Avainsana-arkisto: Jyväskylä

Asa ja muut pojat sopankeitossa Ilokivessä

Kello 16.00 lauantai-iltapäivänä. Hereillä vietetty aika 2h. Edessä lasi Alta Gloriaa ja Lynyrd Skynyrd soi vastuuttoman lujalla. Sillat poltettu, kännykkä äänettömällä, sielu ja nielu täynnä haavaumia. Pitikö taas? Piti, sellaisen tarjoilun heitti Hattutemppuklubi lautaselle ensimmäisen toimintakautensa lopetusbileiksi. Ilokiven kahteen kerrokseen oltiin kasattu yhdeksi illaksi suomalaisen sanataiteen kermaa ja kiekonpyörittäjien parhaimmistoa siinä määrin, ettei tekosyille oltu juuri jätetty tilaa. Ennakkolippu oli polttanut reikää taskuun jo viikonpäivät, artistien kotikuuntelua oltiin lisätty taktisin askelluksin illan lähetessä, digitaalinumeroita oltiin muunnettu käteisvaroiksi sellainen nippu, että Ilokivestä tulisi liettua aamuyöhön joko nipullinen uusia levyjä kainalossa tai sitten vatsalaukku äärimmäisimmillään hanatuotteita. Kumminkohan kävi?

Etukäteen huudeltu aikainen aloittamisaika pakotti saapumaan Ilokivelle jo ennen kymmentä. Mielikuvat Keskussairaalantielle ulottuvista jonoista vaihtuivat paikalle päästyäni todellisuuteen, jossa olin yksi niistä muutamasta kymmenestä ihmisestä, jotka olivat ottaneen ”ajoissa paikalle”-sloganin tosissaan. Ylä- ja alakerta vaikuttivat molemmat kummastuttavan tyhjiltä, vaikka tuoreen räpin suomenmestarin Gettomasan vetoon oli aikataulun mukaan enää vain minuutteja. Tiskin kautta morotukset tovereille AKL-tiskillä ja parkkeeraus pöytään illan ensimmäistä sekä Kriso K:n levyvalintoja fiilistelemään.

Parinkymmenen minuutin pykiminen ja Vellamon gangsteri Gettomasa päästettiin vapaaksi. Heti kärkeen tuli jälleen kerran huomattua Ilokiven yläkerran olevan melko armoton mesta vetää mitään, reenisluokkaa olevien PA-vehkeiden kautta pumpattuna ei soundi ole sieltä massiivisemmasta päästä, eikä tila muutenkaan ole äänentoistollisesti ihanteellinen. Gettomasassa löi naamaan liian lujalla olevat mikit biittiin nähden, sylkeminen tuli häiritsevän kovalla volyymilla, siinä missä Masan toimivia biittejä sai kuuntelemalla kuunnella jos halusi nyökyttää päätään tahdissa. Ensimmäinen kerta kun todistin Gettomasaa livenä, ja vaikka räpin SM-titteli ei joka sanasepon rintaa koristakaan ja toimii varmasti jonkinlaisena näyttönä Masan taidoista, ei keikka henkilökohtaisesti puhutellut liiemmin. Masan lavapreesensissä ja ulosannissa oli mun korvaan ärsyttävällä tavalla negatiivinen uhoamisen fiilis. Olen tietoinen, että vahvasta itsetunnosta kumpuava pullistelu-mentaliteetti sekä kotiseutukunnian, oman kovuutensa ja katukrediittien esittely kuuluu olennaisena osana räp-skeneen, mutta nyt siinä tuntui olevan turhan pakotettu klangi, tuntuu kun lavalla oltaisiin oltu pääasiassa todistelemassa omaa erinomaisuuttaan uhon kautta. Paikallista väriä nähtiin ja kaupunginosa-propseja jaeltiin isolla kädellä, mikissä kävi fiiteissä Hattutemppuklubin bättleiltä ja Ruman It’s a crate! open mic-sessioilta korvan taakse jäänyt Lyttä, Jyväskylän pieni suuri hiphop-ihme Are ja dekkien takaa mikin varteen pariksi biisiksi hypännyt Kriso K. Gettomasan tuotannon tuntemus on sillä tasolla, että biisien nimiä en kykene tiputtelemaan, sen verran sain kiinni että Kriso räppäsi Stepan, Aren ja Jodarokin kanssa duunatun Syö papu jos oot nälkänen-biisin versensä yhtenä vetona. Vaikka pankki jäikin tällä keikalla räjäyttämättä, oli Gettomasalla paikalla selkeä kannattajakuntansa, eikä minullekaan täysi mysteeri ole mistä se SM-kulta juontaa juurensa. Ryöstökausi-biisi oli hyvä livenä, vaikka nälkäisiltä ja jurrisilta pizzojen vieminen väkivalloin onkin musta sangen kyseenalainen idea, tuomittava jopa. Näpit irti mun lätystä jos näkyy.

Gettomasa (kuva: Jyri Kiuru)
Gettomasa (kuva: Jyri Kiuru)

Vilkaisu ranteeseen ja aikatauluun antoi ymmärtää, että siirtyminen alakertaan Laiskaa Lepposta & Timo Kotipolttoa vakoilemaan oli ajankohtaista heti Masan vedon jälkeen. Ilta oltiin tukotettu kiitettävän täyteen katsomisen arvoista viihdettä, mutta parempi näin, niin ei päässyt menemään ihan alkuillasta vielä pelkäksi tiskiin nojailuksi. Viive kasvoi kuin deittichätissä pilkun jälkeen, mutta tuskastuttavan kauan ei tätäkään tarvinnut venailla. Tässä vaiheessa alakerta alkoi täyttymään tiiviimmin ja ihmisistä alkoi irrota äänekkäämpää fiilistä tuliliemen kulutuksen korreloituessa ja vuorokauden vaihteen lähestyessä. Alakerrassa ei taaskaan kerran soundi riivannut, vaikka räppärit antoivatkin noottia lavasoundista tai pikemminkin sen puutteesta. Yleisöön homma kuitenkin pelitti äänimaailmallisesti ja muutenkin, näistä kahdesta herrasmiehestä huokui käydyt kilometrit ja kolutut lavat, meininki oli terveellisen itsevarmaa ja selkärankaista lipsahtamatta liiallisen kukkoilun puolelle. Tästä tuli hyvä fiilis, varsinkin itselle vähän kankeaksi jääneen illan startin jälkeen. Lepposelta kotisoittoa on tähän mennessä saanut vaan Huudiboogie-levy, joten sieltä ne tutut biisit tuli blokattua. Konna, Still häslin ja Niikö aina olivat iloja omille korville. Tämä veto sai harvinaisen ”tähänhän täytyy tutustua tähän hommaan”-fiiliksen heräämään, itselle tuntemattomat biisit olivat sitä luokkaa toimivia, että pelkän Huudiboogien jumittaminen saa tulevaisuudessa tehdä tilaa Laiskan muunkin tuotannon tutkiskelulle.

