Avainsana-arkisto: Iron Maiden

Iron Maiden kesällä Helsinkiin

Iron Maiden saapuu kesällä Suomeen osana Maiden England -kiertuettaan. Yhtye esiintyy lauantaina 20. heinäkuuta Olympiastadionilla, Helsingissä. Myös lämmittelijöinä nähdään metallin ja rockin huippunimiä, kun Bullet For My Valentine, Sabaton ja Ghost soittavat ennen pääaktia.

Maiden England -kiertueella yhtye luo uudelleen vuoden 1988 Seventh Son -kiertueen lavashow’n ja soittaa useita biisejä vuoden 1989 legendaariselta live-VHS:ltä ”Maiden England”, jolta tuleva kiertue sai nimensäkin. Kiertueen settilista Pohjois-Amerikassa on sisältänyt sellaisia ikivihreitä kuten Can I Play With Madness, 2 Minutes To Midnight, The Trooper, The Number Of The Beast, Seventh Son Of A Seventh Son, Fear Of The Dark ja Aces High.

Iron Maiden – MAIDEN ENGLAND TOUR
+ Special Guests: Bullet For My Valentine, Sabaton ja Ghost
La 20.7.2013 Helsinki, Olympiastadion
Portit auki klo 17

Liput 65/69 euroa + toimituskulut
Lipunmyynti alkaa ke 30.1.2013 klo 9 Lippupalvelun myyntipisteissä.

www.ironmaiden.com
www.bulletformyvalentine.com
www.sabaton.net
www.ghost-official.com
www.livenation.fi

Iron Maiden – Fear of the Dark

Iron Maidenin yhdeksäs studioalbumi tuskin tulee kovinkaan monella heti ensimmäisenä mieleen, kun pitäisi mielen sopukoista nimetä se definitiivisin Iron Maiden -plätty. 90-luvun alussa yhtye oli jo vakiinnuttanut asemansa ja oli noussut yhdeksi maailman suurimmista metallibändeistä, mutta muuttunut musiikillinen ilmapiiri oli muuttanut perinteisen heavy metallin jo muodista pois menneeksi ilmiöksi. Myös Maidenin leirissä taisteluväsymystä oli jo havaittavissa. ”Fear of the Dark” päätti Iron Maidenin siihen mennessä menestyneimmän aikakauden jäämällä sillä erää viimeiseksi Bruce Dickinsonin kanssa tehdyksi studioplataksi. Tämänhän kaikki tosin jo tiesivätkin.

Taannoin tämänkin levyn julkaisemista tuli kuluneeksi pyöreät 20 vuotta. Ilmestyessään sitä ei hailattu uutena klassikkona, eikä se ole päässyt vieläkään samaan statukseen edeltäjiensä kanssa. Liki tunnin mittainen ”Fear of the Dark” oli ensimmäinen Iron Maiden -levy, jota alkoi venyttäminen jo rasittamaan. Kokonaisuutena ”Fear of the Dark” on ehkä epätasainen ja täynnä unohdettavia biisejä, mutta muutama helmikin on tarttunut haaviin, esimerkiksi levyn nopeimpiin vetoihin lukeutuva Be Quick Or Be Dead. Wasting Love on kolahtanut allekirjoittaneeseen sydänsurujen osuessa kohdalle, Judas Be My Guide puolestaan on aliarvostettujen IM-vetojen joukossa. Itse nimibiisi taas on vakiintunut liveklassikoksi, jota bändi vetelee lähestulkoon jokaisella keikallaan, Maiden-fanaatikkojenkin kyllästymisestä huolimatta.

Puutteita ehkä löytyy, mutta aina joskus ”Fear of the Dark” vaan silti päätyy soittimeen. Johtuukohan sitten melko tummasta yleisfiiliksestä vai niistä satunnaisista biiseistään, mutta parhaimmillaan ”Fear of the Dark” on hyvinkin väkevä levy, vaikka synkkyydestä se antoikin vain esimakua yhtyeen hakiessa lohtua entistä tummemmista varjoista 90-luvun edetessä.

