Avainsana-arkisto: Kaihoro

Demonic Death Judge – The Descent

Neljä parrakasta miestä murjomassa pörisevää sludgedoomia; kotimaisen Demonic Death Judgen konseptia voinee hyvällä syyllä pitää kaikkea muuta kuin omaperäisenä. Voisi jopa sanoa, että tällä hetkellä sludge-etuliite on lähes tulkoon muodikas. Tarjontaa riittää ja kilpailu on kovaa. Se ei kuitenkaan hetkauta muun muassa Kaihoro ja Total Devastation yhteyksistä tuttuja DDJ-herroja; Karhulan lahja sludgen ystäville murjoo ilmoille ensimmäisen täyspitkänsä kilpailua kaihtamatta.

”The Descent” nimeä kantava kiekko onkin varsin mukiinmenevää jurnutusta; etenkin levyn soundimaailma on loistava. Myös useimmiten toistoon perustuvat riffit ovat pääsääntöisesti varsin toimivia. Se mikä levyllä kuitenkin tökkii on vokalointi; kireähkö rääkynä ei vaan vastaa mielikuvaani siitä kuinka tällainen jylhän pörisevä äänivalli tulisi kruunata. Paikoin ”The Descent” toimiikin parhaiten jumittaessaan vailla vokaaleja. Esimerkiksi pitkä ja polveileva nimibiisi tarjoilee upeita instrumentaalisia riffittely- ja jumitusosia menettämättä kertaakaan kiinnostavuuttaan. Ja biisi on kuitenkin kestoltaan hulppeat 14+ minuuttia.

Rennompiin ja hennompiin meininkeihin heittäytyessään (mm. Stick That In Your Pipe and Smoke It) DDJ kuitenkin menettää maanisen otteensa, tymäkän soundinsa ja mielenkiinto yksinkertaisesti herpaantuu. Ilmeisesti ko. kappale vaatisi kirjaimellisesti vähintään sen piipullisen oikean kuuntelufiiliksen saavuttamiseksi. Kokonaisuutena ”The Descent” on kuitenkin plussan puolella ja ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen kaikille pörinädoomin ja sludgestonerin ystäville.

Stonegard Nosturissa

Pikku vauhdit jo edellisenä iltana haettuamme lähdimme valokuvaaja S-P Aallon kanssa Ravintola Aspendoksen kautta suuntaamaan kohti Helsinkiä. Matka sujui leppoisasti ja ennen kuin huomasimmekaan, olimme jo pääkaupungin hulinassa. Lähestulkoon laakista osasimme myös Nosturiin paikan päälle, mikä on tällaisilta maalaisjunteilta keskimääräistä parempi suoritus. Nosturiin saavuttuamme oli miltei välittömästi aika alkaa jututtamaan bändiä ja orkesterin miehet osoittautuivat äärimmäisen mukaviksi ja yhteistyöhaluisiksi kavereiksi ja olivatkin kohtelustaan ja keikkapaikastaan silminnähden tohkeissaan. Haastis sujui hienosti ja haastattelijan lontoo taittui merkillisen hyvin hermostuneeseen olotilaan nähden ja haastattelun tulokset ovatkin luettavissa hienon lehtemme sivuilta.

Nosturista jalkauduttiin Helsingin melskeeseen ja lähdittiin etsimään päämajaa illan suunnittelua silmällä pitäen. Paikka löytyi niin sanotusta ”Ysibaarista” ja täällä voitiin aloitella illan odottelu. Päivä ja alkuilta menivät erinäisissä paikoissa ja seurueissa juhlien mutta kun reportterien oli taas syytä ryhdistäytyä ja keikka alkoi olla hollilla, otettiin oikein pörssiajoneuvo-taksi alle ja suunta kohti Nosturia. Myös keikanarviointiolotila oli saavutettu erinäisten ravintoloiden juomavalikoimia tutkien, joten odotusarvo oli illalle kohdillaan.

Nosturiin saavuttiin ajoissa jotta ehtisi hieman virittäytyä vielä tunnelmaan ennen ensimmäisen orkesterin aloittamista, joka tällä kertaa oli Karhulalainen Kaihoro. Bändin aloittaessa menin heti eturiviin ja homma lähti hyvin käyntiin. Kaihoro ryykäsi rokkiaan todella hyvin ja miehet näyttivät nauttivan touhusta ihan tosissaan. Suurimmaksi osaksi (3/5 hlöä) Total Devastationin miehistöstä koostuva rokkiryhmä osoitti osaavansa tehdä toimivia ja groovaavia rokkibiisejä siinä missä heviäkin. Levyyn verrattuna Kaihoron rok toimi hyväsoundisessa Nosturissa vieläkin tehokkaammin ja biisit vyöryivät päälle kuin juna. Todettakoon kuitenkin, että kappaleiden toimivuus perustuu orkesterilla suureksi osaksi sen hyvään energiaan ja grooveen, eikä mihinkään uusiin mullistaviin ideoihin, mutta eikös rokissa juuri tästä ole kysymyskin? Kaikki palaset olivat kohdillaan ja keikkakokemus oli äärimmäisen nautittava, joten tätä bändiä tulen takuuvarmasti toistekin katsastamaan livenä. Seuraavaksi oli vuorossa rässipumppu Hateframe, mutta se jäi hieman väliin toimittajakaksikon yrittäessä epätoivoisesti korvata haihtunutta nestettä tuoreella, koska Stonegardin keikan aikana ei kuitenkaan tiskille malttaisi mennä. Kovan livebändin maineessa oleva norjalaispumppu saisi nyt todistaa livekuntonsa.