Laiska Lepponen (kuva: Jyri Kiuru)
Laiska Lepponen (kuva: Jyri Kiuru)

On myönnettävä, että näillä kohden iltaa alkaa tarinankertojanne muistikortin sisältö olla yhä etenevissä määrin henkilökohtaisen draaman valtaamaa ja vahvasti substanssien värittämää, siinä määrin että on yhä vaikeampaa ja vaikeampaa päätellä ja pukea sanoiksi sitä, kuinka paljon siitä, mitä parahin kertojanne kokee nähneensä, on itseasiassa pelkästään nautintoaineiden sävyttämää perverssiä farssia, jolla ei välttämättä ole sitä vähääkään tekemistä todellisuuden kanssa. Kyllähän te tiedätte miten se menee. Sen verran mitä oman elämäni suomuisesta myrskyn silmästä olin mahdollistettu seuraamaan tilanteiden kehittymistä, oli Tykopaatti hetki sitten kavunnut lavalla tiputtelemaan sulaa magmaa yleisön niskaan. Luopioisten lujan visiitti Jyväskylään onkin ollut enemmän kuin tilauksessa jo pitemmän aikaa, itse en ole herraa onnistunut näkemään livenä koskaan aikaisemmin ja tätä edeltävistä Jyväskylän keikoista ei ainakaan itsellä ole tietoa. Onhan niitä varmaan ollut, ovat vaan menneet ohi tutkan. Hattutemppuklubin ahkerien ja ajan hermolla pamppailevien ihmisten suuntaan onkin henkilökohtaisesti pakollista nostaa verbaalia hattua tästä buukkauksesta.

Tykopaatti (kuva: Jyri Kiuru)
Tykopaatti (kuva: Jyri Kiuru)
Redrum-kokikselta tuttu ”Säteilen” herätti paranoiantäytteisen ja tokkuraisen pääni tahdottomiin nyökkäyksiin, tehden minut tietoiseksi ympäröivästä todellisuudesta siinä määrin, että ymmärsin että tässähän tämä paljon puhuttu ja odotettu Tykopaatin keikka avautuu silmien edessä, parempi alkaa nauttimaan.
Tätä tosiaan oli odotettu, mies on lukeutunut jo pitkään tässä taloudessa soitetuimpien suomiräppäreiden kastiin. Oishan sitä voinut skarpimminkin tilaisuudesta nauttia, mutta Tykon usein resuiset ja antisankaruuden värittämät hylkiötarinat toimivat tässä tilassa vastaanotettuna sangen hyvin.
Tuon samettisen linnunmaidon, jaloviinan, saloista kertova ”Ei sen kuulu kuplii” nostatti käsiä ilmaan siinä määrin, että oli oikeutettua sanoa bileiden viimeistään tämän myötä olevan korkattu. Tykopaatin tuotannosta oma suosikki ”Soittoo” jäi kuulematta, eikä debyytin träkkejä turhan paljon muutenkaan taidettu kuulla, mistä näihin kirjoihin hienoinen miinus, niin hieno tekele on kuitenkin kyseessä. Tämä vaihe illasta oli sitä niin kutsuttua suvantovaihetta, klassista ”scene missing” -kamaa, joten juuri tämän enempää faktuaalista tietoa en pysty tästä kyseenomaisesta keikasta tähän hätään kaivamaan kuupasta. Mutta meininkihän oli pirun hyvä, ei pahaa sanaa Paatin suuntaan tästä.

Tykopaatin lopetellessa tuntui aikataulu paukkuneen sen verran laidoilleen, että tupakanmittaisen jälkeen sitä huomasikin jo tsekkailevansa Polarsoulin DJ-settiä. Lauteita ja yleisöä illan kohokohtaa varten lyötiin lämpimiksi pyörittämällä ilmoille valikoituja bängereitä. Jotain Erä-Koira hypetystäkin sieltä kuului taas tulevan, niin kuin on tutuksi tullut aikaisemmillakin Polarsoulin keikoilla. Veikkaan, että piti huutaa ”ihan vitun jepa” kuorossa, mutta taisin olla liian kiireinen kamppailessani vertikaaliasennossa pitäytymisen kanssa. ”Oottekstevalmiita?!”-huudot halkoivat hien tahraamaa ilmaa ja samalla sekuntilla se pamahtikin jo käyntiin. Asa ilmestyi lavalle kuin noiduttuna. Olin kiinnittäväni kovinkin tarkkaavaisesti huomiota lavan tapahtumiin, mutta minkäänlaista sisääntuloa en onnistunut rekisteröimään. ”Foetida III”:sen avaaja Silmä aukeaa toimi avauksena keikallakin. Kuulun siihen ihmisryhmään, jonka usein tekisi mieli sanoa kaiken Asa-hypetyksen keskellä että ”joo, onhan se hyvä, mutta on niitä parempiakin niin kun vaikka tää ja tää (insert muutama todella nevahööd UG-nimi tähän)”, mutta sellaiset levyt kuten ”Foetida III” ja tällaiset keikat ovat omiaan auttamaan hyväksymään sitä faktaa, että vaikka kuinka vastarannan kiiskinä ei tunne oloaan mukavaksi voittavassa joukkueessa, ei kukaan tee tätä tämän paremmin. Asan läsnäolo on kerta toisensa jälkeen lavalla jotain hengästyttävää, mies tekee sen täysin pakottoman oloisesti, todellisella rehellisellä luomupreesensillään. Se riemun tunne, joka säteilee siitä kun rakastetaan sitä mitä tehdään koko sydämestä, on jotain sellaista joka ei voi olla tarttumatta Asan keikalla, vaikka olisikin kuinka syvälle vajonneena omien itkunpidättelykännien syövereihin. Asan räppäys livenä on poikkeuksetta yhtä puristamatonta ja vaivatonta kuin levyltäkin kuunnellessa.
Keikan settilista oli liki puutteeton buffetti, jolle oltiin ladottu omat palasensa Asan moninaisen ja soundillisesti ja tyylillisesti vaihderikkaan historian eri vaiheilta. Pojat teki soppaa, Räppärin ilo (tosin liki tunnistamattomalla taustalla, oliko vika vastaanottajassa?) ja Teollisuusalueen lapset olivat ainakin herkkuja, jota ei ole tottunut kuulemaan jokaisella keikalla. ”Monelt ne tulee II”:sen Ystäville sai varmasti muutkin kuin vain minut kaappaamaan viereiset toverini kaulalukkoon ja antamalla heille male bonding -henkisiä kevyitä nyrkiniskuja olkapäihin kohdistettuna, niin valtavan suuren tunnelatauksen tämä kyseinen kappale vapautti elävänä kuultuna.
Keikan aikana vierailtiin ”Punaisella Tiilelläkin” ainakin muutaman biisin verran, mikä ilahduttaa aina itseäni, tuo kyseinen levy kun on minulle (ja vähintään 80% ikäluokkani edustajista) se katalyytti, joka antoi kipinän ylipäätään räpin kuuntelulle. Levyn tekstit auttoivat laittamaan aluille useiden päänsisäisten solmujen aukomisen, ja olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka suuri vaikutus esim. biiseillä kuten ”Ruokaa, ei aseita” (ei valitettavasti kuultu keikalla) on ollut merkitystä oman aatemaailmallisen DNA:n kehityksessä. Aikamoinen, veikkaan. Mutta niin, vielä siitä keikasta. Punainen tiili kuulosti livenä yhä yhtä massiiviselta ja voimauttavalta siinä missä Markus kosketti yhä samalla tavalla kuin yläasteaikaan. Jotkut asiat eivät ikinä muutu.

