Avainsana-arkisto: Jaakko & Jay

Tax – Paximus Maximus

Tampereelta käsin toimiva Tax on ollut toiminnassa jo muutaman vuoden ajan ja yhtyeen tarroja on näkynyt julkisissa käymälöissä jo pitkään ennen ensimmäistä virallista levyjulkaisua. Johtuen liki identtisestä miehistöstään, keikoilla Tax tuntui aluksi vain Jaakko & Jayn sähköiseltä ja bassoiselta jatkeelta vailla omaa identiteettiä, mutta ajan myötä Tax alkoi olla jo ihan Tax. Koplan debyyttipitkäsoitto ”Paximus Maximus” ottaa tässä suhteessa hieman takapakkia.

Taxille on periytynyt melko jaakko&jaymainen biisinkirjoitustapa, jonka myötä biiseissä kaahataan paikoin ehkä turhankin nopeasti ilman että niitä pääsisi aina kunnolla mehustelemaan. Biisit voisivat ihan hyvin ollakin Jaakko & Jay -nimellä esitettynä ja ainakin ”Paximus Maximusilla” on vielä suhteellisen samankaltainen meininki kuin tuolla mainitulla duollakin. Tokihan Tax on saanut lihaa luittensa ympärille sähköistä kitarassa, nelikielisestä ja täydemmästä rumpusetistä, ja yhtye saavuttaa oman soundinsa. Ja tarttuvien yksittäisten biisien tekemisessä nämä hessut ovat aika hakoja.

Taxista on helppo pitää jo pelkästään Jaakko & Jayn takia, vaikka livemeininkejä – jossa myös Tax on omimmassa elementissään – on perin hankalaa taltioida niin että kaikki hikisyys ja maanisuus tallentuisi. Pohjimmiltaan suosittelisin itse Taxin livenä tsekkaamista, vaikka ”Paximus Maximusiakin” kuuntelee vaivatta ja hymy naamalla.

Jaakko & Jay julkaisee syyskuussa uuden albumin

Tamperelainen folkpunkduo Jaakko & Jay julkaisee uuden ”Rauha”-albumin 20. syyskuuta. Levy sisältää 13 väkevää kappaletta yhtyeen tavaramerkiksi muodostunutta nopeaa, intohimoista ja melodista folkpunkrockia. Yhtye esitti yllä nähtävän levyn päätösraidan A Few Words of Advice Part 2 treenikämpällään alkukesästä.

Jaakko & Jay: Rauha
1. F.L.I.M.
2. The God Elusion
3. Polarity
4. Haiku
5. Last Match Standing
6. The Death of Dualism
7. Implication
8. Altercation
9. Taival
10. Dear Brian
11. Modern Punk Rock Song in E(-major boring)
12. 92 Seconds to Identify a Bad Leader
13. A Few Words of Advice Part 2

www.peaceism.net
www.facebook.com/jaakkonjay
www.fullsteam.fi

Metalliaurinko 8

Metalliauringon järjestäminen ei ollut tänä vuonna erityisen helppoa puuhaa järjestäjille. Harjavallan koulurannalla saatiin kuitenkin kuunnella hardcorea ja hieman melodisempaakin punkkia, vaikka lopulta alueella ei ollutkaan edes ruokakojua ja molemmat ulkomaanvahvistukset (Cold Existence ja In Blood We Trust) tipahtivat ohjelmasta pois. No, itse en kokenut henkilökohtaisesti mitään menettäneeni ulkomaalaisbändien jäätyä väliin, vaikka noin kuriositeetteina ne olisi voinut katsastaakin. Festivaalikokemus oli hemmetin hyvä ilmankin.

Koko aamupäivän Venomin nykytuotantoa (pattu mitä viskaa!) kuunneltuni matkasin taas Harhavaltaan. Hetken aikaa ehdin alueella vain hengailla ja särpiä virvokkeita, kun mölyäminen alkoi. Lappeenrantalainen 53 Stabwounds sai olla auringonpaisteisen päivän aloitusbändi. Keikka oli oikein hyvä ja Ulla hyvä vokalisti. Keikka herätti hieman ajatuksiakin; jäin miettimään naisten vähyyttä bändien keulilla, kun musiikki on vähänkin aggressiivisempaa. Ison lavan korkannut, ”Suomen New Yorkista” eli Raumalta lennähtänyt Last Weekend Mistake oli itselleni täysin uusi nimi. Tai kyllähän meitsi punkkia odotti, ja sitähän sieltä sitten tulikin. Ihan menevää meininkiähän raumalaiset esittivät, mitä nyt bändi näytti orvolta isolla lavalla kun vähäinen yleisökin seisoi lavasta melko kaukana. Nimi korvan taakse.

