Avainsana-arkisto: Isis

Post-metal -yhtye Isis klubikeikalle Nosturiin

Viime kesän Ilosaarirockissa esiintynyt yhdysvaltalainen post-metal -yhtye Isis palaa toivotulle klubikeikalle Suomeen. Kokoonpano soittaa Helsingin Nosturissa 6. marraskuuta. 25 euron hintaiset liput tulevat myyntiin maanantaina 7.9.

Illan avaavat viime vuosina useita kertoja Suomessa vieraillut vaihtoehtoista hiphopia metalliin sekoitteleva Dälek sekä elokuvallista ja kokeellista folkia soittava Mamiffer.

Konserttiin ei ole ikärajaa, mutta täysi-ikäisille on rajattu anniskelualue.

Isis (usa), Dälek (USA), Mamiffer (USA)
Pe 6.11.2009 Helsinki, Nosturi
Liput: Myyntiin ma 7.9.2009
25 EUR +mahd. toimituskulut
ennakkomyynti: Tiketti ja Lippupalvelu

www.isistheband.com
www.myspace.com/isis
www.myspace.com/dalek
www.myspace.com/mamiffer
www.fullsteamagency.com

Ilosaarirock 2009

Lauantai

Siellä se Asa veti päälavalla Jätkäjätkiensä kanssa kello yhdeltä aurinkoisena festareiden starttipäivänä, kun raahasin levänneen olemukseni kohti Ilosaaren mediakeidasta. Asan yhä omalaatuisemmaksi muuttuva käsitys kielemme lausumisesta ja orkesterinsa liikehdintä yhä humppamaisempiin äänimaisemiin rekisteröityi vaivoin aivoihini, koska mielessäni oli edeltäneenä yönä Joensuun Kauppakadulla edessäni fillarin sarvien yli lentänyt päihtynyt mies, jonka hengityselimet korisivat ikävästi hepun menetettyä tajuntansa nanosekunnissa naamalleen laskeutumisen seurauksena. Jos luet tätä, onnea paranemiselle ja terveisiä siltä, joka huusi paikallisia soittamaan tsirran paikalle.

Kirjoitushommien ja perinteisen punkkipuistohengauksen jälkeen oli aika tarkkailla bändejä linssin takaa ja tarkemmin korvin. 18:00 Kolmoslavalla startannut Walls Of Jericho oli melkoinen pettymys. Hardcoresta juuri ja juuri jonkinlaisen viitekehyksen omaava, nykyaikaista metalcorea suoltava ryhmä oli lavalta todella yllätyksetön, paitsi laulajansa osalta. Oli nimittäin yllättävää huomata, kuinka olematon on sukupuolten välinen ero jos tarkoitus on vaikuttaa puupäältä stereotypiajenkiltä, joka käyttää jokaisen tilaisuuden alleviivata kilinä-kolina-rumpufillien maustaman, fiilikseltään köyhän ja tylsän staattisen öyhötyksen näennäistä rankkuutta. ”Circlepit, motherfuckers”, Candace käski ja itse veti keikan lisäksi aerobic-tunnin hyvin treenattuja reisiään nostellen ja huudellen lisää ohjeita fuck-sanalla runsaasti maustettuna. Kireän ”The Bound Feed The Gagged” -esikoislevyn jälkeen yhä geneerisimmän puisevaan mättötunnelmaan taipunut orkesteri päässee näillä avuilla Ozzfestiin muiden tönkköjen rankkistelijoiden tylsään joukkoon.

Monelle ikävästi Walls Of Jerichon kanssa päällekkäin esiintynyt brittilouskuttaja Dizzee Rascal piti omat bileensä YleX-teltassa. Fix Up Look Sharp jylisi, kun raahauduin paikalle ja meininki oli niin intensiivistä kuin se voi hiphopin ja festareiden interaktiossa olla. Nautin Dizzeen liveshowsta itsekin, kunnes biisimateriaali alkoi keikan loppupuolella muuttua tasabiittiseksi dancemusiikiksi, joka sai raapimaan päätä. Tästäkö ne puhuu, kun Dizzeestä keskustellessa kuulee katkeria sellout-kommentteja? Mielestäni musiikki on ollut Boy In Da Cornerista asti hyvin MTV-ystävällistä, mutta ei sentään lainkaan tylsää. Sen jälkeisiin levyihin en ole sekaantunut ja kehitystä selkeästi on tapahtunut. Huonompaan suuntaan.

