Avainsana-arkisto: Jarkko Martikainen

Skumppaa ja eestipunkkia – J.M.K.E. Nosturissa

Siitä olikin kulunut jo hetken aikaa, kun olin viimeksi nähnyt J.M.K.E:n livenä. Edellinen kertani oli Tavastialla pari vuotta sitten Stupidon 20-vuotiskekkereillä keväällä 2009. Villu Tamme rahtaa bändinsä lahden yli Suomeen alvariinsa, joten yhtyeen näkeminen tällä kertaa ei sinänsä ollut mikään ainutkertainen tilaisuus. Paitsi ehkä siten, että J.M.K.E. täytti 25 vuotta.

Nosturiin saapuessani lavalla olikin jo illan ensimmäinen esiintyjä. Jarkko Martikaisen siellä valokeilassa seisoskellessa lavan edustalla ei varsinaisesti tungosta ollut. Suurin osa yleisöstä oli turvallisesti anniskelualueen puolella, jolloin parille halukkaalle pariskunnalle jäi tilaa valssaamiselle. Aluksi ihmettelin Martikaisen buukkaamista tälle illalle, mutta Martikainenhan selkeästi arvostaa illan pääbändiä. Soittipa tämä J.M.K.E:ltä yhden coverinkin. Martikainenhan asuu Riihimäellä, tuosta saatanan rumasta kaupungista josta olin itse asiassa tullutkin Helsinkiin ystävää tapaamasta.

Anal Thunder veti mielestäni tänään paremmin kuin Porissa, vaikka sekään keikka ei huono ollut. Tällä kertaa settilista tuntui toimivammalta ja omiin korviini paremmalta, mutta siihen saattoi vaikuttaa myös kokoonpanon vahvistuminen viulistilla. Tätä viulisti/taustalaulajaneitoa ei ilmeisesti tuoda mukaan jokaiselle bändin keikalle. Olin turhaan odottanut Song About Getting Smashed­ -kappaletta soitettavan Porissa, mutta soittivatpa nyt. Sen sijaan Yön Rakkaus on lumivalkoinen –tulkinta olisi kuitenkin osunut kohteeseensa paremmin Porissa.

Kadotetuilta en odottanut mitään, yksinkertaisesti vain siitä syystä ettei kyseisen bändin levytetty materiaali ole mitenkään tuttua. Eipä ole levyjä juuri missään näkynyt. Varsinaisesti punkiksihan ei tuota rytmikästä musiikkia voinut kutsua, post-punkiksi kyllä ehkä. Mutta toisaalta tapahtuman avasi Jarkko Martikainen, joten Kadotetut eivät kuulostaneet niin toisesta maailmasta repäistyiltä. Suhiseva Ahti Pelttari on kyllä sympaattinen äijä ja bändinsä musiikki oli jopa tanssittavaa. Nähdäpä vielä uusintajulkaisut bändin vanhoista albumeistakin, itse kun sijoittaisin roponi mieluummin sellaisiin kuin kokoelmalevyihin.

J.M.K.E., tuo yhdeksi Viron suositummaksi bändiksi edennyt punk-kopla vietti tosiaan 25-vuotissynttäreitään. Alkuperäisestä kokoonpanosta on jäljellä vain Villu Tamme, mutta seuraavana iltana bändi soitti Tallinnassa vanhalla kokoonpanolla. Siitä en sitten tiedä, miten vanhan kokoonpanon oli Tallinnassa tarkoitus esiintyä. Oliko bassossa Tarvo Hanno Varres vai Lembit Krull? Joka tapauksessa tämän iltaisella keikalla esiintynyt kokoonpano oli tynkä, sillä toinen taustalaulaja Promille Promille oli synnyttämässä kotopuolessa.