Become a Threat oli aikas kova. Joudun tunnustamaan, ettei alkusyksyllä julkaistu pitkäsoittolevy ole ollut järin aktiivisessa kuuntelussa, mutta livenä bändi moukaroi erityisen vakuuttavasti. Melodisempaa punkkia esittänyttä One Hidden Framea päädyin lähinnä seuraamaan kaljateltasta käsin, mutta End Beginsin keikka piti katsoa. Edellisen näkemisen ja tämän keikan välillä on julkaistu ”One Step Forward, A Lifetime Back” -levykin, ja se on soinut taloudessani useammin kuin BAT:n präiskäle.

No Second Thought puolestaan alkaa olemaan ilmeisesti jo jonkinlaisessa noususuhdanteessa. Porilaiskvartetti oli Ratfacen ohella ainoa bändi, joka elämöi koulurannassa viime vuonnakin. Nyt vaan bändi oli isommalla lavalla, mikä tosin tuntui hieman ylimitoitetulta. Ehkäpä NST olisi potkinut paremmin yleisöään lähempänä?  Enemyblood oli kovempi kuin Beartown Hardcorefesteillä. Onkohan kyse sitten kehittymisestä, mutta tällä bändillä groove tuntui olevan jyräävämpi kuin Metalliauringon muilla bändeillä. Enemyblood tarttui kuin hyttyset omiin kinttuihini, joten pitää olla varuillaan jos bändi jotain jossain vaiheessa julkaisee.

Jukka Kiesi kaljateltassa taitaa muodostua Metalliauringossa traditioksi, vaikkei tämä ole siellä tainnut soitella vielä kovinkaan montaa kertaa putkeen? Helppohan siinä on mukana laulaa ”väistä ko mie ryyppään” tai ”suomalaiset on arkoja narkkaamaan”. Itse tosin jätin laulamiset väliin, kun siinä olisi tullut kaikille paha mieli. En myöskään jäänyt seuraamaan koko settiä, mutta kuulin kauempaa että ainakin Irwin Goodmanin Ei tippa tapa tuli coverina. Sinänsä ironinen veto, kun Kiesin biiseissä tippa kyllä tappaa.

Ihme kyllä, tämä oli ihan ensimmäinen kerta kun näin Boltin lauteilla. Olen jotenkin onnistunut väistämään bändin keikat melko tehokkaasti, mutta olihan tämä nyt odotuksen arvoista. Varsinkin ”Behind Obstacles Lies the Truth” -levyn biisit olivat komeaa kuultavaa. Boltin jälkeen tulikin sitten vesisade, joka kasteli hämähäkit ja urpot. Sade ei tosin osunut kuin vain Jaakko & Jayn (eli suomalaisittain ”Jaska ja Jei”) ajaksi. Se olikin sitten ainoa bändi, jota en katsonut. Tai näin minä yhden biisin, kun tulin ihan setin loppuvaiheilla takaisin porttien sisäpuolelle. Part Time Killer tuli sentään tsekattua, vaikka uusi levy oli lähtenyt matkaani kauan etsimäni Rytmihäiriö/Chaosbreed-splitin kanssa vasta varttia ennen keikkaa.

Ratface taas oli oma itsensä. Viime vuoden raportissa ihmettelin yhtyeen sijoittamista pienelle lavalle, mutta se olikin perustellumpaa nyt kun seurasin touhuja lähempää. Eihän tuota saunakillazien touhuja voi kutsua oikein muuksi kuin välittömiksi? Bileet olivat noin yleisesti ottaen muutenkin jo hyvässä vauhdissa, jolloin Ratfacen keikka sijoittui juurikin oikeaan hetkeen. Aurinko laski ja yleisön kollektiivinen humalatila nousi. Ja kyllähän siellä taas kikkeli vilahti, vaikkakaan tällä kertaa se ei kuulunut yhdellekään bändiläiselle.

