Avainsana-arkisto: James Puhto-Ren

James Puhto-Ren – Still on the Road

Tovi on kulunut siitä, kun James Puhto-Ren on viimeksi kulkenut tietä pitkin. Viimeksi yhtye taisi rokata oman materiaalinsa parissa 90-luvulla. ”Still on the Road” ei näytä JPR:n olevan ihan elämänsä vedossa, mutta ainakin hengissä.

Kovinkaan maaniseksi yhtyeeksi JPR:ää on hankala sanoa. Itselleni tulee toistuvasti hankaluuksia mieltää JPR:ää edes punkiksi, vaan mielleyhtymät vievät enemmänkin melko pitkäpiimäisen ja kesyn rockin suuntaan. JPR on musiikillisesti yksinkertaista roinaa, mutta eivät lyriikatkaan mitään rakettitiedettä ole. Mutta James Puhto-Renin kyky tehdä biisejä lähes mistä tahansa aiheesta on riemastuttavaa. Sanoitusaiheiksi ovat kelvanneet esimerkiksi sokeritoukat, goottityttöystävät, Phil Collins ja Pori Jazz.

James Puhto-Ren on ihan hauska yhtye kertakäyttöisine sanoituksineen. Muutama kertosäe jääkin helposti pyörimään päänsisäiseen jukeboxiin ja meno on yleisesti ottaen rentoa ja kiireetöntä. Mitään muuta en levystä sitten löytänytkään, enkä totta puhuen jaksanut sitä kovin montaa kertaa pyöräyttää. Omaan makuuni ”Still on the Road” on aivan liian (suomi)rock, mutta oman yleisönsä vankkumattoman ihailun kolmikko saavuttaa melko varmasti. Enpä toisaalta odottanutkaan paljon bändiltä, joka on tehnyt levyllisen (!) Meiju Suvas -covereita.

Montun Punk Weekend

Perjantai

Porin Montussa sitten toikkarointiin punkin nimissä ihanaisen huhtikuun alkamisen kunniaksi. Kyse oli toisaalta enemmänkin kahdesta erillisestä keikasta jotka oli buukattu peräkkäisille päiville kuin varsinaisesta pikkufestarista, vaikka kahden päivän lippuja olikin myynnissä. Kahden päivän lipun hinta (8€) oli jopa tuntuvasti pienempi kuin kahden yksittäisen illan lippujen yhteishinta (6€+6€=12€). Alennus oli tuntuva, siinä missä yleensä nämä alennukset ovat vain nimellisiä ja suuruusluokaltaan ns. ”haista paska” -tasoa.

Mutta nyt itse bileisiin ja bändeihin: Abortti 13:n kokoonpano oli muuttunut sitten viime näkemän. Entiset kankaanpääläiset (ja nykyiset Kankaanpään vihaajat) soittivat noin puolituntisen setin, ja siihen mahtuikin lähes bändin koko tuotanto. Muistan, kun ensimmäisen kerran laitoin Aborttien ”Viimeinen verilöyly” -EP:n soimaan. Ensimmäisen kuuntelun jälkeen meikäläisen teki mieli haukkua koko levytys, mutta sehän paljastuikin ihan hyväksi räiskäleeksi kun sitä jaksoi vaan kuunnella. Ja livenä tämä bändi toimii mielestäni jopa paremmin. Hyviä biisejähän on näillä äijänkäppyröillä repertuaarissaan melko paljonkin, mukaan lukien yleisösuosikki Suolia saatana sekä oma feivöritti Pillu on yäk, Laumasielujen valtakuntaa ja Professori Balthasaria tietenkään sorsimatta.

No Shame oli vedossa. Setti ei painottunut liiaksi ”Ironing Dayn” kappaleisiin, vaikka ne taisivat saada yleisöön eniten liikettä. Myönnän itsekin huudelleeni erään nakkilalaisen elämäntapapunkkarin kanssa ”PAREMPI KÄNNISSÄ KUIN OSA NIIDEN KONEEN!” -iskulauseita ko. biisin tullessa soitetuksi. No Shame on kuulemma tässä vuoden mittaan kirjoitellut noin levyllisen edestä biiseistä, joista soitettiin ainakin yksi, mutta settiin oli laitettu niinkin vanhaa materiaalia kuin ”Schpunk”-levyn ajoilta (2001).

