti Steve Soton ja laulaja Tony Cadenan kontolle. Kolmas alkuperäisjäsen Frank Agnew (skitta) pysyi vaiti.

Ahdasta ei kyllä tullut aikuisten puolella, mutta kaikenikäisille sallitulla puolella ei väkeä ollut melkein senkään vertaa. Yhtye on viimeisen viiden vuoden aikana käynyt Suomessa kolmesti ja keikkapäivä oli kaiken lisäksi sunnuntai, joten ei mikään ihmekään jos suurta yleisöryntäystä ei nähty. Kuitenkin ihan suhteellisen hyvässä vedossa bändi sattui olemaan. Biisit lähtivät kivuttomasti, ja pitkin poikin settiä sinkoili debyytiltä tuttuja biisejä. Muutaman tunnistin siltä uudeltakin ”The Fastest Kid Alive” – levyltä, ja sitten oli tulkittuna esimerkiksi punkin klassikkobiisi Sonic Reducer. I Hate Childrenin olisivat voineet vielä soittaa, mutta Amoebat, L.A. Girlit ja Kids of the Black Holet pitivät meikäläisen tyytyväisenä. Tätä kirjoittaessa tosin se debyyttilevy tuntuu edelleen ainoalta välttämättömältä Adolescents-levyltä.

TV’s Not Dead – Toisen Vaihtoehdon tukikiertue Tampereella

Jo 80-luvun lopusta asti alakulttuurisäpinän lippua korkealla pitänyt Toinen Vaihtoehto päätti mobilisoitua tien päälle ja siinä samalla haalia uusia tilaajia ja kartuttaa vähän ylimääräistä kilisevää kassan pohjalle. Itselleni tukikeikalle osallistuminen oli liki kunniakysymys, mutta ongelmat alkoivat kasaantua: Alunperin kaavailin osallistumista Hämeenlinnan keikalle, mutta Porista ei Hämeenlinnaan suhaista keskellä työviikkoa ihan noin vain. Allekirjoittanut harkitsi vakavasti jopa Vaasan säpinöihin osallistumista – onhan Vaasalla oma merkityksensä Toisen Vaihtoehdon historiassa – mutta homma kariutui melkein alkuunsa muiden kiireiden takia. Onneksi saatiin organisoitua päiväreissu Tampereen Vastavirralle, jossa oli vielä sopivasti tuoreen Punk O Cine -dokkarin näytös. Tällä keikalle esiintyjälista koostui Valse Tristestä, Sokeasta Pisteestä, Käpykaarista ja Mielialahäiriöstä, eli suhteellisen tutuista ja turvallisista nimistä. Mukana muilla keikoilla on ollut myös Juggling Jugularsista ja Ydinperhettä.

Kun dokumentti oli katsottu ja hyväksi havaittu, oli aika siirtyä alakertaan bändejä katsomaan. Mielialahäiriön keikkaa en ehtinyt näkemään Puntalassa, kun pojat taisivat soittaa aikatauluni kannalta vähän liian aikaisin. Bändin nimen perusteella odotin jotain hieman melodisempaa punkkia, mutta Mielialahäiriö soitti yllättävänkin hardcorea matskua. Ihan peruspätevää mäiskettähän se oli, vaikkakin vain muutama biisi jäi mieleen. Nekään eivät varsinaisesti ikimuistoisia olleet, mutta meininki ja omistautuminen tyypeillä näkyy olevan kohdillaan. Tyypit kylläkin laittoivat setin lopussa homman leikiksi esimerkiksi vaihtamalla soittimia (ja soittamalla niitä päin helvettiä) ja iskemällä basson kappaleiksi. Ei se ole niin tarkkaa, mutta setti venähti vähän liian pitkäksi.