Ja tässä vaiheessa alkoi taas sataa, nimittäin Gambinaa. Rytmihäiriötä en ihan odottanut Metalliauringon pääesiintyjäksi, mutten valita. Ohjelmisto rakentui pääasiassa uudemmista biiseistä, kuten Aaveenpäästä. Kontrasti uuden ja vanhan tuotannon välillä on melkoinen, joten menoa tasapainottivat pari vanhempaakin biisiä. Perjantaina juostiin on kuultu nyky-Rytmiksen keikoilla muistaakseni aiemminkin, mutta Raaka ja tolkuton verityö taisi olla vähän harvinaisempi veto. Olin valmis tarjoamaan Unelle Pectus-pastilleja, mutten sitten viitsinyt kun lauluhommat olisivat vain turhaan siitä kärsineet. Sitä odottamaani Rytmihäiriöfani-ryntäystä ei näkynyt. Näkemäni Rytmihäiriö-paidatkin sai laskea yhden käden sormilla.

Nyt harmitti lähinnä vanhakantaisemman hardcoren puute, viime vuonna sentään oli Riistetyt ja Appendix (jotka eivät tosin jengiä pahemmin kiinnostaneet). Ei lineup olisi yhtään kärsinyt, jos esiintymään olisi saatu vaikkapa Ydinperhe tai vastaavanlainen bändi. Monipuolisuus on jees, vaikka tässäkään kattauksessa ei ollut ensimmäistäkään huonoa vetoa. Yleisöä vaan olisi mahtunut paikalle hieman enemmänkin. Fiilistä oikeastaan laskivat vain sadekuuro ja hyttyset. Yritin lisätä tähän raportin loppuun kahta tai kolmea suosikkiani, mutta päätin luopua ajatuksesta. Listaaminen olisi ollut liian hankalaa ja sitä paitsi turhaa. Ehkä Ratface oli kuitenkin kovin.

Jos nyt pitäisi miettiä osallistumista mahdolliseen yhdeksänteen Metalliaurinkoon, ei tarvitsisi kauaa miettiä. Paikalla ollaan kuin peräpukama, olettaen että järjestävällä taholla vielä on intoa järjestää tämmöiset kinkerit.

Metalliauringon kuvasatoa täällä.

Akustista tunnelmointia ja ränttätänttää Porissa

Taas kaipasi lauantai-ilta hieman viihdettä, joten lähdin Jaakko & Jayn takia menomestoille Porin Monttuun. Tuon sekopallokaksikon edellisestä näkemisestä kun oli kulunut aivan liikaa aikaa. Uuden soololevynsä julkaissut ex-Aknestik-dude Jukka Takalo nyt tuli siinä bonuksena. En tuntenut miehen soolotuotantoa lainkaan ja Aknestikiltakin tiesin vain sen Suomirokkia-hittibiisin. Tai no, onhan Takalolla mielenkiintoinen pikkuhitti Jokainen on vähän homo.

Arvelen Takalon keikan alussa paikalla olleen porukkaa noin parikymmentä henkeä, joista puolet istui turvallisesti pöydissä seurustelemassa keskenään. Lavan eteen ei uskaltautunut kukaan, mutta Takalo ei pelästynyt siitä. Tuolle merten kiharapäälle taisi olla aivan sama, oliko keikkaa seuraamassa kymmenen vai sata henkeä, sillä vähäinen osallistujamäärä ei vaikuttanut tämän esiintymiseen mitenkään. Takalo otti jutustellen rohkeasti kontaktia yleisöön, vaikka uskon Jokainen on vähän homo -biisiin kuuluneiden homo-huudatusten saaneen kannatusta ihan vain siksikin, että nyt sitä sai (ja oikeastaan pitikin) huutaa ihan luvan kanssa. Erikoisin veto taisi olla kappale, jossa oli lainattu sekä Palefacea että Juha Vainiota. Takalo unohti pari kertaa biisistään sanatkin, muttei antanut sen häiritä.

Tunnelma oli välitön ja rento, vaikka Takalon esittämät biisit eivät suoranaisesti suurta vaikutusta tehneetkään. Käkkäräpään setti vaan oli liian pitkä, sillä tunti oli jo ihan liikaa. Tämmöisellä ”mies ja kitara” -asetelmalla soitetuilla keikoilla on taipumusta toistaa itseään, ja harvoin moisella konseptilla jaksaa mitään keikkaa katsoa 45 minuuttia enempää. Takalon keikan loppuun mennessä porukkaa oli valunut paikalle enemmänkin.