Iron Maiden ja Alice Cooper stadikalla

Muksuna näin Iron Maidenin Aces High:n musiikkivideon. Jo tuona hetkenä sielu myytiin paholaiselle pilkkahintaan, vaikken silloin sitä edes tiennyt. Mustavalkoinen propagandavideo jätti lähtemättömän vaikutuksen, vaikka bändin soittama musiikki kuulosti pelkältä meteliltä.

Myöhemmin sitä sai ihan oikean Iron Maiden -ceedeen vanhempiensa soittimeen. Se oli sellainen piste, josta ei ollut enää paluuta entiseen. Voin hyvällä omalla tunnolla sanoa elämäni muuttuneen ratkaisevasti. Suhteellisen lyhyessä ajassa kaikki Iron Maidenin studiolevyt (ja pari liveä) olivat hyllyssä, mutta paitaa en ostanut. Ja nyt seuraa lähes uskomaton paljastus: en ole nähnyt Iron Maidenia koskaan livenä. Tätä pidän jo itsekin käsittämättömänä, onhan kyseessä yksi eniten elämäni suuntaan vaikuttaneista bändeistä. Siis ennen heinäkuun kahdeksatta päivää 2011 anno domini.

Mistäkö sitten tiesi, että Maiden – jonka kiertäessä Suomen keikka on yhtä varma kuin joulu joulukuussa – oli jälleen tulossa Suomeen? Jo viime vuoden syyskuussa myyntiin tulleista keikkalipuista? Anttilan kampanjoista, joissa tarjotaan koko katalogia erillisissä ständeissä? Iänikuisen ja ennen kaikkea täysin dorkan Maiden vs. Metallica -vastakkainasettelun lietsomisesta? Maiden-aiheisten tekstiilien eksponentiaalisesta lisääntymisestä katukuvassa? Tästä massahysteriasta huolimatta Iron Maiden ei tainnut tällä kertaa myydä keikkaansa loppuun, siitä oli todisteena lippunsa vasta porteilla ostanut vanhempi herrasmies.


Tuo herrasmies saattoi olla nimeltään Matti Myöhäinen, mutta ensimmäiset paikalla olleet fanit olivat pistäneet teltat pystyyn jo keskiviikkona varmistaakseen eturivin paikat. Eivätkös jotkin Helsingin keikkamestat langettaneet jo jonotuskieltojakin? Ihme  sissejä, mutta onhan se mielenkiintoista havainnoida miten yksi bändi saattaa kanssaihmisiin vaikuttaa. Ja yleisömeressä heiluvista lipuista päätellen ainakin Saksasta ja Norjasta uskaltauduttiin tulla tännekin. Näitä havaintoja oli hyvä tehdä pressikatsomosta, joka erosi tavallisesta istumakatsomosta vain pöydillä. Mutta jos tämä keikka ei myynyt loppuun, niin paljostakaan ei jäänyt.

En kauaa ehtinyt istua, kun Alice Cooper jo aloitteli keikkansa. Mies on omissa silmissäni lähestulkoon yhtä legendaarinen kuin Maiden. Fiilistelin Poisonia aika paljonkin nöösipoikana, joten olihan miehen keikankin näkeminen itselleni lähestulkoon pakollinen juttu. Miehessä riitti virtaa ympäri lavan käyskentelemiseen ja keppinsä nakkelemiseen. Olisi minulle myös Teenage Frankenstein kelvannut Hey Stoopidin (josta en ole koskaan pitänyt) tilalla. Setti oli kyllä muuten hyvin seiskaripainotteinen, mutta hyvinhän noilla biiseillä pötkii. On pötkitty jo liki 40 vuotta ja olinkin innoissani miehen keikasta. En ihan palautunut siksi 15-vuotiaaksi joka Alicenkin kautta heviä alkoi kuuntelemaan, mutta kyllähän se nyt vaan toimi. Mutta miehellähän on plakkarissaan Maideniakin isompi läjä studioplättyjä, joten Alicella on mahdollisuuksia monipuolisempaan settiin. Tosin ei tuohon mitään ”Dadan” hörhöilyjä voinut mitenkään mahduttaa. Mutta mihin jäi Billion Dollar Babies? Tai Love’s a Loaded Gun? Tai He’s Back (The Man Behind The Mask)?

