Avainsana-arkisto: J-rock

Dir En Grey Nosturissa

Aina välillä pitää poistua omalta mukavuusalueelta ja kokeilla jotain sellaista, mille aiemmin nyrpisteli vain nenäänsä. Olen tosin huomannut tekeväni tätä nykyään jatkuvasti, joten ilmaantumiseni japanilaisen Dir En Greyn keikalle Helsingin Nosturiin ei yllättänyt edes itseäni. Varsinkin, kun avovaimo pakotti. Sitä paitsi olen muutaman Dir En Greyn levyn kuullutkin, ja varsinkin ”Withering to Death” on jopa ihan passeli albumi, vaikka japanilaisesta musiikista Disclose, GISM ja Loudness ovat enemmänkin minun juttujani.

Dir En Greyn fanit tunnetaan vähintäänkin intohimoisena ja jopa yli-innokkaana sakkina. Olen kuullut melkoisia urbaaneja legendoja bändin keikkoja koskien. Hc-fanit kuulemma tökkivät haarukoilla päästäkseen eturiviin (menkää mieluummin itseenne, heh) ja suttuisia keikkapätkiä YouTubeen postaavat ovat sitä alinta roskaväkeä. Olivat nämä tarinat legendaa tai eivät, oli ainakin Nosturin edustalla bongattu porukkaa jonottamassa jo edellisenä päivänä. Yleisörakenne taas oli varsin feminiininen. Olisiko yleisöstä noin 80% ollut nuoria tyttöjä/naisia, ja meininki oli sen mukaista. Niillä riemunsekaisilla kiljahduksilla olisi vedetty vertoja jopa Backstreet Boysin stadionkonsertin melumäärälle. Anime-friikkejä ei juuri näkynyt, mutta toisaalta eipä Dir En Grey ole visual keitä edustanutkaan sitten 90-luvun, paikalla tuntui olevan enimmäkseen nimenomaan Dir En Greyn nimeen vannovia faneja.

Laulusolisti Kyon ensinäkemisestä muualla kuin DEG:n promovideoissa muodostin tämänkaltaisen päättelyketjun: ”Onko Kyo tuo puolipitkätukkainen hujoppi? Ei. Entä onko Kyo tuo pörröpää? Ei. Kuka tuo punapukuinen lenkkeilijä / Karate Kidin valmentaja on? Ei helvata. Kyo se on.” Kyo muistutti siis olemukseltaan enemmänkin naapurin ystävällistä Hatori-sania (joka käy kastelemassa Kyon ruukkukasvit ja ruokkii kultakalat kun isäntä on itse valloittamassa länttä) kuin rokkitähteä. Ulkonäkö pettää, varsinkin kun Kyon ääniala on varsin monipuolinen ja taipuu aina melodisesta laulusta death metallisiin murahteluihin – kunhan vain pääsee japanilaisesta aksentista yli. Ukon lavapreesens oli tosin kaikkea muuta kuin hillitty, vaikka välispiikkien suhteen oltiinkin säästeliäitä. Jäipä aikaa enemmän itse asialle. Mies näytti muuten olevan silmin nähden innostunut.

Kärjistetysti ilmaistuna tunnelma oli häiriintyneempi kuin suurimmalla osalla ”oikeista” metallikeikoista. DEG:n musiikkihan on paikoin varsin makaaberia, vaikka soundit tuntuivat olevan välillä hieman epämääräiset. Tajusivatko nämä tytöt kuuntelevansa mättöä, joka ei nyt niin kaukana ollut äärimetallista? Superfanina tunnistin jopa yhden biisin (encorena soitettu Saku), mutta eipä se mitään haitannut. Sitä paitsi Dir En Grey kuulosti nyt livenä paremmalta kuin mitä levyltä, tosin uudella ”Dum Spiro Spero” -levyllä vaikutti olevan grindcoreenkin viittaavaa mäiskettä. Kokemuksena tämä oli kyllä erittäin mielenkiintoinen – ja tosiaankin omalla kohdallani tavallisuudesta poikkeava, vaikka olinkin matkustanut reilut 300 kilometriä pääasiassa myöhemmin samana iltana esiintyneen Suicidal Tendenciesin takia.

[flickrfeed photoset=72157627522156358]

MUCC toi visual kein Nosturiin

Harmittaako teitäkin se ruokamainos, jossa nuori naikkoinen avautuu, ettei keittiössä saa olla ennakkoluuloja? Kuulostaa jotenkin teennäiseltä, kun parikymppinen kerran intterreilillä käynyt välivuodenpitäjä luulee tietävänsä kaiken maailman ruokakulttuureista. Toisaalta, jos minulta kysyttäisiin musiikkimieltymyksistä, vastaus olisi samankaltainen, veikken olekaan kosmopoliitti musiikkikulinaristi; kaikkea pitää kokeilla, ainakin kerran. En kai ole yhtään sen parempi erikoisuudentavoitteluineni.

Näine aatoksineni hypin parin loskalätäkön yli (ja läpi) Nosturiin, jonne japanialainen MUCC oli tuonut visual kei -show’nsa. Kaipa illan artistivieraammekin voisi tuohon erikoisuudentavoittelu-genreen niputtaa, sillä yhtye oli terästänyt musiikkiaan lähes kaikella mahdollisella, nu metallista lounge jazziin, thrashista elektrofunkkiin ja punkkiin. Enkä puhu nyt jostain puolen minuutin välikohdista: lähes jokainen keikalla kuultu biisi oli luokiteltavissa johonkin musiikin eri alakategoriaan, pääpainon ainakin noin soundillisesti ollessa eniten metalliin kallellaan.

Kuten visual keihin kuuluu, bändin ulkomuoto oli pikkutyttömäisen söpöä, mutta eipä muuta visuaalista herkkua sitten tarjottukaan, jos ei oteta huomioon taustalakanan lammasta, joka tietty oli illan parasta antia. Lavaesiintyminen oli peruspönötysbändeihin nähden aktiivisempaa, mutta ei toisaalta mitenkään ennennäkemättömän näyttävääkään. Melodiat oli Euroviisukamaa, sanomasta en uskalla sanoa samaa, kun en japania osaa, mutta angura keille tyypillisesti tarinat pohjautunevat kauhuun ja japanilaisiin legendoihin hirviöistä ja kummituksista…

Nelikon ulosantia oli mehusteltu runsailla taustanauhoilla, joista kuultiin välillä torvia sun muita orkesterivempaimia, välillä kitarasooloja ja ihan perus synamattoakin. Eipä sillä, en ainakaan itse ole tietyntyylisessä musiikissa pitkin nenänvartta noita teknisiä apuja enää aikoihin katsonut. Kunnolla musiikkiin alkoi päästä sisälle keikan loppuvaiheessa, jolloin materiaali selkeytyi modernin metallin suuntaan. Vaikka jo puolen keikan kieppeillä aloin suunnitella pikaista liukenemista, tuli musiikkitarjonnan terästäydyttyä viihdyttyä helposti loppuun asti.

Koska illan anti musiikillisesti oli sekavahkoa, tulin siihen tulokseen, että kovasti jokaiselle välispiikille kirkunut yleisö on nimenomaan visual kei -kulttuurin, kuin minkään tietyn musatyylin tai bändin, faneja. Mikä nyt ei tietty mikään maailmanluokan salaisuus ollutkaan… No tulipahan itse todettua, mutta luulenpa että vain tämän kerran. Kun ei edes anime-friikkejä näkynyt!