Illan pääbändi ilmoitti suoraan, että se aikoo romuttaa Takalon luoman herkän tunnelman. Kovin kauaa ei mennytkään, kun akustinen kitara alkoi rämisemään ja virveli paukkumaan. Kyseessä olevan Jaakko & Jayn olin nähnyt pari vuotta aiemmin Damn Seagullsin lämppärinä Hämeenlinnan Suistossa. Silloin ei kukaan tuntunut tietäneen tuosta duosta juuri mitään, eikä varsinkaan hämeenlinnalaisyleisö tiennyt miten kaksikon mölyämiseen tulisi suhtautua. Nyt yllätysmomentti oli kadonnut, joten osasin varautua siihen mitä tuleman pitää. Duo keikkailee ahkerasti, mutta aina bändin tullessa Poriin keikalle olen sitten joutunut jättämään kyseiset esiintymiset väliin ties mistä syistä.

Kahden vuoden aikana Jaakko & Jay on parantunut lava-aktina melkoisesti. Energia ja sähäkkyys ovat tallella, eikä keikkailukokemus ole ainakaan vähentänyt kaksikon intoa panostaa lavaesiintymiseensä täydellä sydämellä. Hiki virtasi, kitara rämisi ja rumpu paukkui, mutta biisejähän nyt en meinannut erottaa toisistaan. Ei sillä, että olisin niitä koskaan erityisen hyvin edes tuntenut, mutta sehän ei tainnut olla edes pääasia. Tärkeintä oli, että porukka päätyi pomppimaan noiden kahden hullun kanssa ja selkeästi hauskaa pitämään.

Ja niin, otin parit kuvatkin.

Provinssirock 2010

Kesän 2009 ehdottomasti yhden kovimmista festarikattauksista tarjoili Seinäjoen ikioma Ihmisten Juhla eli Provinssirock. Tuolloin kinkereillä esiintyivät muun muassa sellaiset pikkunimet kuten Placebo, Nick Cave & The Bad Seeds sekä Manowar. Vaikka 2009 ohjelma olikin hävyttömän kova ja siitä paremmaksi pistäminen tuntui lähes mahdottomalta niin eipä vuoden 2010 esiintyjälistaa tarvinnut juurikaan hävetä. Listalta löytyivät muun muassa 30 Seconds To Mars, Cypress Hill sekä saksalaisihme Rammstein.

Perjantai ja koko festari pamahti käyntiin vähän turhankin tutulla ja turvallisella artistivalinnalla, Mokomalla. Moitteettomastihan pojat jälleen veivasivat ja porukka tuntui tykkäävän, mutta henkilökohtaisesti bändi ei enää jaksa pahemmin innostaa. Kuitenkin festari saatiin hienosti käyntiin! Seuraavana oli vuorossa tanskalainen Mew, jonka päälavaslotti hieman ihmetytti. Vaikka pidän bändistä paljonkin, ei keikka auennut itselleni juuri missään kohtaa. Veikkaanpa, että keikka olisi maistunut paljon paremmin teltassa, nyt kun bändi tuntui hukkuvan lähes täysin valtavaan päälavaan. Mewin jälkeen oli aika paneutua hetkeksi salatieteisiin ja antautua Gambinan vietäväksi Rytmihäiriön säestämänä. Bändi hoiti keikkansa tuttuun tapaan eli täysillä kaahaten. Todella kova veto, vaan vieläkin kovempaa oli tarjolla YleX-teltassa, jossa oli tarkoitus pistää jalalla koreasti Eläkeläisten tahtiin. Humppajuna kulki hienosti ja tunnelma oli loistava koko keikan ajan. Humppaamisen jälkeen olikin hyvä täyttää vatsansa aina niin makoisalla festarimätöllä ennen siirtymistä takaisin YleX-telttaan odottamaan Pendulumia. Keikka hieman viivästyi ilmeisesti jonkisortin sähköongelmien vuoksi, mutta ei jäänyt varmastikaan kenellekään epäselväksi mikä oli ehdottomasti festarin kovin veto kun bändi lopulta pääsi lauteille. Bändi taisi hieman itsekin yllättyä suomalaisyleisön vastaanotosta, joka oli kerta kaikkiaan loistava! Pendulumin setti oli täyttä hittikimaraa alusta loppuun ja heidän jälkeensä päälavalla soittanut 30 Seconds To Mars ei tuntunut miltään Pendulumin jälkeen. The Killin verran heitä jaksoi ihmetellä, mutta aika lailla heti kyseisen veisun jälkeen tuli antauduttua Camp Provinssin yöllisiin seikkailuihin.