Dillinger Escape Plan veti kuulemma hyvän keikan, joten kohtalo tietysti kuljetti minut sen aikana katsomaan Huoratronia. Kuosini taisi olla totaalisen väärä, mutta ainakin bass kickien kanssa taimattu yleisön ”HUO-RA! HUO-RA!” -kuorohuuto kertoi joidenkin diganneen. Eksyin myös Rentolavan läheisyyteen vilkaisemaan Puppa J & Punky Reggae Bandia, joilla on tuon punkyn osalta melko paska nimivalinta. Punkahtavuutta musiikissa ei ollut nimeksikään, eikä bändi edes mokaillut riittävästi, että se olisi adjektiivin käytön bändin nimessä oikeuttanut. Nimivalinnoista puheenollen, mistä helvetin generaattorista suomenkieliset rap-artistit näitä taiteilijanimiänsä repivät? Puppa tosin bändinsä nimen mukaisesti keskittyy Jamaika-voittoisempaan ilmaisuun ja se oli paljain varpain tanssivan dreadlock-päisen ihmismassan mieleen. Karkuun.

Children Of Bodomin päälavakeikan tehokkaan välttelyn jälkeen päädyin seisoskelemaan Isisin kanssa samaan telttaan. Veto ei muuttanut mielipidettäni bändistä, mutta genrensä kevyemmässä päässä tunnelmoivalta orkesterilta tämä oli kelpo ja mielenkiinnon tehokkaasti ylläpitävä, keskittynyt esiintyminen. En ihmettele, miksi bändistä pidetään.

Tässä vaiheessa alistuin seuraamaan seuralaistani kuin teuraalle talutettava sika ja vilkaisin uudestaan rentolavan suuntaan, jossa dancehall-veteraani Beenie Man esiintyi merihenkiseen asustukseen bändinsä kanssa sonnustautuneena. Orkesteri koostui kahdesta synansoittajasta, basistista ja rumpalista ja lieneekin runsaan syntsavoittoisuuden tulosta, että saundimaailma velloi karibianristeilymäisissä tunnelmissa. Kai tätä jokunen dubstep-artisti on samplannut. Homovihaakaan ei spiikeistä korviini kantautunut.

Hiekkarannan tuntumasta minut vietiin katsomaan PMMP:tä. Luulen pian olevani Suomen ainoa ihminen, joka ei oikeastaan pidä tästä bändistä lainkaan. On kyllä myönnettävä, että keikka oli hyvä ja näin tuotteistetun järkäleen mittasuhteissa yllättävänkin revittelevä. Ehkä laulajat olivat myös hieman päissänsä.

Ilta festarialueella loppui pröystäilevään ilotulitukseen sandaalijalkaisen festariyleisön kääntyessä toinen toistaan kohti, sulkien torsonsa humalaisiin halauksiin taivaalle katsellen, mutta minä karkasin vielä katsomaan Obituarya Meteli-klubille yömyöhään. Floridan death metal -kuninkaat soittivat majesteetillisilla saundeilla ja asiaankuuluvan brutaalilla otteella, mutta tuoreemman, yllätyksettömän ja erottumattoman biisimateriaalin runsas tarjoilu ei sytyttänyt kovinkaan tehokkaasti. Floridalaisen death metallin kitaristi-kummisetä Allen Westin huume- ja vankilakierteily ei liene auttanut bändiä mäessä biisimateriaalin suhteen. Klassikkokappaleista toki nautin.

Sunnuntai

Rauhalliseksi yöpymispaikaksi osoittautuneesta koulumajoituksesta heräämisen jälkeen oli taas aika edetä pitkät jonot keränneen elintarvikeliikkeen kautta kohti festarialuetta. Jäähallin tuntumassa pitämämme pikapiknikin ääniraitana toimi hyvissä ajoin ryyppäämistä jatkaneiden bailueläinten huutelu ja ja kaukaa kaikuva 7 Päivää -lehden otsikoista tutun Maria Lundin mediakuvan ympärille rakennettu bändi, joka on jonkun rock-turhake YUP:sta eläköityneen pop-sovituksellisesti kyvykkään retaleen luotsaamana äänittänyt levyn, jolle ”valikoitui joukko suomalaisen rock-musiikin klassikkoja, joista kääntyi hämmästyttävän luontevasti mennyttä aikaa henkiviä sovituksia.” Jos siis olet halunnut kuulla, miten Apulanta toimii bossanovana,  Lund tausta- ja markkinointivoimineen tekee tästä mahdollista keulakuvansa keikistellessä päälleliimatun retrossa kellohameessaan viisikymmenlukuisasti mikrofoniin huokaillen. Itse en koskaan ole moista osannut toivoa kuulevani ja sen sijaan toivon, etten olisi koskaan kuullutkaan.