Stonegard pomppasi viimeinkin lavalle ja aloitusrallina bändi soitti Hunterin, joka rokkasi kuin se kuuluisa hirvi ja todistikin välittömästi, ettei puheet miesten livemeiningistä olleet tippaakaan liioiteltuja. Soitto oli käsittämättömän tiukkaa ja laulaja Torgrim Torve lauloi ehkä jopa paremmin kuin levyllä. Uskoisin, että bändi onnistui vakuuttamaan ennestään bändiä kuulemattoman yleisönkin mutta silti molin kiitollinen, että kipalekavalkaadi oli hyvin hallussa ennen keikalle menoa. Debyytialbumin Arrows biisit käytiin varmaan aika tarkkaan läpi ja mahtui mukaan yksi koverikin, nimittäin Sepulturan Propaganda, mikä oli pienoinen yllätysveto. Tämäkin kuulosti hyvältä bändin tulkitessa kappaleen omalla persoonallisella tyylillään ja keikan päätyttyä hyvin lämmennyt yleisö yritti huutaa bändiä pitkään takaisin lavalle. Mutta laulaja Torve palasi ainoastaan ilmoittamaan, ettei orkesterilla ole enää kappaleita soitettavaksi. Kanssaeläjät poistuivat Nosturista suut hymyssä, sillä keikka oli ollut vakuuttava.

Yleisöä olisi saanut olla hieman enemmän, Nosturin yläkertaakaan ei ollut nimittäin tarvinnut avata ollenkaan, joten pienoista yleisökatoa oli havaittavissa. Tietysti bändin tuntemattomuus ja nopea keikan ajankohta levynjulkaisun jälkeen rokottivat porukkaa, mikä varmasti syksyllä bändin tullessa uudestaan Suomeen korjaantuu. Me jatkoimme iltaa siellä täällä Helsinkiä ja hyvillä mielin pystyikin niin hyvän illan jälkeen jatkaa.

Kaihoro – Mainheadskull

Karhulassa ei levätä laakereillaan, eikä erinäisistä projekteista ole pulaa. Tällä kertaa kyseessä on Total Devastationin Jaakko Heinosen and Lauri Pikkan alulle panema rytmiryhmä, jossa bändin isät hoitavat fanittamisen ja muut jampat soittopuolen. Ja mikäs sen parempaa, kuin kasata mieleisensä bändi mieleisistään tyypeistä soittamaan mieleisintä musiikkia, ja nauttia jokaisesta keikasta ilman sen suurempaa stressiä soittokunnosta. Kaihoro täräyttää ilmoille groovaavan keitoksen puhdasta farkkutakkirokkia ja stonermaista fiilistä. Pääpaino on riffittelyllä ja rokkikukkomaisella kiekumisella, jonka hoitaa Manitoustakin tutuksi tullut Markku Pihlaja.
Kipaleet soljuvat eteenpäin kummemmin kakistelematta ja tuupauksessa on kuultavissa rento ja välitön ote, joka on tämän tyypin musiikissa varsin tärkeää. Saundit ovat aika toimivaa perustuubaa, joskin rummut ovat sangen litteät ja niihin olisinkin kaivannut rutkasti lisää munaa. Riffit vievät hyvin eteenpäin, mutta jotenkin tietty hengettömyys ja koukuttomuus vaivaa muuten vallan toimivaa pakettia. Toinen itselle hiukan vaikea aspekti oli Pihlajan ääni, joka tuntuisi olevan omiaan enemmän jossain Iron Maiden/Praisti -akselin heavy metallissa, sillä sen verran tutunoloisia manöövereitä miekkonen viljelee. Tämänkaltaiseen varsin voimakkaaseen ja särmään musiikkin sopisi hiukan rosoisempi tulkinta. Nyt tunnelma on hiukan ristiriitainen; musiikki haluaisi olla raskasta ja jytäävää ja laulu haluaisi pitkät kiharat hiukset, farkkuliivin ja 80-luvulle. Vokalisointi on toki osaavaa ja asialla on selvä ammattimies, mutta palaset eivät jotenkin täysin loksahda korvissani paikoilleen. Tuntuu kuin riskejä olisi vältetty ja lopputuloksesta haluttu levy niin kotiin kuin keskikaljakuppilan taustamusiikiksikin. Tämä on sääli, sillä raaempana keitoksena Kaihoro vipattaisi tanssijalkaa paljon ärhäkämmin. Nyt jälkimaku on väljähkö. Toivottavasti tulevaisuudessa Kaihoro ottaa askeleen metsäänpäin tutulta ja turvalliselta lenkkipolulta ja manaa esiin enemmän alkukantaista rockraivoa.