J.M.K.E. oli julkaissut juhlan kunniaksi uuden coverlevynkin. Itse asiassa sain tietää koko julkaisusta vasta myyntipöydällä, kun ”Jasonit ei huvita” -niminen räiskäle iski silmään. Pari biisiä bändi soitti tuoltakin levyltä, mainittakoon nyt ainakin että Juice Leskisen katalogista lainattu Eesti on my mind upposi juhlakansaan. Vanhoja klassikkobiisejä tuli sopivassa suhteessa uudempien ja itselleni tuntemattomampien kanssa. Jättihitti Tere Perestroikasta kuultiin tällä kertaa ns. laulukilpailuversio. Se versio, jolla bändi voitti kansalliset laulukilpailut ja sai palkinnoksi lomamatkan Eurooppaan. Se matka, jota harjapäisille sankareillemme ei koskaan annettu. Olisin kuullut mieluummin sähköisen version, mutta Tammen yksin soittamakin versio kyllä kelpasi. Ymmärrän kyllä Tammea, jos tämä on joutunut soittamaan kyseisen biisin joka ikisellä J.M.K.E.-keikalla edellisen 20 vuoden aikana.

Tammehan oli oma sympaattinen itsensä. Tämä ehkä kommunikoi suomen ja viron sekaista juttua epäselvästi, mutta joka kerta tämän sanomasta saa selvää. Myöskin sen, että tämän käyttämä DDR-valmisteinen ja reissussa rähjääntynyt kitara on ollut bändissä pisimpään heti Tammen jälkeen. Juhlan kunniaksi piti myös nauttia skumppaa, joka päätyi ilmeisen janoisen yleisön kautta järkkäreille.

Tapahtuma kärsi pienestä yleisökadosta, joka taisi olla seurausta kolmen samanhenkisen iltaman päällekkäisyydestä. Gloriassa oli Helsinki Punk Fest ja Lepakkomiehessäkin jotain äksöniä. Punkin ystävillä oli siis valinnanvaraa liiankin kanssa, ja arvaan sen näkyneen jokaisessa tapahtumassa. En tiedä millainen meno noissa muissa tapahtumissa oli, mutta Nosturissa oli ihan hyvä meno päällä!

Rapajööti & Jarkko Martikainen 21.8.2010

Varoitus! Tämän raportin kirjoittanut hyypiö ei tunne folk-musiikkia kovinkaan hyvin, ja siksi tähän Porifolk-festivaalin yhteyteen järjestetylle Rapajööti-tapahtumaan lähdinkin. Vain Jarkko Martikaiselta olin pari soolobiisiä kuullut, mutta muuten illan yhtyeet olivat minulle täysin tuntemattomia. Joku viisas on joskus sanonut, että kaikkea pitää kokeilla, mutta ei kansantansseja – tosin joskus pitää kokeilla niitäkin.

Minua huvitti alusta alkaen tapahtuman yleisörakenne, mihin saattoivat vaikuttaa tapahtuman ilmaisuus ja keskeinen sijainti Porin keskustan Eetunaukiolla. Yleisön keski-ikä oli helposti viidenkymmenen paremmalla puolella, joukossa terassikaljan perässä olevia paikallisia sekä lukuisia mummeleita, joista ainakin yhdellä näkyi olevan kansallispuku. Tapahtuma tuntui olevan kuitenkin suunnattu lähinnä niille, joille folk on muutakin kuin vain pelimannimeininkiä ja kansallispukuja. Yleisöä pakeni paikalta jo ensimmäisen esiintyjän aikana, joka oli siis Ataturk Band. Bändi saisi harkita nimensä muuttamista Ataturk Duoksi, sillä lavalla ei tosiaan näkynyt kahta jäppistä enempää ihmisiä. Toinen näistä puhalteli huuliharppuun ja toinen rökitti baglama-luuttuaan vuoroin kieli- ja lyömäsoittimena. Miehillä oli musiikkinsa lisäksi myös lavalla keikarointi hallussa. Nämä heittivät läppää, joka suurella todennäköisyydellä meni suurimmalta osalta yleisöä ohi. En usko, että kovinkaan moni tajusi bändin heittoa Finntroll-coverbändiksi tähtäämisestä. Kaksikko esitti myös sirkustemppuja, joihin ei tosin liittynyt tulta, värikkäitä palloja tai piirakanheittoa. Kunhan heittelivät vain toisiaan… Lavan edessä ei tosin tanssittu.

