Avainsana-arkisto: K.V.N & Lobo

Jontti ja Aivovuoto Rentukassa

Toukokuun loppua lähestyttäessä takavasemmalta iski henkilökohtaisesti hyvin kutkuttava uutispommi tietoisuuteen; juuri debyyttinsä ja kakkossoolonsa ulos laskeneet Aivovuoto ja Jontti nähtäisiin lauantaina 25.5. Rentukan lavalla Funkfest-tapahtussa. Omaan newsfeediin kulkeutunut FB-eventti oli ainoa ennakkovaroitus keikasta, johon äkkäämisen hetkellä oli enää muutama päivä aikaa. Takavasemmuudesta puhuminen ei siis johdu pelkästä omasta lappusilmäisyydestä, tapahtumaa kun ei tunnuttu olevan mainostettu ainakaan Jyväskylässä juuri mitenkään. Ei katumainoksia, ei flaijereita. Pelkästään tämä FB-tapahtuma tuki teoriaa, jonka mukaan Rentukassa tapahtuisi jotain tuona lauantaina. Keikan kattaus oli kuitenkin sellainen joka sai omat kämmeneni instant-hikeen, joten asiasta piti lähteä ottamaan selvää. Ennen keikan todenperäisyyttä piti tarkistaa kuitenkin kaverin rasvakeittimen käristyskapasiteetti, ja näissä orgioissa viisari kuluikin niin, että räpit kaikui jo käytävillä kun viimein asteltiin Rentukan rappusia ylös. Jontti, seuranaan nyttemmin jyväskyläläistynyt OG Ikonen, papatti lavalla parhaillaan. Narikan ja tiskin kautta lavan edustalle kulkeutumiseen ei tarvinnut käyttää turhaa aikaa tai kyynerpäätaktiikoita, Rentukan sali kun oli odotuksien mukaisesti jäänyt melkolailla harmillisen autioksi. Tai mitäpä siinä harmittelemaan, kun lavalla oli viimeistään ”Yhden Miehen Kultti” -debyytistään asti oman henkilökohtaisen mieltymyslistan kärkipäätä pitänyt Jontti ja ympärillä tilaa vaikka kuperkeikoille.

Kerettiin parkkeerata itsemme lavan eteen leiriytyneiden vähälukuisten räppipäiden joukkoon juuri parahiksi Jontti avautuu -biisiä varten. Jontin ulosanti oli hyvin skarppia ja selkeää, tekstit tippui just eikä melkein kohilleen ja miehen lavapersoonasta on mahdotonta olla vaikuttamatta. Kaikenlainen räpille tyypillinen negatiivinen uho ja oman egon pönkitys puuttuu tyystin, on vain artisti jonka olemus säteilee rakkautta omaa taiteenlajiaan ja ilmaisua kohtaan ja joka tuntuu aidosti haluavan kommunikoida biiseillään ihmisten kanssa juuri silloin ja siinä tilassa. ”Aidon” peräänhän sitä aina huudetaan, ja Jontin kohdalla tuo aitous on helppo tunnistaa. Kaikki mitä lavalla tapahtuu tai sanotaan, tuntuu tulevan jalat tukevasti maassa operoivan artistin sydämestä, eikä yksikään biisi tai välispiikki tunnu tähtäävän huutomyrskyn nostattamiseen tai propsien keräilyyn, vaan kaiken takana tuntuu olevan aito halu vuorovaikutukseen.

