Avainsana-arkisto: Kanto Arboretum

Helmikuu 2013

Kuukauden demo

[listitems style=article align=left item=15375]

Erityismaininnat

[listitems style=article align=left item=15238]
[listitems style=article align=right item=15165]
[listitems style=article align=left item=15350]

Muut

[listitems style=article align=right item=15236]
[listitems style=article align=left item=15182]
[listitems style=article align=right item=15369]
[listitems style=article align=left item=15373]
[listitems style=article align=right item=15234]
[listitems style=article align=left item=15371]
[listitems style=article align=right item=15163]
[listitems style=article align=left item=15353]

Kanto Arboretum – Kevyt on murhe kantaa

Black metallin syvimmästä olemuksesta on ollut kiistelyä suurin piirtein yhtä kauan kuin koko genre on ollut olemassa. Sitenpä useat musiikillisilta ominaisuuksiltaan black metalliksi nimitetyt yhtyeet ovat joko omasta tai skenen päättäjien toimesta sanoutuneet irti black metallista, mikäli sanoma ei täytä tiettyjä kriteereitä. Pääkaupunkiseudulle majoittunut Kanto Arboretum nimeää black metallin lähinnä vaikutteeksi, mutta on nimittänyt tyylinsä ekometalliksi. Mutta oli Kanto Arboretum sitten lintu tai kala, tulee se suoraan puskista 50-minuuttisen debyyttijulkaisunsa kanssa.

Käytännössä ”Kevyt on murhe kantaa” sisältää black metal -pohjaista, minimalistista ja riisuttua metallia ja korpiemme kuiskintaa. Suomessa on ollut vahvoja perinteitä tämänkaltaisen metallin kanssa, ja Kanto Arboretum asettuukin luontevasti osaksi tuota jatkumoa. Ainakin, jos katsotaan puhtaasti musiikillisia ansioita. Sielultaan Kanto Arboretum on hyvinkin ekoa, mutta muodoltaan keskitempoista, pakanallista black metallia. Vanha Wyrd tulee hyvin vahvasti mieleen noin referenssinä, ja soundit ovat mallia Burzum. Vielä melko runollista sellaista, kun lyyristä puolta tarkastellaan, mutta myös kantaaottavaa. Kanto Arboretumin sanoma kumpuaa murheesta, tuosta ehtymättömästä luonnonvarasta josta saa aina veisteltyä runollisia sanoituksia. Murheelle nimetään kyllä syykin; nykyihmisen välinpitämättömyys luontoa kohtaan. Pentti Linkola olisi ylpeä.

Pekka Korkeenkin on syytä olla ylpeä saavutuksestaan, onhan ”Kevyt on murhe kantaa” debyyttinä hyvinkin vakuuttava. Omaa soundia ei ehkä juurikaan ole, mutta ”Kevyt on murhe kantaa” pysyy silti kiinnostavana eikä pääse pitkän ja itseäänkin toistavan kestonsa aikana pahemmin väsyttämään. Black metal -ekoisteille.