Avainsana-arkisto: Jone Nikula

Pedon Meteli: Heavy metallin vanha ja uusi testamentti

Kaikissa meissä asuu pieni hevidude. Itsekin olen monesti yön pimeydessä pohtinut kumpi on vaikuttanut enemmän itseeni, punk/hardcore vaiko heavy metal –musiikki? Varmaa on vain se, että molemmat musiikin lajeista on häiriinnyttänyt enemmän tai vähemmän elämääni, läpi koko kolmekymppisen elämänkaareni ajan.

Ian Christenin kirjoittama ja käsittääkseni Jone Nikulan suomentama ”Pedon Meteli: Heavy Metallin vanha ja uusi testamentti” (Johhny Kniga, 2006) on kunnianhimoinen historiikki heavymetalin kehityskaaren eri vaiheista. Jo suomentajan kirjoittamassa ensimmäisessä luvussa törmätään ongelmaan, joka vallitsee läpi koko kirjan. Kuinka kertoa tasapuolisesti kaikista heavy metalliin vaikuttaneista tekijöistä? Kirja pohjautuukin pitkälti Black Sabbathin ja Metallican pohjustamalle tielle, ja marginaalisemmat heavyn alalajit jäävät vähemmälle huomiolle. Myytyjen levyjen määrä ei aina kuitenkaan kerro koko totuutta.

Kaikesta huolimatta kirja on viihdyttävä ja usein jopa nostalgisia muistoja herättävä. Kirjan sisältö on koostettu eri heavy vaikuttajien lausumista kommenteista erilaisissa alan medioissa. Äänessä on runsaasti mm. Twistareiden Dee Snider, Metallican Lars Ulrich sekä Praistin Rob Halford. Välillä kirjoittajan ylistämä metalmusiikin ylivalta muita alakulttuureja vastaan ärsyttää, mutta toisaalta se myös pistää ajattelemaan juuri sitä, mikä vaikuttikaan loppujen lopuksi eniten siihen omaan musiikin kuunteluun. Itse en edes kahdeksankymmentä luvulla välttämättä tiennyt mistä musiikin lajista milloinkin oli kyse. Kaikki oli vain kapinaa vanhempien ihanteita vastaan. Mitä shokeeraavampaa kama oli, sitä enemmän lapset rakastivat sitä.

Toistaiseksi parempaa yleiskirjaa heavymetallista ei ole ilmestynyt, ja suosittelenkin kirjaa kaikille, joille kasikytluvun thrash tai ysikytluvun death metal merkitsee jotain. Myös Jone Nikulan suomennos toimii, mikäli vain sattuu pitämään ko. henkilöstä ja hänen tavastaan artikuloida asioita. Jälleen kerran yksi mielenkiintoinen julkaisu Johnny Knigalta.