Tuota vuorovaikutusta saatiin kuulla seuraavana tulleen Vastavallankaappaus-biisin perään, kun Jontti otti asiakseen avautua Amerikan mantereen tuoreista meiningeistä, mm. 18-vuotiaan Cameron D’Ambrosion Facebook-päivitysten perusteella tehdystä pidätyksestä ja vangittuna pitämisestä. Lauantainen yleisö oli joko sen verran liemissään tai muuten vaan jäissään, että enemmän dialogiksi se jäi, mutta oli mahtavaa huomata, että yritystä tällaiseen keskusteluun lavan puolelta kuitenkin oli. Vanhempi Jontti-tuotanto ja trippailu muistojen poluilla sai tehdä tilaa nykyisyydelle, kun alettiin tiputtelemaan ”Yhden Miehen Kultti” -levyn biisejä. Debyytin nimikkobiisi, Sota on sairautta, Ikosen levylläkin fiittaama Kaikki on kujalla, Mikkipiuha ja Kukkaislasten kalmanralli vahvisti livenä kuultuna entuudestaan sitä kuvaa, jonka mukaan ”Yhden Miehen Kultti” on kovin kotimainen räp-julkaisu todella pitkään aikaan, oli tullessaan ja on edelleen. Setin loppuosio mentiinkin pitkälti YMK-meiningeissä, lukuun ottamatta tilaustyönä acapellana räpättyä Räkälä-biisiä ”Rata-äänitteeltä”. Biitti tiputetaan hetkellisesti pois harmillisen harvoin räppikeikoilla, tätä toimintaa olen todistanut itseasiassa pääsääntöisesti juuri Jontin keikoilla, vaikka viihdyttävyyssään ja tehokeinona kikka on vertaansa vailla. Etenkin silloin, kun kyseessä on Räkälän kaltainen klassikko. Teksti tippui vielä liki virheettömästi ja hapuilevissa laineissa yleisö avusti parhaan äänivallinsa mukaan. Lopetin vaiheessa muistiinpanojen väsäämisen, niin kuin hyvällä keikalla kuuluukin, mutta reikäinen ulkomuistini kertoo että lopetuksena keikalle kuultiin Vapaus&totuus, mikä onkin räjähtävyydessään hyvin passelia kamaa viimeiseksi naulaksi näin väkevälle keikalle, jättäen adrenaliinin sopivasti virtaamaan hermostossa seuraavaa aktia varten.

Illan kakkosesiintyjän roolia suoritti tosiaan Aivovuoto, ja viimeistään tämä fakta sai läsnäolon tuntumaan illan suhteen pakolliselta, keikkaan mennessä kuukauden ja yhden päivän vanhentunut debyyttilevy kun kuuluu edellä hehkutetun YMK-lätyn ohella niihin laadukkaimpiin kotikentän julkaisuihin miesmuistiin. Ja olihan tämä kieltämättä odotettavissa jo ennen ensimmäisenkään biisin tarkastamista, porukan kentällinen kun koostuu Jodarokista mikissä ja K.V.N & Lobo -tuottajakaksikosta biittien takana. Vanhoja meriittejä itse kullakin riittää lueteltavaksi, mutta se jätettäköön vähemmälle, sillä näillä menneisyyden saavutuksilla ryhmä ei todellakaan ollut tullut pelaamaan. Myönnettäköön, että itsellänikin ennen keikkaa ylimääräistä kutinaa aiheutti se kela, jonka mukaan lauantai-ilta toisi mukanaan myös Jodan soolotuotannon kuunnelmaa ja ”Uuden Ajan Avaruususkontoa”, mutta kuten Jodarok itse näihin keikan aikana melko laantumattomiin pyyntöihin vastasi, ovat kyseessä täysin eri franchiset. Keikka vedettiin läpi puhtaasti Aivovuoto-matskulla, mikä on täysin ymmärrettävää ja perusteltua ja sen lisäksi musiikillisena kokemuksena täysin paikkaansa puolustava, vaikka itsekin harhaluuloisena oli asettanut illan odotukset sisältämään vähintään Jallupullon ja megafoonin.