Käpykaartilta oli tullut juuri uusi seiskatuumainenkin ulos, jollaisen sain itsekin hankittua tämän keikan yhteydessä. Yksikään sen biiseistä ei kylläkään ehtinyt tulla tutuksi etukäteen, mutta hyvin ne upposivat keikan tiimellyksessäkin. Samoilla linjoilla näemmä jatketaan, ellei meininki ole jopa parantunut. Yhtye soitti hyvän ja mukaansatempaavan keikan, jota seurasi alusta loppuun kuin naulittuna. Käpykaartin aikana paikalla tuntui olevan eniten väkeä, ja illan kahta viimeistä bändiä tuntui olevan seuraamassa vähemmän porukkaa kuin kahta ensimmäistä. Käpykaartin keikan jälkeen joku juippi kaupitteli levynmyyntinurkkauksessa todella herkullisia pasteijoita. Mainittakoon nyt vielä, että kaveri osti niitä samantien viisi kappaletta.

Toisenlaista näkemystä tarjosi Sokea Piste. Viimeksi näin bändin Puntalassa, vaikka yhtye on keikkaillut suhteellisen ahkerasti sen jälkeenkin. Sokea Piste on tosin siitä hauska yhtye, ettei se kenellekään ole tuntunut kolahtavan täysillä ihan ensikuulemalla. Itselläni kului bändiin sisään pääsemiseen suhteellisen pitkä aika, ja oikeastaan sekin tapahtui vasta mainitun Puntala-keikan jälkeen. Tähän keikkaan oli helpompi päästä sisälle nyt, kun materiaalikin oli tutumpaa. Itseni tämä nimenomainen veto palkitsikin paremmin kuin edelliset, ollen paras tähän mennessä näkemäni Sokea Piste -keikka. Ja myös koko illan paras.

Mutta mikä muka olisi parempaa viihdettä kuin katsella sunnuntaina selvinpäin Valse Tristen keikkaa? No, ehkä pappatunturilla ajaminen, mutta tämä sunnuntai tosiaan eteni siihen pisteeseen, että Valse Tristen oli aika ottaa lava haltuunsa. Tähän kuului siis järkyttävän huonoja juttuja, Mikon ja Waskyn tuolileikkejä ja kökköä agricorea. Idioottikaksosten sekoilun aikana tapahtui se, mikä ei ollut ihan odotettavissa muttei täysin lyönyt ällikälläkään: koko illan Toisen Vaihtoehdon kunniaa ylväästi puolustanut taustalakana romahti. On varmasti kohtalon oikku, että tämä insidentti sattui juuri nimenomaan Valse Tristen keikan aikana, joilla muutenkin sattuu ja tapahtuu. Ei aina voi sujua niin kuin Strömössä, Kauhajoella tai missään muuallakaan Pohjanmaalla. Mutta jos musiikillisiakin koukeroita pitäisi jotenkin kommentoida, niin perushyvä VT-keikka oli kyseessä; ei sellainen, minkä joutuisi lainkaan häpeämään joidenkin bändin aiempien vetojen kanssa, mutta ei sellainen joka nousisi erityisen korkeallekaan. Takuukorjaus kutkuttaa aina.

Bändien lopettaessa oli hyvä, jos kello oli vielä edes kahdeksaa. Enpä muista koskaan lähteneeni noin aikaisin miltään keikalta pois, mikä oli tässäkin tapauksessa hyvä juttu, seuraavana aamuna kun luimisteli nurkan takana arkinen työpäivä. Kannatti lähteä, vaikka paluumatka olikin enemmän tai vähemmän perseestä lumimyrskyn tullessa vastaan ja iskiessä kuskintaitoni koetukselle. Pitänee muuten kohtapuoliin uusia Toikkarin tilaus.

[flickrfeed photoset=72157628393227799]

Töminä 2011

Töminä! Itselläni oli henkilökohtainen Ilosaarikokemus alkanut jo tätäkin aiemmin, edellisenä iltana kun tuli piipahdettua Kerubissa, alkuperäisessä Ilosaaressa sekä Wanhassa Jokelassa kuuntelemassa The B and the Bandin yllärikeikkaa (Jaakko & Jayn kaltainen akustista ja räyhäävää, punk-henkistä musiikkia soittava trio, mutta parempi) sekä virvokkeita nauttimassa. Tokihan Tuusniemen Petonipunkkikin olisi kiinnostanut, mutta enpä itse voi noille päällekkäisyyksille mitään. Koska viikonloppu tulisi kulumaan Joensuussa, oli omalla kohdallani itsestään selvää että Töminästä alettaisiin nyt rakentamaan perinnettä. Kovaakin kovempi esiintyjäkaarti varmisti sen, ettei Sulo-klubille ollut minulla mitään jakoa.