Lauantai menikin sitten hieman henkilökohtaisesti munilleen. Jo ennen festarin alkua tiedossa ollut Wolfmotherin peruuntuminen jo itsessään otti sen verran päähän, ettei kaatosade juuri fiilistä nostanut. Sen verran lauantaina kuitenkin tuli festarialueella pyörittyä, että sivusilmällä kerkesi hieman näkemään Petri Nygårdin showta ja tietenkin Cypress Hilliä. Sain pakotettua itseni kuitenkin vielä loppuillasta katsomaan hetken Crystal Castlesia ja norjalaista Shiningia. CC:tä ehdin vain parin biisin verran seuraamaan ja niiden perusteella ainakin yleisö tuntui diggailevan kovastikin vaikkei itseeni juuri iskenyt. Shining sen sijaan iski allekirjoittaneeseen ja kovaa! Jazzia ja metallia musiikissaan yhdistelevä norjalaispoppoo iski sen verran tiukan setin ilmoille, ettei heitä katsellessa voinut kuin hymyillä. Muuten hieman torsoksi jäänyt lauantai sai Shiningin myötä upean lopetuksen!

Festarin viimeinen päivä käynnistyi allekirjoittaneella hitaasti mutta varmasti Stam1nan myötä. Lemin poikien sekoilua on aina ilo katsella ja oli hienoa huomata, ettei päälava ollut lemiläisille yhtään liian suuri. Stamppojen jälkeen oli aika suunnistaa teltalle, jossa Kari Tapio pisteli menemään. Tapsalta en kerennyt kuulemaan kuin sen tärkeimmän eli ”Olen suomalaisen”. Seuraavana oli vuorossa päälavalla Bullet For My Valentine, jota myöhästymisen jälkeen jaksoi jopa yhden kappaleen verran kuunnella. Paljon mielenkiintoisemman ja kovemman setin tarjoili Tampereen mainio kaksikko Jaakko & Jay. Poikien meininkiä on mahdoton katsella ilman, että jalka alkaa vipattaa ja hymy nousee huulille. Jaakko & Jayn loistavan vedon jälkeen olikin sitten hieman pidempi tovi odotettavan ennen kuin yksi festarin henkilökohtaisista kohokohdista esiintyisi eli Between the Buried And Me. BTBAM oli kaikkien odotusten arvoinen ja keikka oli ehdottomasti yksi festarin kovimmista! Sitten olikin jäljellä enää se suurin. Valtavan Saksan lipun tipahtaessa alas Rammsteinin keikan alussa ei varmastikaan jäänyt kenellekään epäselväksi kenelle päälava oli tarkoitettu. Lava oli täynnä lavasteita ja ne muuttuivat sitä mukaa kun esitys eteni. Kokonaisuutena Rammstein oli upea kokemus: lavashow oli hienoa katseltavaa ja biisit toimivat erinomaisesti livetilanteessa. Kaiken kaikkiaan loistava lopetus festarille!

Vuoden 2010 Provinssirock oli erittäin onnistunut ja hieno kokemus, joskin ainakin itseäni hieman haittasi ajoittain turhan kova vesisade. Siitäkin huolimatta Provinssi osoitti jälleen miksi sitä kutsutaan myös nimellä Ihmisten Juhla!

Jaakko & Jay – War Is Noise

Loppuunmyydyn seiskatuumaisen jälkeen onkin hyvä lähteä työstämään täyspitkää levyä. Jaakko & Jay jatkaa akustisen folkpunkin saralla ”War Is Noise” -debyytillään. Laulaja-kitaristi Jaakon hyvät lyriikat ja uniikki ääni sekä rumpali Jayn rytmit tekevät tämän duon uusimmasta levystä loistavan.

Uusia kappaleita on levyllä jokunen, mutta vanhoja demokappaleita kuullaan myös. Eteenpäin on menty sitten edellisen julkaisun; taustoille on lisätty uusia soittimia, kuten banjoa, viulua ja huuliharppua. Se lisää kappaleisiin lisää ulottuvuutta, joka korreloituu suoraan kappaleiden loistavuuden kanssa.