[youtube url=tb-23YB7hmk]

Persepoliksen jälkeen muistiinpanot alkaa olla sellaista tajunnanvirtaa, että olisi loputon suo koittaa tulkita niistä järkevää raportointia. Sen osaan sanoa, että kuten kaikki pysäyttävät ja hienot hetket, tämäkin tuntui olevan ohi ennen kuin se alkoikaan. Henkilökohtaiselta kannalta keikka olisi voinut jatkua Keskisuomalaisen jakoon asti ja tuskin olisi vielä kyllästyttänyt, ja se alkaa olla harvinainen tunne keikoilla näinä päivinä. Kaiken kaikkiaan ilta täytti odotuksena, vaikka ne olivat tällaisella kattauksella hilattu liki ylimaallisiin korkeuksiin. Hattutemppuklubi ei olisi voinut lopettaa ensimmäistä sesonkiaan tämän tyylikkäämmällä pamauksella, live long and prosper niin kauan kun bileiden taso pysyy puolikkaanakaan tästä. Ensi bileissä reportteri pyrkii pysyttelemään enemmän kuivilla oman elämän karikkojen ja nestemäisen helpotuksen ulottuvilta, niin ei muistijälkien kaiveleminenkaan tunnu niin työläältä. En tosin lupaa mitään.

Jyväskylän hip hop -viikonloppu 1.-2.2.

Sovin päätoimittajan kanssa, että alan kirjoittamaan Lampaalle hip hop -aiheisia kenttäpäivityksiä seitsemän päivää sen jälkeen kun olin tsekannut OG Ikosen, Laineen Kasperin ja Ruger Hauerin keikat kaikki yhden viikonlopun aikana täällä Jyväskylässä. Vielä tuolloin en tosiaan ajatellut tarvitsevani minkäänlaisia muistikuvia näistä keikoista, joten pahoittelut niille, jotka täydellistä settilistaa ja välispiikkien ulkomuistamista raportilta odottavat. Tapahtumat saattavat olla vahvasti nautintoaineiden värjäämiä, enkä ota vastuuta juuri mistään. Mutta niin:

Helmikuun vaihde merkitsi Jyväskylässä muutakin kuin uusia tukia, nimittäin alkuvuoden odotetuinta räppihäppeninkiä, alakulttuurikollektiivi JKLDIY:n järjestämää Laineen Kasperin ja OG Ikosen keikkaa Mustassa Kynnyksessä. Lippuja ei ollut tullut myyntiin ennakkoon ja loppuunmyynti oli odotettavissa, olihan Kassun edellisestä Jyväskylän visiitistä vierähtänyt melko tarkalleen kaks vuotta, ja siinä välissä oli mies julkaissut vuoden 2012 kovimman suomalaisen räp-albumin, monen muunkin kuin vain allekirjoittaneen mielestä. Jonotusta olisi siis ollut luvassa mutta kätevääkin kätevämpi sattuma saatteli minut leipomaan sämpylöitä illan artisteille, ja näin ollen myös nimeni koreilemaan työntekijöiden listalla. Tämä kelpasi, sillä loppuunhan se myi, ja sisälle ei auttanut myynnin loputtua sen enempää lärvikerroin kuin toissaviikonloppuiset vispilänkaupat portsarin kanssa.
Seitsemällä sämpylällä listalla koreilu vaivasi sielua sen verran, että lupauduin vielä merchipöydän taakse alkuillaksi. Mietin, miksi räppärit eivät tunnu jaksavan raahata myyntiartikkeleitaan keikoille asti, pöydällä istui kappaleet Ikosen mixtapea ja Mac Buenon Nälkämaan AG:tä ja siinä se. Kumpaakaan en myynyt kenellekkään eikä niitä kukaan kyllä sen kummemmin kysellykkään saati kattellukkaan. Ehkä siinä osa syytä.
Cultural Youth -crew’n riveistä paikalle värvätty DJ Hoto pyöritteli rieskoja ennen keikkojen alkua, ja mitä tuoppiin tuijottamiseltani ja myymättömyydeltäni kerkesin kuunnella, niin jotain hip hoppiahan siellä taisi pyöriä.
Kaucasistakin tuttu DJ Peeäl valtasi dekit ja rikollinen Ikonen lavan siinä yhdentoista kieppiä, ja tässä vaihessa tupa oli jo ainakin paloturvapäällikön näkökulmasta ääriään myöten täynnä. Ikosen setti koostui vahvasti debyytin biiseistä, mikä tuntui miellyttävän massaa mylvinnän perusteella. Ja mikäs siinä mylviessä kun Tunti turpaan, Rikollinen Ikonen, Gangsta paskaa, Rankan lailla ja pari muutakin ”Mieron tien” parhaista paloista tippui ja tiputti. Kiireisimmät takatakatakaka-riimit mm. levyn nimibiisissä meinas mennä ulosanniltaan vähän sotkusiks, mutta harvempi niitä silti viskaa ton paremmin. Mieron tien ulkopuolistakin settiä toki kuultiin, mutta niitä on laiskan tuntemuksen takia paha lähteä namedroppaamaan.

Muutama tiskivisiitin ja takapihan tupakin verran tarjottiin armonaikaa keikkojen välillä ja sitten lössi alkoikin pakkautua salin etuosaan venaamaan illan huipennusta. Itse en muista koska olisin viimeeksi ollut näin mehuissani yksittäisestä keikasta, Laineen todistamisesta livenä oli tosiaan sen pari vuotta vierähtänyt ja vaikka tuolloin mukana oli Palava Kaupunki -lisä, oli odotukset tälläkin kertaa niin korkealla kun hilata uskaltaa. Ennen keikan alkua löysin ystäväni avustuksella sisältäni jo kauan sitten haudatun auktoriteettini rippeet, kun lähistölleni parkkeeranneet kaksi viehkeää neitoa aloittivat kenties perinteisen esi-keikka rituaalinsa, nimittäin tukasta repimisen, huorittelun, huutamisen ja kynsimisen. Muutama liioitellun kovaan ääneen lausuttu tiukka sana paikalta poistamisesta minun ja ystäväni toimesta hiljenti onneksi tilanteen ennen kuin fiilikset kuumenivat turhan raffeiksi. Mutta ihme paskaa, kukin purkakoon keikan odotuksen aiheuttaman hermostuneen piinan, ylimääräisistä jekkubatteryistä juontuvat harhansa ja muut mahdollisesti sisällään vellovat traumat tavallaan, mutta ei yleisössä ja ei sivullisten ihmisten naamoilla, syleissä ja korvakäytävissä.