Toisin kuin viime vuonna (jolloin VR:n mokailujen takia missasin Civil Abusen kokonaan ja näin Death With a Daggerilta jopa yhden biisin) olin saapunut Joensuuhun jo edellisenä iltana, joten ei tarvinnut enää sen enempää kikkailla käytännön muodollisuuksien kanssa. Ensimmäisenä soitti orkesteri nimeltään Mastodontti. Jotenkin olin elänyt siinä käsityksessä, että bändi olisi soittanut enemmänkin 77-henkistä punk rockia, mutta aika helposti olen sitten näköjään harhaan johdatettavissa. Sitten muistin olevani yksi niistä harvoista onnekkaista, jotka saivat Street Rovers’ Union -splitin sijasta levyllisen SA-INTia, joten yhteinen taipaleeni Mastodonin kanssa on lähtenyt liikkeelle väärällä jalalla. Pitäisi varmaan tehdä jotain sen splitin suhteen.

Ills on sellainen bändi, josta hardcoren ystävät tuntuvat olleen tohkeissaan mutta joka itseltäni on mennyt kokonaan ohi. Ei tänä päivänä ihan kaikkea kiinnostavaa voi mitenkään saada heti käsiinsä. No, tutun näköisiä naamoja siellä lavalla oli ja bändin musiikki nyt ei kauheasti eronnut ukkojen muiden bändien (Lighthouse Project, Cold Inside) vastaavasta. En sano muuta kuin että Ills oli nyt ihan jees, mutta muodostan varsinaisen mielipiteeni bändistä vasta lisäkuuntelujen jälkeen. Yleislakko puolestaan soitti ihan perusvarman keikan, joka ei tarjonnut suuremmin yllätyksiä muttei kyllä pettymyksiäkään. Tämä oli kolmas kerta, kun ylipäätään näin bändin lauteilla mutta ensimmäinen uuden levyn julkaisemisen jälkeen. Ihan yhtä kova Yleislakko ei kyllä ollut kuin odotin sen olevan, mutta ehkäpä odotukset olivat taas korkealla? Hyvähän tämäkin keikka oli, mutta kiire tuntui hieman vaivaavan.

Ydinperhe nyt oli Ydinperhe. Bändi soittaa erityisen vihaisia keikkoja, ja arvaan myös laulajaa ärsyttäneen Sue-lavan ylimitoitettu koko ja etäisyys yleisöstä. Ydinperhe sopii paremmin pienien kusiluolien nurkkiin kuin festivaalilavoille, se nyt on selvä. Hemmo lähti siis lavalta lätkimään ja tekemään parempaa tuttavuutta joensuulaisyleisön kanssa, mutta järjestyksenvalvojat eivät taas olleet siitä erityisen mielissään. Sanoisin, että siinä oli aitoa kaaosta ja täydellistä järjestyssäännöistä piittaamattomuutta. Koko keikkaa en valitettavasti pystynyt nyt tällä kertaa katsomaan muun säätämisen (eli Yleislakon haastattelemisen) takia. Saavuin kuitenkin parahiksi näkemään Cigarette Crossfiren, joka taas oli niitä bändejä, joiden näkemistä olen odottanut hetken aikaa. Bändi on soittanut enimmäkseen pääkaupunkiseudulla ja ne loput mahdolliset keikat olen sitten sivuuttanut milloin ties mistäkin syystä. Se vuodenvaihteessa ilmaantunut seiskatuumainenkin on parantunut ajan saatossa. Olihan se nyt hyvä, vaikka tuttuja biisejä olivat vain ne kolme jo julkaistua kappaletta.

En nyt suoranaisesti sano että Käpykaarti oli omalla kohdallani illan odotetuin nimi, mutta se kuulosti jälleen hyvältä. En sano että punkin pitäisi olla poliittisia palopuheita pursuavaa paatosta, mutta kyllä jotain olennaista menetetään jos minkäänlaista kantaa ei uskalleta ottaa. Käpykaarti uskaltaa ja se onkin erittäin punk. Pisteet Käpykaartin jermuille, varsinkin Satrulle. Mies sai välispiikeillään varmasti monen sunnuntaipunkkarin höristelemään korviaan. Ehkä jopa koki jonkinlaisen valaistumisenkin tuona iltana, mutta tiedä häntä. Mutta yhtyeen LP on kova, joten käykääpä ostamassa. Tosin saksofonia toivoisin kuulevani vaan enemmän, oli kyseessä sitten keikat tai levytykset.