Kappaleiden C-osat ovat toimivia ja tuovat kokonaisuuteen tärkeän lisän, jota ilman kappaleet eivät olisi yhtä mielenkiintoisia. Lyriikat ovat nerokkaita ja simppeleitä, keikkatilanteissa tämä todentuu hyvin yhteislaulukohdissa. Livenä kyseinen duo onkin kaikista vahvimmillaan.

Debyytillä on pituutta noin 35 minuuttia, joka on mielestäni aivan sopiva tämäntyyliseen musiikkiin. Vaikka kappaleet menevätkin nopeasti ohi, eivät ne unohdu kovin helposti mielestä ja kuuntelijan tekee mieli kuunnella koko levy uudestaan alusta loppuun. Levy myös onnistuu hyvin tekemään kuuntelijalle positiivisen olon, missä ei moni bändi onnistu, vaikka yrittäisikin.

Chuck Ragan Bar Loosessa

Yhdysvaltalaisen Hot Water Musicin kitaristi/laulaja/biisintekijänä tunnetuksi tullut Chuck Ragan päätti kuukauden mittaisen Euroopan soolokiertueensa Helsinkiin. Ensimmäistä kertaa Suomessa vieraillut Ragan kuuluu meikäläisen asteikolla hyvin vahvasti ns. ”kova jätkä” -kategoriaan, ja loppuunmyyty Bar Loose antoi ymmärtää etten varmasti ollut ainoa joka keikkaa oli odottanut.

Useimmilla kiertueen keikoilla lämppärinä oli ollut Digger Barnes, Raganin taustabändin basisti, joka vastikään julkaisi oman soololevynsä. Suomen keikoilla Barnes ei jostain syystä kuitenkaan esiintynyt, joten illan avasi Suomen kovin (ja luultavasti ainoa) folkpunk-duo Jaakko & Jay. Keikka oli bändille tyypilliseen tapaan täynnä energistä kohkausta, katkenneita kieliä, sekavia välispiikkejä ja ganjankatkuisia vitsejä. Joku vakava sivulausekin taisi eksyä joukkoon. ”Vanhojen” tuttujen biisien lisäksi kuultiin uutta materiaalia lokakuussa ilmestyvältä pitkäsoitolta. Julkaisutahti tuntuu melko hurjalta, sillä edellinen EP ilmestyi vasta kesäkuussa, mutta jos julkaisija löytyy niin mitäpä niitä hyviä biisejä panttaamaan.

Chuck aloitti oman keikkansa esittelemällä bändinsä, jossa soittotaidon ohella olennaisena kriteerinä näytti olevan myös kasvojen karvoitus. Partojen ja tavanomaisempien soittimien lisäksi kokoonpanosta löytyi viulu ja pedal steel -kitara, jotka korostivat biisien kantri- ja bluegrass -vaikutteita. Setin alkuun oli kasattu puolisen tusinaa vanhempaa biisiä, suurin osa ”Feast Or Famine” -levyltä, ikään kuin yleisön lämmittelyksi. Yhteislaulu olikin alusta lähtien aika kohdallaan. Hot Water Musicin God Deciding ja Old Rules -kappaleet oli myös sovitettu settiin, josta olin kovasti mielissäni. Seuraavaksi siirryttiin uuden ”Gold Country” -levyn kappaleisiin, jotka nekin olivat silkkaa timanttia!

Loosen alakerta oli täyteen ahdettuna melko tunkkainen, ja matalan lavan vuoksi moni taaempaa seurannut ei varmaan nähnyt bändistä kuin vilauksia. Musiikki ja tunnelma kuitenkin toivottavasti välittyivät myös takarivistöön. Herra Ragan itsekin vaikutti aidosti nauttivan keikasta ja oli äärimmäisen sympaattisen oloinen mies. Suomea muistettiin toki hehkuttaa, ehkä vähän liikaakin, mutta voisin kyllä kuvitella huonompiakin paikkoja päättää kiertueen.