YleX-lavalla jälleen vieraillut The Haunted on tainnut suuruuden päivänsä nähdä. Vielä ensimmäisten levyjensä aikaansaaman thrash-renessanssin tsunamilla joskus ratsastanut bändi on alkuperäisen huutajansa paluun jälkeen julkaissut 3 levyä, joista rEVOLVEr toimi paikoin kohtuullisen raivokkaasti ja loput ovat enemmän ja vähemmän sisällöllisesti sekä sielukkuudeltaan puutteellisia. Livenä The Hauntedin revolverin pesät huokuivat tyhjyyttään ja rock-mediassa paljon puhuttu Peter Dolvingin energisyys ei sentään ollut täysin poissa, mutta ei mies rivirääkyjien joukosta edukseen erottunut äänellään tai eleillään millään tavalla. Samaa kaavaa ja tempoa orjallisesti toistavat göteborgilaisesti tikatut neothrash-kitarat, väkinäiset c-osien herkemmät suvannot ja lukuisat muut kliseet söivät tehoa itsestään toistuessaan taajaan. Tylsää, eivätkä hititkään jo alkuunsa lässähtänyttä keikkaa pelastaneet.

Festivaalin yksi odotetuimmista, Portlandilainen Tragedy, veti Kolmoslavan täyteen katsojia. Keikka oli bändinsä kuuloinen ja näköinen. Koruton, teeskentelemätön ja antoi vain musiikin luoda kontaktin esittäjänsä ja yleisön välille. Todd Burnette irvisti, mylvi ja nosti nyrkkinsä ilmaan kuin pysyäkseen seisaallaan bändinsä musiikin tavattoman raskauden ristitulessa. Tragedy soitti tunnistettavimmat biisinsä kaikilta levyiltään ja myöntyi kahden biisin encoreenkin. Saundeissa oli äärettömästi potkua ja tunnistettavan Conflicting Ideasin rumpuintron aikana sisuskalut velloivat. Keikka oli silti vain keikka ja pystyin jättämään sen katsomisen kusella käymisen ajaksi. Odotin ehkä jotain täysin mahdotonta.

Bad Brainsista en tiennyt, mitä odottaa. Bänditoverini raportoi nähneensä tämän legendan maineen kyseenalaistamatta ansaitsevan hardcore punkin historian erikoisimman ryhmän livenä New Yorkissa puolisen vuotta sitten, ja kuulemma muutenkin eksentrisen miehen maineessa oleva vokalisti H.R. oli seissyt koko keikan rumpukioskin edessä jonkinlainen meditaatiokaapu päällään, kädet joko taskuissa, rukousotteeseen ristittynä rintansa eteen tai peace-merkkejä heilutellen ja laulaen biisit aivan päin vittua. Kaapua lukuunottamatta kuvaus osui täysin yksiin sen kanssa, mitä mies teki Ilosaaren YleX-lavalla. Bändi soitti ensimmäisenä vaatimattomasti Attituden ja Sailin’ Onin, joiden jälkeen vuorossa olikin Jumalan musiikkia. Sitä helvetin rasittavaa dubbia, joka on käynyt tavallisen punkkarin tajunnan mutkalle vääntävää kaksintaistelua punkin kanssa Bad Brainsin musiikillisesta linjauksesta. Olisin ehkä niellyt settiin sijoitetut reggaesuvannot kakistelematta, koska tiesin niitä joka tapauksessa soitettavan, mutta… Koska muuten niin käsittämättömän hyvin virtuositeettinsa säilyttäneen bändin nokkamies ei kuitenkaan suostunut pitäytymään rauhallisemmassa ilmaisussa ainoastaan näiden biisien aikana vaan pilasi tolkuttoman energiset särökitarabiisitkin huokailemalla ensimmäisenkin levyn biiseihin improvisoimalla uusia melodioita, koko keikan seuraaminen oli lopulta hyvin turhauttavaa ja kirsikkana leivoksen päällä reggaebiisit vituttivat todella paljon. Lopputuloksena ehkä seitsemän ”oikeaa” biisiä, kolme loputonta reggaeta ja encorena I against I. Aargggh!