Jäin silti miettimään, oliko tämä keikka Alicelta vain rutiiniveto, joka erosi kiertueen muista keikoista vain Suomen lipun heiluttamisella ja pelipaitaan (Cooper 18) pukeutumisella. Sanoisin silti, että Alice toimisi paremmin omalla keikallaan, jossa tällä olisi tarpeeksi aikaa vetää kunnon setti. Ja poissa päivänvalosta, sillä komeasti köpöttelevä 3-4 metrinen mörkö, Alicen mestaaminen ja makaaberi pukuleikki eivät ihan auringonpaisteeseen sopineet. Ja kun legendaarisuusmittarilla tarkastellaan, niin Alice Cooperin soisi olevan pääesiintyjä. Nyt noin 50-minuuttinen keikka jäi tyngäksi eikä aikaa jäänyt edes encorelle. Saattoipa kyllä johtua ihan siitäkin, että lava piti siivota ja lavarakennelmat vaihtaa. Alicen settilista olkoon nyt ensimmäinen koskaan koostamani settilista.

 The Black Widow / Brutal Planet / I’m Eighteen / Under My Wheels / No More Mr. Nice Guy / Hey Stoopid / I’ll Bite Your Face Off / Feed My Frankenstein / Poison / Wicked Young Man / Killer (pätkiä) / I Love the Dead (tästäkin pätkiä) / School’s Out

Alicen painuessa taka-alalle ja roudariarmeijan rynnistäessä lavalle siivousvälineiden kanssa tein sitä mitä keikoilla yleensä tehdään. Otin siis repusta Van Halenista kertovan opuksen ja aloin lukemaan! Tällä välin sadat Maiden-fanit laukesivat housuihinsa pelkästään roudarin näkemisestä ja ilman täyttivät ”Maiden! Maiden!” -huudot. Tunnelma oli odottava ja piinaava. Jos puhuisin suuren urheilujuhlan tunnusta ilmassa, en puhuisi juurikaan paskaa sen hetkiset puitteet huomioiden.

Vaikka olin juuri menettämässä Maiden-neitsyyttäni, tiesin silti, mitä odottaa, ainakin pääpiirteittäin. Keikkatallenteita on ahmittu nuorempana paljonkin eivätkä bändin settilistat nyt niin paljoa ole toisistaan lopulta poikenneet. Uusi ”The Final Frontier” -levy on ihan kuunneltava, mutta minusta olisi tuskin koskaan kasvanut Maiden-fania, jos olisin kuullut sen ensimmäisenä bändin laajasta tuotannosta. Saati ”A Matter of Life and Deathin”. Ehkäpä keikan suurin yllätys olikin Run to the Hillsin soittamatta jättäminen ja ”Brave New Worldin” (2000) hienoimman biisin Blood Brothers soittaminen. Mutta todellisia ”OHO!”-elämyksiä ei tainnut tulla ensimmäistäkään. Tämä bändi on vetänyt jopa encorensa muodollisuuksiksi.

Pipopäinen Dickinsonkin sanaili, että bändillä olisi plakkarissaan 14 studioalbumia, joihin mahtuu aika monta biisiä. Miksei niitä sitten soiteta? Niiden iänikuisten klassikkobiisien (The Trooper, Running Free) oloa settilistalla on perusteltu sillä että yleisössä on aina ensikertalaisia, joiden on ”pakko” kuulla kyseiset kappaleet. Totta toinen puoli, mutta en kyseisenä ensikertalaisena henkilökohtaisesti varsinaisesti kaipaa niitä biisejä. Eikö bändi ala itse leipiintyä siihen, että se vetää joka ilta samat biisit? Mutta jokainen varmaan osaa koostaa oman unelmasettilistansa. Tässä kuitenkin Maidenin settilista muodon vuoksi, sillä paikalla olleet fanit eivät sitä tarvitse ja loput ovat varmaan nähneet sen jo muualla:

Satellite 15… The Final Frontier / El Dorado / 2 Minutes to Midnight / The Talisman / Coming Home / Dance of Death / The Trooper / The Wicker Man / Blood Brothers / When the Wild Wind Blows / The Evil That Men Do / Fear of the Dark / Iron Maiden / Encore: The Number of the Beast / Hallowed Be Thy Name / Running Free

Tämä oli rutiinikeikka. Vaikka bändi ei näemmä itse kyllästy kuluneimpien hittiensä soittamiseen, sillä näyttää vieläkin olevan hauskaa lavalla. Ja toki faneilla. ”Scream for me Helsinki!” -kehotus sai useasti vastakaikua ja netti on jo täyttynyt miljoonasta kommentista, joiden sisältö on ”Parasta koskaan” -tason hehkutusta, vaikka erinäisiä teknisiä, lähinnä Stadionin soundeihin liittyviä ongelmia onkin raportoitu. Parastahan tämä keikka varmasti monelle olikin, mutta itseni Maiden jätti odottamaan kovempaa keikkaa – onhan Maidenin kyseessä ollessa rimakin korkeammalla. En koe elämäni jakaantuneen selkeästi ”ennen” ja ”jälkeen” vaiheisiin, jonka bändiin tutustuminen alunperin teki. Mutta tulipahan nähtyä, eikä keikka missään nimessä huonokaan ollut.

Eddie’s Gonna Get You All!

Muistan yhä sen maagisen hetken kun kuulin ensimmäistä kertaa Iron Maidenia. Tämä tapahtui joskus 90-luvun alkupuolella, mahdollisesti ’90 tai ’91 ollessani 10-11 vuotias. Kaverini oli perinyt enonsa vanhat vinyylilevyt. Näiden joukossa sattui olemaan ”Live After Death” -gatefold, jonka upea kansitaide pakotti hipelöimään levyä tarkemmin. Gatefoldin keskiaukeamalta minua tuijotti jättiläismäinen muumio-Eddie syösten kipinöitä silmistään; Vau! Näky iski kaltaiseeni pojankoltiaiseen tottakai kuin 10000 volttia ja tunsin pakottavaa tarvetta tutustua itse levyjen sisältöön. Long Beach Arenalla taltioitu Hallowed Be Thy Name sinetöi ikuisen Maiden-faniutumiseni ja se oli menoa se.

Hieno tarina, mutta ei millään muotoa ainutlaatuinen; päinvastoin. Vaikka fanilasini ovatkin paksuudeltaan luokkaa pullonpohjat, rohkenen väittää että harvassa ovat ne, etenkin 80-luvulla, heavy metallin pariin eksyneet, jotka eivät olisi kokeneet maagista kohtaamista musiikkimaailman tunnetuimman maskotin kanssa. Tuhansia t-paitoja ja lukuisia levynkansia koristanut ikoni, Eddie, on kuitenkin vakuuttavimmillaan livenä lavalla. Tulevana perjantaina Eddie tekeekin Helsingin Olympiastadionilla jälleen sen mistä joulupukki voi vain haaveilla, eli vääntää nuorien jannujen lisäksi myös viisikymppisten jäärien naamat leveään virneeseen. Juhlan kunniaksi ajattelinkin listata Eddien upeimmat live-inkarnaatiot vuosien varrelta. Aina ’83 vuoden World Piece Tourista lähtien Eddie on tehnyt muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta setin aikana kaksi visiittiä lavalle; toisen liikkuvana pienempänä versiona ja toisen jättimäisenä rumpujen takaa nousevana versiona. Ajattelinkin nyt rankata henkilökohtaset top-5 suosikkini kummassakin kategoriassa. Lämmitellään pienemmillä;

5 – Pienempien inkarnaatoiden listan avaa World Piece Tourin pakkopaitaan kahlittu raivokimppu. Tältä kaverilta kiskottiin aivot pääkopasta kiertueen viimeisellä, televisioidulla keikalla sillä seurauksella että saksalainen TV-asema päätti sensuroida kyseisen episodin. Kyseinen pätkä löytynee kuitenkin Early Years DVD:ltä.