End Begins sai kunnian olla illan ainoa ns. hupparicorebändi ja illan ensimmäinen lahtelaisbändi, vaikkei yhdelläkään bändin jäsenellä hupparia ollut (ainakaan lavalla) eikä se nyt muutenkaan niin kauheasti Illsistä eronnut. Bändin soitto sujui ihan mukavasti, mutta ehkäpä se Metalliauringon veto oli kovempi välittömämmän vuorovaikutuksen vuoksi. Yksi biisihän oli kaiketi Celtic Frost -cover, mutta en itse ainakaan tunnistanut sitä. Joko bändi sai biisistään omannäköisensä tai sitten soitti sen niin huonosti, en tiedä. Sen toisen lahtelaisbändin Part Time Killerin olen puolestaan nähnyt ilmeisesti liiankin monta kertaa lyhyen ajan sisällä, kun keikan täydellinen missaaminen ei tuntunut missään. Olisin sen silti ehkä voinut katsoa, ellen olisi ollut kiireinen End Begins -nimisen veljessarjan kanssa puutaheinää höpöttäessä. Frankie the Damagen sentään pääsin katsomaan, ja pitää kyllä sanoa että bändi toimi paremmin kuin levyllä. ”Payback Time” on muuten ihan mainio levy, se mainittakoon. Typön perseestä en ehtinyt saada kunnollista kuvaa, kun mies kankkujaan esitteli haltioituneelle yleisölle.

Kieltolain piti esiintyä jo viime vuonna, mutta jostain syystä se keikka jäi soittamatta ja korvaajaksi taidettiin saada Selfish. Missään muuallakaan en ollut bändiä nähnyt, joten tätä vetoa oli odotettu. Hyvä ja intensiivinenhän se olikin, mutta myös tolkuttoman lyhyt. Kestikö se nyt sitten vartin? Väkevä päätös Töminälle siitä huolimatta, tai siitä johtuen. En kovin montaa kertaa poistunut tapahtuma-alueelta, joten siinä illan aikana kadulle oli syntynyt helvetin esikartano festarihassuttelijoineen ja satunnaisine teinijuoppoineen. Kunhan siitä esteradasta selvisi, oli hyvä päästä juomaan viiniä mukavan illan päätteeksi ja valmistautumaan varsinaiseen Ilosaareen. Tosin itseäni kiinnosti Töminä pääfestaria enemmän  jo lähtökohtaisesti, ja niinhän siinä kävi että Töminä asetti sellaiset puitteet että siitä olisi hyvänkin rokkifestarin pistää paremmaksi.

[flickrfeed photoset=72157627154420153]

Puntala-rock 2010, lauantai

Armottomia bileitä seuraa yleensä hidas käynnistyminen. Ruususenuneni keskeytyi ainakin kolmesti: ensimmäisen kerran kyseessä oli bajamajaa tyhjentänyt loka-auto, toisella kerralla festarialuetta kohti kulkeva ambulanssi ja kolmannella sama ambulanssi paluumatkalla. Autossa vietetyn liskojen yön jäljiltä ei sitten herättykään kovin nopeasti, mutta onneksi sille ei ollut edes tarvetta. Siinä auton lähellä olleessa bajamajassa en kokenut pakottavaa tarvetta käydä, koska siellä kirjaimellisesti näki paskan valuvan seiniltä. Nämä osoittautuivat kuitenkin päivän pienimmiksi ongelmiksi. Sähköjen kanssa oli ongelmia, jonka takia ohjelma myöhästeli pahemman kerran. Molemminpuolinen Varma Tuho –ryhmän keikka päätettiin siirtää myöhemmäksi, jonka ansiosta muut bändit pääsivät aloittamaan suhtkoht ajoissa. Päivän aloitti siis päälavalla mesonnut Outsiders, jonka soittama punk rock oli kieltämättä railakasta, vaikkei järin omaperäistä ollutkaan. Trigger-Happyn ja venäläisen The Riot Rangin kohdalla oli hieman sama ongelma: muodollisesti pätevää, mutta ei jaksanut sillä hetkellä sytyttää.

