Avainsana-arkisto: Kalasatama

Sonisphere Helsinki 2012

Viime vuoden lipunmyyntitavoitteista jäämisestä huolimatta Sonisphere järjestettiin vieläkin Helsingissä. Tällä kertaa mukana oli varma kaiken kansan yleisömagneetti Metallica, ja kas kummaa, tällä kertaa mainstream-metallin fanit vaelsivatkin sankoin joukoin Kalasataman sepeliaavikolle.

Harmi vaan että logistisesti oivasti sijaitseva Kalasatama ei mitenkään majoita 47 000 ihmistä mukavasti. Karmivia bissejonoja katsoessa kävi mielessä onkohan Live Nation tehnyt diilin Päivi Räsäsen kanssa kansalaisten raittiuden edistämiskampanjassa, koska puolen tunnin jonotus myyntipisteeseen vähensi ainakin allekirjoittaneen juomahaluja kovin tehokkaasti. Mikä oli onni onnettomuudessa, koska vessajonot olivat samaa luokkaa. Illan pidetessä vessoihin jonottaminen oli vielä kuuleman mukaan vaatinut rautaista sietokykyä ihmisruumiin eritteisiin. Kiitos siis järjestäjille baaritiskien vähyydestä!

Hyvistä kulkuyhteyksistä huolimatta ehdin mestoille vasta ruotsalaisen Hardcore Superstarin jo lopetellessa aktiaan. Viimeisiä biisejä tuli kuultua tarpeeksi, jotta vaihtoaika meni ihmetellessä kuinka miljoonaan kertaan heidän juttunsa on jo tehty. Jos joku bändi vielä jostain kivenkolosta löytyy jolla oikeasti on jotain annettavaa tyylisuunnalleen niin tulokas voidaan kyllä heittämällä julistaa maailman kahdeksanneksi ihmeeksi. Tokihan Hardcore Superstarin glam/sleazelle aina tilausta löytyy, mutta nähdäkseni ihan muualla kuin isoilla festarilavoilla.

Vaikeasti genretettävät fransmannit Gojira oli paperilla yksi mielenkiintoisimmista illan esiintyjistä. Tällä kertaa ennakko-odotukset eivät pettäneet, ja ranskalaisten iloista mättöä oli ihan kiva kuunnella. Niin kiva että jos kaupallisuuden jumalat eivät sanelisi soittojärjestyksiä, Gojira olisi ansainnut paikkansa lavalla paljon myöhemmässä vaiheessa iltaa.

Esiintyjälistan toinen ruotsalaisbändi Ghost oli ensimmäisen pitkäsoittonsa ”Opus Eponymous” ilmestyttyä syksyllä 2010 yksi metallimaailman hypetetyimmistä tulokkaista herran aikoihin teatraalisella semi-doomahtavalla kirkkomusiikillaan. Lavapreesensiin kuuluvat KKK:n ja paavin välimaastoon osuvat kaavut, ja jäsenien henkilöllisyydet on yritetty pitää tiukasti salassa. Salaperäisyyden syynä ei ole ihan pelkkä salaperäisyys itseisarvona, vaan jos huhut pää-Ghostin Papa Emerituksen henkilöllisyydestä pitävät paikkansa niin ihan koko herran menneisyys ei ainakaan eksponentiaalisesti saatanallista imagoaan vahvista. Keikka oli kuitenkin oikein mukava, päivän parhaimmistoa, vaikka Ghostin musiikkia sinänsä en kovasta yrittämisestä huolimatta ole sisäistänyt vieläkään. Jotenkin tämä Papa Emerituksen ja Nameless Ghoulien naamioleikki vaan visuaalisestikin kiehtoo numerojen perusteella aikuiseksi laskettavaa ihmistä, ja jos mukaan olisi saatu kunnon valot ja punaisena huutavat savukoneet niin elämys olisi ollut taattu.