4 – Listan nelossijaa pitää Blaze Bayleyn valtakaudelta peräisin oleva X-Factourilla nähty Eddie. Maidenin tylyimmästä levynkannesta napattu koekaniini on häiriintyneimpiä Eddie-luomuksia kautta aikain. Osaltaan tämänkin version viehätystä lisää kuvien ja videoiden vähäinen määrä.

3 – Ja numero kolmosena aito ja alkuperäinen Beast on the Road Eddie. Tämä yksilö aloitti aikanaan Eddien kasvupyrähdyksen. Lisäksi tämä on ehdottomasti hienoin koskaan nähty farkut-ja-nahkatakki Eddie, Eddiehän esiintyi tässä lookissa myös mm. No prayer On the Road kiertueella.


Beast on the Road

2 – Ankaran väännön jälkeen kakkospaikalle mätkähtää World Slavery Tourin pienempi muumio-Eddie. Liikkuvuudeltaan tämä ylivoimainen ykkönen juoksi ympäri lavaa villisti huitoen. Foorumeilla haikaillaan yhä yhtä eloisan tapauksen perään.


World Slavery Tour Eddie

1 – Täpärän kaksinkamppailun jälkeen voiton vie Somewhere On Tourin kyborgi-Eddie. Yksityiskohtien määrä ja tarkkuus ovat tämän Eddien kohdalla huikeita. Onnekseni tämä Eddie nähtiin myös Somewhere Back In Time kiertueella.


Kyborgi-Eddie

Ja sitten ne isommat:

5 – ”Give Me Ed ’til I’m Dead” best-of rundin Eddie avaa listani. Periaatteessa tämä eddie oli aika perusveijari, mutta kaverin tyhjään pääkoppaan hiljalleen laskeutuvat aivot takasivat pääsyn listani viidennelle sijalle.

4 – Neljättä sijaa pitää ”Death On The Road” -kiertueen viikatemies-Eddie. Levyn kansi lienee Maidenin surkein, mutta helvetin tulien keskeltä viikatteensa kanssa nouseva upea Eddie sinetöi paikkansa listalla osoittelemalla pahaenteisesti seuraavia uhrejaan Maidenin nimibiisin tahtiin ja sanoja myötäillen; Iron Maiden’s gonna get you, and you, and you, Iron Maiden’s gonna get all of you…


Death on the Road Eddie

3 – Ensimmäinen ja näyttävin ilmatäytteinen Eddie pitää listani kolmatta sijaa. Tämä Somwewhere On Tourilla nähty versio sulautui loistavasti futuristiseen lavarakennelmaan. Oman lisänsä tämän version viehätykseen toivat lavansivuilta esiin työntyvät kädet.


Somewhere on Tour Eddie

2 – Ja numero kakkosena Seventh Tour Of A Sevent Tourin kolossaalinen Eddie. Kenties Maidenin masiivisimman lavarakennelman kruunaava jalokivi. Levynkannesta tutut jäätyneet Eddie-’patsaat’ tämän version sivuilla, kädessä rimpuileva sikiö ja ilkeästi hehkuvat silmät kruunasivat kokonaisuuden.


Seventh Son Eddie

1 – Helppo valinta; heti jutun alussa hehkuttamani World Slavery Tourin jättimäinen muumio-Eddie! Aivan mahtava yhdistelmä kokoa, näyttävyyttä ja liikkuvuutta. Kirsikkana kakussa silmistä räjähtävät pyrot. Tämän version kaivaminen mukaan Somewehere Back In Time kiertueelle aiheutti sydämentykytyksiä ja ensikohtaamisemme Twickenhamin stadionilla lieneekin elämäni hienoimpia hetkiä! Plussaa myös upeasti edestä väistyvästä kultaisesta Eddie-sarcofagista.


Muumio-Eddie!