Itselleni päivän ensimmäinen kohokohta olikin Delta Force 2, joka taas ja jälleen kerran todisti sopivansa myös ”isolle” lavalle pikkuklubien lisäksi. Oli siinäkin taas hevispektaakkelia kerrakseen, vaikka lavalla ei syötykään sipsejä eikä siellä näkynyt Chuck Norristakaan. Chuck Norrisiksi pukeutunut avustaja voisi olla hyvä lisä bändin jo valmiiksi raikkaaseen lavameininkiin? Tämä vale-Norris tekisi tietenkin ninjapotkuja samalla, kun juo toisella kädellä viinaa ja syö toisella sipsejä. Nykymuotissaankin Delta Force 2 on sellainen bändi livenä, jonka keikalla ei kenelläkään pitäisi olla ikävää.

Vekkulisti nimetty Neuroosiliitto kiinnosti alun perin lähinnä vain nimensä vuoksi, mutta Punk Lurexin mieleen tuovaa musiikkia en sillä hetkellä ehtinyt jäädä sen enempiä kuuntelemaan. Jouduin kuitenkin tulemaan pää kolmantena jalkana Yleislakon aloittaessa. Tämän orkesterin yksinkertaisen tehokkaat biisit toimivat jo hyvin kotisoitossakin, mutta livenä ne kolisivat myös. Pogotakin teki oikein kovasti mieli, varsinkin kun bändi sai lavalle seuraa kolmesta pogoavasta tytöstäkin. Reipasta meininkiä, vaikka välillä muistettiin suoraan haistatellakin tietyille henkilöille.

Tähän väliin pikkulavalle kiinnitetty Büfo olikin sitten jo toisesta maailmasta. Büfon grindiltä löyhkäävä kiukuttelu jäi sitten vain hetkelliseksi, sillä hyvin nopeasti Büfon hiljentymisen jälkeen kajahteli ilmoille yksinkertainen ja lallatteleva ramopunk. Luonteri Surf oli siis vuorossa, ja ainakin tätä keikkaa katselin mieluummin kuin Poikien vastaavaa. Tämä bändi taisi olla ainakin tämän Puntalan ainoa bändi, jolla oli lavalla myös urut? Eipä niitä tosin käytetty kuin vain joissakin biiseissä, mutta minun mielestäni ne jotkin urkusävytteiset biisit olivat nimenomaan niitä helmiä. Myös lopun moottorisahasekoilu nostatti hymyn huulille. Molemminpuolinen Varma Tuho sai sitten vihdoin ja viimein soittaa tässä välissä. Enpä tiedä, oliko kyseessä jokakeikkainen rituaali vai pelkkää hermostuneisuutta, mutta muistan itse keikasta jälkeenpäin vain sen, että välispiikkejä tuli paljon. Niitä tuntui tulleen aivan liikaa, varsinkin kun esitettävät biisitkin olivat melko lyhyitä purkauksia.