Uusien biisien lomaan oli ujutettu mm. viulusoolo sekä vielä yksi Hot Water Music -laina, Wayfarer. Pari kappaletta kuultiin myös Austin Lucasin kanssa tehdyltä ”Bristle Ridge” -levyltä, joiden jälkeen setti olikin suunnilleen paketissa. Keikka kesti yli tunnin, mutta liian pitkältä se ei missään nimessä tuntunut. Encorena vielä pari vanhempaa hittiä, For Broken Ears ja The Boat, joiden jälkeen bändi pisti pillit pussiin. Huuliharput Chuck sen sijaan heitti yleisöön. Hurja ratkaisu näinä vaarallisina influenssan aikoina!

Jaakko & Jay – S/t

Vaikka tamperelainen kaksikko Jaakko & Jay ei ole julkaissut mitään virallista ennen tätä seiskatuumasta, ovat pojat ehtineet jo käymään Briteissä ja Amerikassa. Tyylilajina on folkpunk, akustisella kitaralla ja rummuilla vedettynä. Rummut eivät kuitenkaan ole mitkään Pearlin monsterisetit, vaan virveli ja ride -yhdistelmä.

Viisi kappaletta sisältävän seiskan aloituskappale Tough Guys määrää tahdin. Kappale on kuin valettu festariväelle, taputuskohtien ja helposti yhteenlaulettavien lyriikoiden takia. Varmaan tämän takia duo oli haluttu akti tämän vuoden festarikesässä. Lack of Communication kertoo ihmisten ja ylempien vaikuttajien välisistä kommunikaatiovaikeuksista. Lyriikat ja kitarakuviot ovatkin tämän seiskatuumasen kaikista syvin olemus. Rumpuja unohtamatta, joita yhtyeen rumpali Jay onnistuu käyttämään monipuolisesti setin pienestä koosta huolimatta. Taustalaulut ja taputukset tulevat juuri oikeisiin kohtiin ja lisää omaa maustettansa kokonaisuuteen.

Seiskatuumasen mukana tulee myös latauskoodi mp3-kappaleille. Tämä on mukava lisä paljon tietokonetta musiikin pyörittämiseen käyttäville ihmisille.

Ehkä seiskatuumasen lyhyys jää ärsyttämään, biisejä nimittäin saisi olla kaksin, jollei kolmen kappalein enemmän. Ensi kerralla kokopitkää, jookos?

Out of Skool Fest

Sanovat, että hämäläiset ovat hitaita, mutta kyseinen väite todistettiin täysin vääräksi viime perjantaina, kun Lahdessa juhlittiin koulun lopettajaisia vaatimattomat kolme viikkoa etuajassa. Unity Bookingsin masinoimilla Out of Skool Festeillä rokattiin kahdessa kerroksessa seitsemän bändin voimin, joten hidastelua ei myöskään kuultu – eikä nähty – artistirintamalla. Lahtelaisyleisö kävi kuitenkin ehkä hieman hitaalla, sillä Tirraan ja Torveen vaivautui ainoastaan vajaat parisataa henkeä.

Aikataulut pitivät kerrankin paikkansa, joten allekirjoittaneen jokseenkin myöhäinen saapumisajankohta kostautui sillä, että Life Giving Waters (esiintyminen jäi yhtyeen viimeiseksi, joten kevyet mullat vaan) ja One Hidden Frame olivat ennättäneet räimiä jo settinsä läpi. Harmin paikka, mutta minkäs teet. Itse aloitin perjantai-iltani Torven puolelta, jossa Hasta La Vista Social Club oli juuri polkaissut settinsä käyntiin. Kiuruveteläiset rokkasivat kyllä suoraan sydämeeni, sillä sen verta vastustamattomasti yhtye soittimiaan runteli, ja nelikon perusjamppa-look yhdistettynä räkäiseen punk-a-billyyn oli juuri sitä, mitä nousuhumalainen yleisö kaipasi. Ei leipää ja sirkushuveja, vaan kaljaa ja rehellistä punkin räimettä.

Hastalavistojen jälkeen suuntasin askeleeni kohti yläkertaa, mutta jouduin jo hetken päästä palaamaan samoja askelia pitkin takaisin, sillä Jaakko & Jayn folkkipunkki ei jaksanut kiinnostaa muutamaa kappaletta kauempaa. Harvoinhan sitä rokkia tietysti Tirran puolella kuulee, mutta päätin palata asiaan New Deadlinen kohdalla uudestaan.

