Avainsana-arkisto: Jontti ja Shaka

Latinohikinen iltapäivä – Funkdoobiest Kutosella

Monesti ollaan kaikki oltu väärässä (sinäkin, älä yritä) aikoinaan, kun ollaan ounasteltu, että mitkä kaikki artistit tai orkesterit saataisiin houkuteltua tähän maahan. Jos joku olisi vuosikymmen takaperin mesonnut, että Snoop Dogg nähtäisiin lähes kävelyetäisyyden päässä (vieläpä vuosien saatossa monesti), olisi käkätyksen ja epäuskon sekainen virta ollut vuolas. Sittemmin olen jo useita kertoja jättänyt hänen shownsa Helsingissä kokematta, joten pientä nöyrtymistä ja skeptisyyden vähenemistä on ollut ilmoilla. Wu-Tang Clan, La Coka Nostra, Necro… Kaiken maailman hoppiherkkuja, jotka olen missannut omista syistä, en suomalaisten organisointitahojen aikaansaamattomuuden takia. Osan olen ohittanut puolitahallisesti siksi, että kuuntelen paljon muutakin kuin slummihölmöilyä ja nykytarjonnan paljouden vuoksi joutuisi tuntemaan tekevänsä töitä, jos kitkuttelisi järjestääkseen itsensä jokaiselle kiinnostavalle keikalle. Muutama nimi on sentään jäljellä, joiden kohdalla ei luultavasti tarvitse puntaroida, mikäli (tai kun?) ne tänne jonnekin sattuvat ilmaantumaan. Mikään ei silti luultavasti kovin pian vedä vertoja tälle nyt aiheena olevalle, hiljattaiselle kokemukselle, sillä aina vain jatkuvan äimistelyni seassa on edelleen pari shottilasillista endorfiinia. Hyvät hyssykät.

Tapahtumapaikka, eli Kuudes linja oli itselle tuntematon kohde, joten oli onni, että lohduksi minulla oli mukanani autollinen muitakin tietämättömiä. Jouduimme yllättäen häiritsemään vain yhtä paikallista löytääksemme tuon sisäpihakapakan, joten en tuntenut itseäni niin turistiksi kuin yleensä muilla paikkakunnilla hönnytessäni. Ulkoa tarkasteltuna paikka ei oikeastaan sano mitään, mutta sisälle asti vaivautuva oppii pitämään siitä viiveettä. Olettaen, että siltä ei odota tai toivo mitään tuoreimpia trendejä seuraavaa hienostomeininkiä.
Meitä ei ollut alkuun kuin muutama paikalla ja näytti siltä, ettei enää kovin montaa lisää tulisi sisään mahtumaankaan, mutta paikan äänimiehen kanssa rupattelu osoitti minun taas kerran olevan väärässä: avajaisissa oli kuuleman mukaan ollut jopa 370 uteliasta. Tällä kertaa selvittiin ilman moista ryysistä ja joka paikassa mahtui liikehtimään jonottamatta, mutta istumapaikasta haaveiluun ei kannattanut tuhlata energiaa, niitä osui ainoastaan sattumalta vastaan. Jonkin verran yökerhoissa muotitietoisimmille vuosien varrella käkättäneelle oli kivaa, jos ei suorastaan piristävää vilkuilla ympärilleen. Ei käätyjä tai hologrammilippiksiä vaan kulahtaneita pillifarkkuja, nukkaisia flanellipaitoja ja muuta tietoisen mitäänsanomatonta. Tänne tultiin viihtymään aidosti lungin meiningin, ei edustamistarpeen innoittamana. Hyväntahtoisuutta huokuvia reppanoita ja itseironiaa ymmärtäviä nörttejä, oma porukkamme mukaan lukien. Sekaan on saattanut harkita eksyvänsä jokunen Brädin näköinen, nykyaikaan sulatettu ilmestyskin, mutta heitä ei päässyt ainakaan ulkona tupakalla käymätön spottaamaan – he varmaan nöyrtyivät suosiolla jo narikan kohdalta muualle blingeilemään. Muutama kertaa muutama metriä lavaa, kyläkoulun luokkahuoneen verran salia ja lisäksi sokkeloita, joita pitkin liikutaan tiskille ja muiden tarpeiden mukaan. Mikäs siinä, itselleni puitteet ainakin maistuivat. Aito räppi ei juuri koskaan kuulu stadionmiljööseen.

Sitten raporttiin.