Sitten oli Social Chaosin vuoro. Koska olin bändin mättämiset jo kertaalleen todistanut, päätin lähteä kalppimaan. Ulkopuolella tosin ihmettelin yllättävän hiljaista äänenvoimakkuutta, jonka syy paljastui palatessani alueelle: sähköt olivat taas poikki, tällä kertaa sähkökaappi oli ilmeisesti hieman kärähtänyt. Social Chaosin jannut istuskelivat lavan reunalla ja odottivat sähköjen mahdollista palaamista, jotka olivat koko alueelta poikki noin tunnin. Tässä vaiheessa alkoi näyttämään siltä, että kaikki menee päin persettä, eivätkä peruutuksetkaan olleet poissuljettuja. Sähköt kuitenkin saatiin takaisin, tosin ensin vain pikkulavalle, jonka johdosta ohjelma viivästyi ja kaikki bändit joutuivat hieman lyhentämään settejään. Ensimmäinen tauon jälkeinen bändi oli pikkulavalla soittanut Käpykaarti. Olin etukäteen autuaan tietämätön siitä, että Käpykaartin vokaaleista vastasi Satru, tuo punkin Hiski Salomaa. Hetken aikaa olin varma, että Satru olisi hylännyt tavaramerkikseen muodostuneen saksofoninsa, mutta onneksi olin väärässä! Bändi ei ole käsittääkseni ollut kasassa vielä kovin pitkään, mutta tekijämiehiähän siellä soitti, niin keikan laadukkuus oli jo siltä osin taattu. Hetken päästä samalle lavalle kapusivat  Yhteiskunnan Ystävät?, joiden piti alun perin soittaa päälavalla. Sähköt katkesivat siltikin ainakin kahdesti bändin setin aikana, mutta ystäväthän eivät siitä lannistuneet, vaan jatkoivat soittamistaan. ”Turha edes yrittää”?

Ydinperhe oli minulle sekin uusi tuttavuus. Bändi oli tuttu lähinnä vain taannoisesta haastattelustaan Toisessa Vaihtoehdossa, ja koska MySpace-biisitkin olivat kuulematta niin odotin vähän toisenlaista räimettä. Odotin perinteistä punkkia, mutta sain hardcorea. Lähes kaikkien musikanttien lavaolemus oli hieman eleetöntä, mutta vokalisti riehui senkin edestä lavan edustalla kivien, juurien ja sammuvien crustien keskellä. Pätevää ja energistä paskaa, olisin seiskankin ostanut, ellei lompakkoni olisi kärsinyt akuutista käteispulasta. Ydinperheen jälkeen Social Chaos palasi soittamaan päälavalle (jolla saatiin vasta tässä vaiheessa sähköt taas toimimaan) keikkansa soittamatta jääneen puoliskon. Vaikka en bändin mätöstä hirveästi perustanut, on ehdottomasti nostettava näille brasseille hattua! Sur-rur taas toimi sitäkin paremmin, sellaista käppäpunkkia kuuntelee aina mielellään pimenevässä illassa!

Loppuillan ulkomaansuuruudet eivät olleet minulle ennestään tuttuja, eli pelkästään niiden takia en olisi Puntalaan tullut. Nailbiter oli muodollisesti pätevää, mutta jätti kuitenkin hieman kylmäksi. Itselleni illan pääesiintyjä olikin Tuhkaus. Tämän melko uuden bändin tuuttaus kuulosti liveoloissa paremmalta kuin kotikuuntelussa. Kovin montaa keikkaa Tuhkaus ei ollut vielä Puntalaa ennen soittanut, taisivat soittaa Hässäkkäpäivillä ensimmäisen keikkansa. Lammaksen edustajia ei ilmeisesti ollut sitä ensimmäistä keikkaa katsomassa, mutta tämä toinen keikka katsottiin mielenkiinnolla. Hyvinhän se tuntui luistavan, varsinkin vokalistinsa Veikki ”Peruna” Janhonen on oksentavaa kissaa muistuttavan äänensä kanssa vailla vertaa! Liian läskejä skeidaamaan! The Restartsin ukot olivat vihaisennäköisiä ja musiikkinsa ihan kuunneltavaa, mutta tässä vaiheessa jouduin kuitenkin lähtemään alueelta, joten jäi siis puolalaisveteraani Dezerter näkemättä. Harmin paikka, mutta toisaalta bändi ei ollut minulle kovinkaan tuttu.

Suurin kiitos menee kuitenkin järjestäjille, jotka lukuisista vastoinkäymisistä huolimatta pitivät homman kasassa. Sehän nyt tietenkin on selvää, että ilman järkkäreitä koko tapahtuma ei olisi edes mahdollinen, mutta Puntalan kohdalla pitää antaa erityisen suuret kiitokset. Vapaaehtoisena toimiminen on varmasti epäkiitollista hommaa, varsinkin Puntalassa missä sammuneisiin kompastelua sai oikeasti varoa. Vaikka soittoajat viivästyivät ja lyhenivät, ei yksikään bändi jättänyt soittamatta. Kiitti taas, ja kiitos punaisesta matosta!