Bubbling under:

– No prayer On the Roadin ruumisarkusta kurkkiva Eddie. Tämän kaverin viehätys perustuu hyvin pitkälti siihen, että tästä inkarnaatiosta on sangen vähäisesti video- ja kuvamateriaalia saatavilla.

– Matter of Life And Death rundin tankkiinsa lukkitunut Eddie. Tämä kiikarein yleisöä tähtäimeensä hakenut sotakone synnytti yleisössä niin haltioituneita ilmeitä että en voi jättää sitä mainitsematta.

Tämä lista on toki vain yhden fanin näkemys; kommetointi on suotavaa, tuokaa mielipiteenne julki ja kertokaa mikä on hienoin Eddie kautta aikain! Ja sitten vaan jännätään missä muodossa Eddie ilmestyy perjantaina Stadionin lavalle…

Lauren Harris

Hän on lämmitellyt Alice Cooperia, The Answeria, Within Temptationia ja Iron Maidenia, ja esiintynyt miljoonille ihmisille ympäri maailman. Vaatimattomassa 21 vuoden iässä hän oli ensimmäinen rock-bändin naislaulaja, joka konsertoi Intiassa (Bangaloressa vuonna 2006). Okei, Lauren Harris on Iron Maiden -basisti Steven tytär. Tarina kuitenkin kertoo, että hänet pubista laulamasta bongannut brittituottaja Russ Ballard ei ollut tietoinen siitä, kenen jälkikasvusta oli kyse vaikuttuessaan esityksestä. Mene ja tiedä, mutta lukuisia stadion-kiertueita ja festarikeikkoja vetänyt Lauren on ainakin päässyt näyttämään kyntensä. Ehkä kovin näytön paikka on silti parhaillaan meneillään oleva ensimmäinen soolokiertue, joka ulottuu Helsinkiin 19.1.2009.

Viime kesänä ilmestynyt esikoislevy ”Calm Before The Storm” asetti Laurenin jonnekin kasarihevin ja tämän päivän power popin välimaastoon. Eräät kriitikot ovat verranneet häntä Avril Lavigneen, mutta allekirjoittaneen mielestä Laurenin musiikissa on aivan liian paljon vanhan hard rockin aineksia, jotta häntä voitaisiin niputtaa minkään populaarin tyttöpurkkapunkrock -genremääritteen alle. Vietin hetkisen Laurenin seurassa Iron Maidenin Somewhere Back In Time -maailmankiertueen Helsingin keikan yhteydessä viime heinäkuussa. Näin hän kertoili itse omista vaikutteistaan.

– Kuuntelen edelleen niitä bändejä, mitä isä soitti kotona, kun olimme pieniä: Gun, Golden Earring, Def Leppard, AC/DC, Free, Bad Company. Aivan ehdoton suosikkini on Heart, sen laulaja Ann Wilson on yksi esikuvistani. Uudemmista ehdottomasti Juliette And The Licks. Juliette on ihan mieletön esiintyjä! Mutta muuten en juurikaan kuuntele uudempaa musiikkia.

Laulajatar mainitsi itse isänsä, joten uskaltaudun jatkamaan aiheesta. Kritiikkejä lukiessa -puhumattakaan foorumien näppisniekkojen katkerista postauksista – tuntuu siltä, että väki on välistä melko tiukkaa ”Steven tytärtä” kohtaan. Lauren ei vaikuta tippaakaan kiusaantuneelta, sen sijaan hän puhuu asiasta hyvin diplomaattisesti.

– Ihmiset saattavat ehkä olla vähän ankarampia minua kohtaan. Uskoisin että se johtuu tietynlaisesta odotuksesta, joka heillä on minua kohtaan isäni ja Iron Maidenin menestyksen vuoksi – ja myös Maidenin genren vuoksi. Ihmiset ovat tulleet sanomaan, että sinä et ole metallia, et ole tarpeeksi kova. Jos taas olisin, saisin varmasti kuulla, että yrität vain olla niinkuin isäsi. Suurin osa ihmisistä suhtautuu kuitenkin myönteisesti ja näkee eron minun ja isäni välillä.