Sarparanta itse kylläkin encoren alkaessa väitti, ettei nyt oikein ”lähtenyt”. Mies sanoi vain hetkeä aiemmin No Shamen painottavan rehellisyyttä, mikä on kunnioitettavaa mutta ei näin yleisön edustajan näkökulmasta touhu näyttänyt yhtään väsähtäneeltä, päinvastoin. Kuulemma kyse oli enemmänkin miehen omasta tuntemuksesta, joka ei kylläkään näkynyt lainkaan ulospäin. Keikka sujui rauhallisemmin kuin viimeksi, eikä yksikään juntti urpoillut tällä kertaa niin, että olisi siinä samalla satuttanut jotakuta. Eipä sillä, kyllä tässäkin keikassa oli hikeä riittämiin.

Lauantai

Etukäteen arvailin lauantaina menon olevan jokseenkin tylsempää kuin perjantaina. Olin arvailujeni kanssa oikeassa, sillä eihän se lauantai lähtenyt samalla tavalla käyntiin kuin edellinen ilta. Yleisöä oli vähemmän, mutta silti ihan mukavasti. Sen lisäksi että yleisömäärä oli pienempi, myös koostumuskin oli erilainen. Selkeästi ramopunk-painotteisempi lauantai houkutteli paikalle erilaista jengiä kuin edellisenä iltana, mikä oli kyllä toisaalta ihan odotettavaakin.

The Tarjasin keikka alkoi hieman jähmeästi ja tuntui melkoiselta rutiinivedolta bändin vitsailusta huolimatta, ainakin setin puoliväliin asti. Settilistakin taisi olla lähestulkoon täysin samanlainen kuin levynjulkkarikeikalla, eli uusia biisejä soitettiin hyvässä suhteessa vanhojen kanssa. Yhtäkkiä tarjat antoivat soittimensa pois Me Wokkivihanneksille, jotka soittivat yhden biisin mittaisen yllärikeikan. Tuo keikaus antoi keikkaan kaivattu lisäpotkua, ja yleisökin tuntui olevan enemmän mukana vasta sen jälkeen. Ylimääräisiä laulajiakin kävi lavalla.

James Puhto-Ren oli yllättävänkin hyvä. Meikäläisellä ei toisaalta ollut bändiä kohtaan juuri minkäänlaisia odotuksia, tai en ainakaan ollut järin innoissani siitä. En välttämättä bändin ramovaikutteista (punk) rockia soittaisi kotioloissa, mutta kyllähän tuossa oli mukavasti kuunneltavaa noin kaljatuopin kanssa nautittavaksi. Setti oli vaan järjettömän pitkä, sillä reilu tunti sitä samaa oli jo reippaasti liikaa. Ei edes biisimateriaalin pieni monipuolisuus (joissakin biiseissä oli selkeitä rockabilly- ja tangovaikutteita) pelastanut puutumiselta.

Bändi on soveltanut puhtaasti peitsamolaisia oppeja, tehden biisejä lähes mistä tahansa. Yksi biisi oli Pori Jazzeista, yksi Forssasta, yksi sokeritoukista, yksi unelmalomista ja muutama tyttöystävistä. Maailmanpolitiikasta ei tainnut tulla biisejä. Eikä formuloista. Hyvä niin. Yksi tuttu vielä tunnisti yhden biisin Peitsamon kappaleeksi, mutten vahvista havaintoa kun Peitsamoa on meillä kuunneltu vain kolmen levyn edestä. Eikä se biisi ainakaan Kauppaopiston naiset ollut.

No, olipas siinä taas viikonloppu. Keikkojen välissä ei sitten muuta ehtinyt oikein tehdäkään kuin nukkua, veikata pari riviä lottoa (huonolla menestyksellä) ja kirjata näitä mietteitä ylös. Tämmöstä täältä tällä kertaa.

Saatoinpa muutaman kuvankin ottaa. Ihan pari vain.