Päivän ainoa kotimainen edustaja Amorphis veti rautaisella rutiinilla keikkansa läpi. Sen tuhannen kerran orkesterin nähneenä ei voinut Sonispheren keikan aikana olla miettimättä kuinka iso ero on festari-Amorphiksella ja klubikeikka-Amorphiksella. Ensimmäinen vetää settinsä läpi jäätävän ammattimaisesti, mutta jälkimmäisestä paistaa läpi aito soittamisen ilo (ja ainakin minun korvaani hivelee vanhojen helmien prosentuaalisesti suurempi osuus biisilistassa!). Toki jokainen livekeikka on subjektiivinen kokemus, ja klubiatmosfääri tarjoiluineen varmasti tekee yleisöstä vastaanottavaisemman ja ympyrä on valmis blaablaa mutta minä nautin Amorphikseni mieluiten pienemmissä piireissä. Päivän kilpailijat olivat kuitenkin sen verran tylsiä akteja, että meidän omat Amot voi ehdottomasti lukea päivän kohokohtiin!

Ameriikan ihmemaan ensimmäisenä soittaneet nestorit Machine Head yllätti positiivisesti energisyydellään, muuten kyllä menee aika samaan ”lopettakaa jo”-kastiin pääesiintyjän kanssa. Energisyyskin oli valitettavasti kulminoitavissa yhteen ainoaan henkilöön, alkuperäisjäsen basisti Adam Duceen. Ilman herran heilumista olisi musiikillisen annin tylsyys lyönyt vielä selvemmin kasvoille, mutta nyt Machine Headin katsoi mieluummin kuin turpaansa otti.

Hieman kauhistutti ajatella kuinka pelottavan suuri osa Sonispheren yleisöstä ei ollut edes syntynyt silloin kun minä edellisen kerran vaivauduin pääesiintyjän Metallican keikalle. Kauhistus vaihtui säälin tunteeseen kun tajusin, että pilttiraukat eivät päässeet näkemään bändiä silloin kun se vielä kannatti nähdä livenä. Ainakin tällaisen kyynisemman kuluttajan rakkautta ei osteta takaisin ”emme tienaa tarpeeksi royalteilla” -itkulla. Mitäs jos kelkka käännettäisiin 180 astetta ja unohdettaisiin nämä rahankeruu-teemarundit ja tehtäisiin oikeasti jotain hyvää musiikkia? Niinkuin silloin 30 vuotta sitten? Anteeksi vain, mutta nostalgia oli kaukaisimpia fiiliksistäni Metallican aikana, vaikka illan aihe Musta levy viimeisin ostokseni kyseisen bändin tuotannosta onkin. Myötähäpeä on huomattavasti kuvaavampi tunne, ja mistään en koe jääneeni paitsi kun The Unforgivenin soidessa olin jo kaukana matkalla horisonttiin.

Jos nykypäivän Metallican ansioksi jotain on laskettava, olkoon se se että bändi vieläkin toiminee porttiteorian ensimmäisenä porttina metallimusiikkiin perehtyville teineille ja mikä ettei hieman varttuneimmallekin metallineitsyille. Sen jälkeen jääkin kaveripiirin, kotikasvatuksen ja muiden porttiteorian muuttujien haltuun, löytääkö Metallican kautta tiensä metallin monimuotoiseen maailmaan, jossa yksilöllisiä laatuaktejakin on olemassa valtaisin määrin. Ne vaan harvemmin päätyvät soittamaan Sonispheren kaltaiseen massatapahtumaan.

[flickrfeed photoset=72157630195434116]

Green Day ja kappale kauneinta Suomea

Billie Joe Armstrongin kehut kauniista Helsingistä tuntuivat melko ironisilta, kun muisteli hetkeä aiemmin tehtyä patikkaretkeä Kalasataman metroaseman liepeiltä tapahtumapaikalle Kyläsaareen; 90-lukulaisia teollisuuskiinteistöjä, leveitä ajoväyliä, asfalttia, hehtaarikaupalla joutomaata, Sataman pihalla mätäneviä kerjäläisten autonromuja… No showmies on showmies, vaikka kaatopaikalla soittais.

Koska saavuin keikalle kunnon keskiluokkalaisen tavoin omalla autolla, ehtiessäni festarialueen kuuloetäisyydelle The Hives aloiteli encoreaan. No onhan tuo jo niin nähty, ehkä, joskus… Seuraavana hiljalleen tapahtuma-alueelle valuvaa yleisöä lämmitteli Joan Jett & The Blackhearts, jonka repertuaariin kuuluu yleisestä harhaluulosta huolimatta muitakin hittejä kuin I Love Rock ’n’ Roll, joista Bad Reputation polkaisi keikan mukavasti käyntiin. Vähän reippaamman biisin jälkeen jäätiinkin sitten jumittamaan unettavaan renkutukseen, ja loppujen lopuksi keikka osoittautui suhteellisen puuduttavaksi. Tiedä sitten oliko jotain tekoa sillä, että jouduin koko setin ajan notkumaan portin ulkopuolella pressilippua odotellessa.