Venailu alkoi nostattamaan jo yleisesti desibelejä yleisössä, joten eihän siinä Kasperille jäänyt muuta vaihtoehtoa kun kavuta lavalle omalaatuinen virneensä korvasta korvaan levitettynä ja ottaa homma haltuun. Tarttuvan sorttista oli Kasperista säteillyt riemu ja into, ympärilläni näkyi pian pieni merellinen samoin tavoin kääntyneitä suupieliä ja tyytyväisen, jos ei jopa ekstaattisen näköisiä kasvoja. Ensimmäinen biisi viskattiin tyyllikkäästi a capellana ja ainakin omaan korvaan teksti ei soittanut kelloja, olisikohan siis ensiesityksiä ollut? Kuitenkin pätevä tapa aloittaa veto, koska DJ Peeällän viskatessa biitin peliin alkoi talo ns. pomppia ja acapella vaihtui nopeasti joukkolaulantaan. ”Herään vasta ja on jo ilta, kädessä spaddu ja takana silta ja molemmat palaa parhaillaan, kovin ne koittaa ihmistä tarhailla” kimposi sen sadan ihmisen suusta keikan pärähdettyä käyntiin. Tarkennetaan nyt vielä, että näin minä sen koin, skarpimpi todistaja saattaisi antaa lausunnon, jonka mukaan M & C kuultiin kolmantena tai neljäntenä biisinä. Mutta mitäs näistä, alkupuolella tuli ja ainakin omalla kohdalla toimi sytytyksenä jonka jälkeen viimeistään fiilis puski katosta läpi ja käsi nousi kuin noiduttuna heiluttamaan tahtia ja pylly tekemään tahdotonta rotaatiota.

jkl_ilokivi2
Tanssiaskeleita Ilokivessä (Kuva: Katriina Pikkarainen / Lumography)

Kollektiivisia aallonharjoja tuntui yleisölle olevan uusimman levyn biisit, joka kertoo varmasti kyseisen levyn vastanotosta ja yleisestä tasosta aika paljon. Joka biisin välissä luonnollisesti kuultiin muutama ”aamu kuuuuus!” huuto, mutta pitkälle mentiin uudempien raitojen voimalla. Hupaisan spiikin Kasperin ekasta maalauskärähdyksestä Terveiden Käsien keikalla Lutakossa sisältänyt Wildstyle, Eläköön!, Unta on kaikki tää, yllättävän vähän kantaa muutama päivä sitten sattuneeseen natsien kirjastohyökkäykseen ottanut 7 miljardia soluttautujaa ja uuden levyn henkilökohtanen kohokohta Valtakunta muun muassa kuultiin ”Pako-Laineelta”. Kauimmaksi historiaan, kuuden vuoden taakse, kurkistettiin kakkoslevyn nimibiisillä Seis, joka sekin tunti olevan porukalla vielä muistissa. Omaksi harmiksi ”Saatana saapuu Sörnäisiin” tuntui jäävän melko vähälle huomiolle, mutta kaikkea ei voi yhdessä illassa saada. ”Olet tässä” -levyltä ois kaikessa mahtavuudessaan riittänyt jo pelkkä keikan loppupuolella kuultu Suomi-neito, ehtaa kylmät väreet -kamaa oli tämä veto livenä. Tuli niitä biisejä tosiaankin muitakin, mutta henkilökohtasesti koin että koko homma oli paketissa turhan nopeasti. Viimisen biisin loputtua ”lisemäpää”-huudot ja kannustavat taputukset halkoivat ilmaa kunnes levyt pamahti PA:sta käyntiin ja toivo encoresta paljastui turhaksi. Ehkä kyse ei kuitenkaan ollut niinkään keikan ajallisesta pituudesta kuin siitä, että juuri mikään ajallinen määre tätä herkkua tuskin olisi täysin riittänyt, niin silminnähden hyvää oloa koettiin sekä yleisössä että lavalla. Homma pelitti loppuun asti, ainoana miinuksena voisi pitää Peeällän ja Kasperin satunnaista hankaluutta koordinoida träkin alku spiikin loppuun, levyä kelailtiin välistä kohdalleen useammankin kerran. Mutta nämä ovat todella pieniä nillityksen fisuja siinä suunnattomassa tyytyväisyyden valtameressä jossa minä ja kolmatta sataa muutakin henkeä keikan jälkeen lillui.

Rapea lauantai ja Ruger-mania

Inhimilliseen aikaan loppuneet keikat jättivät luonnollisesti loppuyön vapaaksi armoitetulle rypemiselle. Mutta mitä elämä ois ilman snadia rapeutta, sanoo Rauger Hauerkin. Vuorokautinen pedissä pelkääminen ei kuitenkaan käynyt lauantain luonteeseen, sillä kyseistä kolmikkoa oli tarkoitus illemmasta suunnata vakoilemaan Ilokiveen. Helpotusta akuuttiin ryytyneisyyteen tarjosi sauna- ja karhunkaatokutsu kavereiden tupareihin. Syntiä pestiin pois ja tölkkiä kallistettiin siinä määrin, että kympin perästä uskalsin aloittaa viimaisen taivalluksen kohti mestoja. Illan keikka oli JKL Allstars -porukan aikaansaannosta, kyseessä oli tämän kolmestatoista eri paikallisesta kulttuurihuslaaja-tahosta fuusioituneen kollektiivin kolmas hip hop -painotteinen tarjoilu. Edesmenneiden Gettopartyjen päälle viskottu multa on tuskin vielä horsmaa alkanut pukkaamaan, kun Jyväskylästä löytyy jo tämä porukka + GP:n haudalle kasattu Hattutemppuklubi. Räp siis elää jo voi hyvin Jyväskylässä.

Illan anti kokonaisuudessaan oli tosiaan jo tuo mainittu Ruger Hauer, ”bilehenkistä synatykitystä” soittava Jesse ja TJH87-house/disco-kaksikon toinen puolisko Hector 87 + JKL Allstarsin omat DJ:t kahdessa kerroksessa. Jessestä tai Hector 87:sta en valitettavasti voi kirjoittaa juuri riviäkään, ajoitin vierailuni sisältämään vain ja ainoastaan Ruger Hauerin showtimen, sen verran vahvoja Vietnam-fläshbäkkejä pelkäsin täyteen myydyn Ilokiven aiheuttavan. Perille saavuttuani huomasin tämän pelkotilan melko oikeutetuksi. Vielä himpun ennen yhtätoista joutui narikkajonossa horjumaan tuskastuttavan kauan hikikarpaloiden kohotessa ohimolle ja kurkun muuttuessa sekunti sekuntilta enemmän hiekkapaperin kaltaiseksi. Ilokiven alakerta muistutti järkyttävine ihmismassoineen yhtä suurta sykkivää, huohottavaa ja hikoilevaa organismia. Taitoin matkaani tiskille läpi ahtaiden ihmiskäytävien, strobovalot aroilla verkkokalvoilla välkkyen ja sisukalut kääntävä basso palleassa sykkien. Yks iso kiitos. Huh, kyllä se taas siitä.