Eksentrisyydestä puheenollen, Killing Joken nokkamies Jaz Coleman ei ehkä hätkähdyttänyt Bad Brainsin jälkeen olemuksellaan niin paljon kuin olisi voinut. Kuitenkin miehen otsaansa sotkema maalitahra ja mustat silmämeikit yhdistettynä teatraalisen hulluun olemukseen oli välillä vaikuttavaa, välillä huvittavaa seurattavaa. Suomessa viimeksi -84 vieraillut monumentaalinen brittibändi soitti runsaasti tunnetuimpia biisejään. Koska en itse bändin sekopäisin fani ole koskaan ollut, en saavuttanut samanlaista hurmosta kuin moni Wardancen tahtiin nyrkkiään ilmaan lyönyt kuuntelija. Sen sijaan keskityin Geordie Walkerin hillityn ja verkkaisen kitaratyön seuraamiseen. Bändin soitto oli saumatonta, herkkää ja minimalistisen tyylikästä – vai aikuismaisen pökkelöä, goottilaiselle post-punkille leimallisen vaaratonta ja tylsää, päättäköön jokainen keikkaa seurannut itse. Killing Joken tuominen Suomeen oli todellinen kulttuuriteko joka tapauksessa.

Ennen Hynysen junttipartion ennättämistä päälavalle antamaan viimeistä voitelua kaljamarinoidulle festarikansalle, istuin jo autossa ja mietin koettua festivaalia. Mukaan ei tarttunut tajuntaan ikuisiksi ajoiksi porautuneita tähtihetkiä, joita Ilosaaresta on joskus muistoksi jäänyt, mutta tuoreessa muistissa oli nippu hyviä ja mielenkiintoisia keikkoja uusilta ja vanhemmilta tuttavuuksilta. Seuraavan kesän kattausta mielenkiinnolla odotellen.

Tuska Open Air 2007, lauantai

Tyypilliseen tapaani nukuin lauantaina pommiin ja majoitustilojen suuresta vieraanvaraisuudesta huolimatta, en jostain syystä vain tajunnut käyttää tietokonetta saadakseni Misery Indexin kiertuemanagerin yhteystietoja, joten haastiksen mahdollisuus hiekottui siinä samalla. Olen pahoillani. Aamiaisen ja bissen jälkeen pärähdimme festarialueelle kuulemaan kuitenkin orkesterin päivänavaus-keikan tahteja ja kylläpä ne tahdit olivatkin sitten räväkät. Misery Index paahtoi menemään grindiaan 110 lasissa ekan esiintyjän vaikeasta asemasta huolimatta, eikä esityksestä puuttunut energiaa. Yleisö vastasi haasteeseen mainiosti ja aamu saatiin avattua erinomaisella vedolla pärinää ja pauketta.

Päivän seuraava ja aika paljon myös odotettu esitys tulisi olemaan lahtelaisen Before The Dawnin käsialaa ja jotenkin ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Tiesin bändin olevan kovassa livekunnossa ja kyseinen Tuskan toiseksi suurimmalle lavalla osoitettu keikka oli hyvä osoitus sen pitkään jatkuneen työn tuloksellisuudesta, mitä nokkamies Saukkonen on jaksanut bändinsä eteen tehdä. Alusta alkaen BtD tuuttasi hittimateriaalia melkein täydelle, ja koko ajan täyttyvälle, Sue-teltalle ja vain tyhmä olisi kuvitellut, ettei olisi juuri sillä hetkellä todistamassa erittäin hyvää livevetoa. Bändi tuuttasi settinsä vähäisillä spiikeillä läpi ja tunnelma oli koko vedon ajan katossa, jopa niin katossa, ettei yleisö suostunut antamaan encoren suhteen periksi, vaikka juontaja ilmoitti bändin ajan loppuneen. Järjetön vastalauseiden tulva palkittiin ja orkesteri palasi vielä kerran lavalla repäisemään keikan päätösbiisin ja homma oli kunniakkaasti pulkassa. Tältä orkesterilta on lupa odottaa vielä paljon.

Koska seuraavat esityksille varatut ajat pitivät sisällään Painin, Thunderstonen ja Insomniumin, katsoin parhaaksi lähteä etsimään festaritunnelmaa myös backstagen puolelta. Kuriositeettina vilkaisin ohikiitävän hetken Painia ja se oli juuri sitä mitä kuvittelinkin: Peter Tägtgrenin pophevi-pumppu veti biisejään ihan mukavalla showlla varustettuna mutta orkesterin musiikilliset ansiot ovat itselleni erittäin kyseenalaiset. Bäkkärin meininki oli tälläkin kertaa sitä mitä aina; miniatyyri-festarit omassa karsinassaan sekä muutamia paikkoja rauhoittua suurimmista ihmismassoista. Joitain televisioraporttien tekoja myös noteerasin alueelta mutta niiden funktio jäi epäselväksi, ilmeisesti kyseessä oli jotain maksullisten kanavien ohjelmien tekoa joissa festaria esiteltäisiin artistihaastattelujen ohessa.