Illan menu sisälsi jehujen lisäksi kotimaisen pariskunnan Jontti ja Shaka. Heitäkään en jostain syystä ole koskaan aiemmin sattunut näkemään, joten pahaa mieltä ei etukäteen ollut, vaikka vituttavan taustan pilaama Kolmatta Linjaa onkin yleinen osuma kantakuppilani jukeboksissa. Syytä lämmittelyaktin valinnalle en ala arvailemaan, mutta ei siinä ainakaan paljoa logiikkaa ollut. Ujosteleva rautakaupan setä kollegoineen veti sen verran muzakpitoisen setin, että ajatuksenikin soivat kovempaa, hukuttaen setin usein alleen. En koita rienata; he osaavat kyllä oman juttunsa, mutta legendahörökorva Son Doobien lavautumista odotellessa ei apaattinen tunnelmointi ihan ota istuakseen monenkaan korvissa. Tunnelma oli kuin elokuvateatterissa, jossa näytetään yläasteelaisten kyhäämä legoanimaatio ennen Transformersia. Analogia menee tosin siinä mielessä heikosti, että oikeastaan Legot ovat yleensä kiinnostavampia kuin CGI-robotit. SMC Hoodrats olisi ehkä toiminut, mitään muita sopivia esidoobiest-poppoita ei maamme tarjonnasta tule mieleen. Pitäisiköhän asialle tehdä jotain?

Viileäksi jättäneen lämmittelyn jälkeisen pienen tauon aikana ehti hyvin pohtimaan olennaisia. Onko Son Doobiella jotain paperiin käärittyä suupielessä heti lavalle astuessa? Tuleeko hänelle ongelmia sen johdosta, Kutosen tai ehkä jopa valtion järjestyksenvalvojien kanssa? Kuullaanko biisejä joka levyltä, vaikka Troubleshooters ei oikeastaan liity mihinkään? Riittääkö paikan äänentoisto kilpailemaan lavameiningin tehon kanssa?

Viimein asiaan. Sitä oltiin nyt paniikkikakka huulilla todistamassa, kun oma suosikki pornoa tehneiden ämseiden listalta asteli vajaan metrin päähän jokeltamaan. Jokainen trion osa saatettiin lavalle melkoisella huudolla, eikä taustojenkaan kuuleminen tuottanut ongelmia. Kerrankin keikka, joka soi tarpeeksi LUJAA. Flanukkaväestölläkään ei vaikuttanut olevan hankaluuksia osallistua hälinään, joten kaikin puolin laadukkaassa tilanteessa oltiin alusta lähtien, yleisöä myöten. Touhu sykähti eloon sen verran häikäilemättömänä jyränä, että ehti soida muutama biisi ennen kuin Sonilta löytyi doobie huulesta. Sekin vaikutti sillä hetkellä lähinnä itsesuojelulta; parka meni yleisön osallistumisesta välillä fyysisestikin kaksin kerroin, joten saattoi olla syytäkin nauttia relaksanttia. Eivät tainneet jenkkiraukat etukäteen aavistaa, miten touhukkaasti jotkut suomalaiset osallistuvat kiinnostaviin tilanteisiin. En tiedä miten heihin yleensä keikoillaan suhtaudutaan, mutta vilpittömän innostunutta oli toiminta kun he tajusivat valloillaan olevan intensiivisyyden. Jokainen kolmikosta sätki itsensä hikeen jo alkuminuuteilla, joten eturiviläisille oli lopun aikaa muutakin kuin omia eritteitä tarjolla bailausta kostuttamaan. DJ Ralph M on yleensä levyillä hiljaisin, mutta nyt hän piti puolitoistametriseen mittaansa nähden todella kookasta möykkää. Viisikymppisen teinipojan näköinen Tomahawk Funk oli myös innokkaasti äänessä, joten keulahahmo sai melko huoletta kiemurrella hämillään aina kun hänen osuuksiinsa yhtyi kymmeniä ilmaan huutajia lattiatasolta. Biisejä tuli ihailtava liuta, niin laadullisesti kuin määrällisesti. Ne eivät kestä levyilläkään liian kauaa, mutta nyt niitä oli typistetty vielä vähän ja liimailtu yhteen, ettei kenenkään syke vahingossakaan laskisi terveen rajoihin.

Ainahan jostain pitää narista, vaikka syitä ei juuri olisikaan, joten mainittakoon nyt pari miinusta. Valtaosan yleisöstä odottamaa bangeria Pussy Ain’t Shit ei tullut, mit vit?! Toiseksi pettymykseksi oheissälää oli kaupan vain tuorein levy Golden B-Boys. Olin jo varautunut ostamaan ainakin paidan. Kaikkea ei tunnetusti voi saada. Vai Voiko?

Olen puolivakavasti haikaillut Funkdoobiest-paidan perään jo jostain 90-luvun lopusta asti, joten ymmyrkä valtasi mielen hetkeksi, mutta sitten keksin; DJ piti yllään yhtä. En omaa kovinkaan paljoa taipumuksia luopua villeistä ideoistani, joten pakkohan se oli sitten mennä kehvelinä seisoskelemaan lavan reunalle, odottamaan väen hiljattaista hiipumista, jotta pääsisin kuumottamaan monet suosikkibiiteistäni puuhannutta pitkätukkakääpiötä. Kysyin varmistukseksi, ettei mitään tuoretta vaatetusta ollut tarjolla ja jatkouteluni aiheuttaman hämmästyksen jälkeen onnistuin. Kympin tingin, 40 euroa sujahti Ralen taskuun ja Samista tuli tujakalla latinohiellä varustetun, XL-kokoisen duubiteepaidan haltija. Lähes täsmäosuma, olen kokoa M.