Ruger Hauer
Ruger Hauer (Kuva: Katriina Pikkarainen / Lumography)

Ruger Hauer aloitteli settiään kiitettävällä tarkkuudella annetun aikataulun rajoissa, joten oli aika tungeksia niin lähelle lavan reunustaa kuin sisu riitti. Populaa oli tosiaan tuvan täydeltä, enkä ihan massan silmään hennonut itseäni lähteä työntämään, joten hyvän hajuraon päästä katselin kun homma polkaistiin käyntiin. Pyhimys, Tommishock ja Paperi-T sai pelkällä olemassaolollaan yleisössä melkoisen äänivallin aikaan ja yleisfiilis yleisössä tuntui pyörivän, etenkin nuoremman naisväen keskuudessa, liki hysterian partaalla. Ruger-mania. No ei siinä, söpöjä poikiahan ne on. Ja osaavat räpätäkin vielä. Joku aika sitten Ilokiveen iskeneet desibeli-rajoitukset eivät todellakaan soundia latistaneet, siihen malliin basso potki ja biitit pörisi. ”Erectus”-levyn taustat edustavat omasta mielestä mielenkiintoisinta musiikillista antia suomiräpin saralla hyvään hetkeen, ja piru kun kuulostivat timmeiltä näin Ilokiven uudenkarheahkon PA:n läpi puskettuna. Päälle vielä kohdalleen osuvat räpit ja koko kolmikon mukaansa tempaava lavapreesens, niin oltiin lähellä sitä henkilökohtaisenkin hysteriatilan saavuttamista. Tyydyin tosin vain kohottamaan tuoppiani salut-henkiseksi arvostuksen eleeksi ilmaan ja nyökyttelemään tahdissa maukkaimmissa kohdissa.

”Erectus” on omassa taloudessa soinut tiuhaan ja sieltä on luonnollisesti suosikeiksi nousseet muutamat raidat yli muiden. Onnekseni näistä melkein jokainen löytyi settilistalta, eritysmaininnan arvoisesti toimi alkupuolella repäisty pakkojoraus-biisi Elvis sanoo ei. Aivan mahtava bilebiisi, etenkin livetilanteessa, sisältäen myös mahdollisesti yhden kautta aikojen parhaimmista suomiräp-riimeistä; ”mä vedän burgerii pöntöllä, massu on aina vähän pömpöllä.” Brilliant.
Vasta Karmina Buranan livenä kuultuani ymmärsin kuinka hienon kertosäkeen kappale sisältääkään. Ilokivellinen ihmisiä hoilaamassa ”LOL-LOL-LOL-LOL-LOL-LOL-LOL-OOÄMGEE” oli vaikuttava, lähes mantramainen kokemus. Lavalta välittynyt tunne oli koko setin ajan erittäin vapautunut ja tilanteesta kaikilla tavoin nauttiva, yleisöön ei pelätty ottaa kontaktia ja välistä spiikit hoidettiin Tupu-Hupu-Lupu-tyyliin kolmesta suusta. Vaikka settilista koostuikin juuri pitkälti kuoleman ympärille rakennetun ”Erectuksen” biiseistä, oli vibat koko ajan vahvasti positiivisen puolella. ”Se syvenee syksyllä” -levylläkin taidettiin toki vierailla muutan raidan verran, Riippusillalla riiputtiin pää alaspäin ja pajautettu oltiin toki järjettömän paljon. Youtube-ihmeet Täällä (päälle miljoona klikkiä) ja Jokaiselle jotakin (rapiat kaks miljoonaa klikkiä) odotuttivat itseään aivan setin loppupuolelle, missä ne sitten laskettiin irti peräkkäisinä vetoina. Tämä sai luonnollisesti salin menemään aivan pähkinöiksi, ja biisit vedettiin laini lainilta yhteistyössä yleisön kanssa.
Sitten olikin pikkuhiljaa aika laskea kumarruksien ja kiitollisen mylvinnäin kautta toisen vuorokauden puolelle lipsahtaneet krapulapeikot ja uusissa nousuissa onnistuneet bilehirviöt tiskille tai pimeään yöhön, kohti uusia epäonnistumisia. Itse jatkoin takaisin lähtöpisteeseen eli frendien tupareihin, joissa ei vieläkään oltu osattu ulostautua baariin.

Koko viikonloppu jätti läskihkön loven ja seuraavan viikon ensimetrit mukana kulkeneen krapulan lisäksi helvetin tyytyväisen olon siitä millaisessa kaupungissa sitä onkaan onni asua. Tämä kaupunki on täynnänsä aktiivisia kulttuurimouhoja ja tapahtumanjärjestäjiä, jotka ovat erillisillä ja yhteisillä tahoilla ottaneet asiakseen sen, että kaikille yhteistä kulttuuria, kaikissa sen muodoissa ja väreissä tarjoillaan kaupunkilaisille täsmäannoksina ympäri vuoden. Vaikeaa kuvitella kenenkään näiden tahojen saavan leipäänsä, ainakaan kovin laveaa sellaista, tästä tekemästään työstä. Se tehdään rakkaudesta musiikkiin ja kulttuuriin, meidän kaikkien nautittavaksi, ilman ylä-, ala- tai keskiliitteitä, ilman klikkejä ja piirejä. Hieno kaupunki tämä.

Lutakko Liekeissä 2012

Lutakko Liekeissä pähkinän kuoressa: isohkoja bändejä, pieniä paikallisia bändejä, mukavaa meininkiä. Vuonna 2012 tosin oli edellisvuoteen verrattuna yksi lava vähemmän, ei ensimmäistäkään ulkomaannimeä ja muutenkin hieman pienimuotoisempi meno. Hellekään ei hellinyt juhlakansaa ja vieressä olevan rakennustyömaan vuoksi Lutakon ympäristö vaikutti edellisvuottakin kaoottisemmalta. Samasta syystä iso ulkolavakin oli poistunut.

Allekirjoittanut on havainnut matkustavansa Tampereelle muuttamisensa jälkeen vähemmän kuin mitä aiemmin. Matkustelu oli osaltani elokuun lopussa itse asiassa minimissä, mutta Lutakko Liekeissä -festien takia oli poistuttava Tampereelta jo puolen päivän jälkeen. Siltikin ensimmäisenä kello 16 aikoihin esiintynyt Slack Bird (jota allekirjoittanut luuli punk rockiksi, mutta kyseessä olikin punkisti soitettu folk) jäi näkemättä tällä kertaa kun piti olla muita juttuja tekemässä, mutta The Escapist tuli katsottua alusta loppuun. The Escapist kärsi muiden ulkolavan bändien tavoin ohuista ja voimattomista soundeista, arvatenkin desibelirajoitusten vuoksi. Musiikillisestihan keikka oli silkkaa priimaa, ja oikeastaan nimenomaan The Escapistin takia lähtö Jyväskyläänkin tapahtui melko aikaisin. Taitaapi olla Suomen kovin anarkobändi heti 1981:n jälkeen. New Waters kärsi ohuista soundeista jopa The Escapistia enemmän. Kyllä huomaa, ettei hooceetä ole tarkoitus kuunnella liian hiljaisella. Vierustoverille pystyi juttelemaan ihan vaivatta, jos sattui olemaan vähänkin kauempana lavasta. No, hyvä meno tyypeillä näkyi lavalla kuitenkin olevan.