Seuraavana vuorossa oli One Hidden Framen kanssa vast’sillään Keski-Eurooppaa kiertänyt, järjestävän tahon Part Time Killer, jonka olin onnistunut missaamaan useampaan otteeseen. Olen toki nelikon keikkasetin kuullut useammin kuin kerran, kun bändi treenasi samalla kämpällä, mutta virallisesti olin yhä PTK-neitsyt (masturbaatio ja penetraatio ovat eri asia).

Siinä missä yhtyeen esiaste (Flippin’ Beans – jos joku ei tiennyt) oli paikoin vähän liiankin iloluontoista hilipatihippaapunkkia, niin nyt tuntuu siltä, että nimen vaihdon myötä myös ulosanti on muokkaantunut ”synkemmäksi”, eikä esim. termi hardcore ole uusien PTK-biisien yhteydessä mitenkään väärässä paikassa. Varsinkin livenä kvartetin uudemmasta materiaalista voi vedellä hyvällä omalla tunnolla suuntaviivoja johonkin Ignite/Rise Against -osastoon, ja Aapen äänessäkin on täysin erilaista syvyyttä verrattuna FB-aikojen skamelopunkkiin. Tuoreista kappaleista varsinkin ”Rise Against” (sattumaako?) pisti yleisöön – ja minuun – liikettä. Kaiken kaikkiaan hieno veto näiltä Ahtialan isoilta pojilta (ja yhdeltä vähän pienemmältä keskustan pojalta), ja mahtavaa nähdä orkesterin paranevan vanhetessaan: Part Time Killer – Lahtipunkin vuosikertaviini?

PeeTeeKoon hikidiskon jälkeen oli aika nuolaista viilentävä olut ja suunnata askeleet toistamiseen kohti Tirran räkäistä interiööriä, jossa ei-niin-räkäinen New Deadline oli jo aloittanut urakkansa. Tämä illan toinen mastokaupungin edustaja oli musiikillisesti ehkä eniten linjasta poikkeava ryhmä amerikanmakuisella emollaan, ja siinä missä muut yhtyeet näyttivät pahalta, halusi New Deadline selvästi näyttää hyvältä. Keikalla nähtiinkin illan suurin naisedustus ja voisin väittää, että ND:n pikkuhousunkasteluemo toimi ainakin muutaman riehantuneen naaraskuuntelijan kohdalla – miksei tietysti myös uroskuuntelijankin.

Että vaikuttaisin uskottavalta musiikkitoimittajalta, niin minun pitää tässä vaiheessa sanoa, ettei New Deadlinen emotionaalinen alternative ole oikein minun kuppini teetä, mutta samaan hengenvetoon on kuitenkin myönnettävä, että varsin valmiilta ja jopa ammattitaitoiselta Business Cityn kvartetti kuulostaa ja näyttää. Hämäävää asiassa on kuitenkin se, että punk-iltamien riehakkain meininki – ja illan ainoa pitti(?) – koettiin emobändin keikalla: mihin tämä maailma on menossa, kysyn vaan.

Out of Skoolin headlineriksi oli (ilmeisesti Lontoosta) lennätetty kanadalainen This Is a Standoff, joka kruunasi Euroopan-turneensa keikoilla Lahdessa ja Lappeenrannassa – punk-glamooria parhaimmillaan. En ole aiemmin tähän kanukkinelikkoon törmännyt, mutta enpä ole mitään menettänytkään. This Is a Standoffin melopunkista tulvi mieleen toinen toistaan geneerisempiä Burning Heart/Fat Wreck -bändejä, joista oli runsaudenpulaa varsinkin vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Hyvinhän pojat soittivat, ei siinä mitään, ja pienet proge- sekä core-mausteet toivat materiaaliin huomattavasti lisää tarttumapintaa. Tosi asia on kuitenkin se, että bändin ”skedepunk” ei omaan korvaan istunut sitten millään, eikä lavasäteilyssäkään kehumista ollut. Oliko kyse sitten kiertueväsymyksestä vai mistä, mutta jotenkin This Is a Standoff jätti vaillinaisen kuvan itsestään – this was a stand off.

Koska Unity Bookings oli ajoissa, niin toivotetaan nyt Lampaankin puolesta oikein hauskaa lomaa koululaisille, ja koulunsa päättäneille lauletaan paljon onnea vaan. Syksyllä sitten palataan pulpettien taakse oikein rytinällä, kun Back to Skool Fest valloittaa Lahen kadut kolmeksi päiväksi mm. legendaarisen Slapshotin avustuksella.