Kohtalaisen pituisen tauon jälkeen lavalle kapusi seitse… eipäs kun kuusi ihmistä. Oli se seitsemäs jäsen jossain toisaalla. Äkkiseltään en olisi huomannut mitään olennaista Transkaakon musiikista puuttuvan, sillä bändin rikas soundi oli aivan toista verrattuna Ataturk Bandin minimalismiin. Erityisesti laulaja jäi mieleen elävän tulkintansa ja liikkuvuutensa ansiosta. Mutta itseäni tämmöinen metsänhenkifolkki hieman nyppii, ja jokainen laulu tuntui liittyvän jollain tavalla puutarhoihin. Puutarhojen kastelu ainakin oli kunnossa, sillä Transkaakon aikana alkoi vesisade, jonka myötä yleisö siirtyi silmänräpäyksessä penkeiltään teltan suojiin. Eikä kukaan tanssinut lavan edessä.

Transkaakon jälkeen tuin paikallisia yrittäjiä piipahtamalla viereisessä irkkupubissa, mikä taisi olla ihan järkevä veto sateen vain yllyttyä. Jaakko Laitinen & Väärä Raha saikin aloittaa keskellä sadetta. Viisikon musiikki saattaa ensi alkuun kuulostaa niin lannistavalta suomi-iskelmältä kuin vain suinkin mahdollista, mutta melko nopeasti käy selväksi, että tuon viisikon esittämässä iskelmässä on jotain muutakin. Slaavilainen kaiho ja laulatteleva meininki ovatkin varmaan ne asiat, jotka jäävät kuulijoiden mieliin nokkamiehensä tangolaulun ohella. Tämä lienee jonkinlaista asenneiskelmää, joka vilauttaa sentteriä iskelmämafian iskelmäradioille, -baareille ja -energiajuomille? Kuulinpa bändistä mielenkiintoisen määritelmänkin: bändi kuulemma muistutti niistä ajoista, jolloin tanssilavoilla rehotti rappio ja Laitisen röyhkeä otsatukka olisi varmasti saanut väkijoukot lynkkausmielessä liikkeelle, sekä biisien välissä tietenkin käytiin lavan takana ottamassa huikkaa… Mutta tälläkään keikalla ei lavan edessä tanssittu.

Mies ja kitara: Jarkko Martikainen
Mies ja kitara: Jarkko Martikainen

Jaakko Laitinen & Väärä Raha –yhtyeen lopetettua encorensa oli aika jättää keskusta, ja suunnistaa Kokemäenjoen rannalle ravintolalaiva Barcoon, jossa Jarkko Martikaisen oli määrä soittaa soolokeikka, senkin ilmaiseksi. Martikaisen keikka tavallaan liittyi Rapajöötiin, vaikka olikin eri tapahtuma. Mielestäni on hyvä juttu, että Barcossa järjestetään keikkoja, mutta itse keikkapaikkana Barco on hieman onneton. Jo valmiiksi ahdas lavanedusta tuntuu entistä pienemmältä siksi, että se jakautuu kahtia keskellä olevan tiskin vuoksi. Viime vuonna menin Barcoon katsomaan Röyhkän, Rätön ja Lehtisalon keikan, mutta en silloin viitsinyt tunkeutua jo valmiiksi täyteen purteen sisälle asti. Nyt tilaa oli enemmän, mutta tunnelma oli siitä huolimatta tiivis, ja keikka tuntui siitäkin syystä hyvin intiimiltä. Koskettavia olivat tietenkin Martikaisen tekstitkin, ne osasivat sekä naurattaa että riipaista syvältä sisimmästä. Martikainen viihdytti yleisöä kitaransa kanssa pitkään ja hartaasti, mutta mielenkiinto pysyi yllä loppuun asti. Eikä kukaan vieläkään tanssinut lavan edessä, tosin se olisi tässä tapauksessa ilmeisesti ollut pyhäinhäväistys?