Callisto toimii lähes joka kerta, kunhan se vain soittaa sisätiloissa. Tässä tuli muuten havaittua, että olen nähnyt bändin soittamassa edellisen kerran kolmisen vuotta sitten. Callisto on tainnut soittaa viime vuosina vain muutaman keikan vuodessa, ja yhtyeen kotisivujen mukaan tämä oli vasta bändin toinen keikka tämän vuoden aikana. Eipä pääse siis hirveän usein tätäkään bändiä katsomaan ja koska Callisto nyt sattui soittamaan sisällä auringonpaisteisten ulkolavojen sijaan, niin keikasta sai nyt jopa jotain irtikin.

Pigeon Huntin olen ehtinyt nähdä keikalla jo muutaman kerran aiemmin, mutta se alkaa vasta nyt vakuuttamaan kunnolla. Keikka vaan taisi jäädä vähän lyhyeksi… ja soundit taas olivat hieman ohuet. Päätin ostaa bändin levyn hieman myöhemmin, mutta siinä välissä olikin hyvä lähteä viettämään ruokataukoa läheiseen pizzeriaan, joka oli kylläkin melko kallis ja kasvisvaihtoehdoiltaan olematon, mutta menetteli siinä tilanteessa. Lutakolla tarjottavat letut kun eivät ihan riittäneet viemään reissumiehen nälkää.

Sitten oli aika bongata Rattus ensimmäisen kerran uuden kokoonpanonsa kanssa. Keikan aikana sitä kiinnitti kummasti huomiota siihen, että laulaja oli joku muu tyyppi kuin Jake, ja se kieltämättä kyllä vaikutti mielipiteeseen koko keikasta. Soittivat sentään vanhoja klassikkovetoja, kuten Sotahullut ja Sodan tragediat ja Miksi haluat tapella, Voittaako pahuus -biisistä myös plussaa! Siltikin viime viikonloppuna bongattu Ahneus kuulosti paikoin enemmän Rattukselta kuin Rattus itse. Rattus ei ehkä ole nykyään rautaa, mutta ei se kyllä paskaakaan ole. Rattuksen lopetettua Ramin Kuntopolku soitti katoksella, ja oli muuten ainoa kerta näillä festeillä kun Kuntopolut bongasin.

Ramin Kuntopolkua ei voinut kuitenkaan jäädä ihmettelemään, kun sisällä aloitteli Murheenlaakso, joka toimii utuisissa sisätiloissa kyllä hämmentävän hyvin. Tämä keikka jätti jälkeensä lähinnä tyhjää oloa, kun kerrankin pääsin keskittymään Murheenlaaksoon ihan kunnolla. Vaikuttavaa. Murheenlaakso taisi käsittääkseni sitten pistääkin keikkahommat tältä kesältä pussiin, ja tämä oli sille kyllä erittäin väkevä lopetus. Murheenlaakson aikana Lutakko oli melkein täynnä, mutta täyteen se meni vasta Pertti Kurikan Nimipäivien aikana. Keikan kyllä katseli, mutta kun PKN:n keikalla on enemmän ihmisiä kuin Laman keikalla niin sitä alkaa pikkuhiljaa toivomaan että tämä PKN-hype olisi kokenut jo kulminaatiopisteensä ja hiipuisi. Lutakko Liekeissä teki tämänvuotisen yleisöennätyksensä juuri PKN:n keikan aikana, ja sen huomasi siitäkin että sisällä oli tolkuttoman vaikeaa liikkua. Sen jälkeen viihtyi ihan mielellään ulkona avarassa.

Ulkonahan soitti seuraavaksi Pää Kii, joka keräsi paikalle paljon utealiaita, tosin bändin ongelmana olivat sitten epilepsiavalot. Viime vuonna tosin Dischargen ja Disco Ensemblen aikana lavalle katsominen satutti silmiä enemmän, joten jossain ollaan tultu eteenpäinkin. Mutta mitä itse Pää Kiihin tulee, niin kyllähän se kiinnosti. Siinä kuului kummasti Bergmanin pari edellistä bändiä taustalla ja hyviä biisejähän tällä kokoonpanolla kyllä on esitettävänään jo nyt aikamoinen liuta, vaikkei bändi ole kauhean pitkään edes ollut toiminnassa. Pää Kiin jälkeen sisällä mekasti FM2000, mutta jäin ulos haukkaamaan happea. Kannatti, sillä Slack Bird veti toisen ”keikan” juuri tällöin. Onhan noita punkkareiden singer/songwriter-juttuja nyt nähty jo aiemminkin, mutta juuri tähän hetkeen osuneena Slack Bird oli suurin piirtein parasta maailmassa.

Jos WC ei aiemmin räjähtänyt, niin Räjäyttäjät räjäytti. Räjäyttäjät soitti likaisen ja meluisan rockinsa taas housut kintuissa ja hieltä haisten, vaikkakin pihalavan ja yleisön välissä ollut etäisyys vähän rokotti fiilistä. Tämä(kin) bändi on parhaimmillaan pienillä lavoilla, vaikka yleisöllä olisikin riski saada koko ajan turpaansa. Mitä ahtaampi rotanloukku, sen parempi. Tämänkertainen keikka tuntui melko lyhyeltä ja muutama tuttu biisi jäi kuulemattakin, mutta ainakin pöksyt olivat taas nilkoissa, ja se lienee pääasia?

Kun Lutakko Liekessä -organisaatio ilmoitti Laman tulevan soittamaan Lutakkoon, oli päätös lähdöstä tehty jo samantien. Täällä Laman piti soittaa ”toistaiseksi kesän ainoan keikkansa”, ja ihme kyllä se pitikin paikkansa kun ei muita keikkoja ole tätä kirjoittaessakaan ilmoitettu. Suurkaupunkien edellisvuotiset täsmäiskut jäivät itseltäni näkemättä, mutta ainakin nähtyyn Poriin keikkaan verraten Lama ei soittanut lainkaan huonommin, ellei ollut jopa tiukempi. Kyllähän Lamalla on suurin piirtein parhaimmat biisit mitä suomalaisessa punkissa on nähty, ja keikkakin oli sen mukainen; yhtä ilotulitusta.

Keikasta sai runsaasti energiaa, jonka myötä hereillä pysyttelykin oli pitkän päivän jälkeen helppoa. Lisää kahvia ja sitten taas tienpäälle kohti Tamperetta. Tälläkin kertaa Jyväskylän menoista jäi erittäin positiiviset fiilikset. Urpoiluun en törmännyt ja muutenkin nämä festit juhlittiin sangen lämminhenkisissä tunnelmissa. Me likes!

www.lutakkofestival.com

Punk-mayhemia Jyväskylässä – Lutakko Liekeissä

Pari kertaa taisin jo mouhottaa festarikesän päätöksestä. Se oli kaikki valhetta, sillä tie vei Jyväskylään vielä elokuun viimeisenä viikonloppuna. Esiintyjälistassa oli useampikin sellainen nimi, joten ei vaan voinut ohittaa Lutakkoa liekeissä. Sitä paitsi festarin tulevaisuus (ainakin tässä mittakaavassa) on hieman vaakalaudalla, joten nämä festit piti tarkastaa ensimmäistä kertaa kun se nyt oli mahdollista.