Puolentoista tunnin kärvistelyn jälkeen päästiin sitten itse alueelle, joka ainakin tässä vaiheessa tuntui yliampuvan suurelta, sillä kojujen ja yleisömassan väliin jäi melkoinen kaistale tyhjää. Tiedä sitten oliko alueen koko mitoitettu budjetoidun yleisömäärän mukaan, jos oli, tavoitteesta jäätiin roimasti.

Teinien suureksi iloksi puoli ysin maissa lavalle saapui toikkaroimaan humalainen roudari jänisasu päällään, ilmeisesti jonkinlaista tunnelmannostattajan roolia yrittäen. Kukkahattutädit varmasti repivät pelihousujansa, kun lavan edustalle pakkautuneille lapsosille näytettiin huonoa esimerkkiä. Oliko sitten epätoivoinen yritys pitää yllä jonkinlaista kapinaa, vai muuten vain helvetin tylsä juttu, pian jänö saatiin pois lavalta, ja illan pääpellet lauteille.

Kuusihenkiseksi livekokoonpanoksi kasvanut Maailman Suurin Punk-Yhtye pisti maan tärisemään Song Of The Century -intron jälkeen veivatulla uuden lätyn avauskaksikolla 21st Century Breakdown/Know Your Enemy. Hetken jo kuvittelin tasapainoelimissäni olevan jotain hämärää, kunnes tajusin huteralta tuntuvan maaperän johtuvan paikoillaan pomppivasta yleisömassasta. Kahta uusinta lättyjä käytiinkin sitten läpi yhteensä 9 kipaleen verran, mutta tunnin jälkeen naftaliinista kaivettu legendaarinen turkoosi Telecasteri antoi odottaa vanhempaa materiaalia. Hitchin’ A Riden jälkeen kuultiinkin Welcome To Paradise ja When I Come Around, jotka toivat aivan uutta puhtia tylsäksi käyneeseen show’hun. Parempaa oli kuitenki vielä luvassa, kun heti kohta perään kuultiin Dookie-materiaalia kolmen kipaleen verran lisää, kirkkaimpana hetkenä tietenkin Basket Case, jota olen kyllä odottanut – joskin viime vuosina vähän hiipuneella innolla – todistavani livenä jo pienen ihmisiän, itse kun en bändin edelliselle Helsingin visiitille 15 vuotta sitten uskaltanut lähteä.

Basket Casen jälkeen oikeastaan kaikki olellinen oli nähty, vaan eipä ollut konsertti vielä lähelläkään loppua. Loppua kohden hauskuutus ja show-meininki ottivat yhä enemmän vallan. Parhaimmillaan se oli King For A Dayn tarjoamia yllättäviä käänteitä (jotka pitivät sisällään mukaelman Shout-kappaleesta, Billie Joen rummuissa Tre Coolin hoitaessa laulua yms), pahimmillaan taas unettavaa yleisön huudatusta. Itselle olisi kyllä vähempikin hilluminen riittänyt, mutta toki on ymmärrettävää, että 59 eurolla pitää saada kaupan päälle vähän sirkushuvejakin. Ilotulitteet, 35 euron hintaisen bändipaidat ja eturivin muutamaa tuhatta innokasta teiniä lukuunottamatta keski-iältään lähempänä neljää- kuin kahtakymmentä ollut virkamiesyleisö ei ainakaan nostanut muovista tunnelmaa.

2,5 tuntiin mahtui ehkä vähän turhia biisejä ja aivan liikaa välihimmailuja yleisön huudatuksineen, mutta täytyy myöntää, että bändi osasi hommansa, ja show oli pääosin suhteellisen viihdyttävä. Keski-ikäistä ja keskiluokkaistahan (yleisöstä bongattu mm. Pekka Pouta ja SPL:n turvallisuuspäällikkö Julle Karjalainen) Green Day tätä nykyä on, ja vaikkei keikasta sen enempää jäisi mieleen kuin Radio Novan iltapäivästä, niin ainakin Dookie lähti muutamalle uusintakierroksele useiden vuosien tauon jälkeen.