Lauren sanoo, että hän tahtoi alusta lähtien tehdä ennemmin klassista rockia, niiden bändien hengessä, jotka hän hiukan aiemmin mainitsi. Laurenilla on ympärillään samanhenkinen bändi. Esimerkiksi basisti Randy Gregg on soittanut Thin Lizzyn ja Dee Sniderin kanssa. Pitkän kiertueen varrella yhtye on luppoaikanaan jo työstänyt uutta materiaalia.

– Tarkoitus on kuroa ideat yhteen, kun pääsemme tauolle syyskuussa. Koen että kiertäminen on todella muuttanut minua, ja siksi haluankin seuraavalle levylle todellista live-fiilistä. Tulossa on raaempaa ja särmikkäämpää tavaraa, ehkä myös vähän hevimpää osastoa.

Kuinkas on lyriikkapuolen laita?

– Ekan levyn biisien sanoitukset olivat lähinnä erilaisia näkökantoja huonoon parisuhteeseen, koska olin juuri eronnut. Toinen levy tulee olemaan täysin erilainen. Kiertäminen on lisännyt elämänkokemustani niin paljon, olen nähnyt mitä maailmalla todella tapahtuu, ja seuraava levy tulee kertomaan siitä.

– Esimerkiksi Intia todella avasi silmäni. Se on niin tupaten täyteen asuttu, ihmiset nukkuvat kaduilla, lapset juoksentelevat ilman kenkiä ja tekevät tarpeensa kirjaimellisesti tien varteen. En ollut koskaan nähnyt sellaista, ja kun koet sen itse paikan päällä, se tosiaankin vaikuttaa sinuun.

Niin, Lauren on viettänyt omien sanojensa mukaan varsin suojattua elämää. Hän on yksityiskoulun kasvatti, joka on aina hengaillut saman vertaisporukan kanssa. Nuoruuden kesät kuluivat isän mukana kiertueella, ja silloin se harmitti. Kaverit bilettivät kotona ja haastateltavamme myöntää joskus tunteneensa jäävänsä paitsi muitten nuorten kuvioista. Kuudesta sisaruksesta vanhin Lauren ei juuri kapinoinut.

– Okei, on tietysti jotain asioita, mitä nuoremmat sisarukseni eivät enää saaneet tehdä, koska minä olin tehnyt ne. Mutten koskaan ollut varsinaisesti mikään paha lapsi. Isä asetti meille aika hyvin rajat.

Laulu-ura alkoi yksityiskoulun kuorossa yhdeksän vuoden iässä. Siellä nuori neiti Harris innostui äänenkäytöstä, ja alkoi ottaa laulutunteja musiikinopettajaltaan. 16-vuotiaana tunnit jatkuivat ammattilaisemman valmentajan kanssa, ja Lauren alkoi oppia syvällisemmin tekniikkaa, hengitystä ynnä muuta. Valmentaja kannusti häntä aloittamaan esiintymisen pubeissa.

– Siitä on nyt ehkä viisi vuotta. Aloitimme ystäväni kanssa duona esittämällä covereita. Olin tosi ujo ja annoin kaverini aina ottaa ohjat. Oikeastaan olen laulanut bändin kanssa vasta kolme vuotta! Edelleenkin olen ujo. Isäni on samanlainen, hyvin hiljainen ja yksityisyyttään vaaliva ihminen. Mutta lavalla kaikki muuttuu – tulemme ikään kuin ulos itsestämme.

Lava-Lauren tuntuu tosiaan olevan eri ihminen kuin edessäni istuva pieni ja vaatimaton hymytyttö. Esiintyessään riehakas ja kiroileva rokkimimmi onkin tasainen ja asenteeltaan nöyrä. Häntä ei hävetä myöntää, että näki köyhyyttä ensi kertaa reilusti päälle kaksikymppisenä, ja että sitä varten piti matkustaa toiselle puolelle maailmaa. Lauren Harris on sinut itsensä kanssa. Tätä voi todistaa Helsingissä Tavastialla 19.1.2009.