Olin ollut Jyväskylässä jo pari päivää, joten pystyin saapumaan paikalle mihin aikaan vaan katsoin tarpeelliseksi. Muuten olisin voinut tulla paikalle hieman myöhemminkin, mutta Total Recall oli nähtävä. Kyllähän se täysin odotuksia vastasi, ellei jopa ladannut ne ylittäneenkin setin. Yhtye on kehittynyt sitten aiempien nauhoitustensa ja uusi materiaalin kuulosti jännältä. Plussaa vielä odottamattomasta cover-valinnasta. Haistelijat oli seuraava ns. pakollinen bändi, mutta Haistelijat hoitivat ”ihan ok” -tasoisen settinsä alta pois sen verta nopeaan, että ehdin näkemään vielä Lighthouse Projectin keikan loppupuoliskon, johon kuului tulenpuhalteluakin. Uudella kitaristilla näkyy olevan lavamaneerit hallussa.

Tumppi Varonen & Problems? sekä Kakka-Hätä 77 eivät sen kummemmin jaksaneet innostaa. Ovathan molemmat asiansa osaavia bändejä ja varsinkin Problems? on tätä nykyä tikissä, mutta omalla kohdallani voisi puhua kyllästymisestä. Molemmat on nähty suhteellisen lyhyen ajan aikana useammankin kerran, joten nyt ei enää yksinkertaisesti jaksanut. Saksalainen Digger Barnes tuli sen sijaan katsottua, vaikka miehen olemuksesta ja äänestä ukkoa ei heti germaaniksi arvaisi. Kiistatta yksi Lutakon kovimmista vedoista tällä erää. Rehellistä, teeskentelemätöntä, aseista riisuvaa ja riisuttua. Digger tarjosi mainion välipalan noin muuten rytkeiseen iltapäivään, enkä olisi pistänyt pahakseni jos Jelmu olisi ottanut enemmänkin riskejä ja buukannut joitakin vastaavia esiintyjiä vielä ohjelmistoa täydentämään, mutta näillä mentiin. Ikkunasta tuli vilkaistua ulkona soittanutta One Morning Leftiä, eikä sitä sen enempää tarvinnut katsoakaan. Tosin bändin paitadesigni vetoaa synkkään mieleeni. Mistäköhän johtuu?

En tiedä, onko Fucked Up ihan sellaista mätkettä mitä jaksaisin kuunnella päivät pääksytysten, mutta verraton livebändi se tuntuu olevan. Damian on karismaattinen esiintyjä, joka ei lavalla viihtynyt kuin pienen hetken vain. Mellakka-aitakin taisi olla vain hidaste, kun ukko jorasi keskellä haltioitunutta yleisöä. Harvemmin näkee ihan vastaavaa, kun reilusti elopainoa kartuttanut korsto vyöryy yleisönsä niskaan ja saa vielä kaikki hyvälle tuulelle. Paitsi ehkä ne kaksi esiteiniä, jotka taisivat pelästyä halaamaan tulevaa Damienia mutta jotka sentään uskalsivat tehdä high fivet tuon suomihardcore-mouhottajan kanssa.

Olen koettanut nähdä Unkindin useammankin kerran ja joka kerta se on päätynyt jonkinlaiseen katastrofiin. Nyt ainoa rutisemisen aihe ei liity itse esitykseen. Ainoastaan liiallinen päivänvalo vei yhtyeen esityksestä terää ja sounditkin olivat hieman ohuet. Eivät potkineet kunnolla. The Menzingersin keikka rajoittui vilkaisuun, mutta Meanwhilen keikka tuli katsottua alusta loppuun. En ole muistaakseni kuullut yhtäkään Meanwhilen biisiä aiemmin, mutta kovin tutulta kuulosti. No, Dischargen hengessä vedettyä d-beatiahan se oli, jopa siinä määrin että jokainen riffi ja biisi oli Dischargen jo aiemmin tekemä. Eipä tämän tyylin bändejä voida kovin usein omaperäisyydestä syytellä, mutta joitakin kysymyksiä yhtyeen piinkova esitys jätti. Osasiko Meanwhile d-beatin perusoppimäärän parempi kuin opettajansa? Jäisikö Discharge auttamatta kakkoseksi?

Discharge olikin heti Meanwhilen jälkeen, ja sitä keikkaa olen hetken aikaa odottanut kun edellinenkin keikka Tampereella oli jäänyt välistä. En odottanut paljoa, ihan vaan siksi etten pettyisi pahasti. Dischargen uudessakin tuotannossa on They Lie You Dien ja Corpse of Decadencen kaltaisia helmiä, mutta toisaalta itse olisin toivonut enemmän ”Why?”:n biisejä mukaan. No, Dischargella noita kovisbiisejä riittää ja joku varmasti haluaisi kuulla ”Grave New Worldinkin” biiseillä ladatun keikan. Ei siitä samanlaista orgasmia tullut kuin ”Hear Nothing, See Nothing, Say Nothing” -levyn ensimmäisten kymmenen sekunnin kuuntelemisesta. Toki tuokin biisi kuului settilistaan, mutta ei sitä levyä tehnyt sama bändi kuin mikä veti nyt Lutakon pihalla. Ei huono keikka, vaikka Meanwhile osasikin d-beatin paremmin. Elämäni ei muuttunut ratkaisevasti tämän keikan näkemisestä, toisin kuin sinä hetkenä jolloin ensimmäisen kerran kuulin Dischargea.

Rytmihäiriön – jonka olen tosiaan ehtinyt nähdä sen saatanan monta kertaa jo aiemmin – ja Uprightin väliltä valitseminen ei tuottanut vaikeuksia. Päätin marssia Lutakon portaat vielä ylös ja vilkaista, millainen ilmestys tämä paikallinen Upright sitten on. Tiukka veto, joka loppui kuitenkin hyvin nopeasti. Mutta vaikka setin pituudessa hävittiin, ei itse esiintymisestä intensiteettiä puuttunut. Disco Ensemblen katselu ei sen sijaan juuri houkuttanut, mutta katsoinpa sitäkin sitten hetken aikaa paremman tekemisen puutteessa, mutta suurimman osan keikasta vietin kyllä jossain ihan muualla. Sitä paitsi päälavan valomyrsky oli herkille silmilleni jo liikaa, kun sitä oli pitänyt kestää jo Dischargen ajan.

Syyt mestoille jäämiseen olivat sitten hieman mysteeriset, kun Disco Ensemblen jälkeen jäi soittamaan vain Misfits-coverbändi Braineaters. Porisperessäkin jätin coverbändit katsomatta (paitsi sitä Kiss-bändiä pälyilin hetken aikaa), mutta jostain syystä jäin kuitenkin mestoille, vaikka olisin voinut lähteä jo heti Uprightin jälkeen. Eihän Misfits nyt varsinaisesti ole itselleni edes kovin merkityksellinen bändi ollut, mitä nyt teininä tuli vähän kuunneltua, ja kuinka ollakaan, huomasin olevani fiilistelemässä niitä samoja biisejä nyt Lutakossa. Braineaters ei ollut mitään sellaista menoa, että vedetään väsynyttä settiä kaljapalkalla kaljaa juovien festivaalivieraiden taustamölyksi. Ja kyllä sen menon oli vähintään kohtuullisen huimaa oltava, kun kerta lavan edustalla partioinut järkkärikin unohti hetkeksi velvollisuutensa ja ryntäsi laulamaan. Orastavan flunssan takia itseäni ei laulattanut, joten keikan aikana piti häipyä paikalta ja julistaa omalta osalta Lutakko Liekeissä sammuneeksi. Samaten se oma festarikesäkin.