Keikkaan mennessä levyltä oli tunnistettavaksi asti itselle avautunut vasta muutama raita, joten esimerkiksi eka biisi meni täysin ohi. Toisena vetona kuultiin platalla Kemmurun fiitin sisältämä Enemmayn, mikä olikin erittäin toimiva veto. Aivovuodon repertuaari tässä vaiheessa toivottavan pitkää ja hedelmällistä uraa koostuu luonnollisestikin hyvin rajatusta materiaalista, ja suurempia yllätyksiä ei settilistallisesti tähän vetoon mahtunut, ei sillä että niitä olisi sen enempää kaivannutkaan, ainakaan sen jälkeen kun itsellekin kirkastui se fakta, että tänään on ihan turha odottaa riikinkukon lentävän. Baby on Babylon, Samanlainen nuori ja levyn omasta mielestä mahtavimmat fiitit sisältävät Musta Ambulanssi ja Piilotajunnasta sylkee myrkkyy -kappaleet onnistuin ainakin muistiinpanoihin tallettamaan. Setin loppupuolella saatiin todistaa jotain poikkeuksellista, kun ”soittakaa Paranoid” -huutoihin kerrankin vastattiin. Tämän likilegendaarisen ja aina niin humoristisen lausahduksen ei tarvinnut halkoa Rentukan ilmatilaa kuin kertaalleen, ja Aivovuoto oli on the job. Dekin takaa pärähti Paranoid-beatbox käyntiin, jonka päälle Jodarok pudotti omaan suvereeniin tyyliinsä Funkfest-aiheiset freestylet. Jamin päätyttyä oli leukoja lattiassa useampikin kappale ja veto saikin osakseen suurimman huutomyrskyn koko illan annista. Vapaan tyylin hunajan jälkeen kuultiin illan viimeisenä hitaana Nyt on hyvä -musavideobiisi, ja adrenaliinin sijaan saatiin salista poistua euforian ja alkukesän yöhön sointuvan kaihon mikstuura rinnassa sykkien. Mikäs sen sopivampaa.

Aitoudessa ei ole yhtä kaavaa, ja tämä fakta terottui kun seurasi perätysten Jontin ja Aivovuodon keikkoja. Molempia esiintyjiä yhdistää teeskentelemättömyys ja saman termin toiston uhallakin juuri se aitous. Aivovuoto ei ollut lavalla todistelemassa mitään kenellekkään, vaan yleisö otettiin haltuun hyvin pienin ja maanläheisin elein, kaikenlainen räppistaraegoilu on hyvin kaukana näiden miesten työskentelystä. Tietysti vankasta kokemuksesta versoava vakuuttava ja varma ulosanti on omiaan vakuuttamaan yleisöäkin, mutta myös se konstailematon ja kaikessa luonnollisuudessaan jopa sympaattiseksikin kuvailtava tapa millä Aivovuoto hommansa hoitaa, saa tunnelman kiipeämään juuri sitä pistettä kohti josta parhaat keikkakokemukset rakentuu; siitä, että lavan molemmin puolin porukka on sitä yhtä ja samaa, toisiinsa samaistuvia ja verrannollisia kokijoita, ilman että paisuteltu artisti-status tai ylimääräinen leijuminen erottaa kuuntelijan esiintyjästä.

Yhteenvetona on helppoa todeta, että kyseessä oli yksi parhaista räppi-illoista joihin olen osallistunut. Kaksi artistia riittää aivan mainiosti silloin kun kyseessä on näin selkeää kentän kärkipäätä ja lisäohjelmistosta olisi saattanut hyvinkin seurata hurmiota himmentävä ähky. Rentukan johtoportaan vaihtumisen ja PA-laitteiston (VIHDOIN!) uusimisen myötä kyseessä oli vieläpä ensimmäinen ilta Rentukassa kun kaapit ei poksunut ja paukkunut ja mikitkin pelitti alusta loppuun. Noottia täytyy illan osalta lähettää järjestäjille mainonnan selkeästä puutteesta, sillä vaikka esiintyjiä ei ainakaan silmämääräisesti näyttänyt harmittavan yleisön vähälukuisuus, olisi talo saatu varmasti promoamiseen panostamisella huomattavasti täydempään kuosiin. Keikan jälkeen pidin parin päivän hehkutuskuurin jossa kerroin jokaiselle vastaan tulleelle frendille miten vitun kova meno oli Funkfesteillä ja sain vastaukseksi epäkiitollista nurinaa, koska tieto keikasta ei ollut tavoittanut suurinta osaa halukkaasta yleisöstä. Mutta illan buukkauksien kohdalla hattu nousee katonrajaan järjestäjiä kohtaan ja esiintyjiä kohdalla se puskee siitä vielä läpi.