Rämmittyäni takaisin varsinaiselle esiintymisalueelle, totesin kävijämäärän olevan varmaan tänä päivänä huipussaan, koska porukkaa oli kuin pipoa ja liikkuminen kävi paikka paikoin jo tukalaksi. Odottelin hetken hevilegenda WASPin aloittamista ja kohta pitkä odotus palkittiin. Tätä spektaakkelia olin odottanut jo pienen ikuisuuden ja viimeinkin joistain epäonnistuneista yrityksistä huolimatta tulisi viimeinkin orkesteri nähdyksi. Blackien päälliköimä bändi avasi komeasti ”On Your Knees” -kipaleella. Tästä eteenpäin keikka oli yhtä juhlaa ja ilotulitusta, koska ennen kun edes ehdin seuraavaa hittiä toivoa, oli Blackie kumppaneineen jo askeleen edellä ja painoi menemään minkä kerkesi. Keikka ei tarjonnut yhtään yllätystä mutta silti siinä oli vain yksi vika: se oli nimittäin liian lyhyt! Ja vaikka hieman olinkin arvelevainen sen suhteen, kuinka orkesteri tulisi täyttäneeksi vaativat toiveeni ilman Chris Holmesia, ei ensitahtien jälkeen asiaa tullut enää edes ajatelleeksi; WASP oli selkeä bändi ja homma toimi aivan penteleen hienosti, loistava keikka.

Koska WASPin veto oli niin hengästyttävä, jäi seuraava esiintymisslotti väliin ja päätin panostaa jäljellä olevat paukut sitten vuorossa olevaan Isisiin. Jos tälle keikalle olisi tullut jostain hepatuksesta, olisi fiilis saattanut olla väärä ja näin hienon bändin livevetoa en halunnut suolata millään välimallin bändikokemuksella etukäteen. Epäilyistä huolimatta oli peli selvä lähes alusta lähtien, Isis toimii myös isolla lavalla ulkoilmassa, ei epäilystäkään. Pumppu veti äänivallia muistuttavaa mateluaan todella hienosti ja keikka tuntui enemmän hienolta audiovisuaaliselta kokemukselta minimalistisesta lavaesiintymisestä huolimatta, kun miltään tyypilliseltä keikalta, tai ainakaan hevikeikalta. Totaalinen keskittyminen bändin olemiseen lavalla ja tuottamaan äänimassaan sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä, eikä biiseissä tuntunut olevan enää selkeitä alkuja saati loppuja, koko hieman yli tunnin pläjäys tiivistyy sanaan kokemus.

Loistavan Isisin jälkeen oli jopa illan päätösbändillä Emperorilla vaikeuksia astua lavalla, koska oman arvostelukykyni täysin menettäneenä jätin jo totaalisen huomioimatta sen ja Isisin välillä olevat bändit. Odotin toki Emperoria yhtenä festarin tärkeimmistä esiintyjistä, mutta valitettavasti kontrasti fiilisten välillä oli aivan liian suuri. Ihsahnin liian suuret nahkahousut ja Tero Vaara korkeudella oleva kitara yhdistelmä ei parantanut tilannetta ja fiilikseen pääseminen oli lievän huvittuneisuuden vallitessa vaikeaa. Myöskään muu Emperorin miehistö ei auttanut asiaa elämällä tilanteessa kun punkki paskassa, enkä sitten pystynyt pääsemään juuri yhtään tunnelmaan. Soundit eivät vakuuttaneet ja menevästä musiikista huolimatta lavaesiintyminen oli notkeaa kun norsunpoikasella, joten yleisfiilis keikasta jäi latteaksi. Emperor soitti kyllä hyviä biisejä mutta kun oli itse ns. ”väärällä jalalla” liikkeellä niin ei voi mitään, kehnohko keikka. Emperorin puolustukseksi voin kyllä todeta, että olen varmaan about yksin mielipiteeni kanssa, mutta mistä vinkkelistä katsottuna hyvänsä on ainakin minun vaikea löytää niitä Emperor-laseja läpikatseltavaksi, mitkä saisivat noin aneemisen lavameiningin rokkaamaan.