[flickrfeed photoset=72157627506237987
]

Church Of Misery & Fleshpress Lutakossa

Keskiviikkoilta, torstaina olisi tarkoitus päättää yli viiden vuoden odotus ja suunnata Jyväskylään tsekkaamaan Church of Misery livenä, vaan mitäpä tekee elimistö? Nostattaa yllättäen varsin jykevän kuumeen. Ei perkele. Eikun sängyn pohjalle tärisemään ja lepäilemään. No, kuinka ollakaan, elimistölleni esittämä jyrkkä ultimatum, lepo ja lääkeaineet tekevät tehtävänsä ja pääsen suureksi helpotuksekseni torstaina varsin hyvävointisena tien päälle. Ja hyvä niin, luvassa on hyytävän kova keikka ensimmäistä kertaa Suomessa vierailevalta japanilaiselta psychdelic-doom-stoner-? -nelikolta.

Illan avauksesta vastaa kotimainen sludge-pioneeri Fleshpress. Yhtyeen ultrahidas ja -raskas vyörytys on kieltämättä erittäin hypnoottista, mutta live-tilanne ja se tosiasia, etten tunne yhtyeen tuotantoa entuudestaan lainkaan tekevät hallaa ja huomaan aika ajoin harhautuvani tutkailemaan kanssaihmisten bändipaitojen kiertuelistauksia keikan sijasta. Keskitempoiset riffit sen sijaan koukuttavat kaltaiseni ensikertalaisenkin. Muutamaan otteeseen rumpali pistää jopa blast beatiksi aiheuttaen kalmanihanat Autopsy-vibat. No, basistilla näyttää olevan ko. yhtyeen paita päällään, joten tuskin olen täysin väärillä jäljillä. Se mikä itseäni jää kuitenkin hiertämään on laulu. Allekirjoittaneelle se ei nyt vain uppoa, liian raakaa ja korkeaa. Etenkin blast beatin kera jäin kaipaamaan kunnon viemärivokaaleja.

Lyhyen tauon jälkeen alkaa analogisyna ujeltamaan nostattaen kylmät väreet. Church Of Misery taking over. Keikan avaa ilmeisesti tuoreimman pitkäsoiton, ”Houses Of the Unholyn”, avausraita El Padrino. OK, aika helvetin paljon sanottu, mutta olen valmis julistamaan, että yksikään bändi sitten Sabbathin ei ole onnistunut naittamaan raskautta ja groovea yhtä maukkaasti kuin Church Of Misery. Ja raskaudella en nyt tarkoita jotakin rankasti alavireistä junttariffiä, vaan esimerkiksi sellaista N.I.B.-henkistä perusrokkaava riffittelyä, joka kuitenkin onnistuu kuulostamaan siltä kuin Iggy & The Stooges soittaisi James Brownin materiaalia liikkuvan tankin päältä Altamontin moottoriradalla. Avausbiisiä seuraava tripla, I, MotherfuckerKillforniaSoul Discharge, sarjamurhaa sellaisella tehokkuudella, että ei mitään rajaa. Introina toimivat radiouutiset, haastattelut yms. kunkin kappaleen käsittelemään sarjamurhaajaan liittyvä audiomateriaali loistaa livenä poissaolollaan. Tavallaan harmi, koska tuo materiaali on oikeasti kiehtovalla tavalla hemmetin pahaenteistä ja tunnelmallista. Toisaalta, kyllähän se katkoisi ikävästi bändin live-meininkiä, joten näin on parempi.

Tuoreen täyspitkän Blood Sucking Freak väliosineen alleviivaa loistavia soundeja. Itse asiassa yhtyeen groove nojaa tasapuolisesti niin Junji Naritan rumputyöskentelyyn, Tom Suttonin riffeihin, kuin Tatsu Mikamin bassotteluun, niinpä esimerkiksi kitaran peittyminen tai basson puuroutuminen miksauksessa söisikin yhtyeen soundia todella pahasti. Tunnustusta on annettava myös vokalisti Yoshiakki Negishille; herra on todellakin mies paikallaan. On vaikea kuvitella bändiin hahmoa joka saisi vangittua lavaolemukseensa yhtä vakuuttavasti yhtyeen teeman (sarjamurhaajat) mukaisen habituksen. Sellaisen tietynlaisen jakomielisyyden, että paloittelin ja söin juuri naapurini ja nyt marssin huoltoasemalla kahville muina miehinä rupattelemaan mukavia uhrieni työkavereille. Where Evil Dwells, erittäin tarttuva Badlands ja Shotgun Boogie päättävät varsinaisen setin. Toisin kuin levyillä, livenä oikeastaan yksikään biisi ei nouse selkeästi muiden ylitse. Suoritus on suorastaan hengästyttävän tasavahva. Ja siis pelkästään hyvällä tavalla. Hengästyttävä on myös bändin stamina; yhtye ei tainnut varsinaisen setin aikana pysähtyä edes juomaan biisien välissä!!

Yleisöön silminnähden tyytyväinen nelikko palaa vielä lauteille tarjoillen illan toisen ”Master of Brutality” -tsipaleen, Megalomanian. Loisto esimerkki tapauksesta, jossa live-tulkinta muuttaa täysin suhtautumistani biisiin. Megalomania ei nimittäin ole koskaan lukeutunut suosikkeihini. Keikan jälkeen lähinnä ihmettelen, että miksi hitossa ei? Bändi poistuu jälleen lavalta.

Onnekasta ja hyvin mukana olevaa yleisöä hemmotellaan tosin vielä toisen encoren verran. Uusimman täyspitkän ”hittibiisi” Born to Raise Hell laittaa Lutakon huutamaan tarttuvaa kertsiä. Itse ihmettelen että miksi ihmeessä tutustuin ”Houses Of the Unholyyn” niin verkkaisesti? Levyn olisi ehdottomasti kuulunut olla vuoden 2009 parhaat levyt -listani kärjessä. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, korjaan paidan mukaani merchandise-tiskiltä ja suuntaan kotia kohti. Jo seuraavana päivänä, levykaupassa vierailtuani, pännii niin maan vietävästi, ettei tullut sijoitettua myös vinyyliin. Myös tieto siitä, että Tom Sutton lopettaa Church of Miseryssä kiertueen päätyttyä harmittaa. Ja paljon. Toivottavasti Japanin kolmikko löytää ”Satan” Suttonille arvoisensa korvaajan. Haluan lisää ja sarjamurhaajia riittää.

Settilista:

(saattaa sisältää virheitä, olin kovasti täpinöissäni, korjatkaa ihmeessä jos havaitsessa virheitä arvoisat lukijat)

El Padrino
I, Motherfucker
Killfornia
Soul Discharge
Blood Sucking Freak
Where Evil Dwells
Badlands
Shotgun Boogie

Encoret:

Megalomania
Born To Raise Hell