Avainsana-arkisto: Irate

Irate Lontoossa

Suoraan asiaan: Illan soitannan Lontoon Camdenissa sijaitsevassa Underworld-klubilla aloitti Eviscerate A.D., englantilainen bändi josta en tiennyt mitään etukäteen, kuten en muistakaan illan englantilaisista bändeistä. Bändi soitti raivokasta metallirunttausta kahdella vokalistilla. Ihan kelpo musiikkia oli, tosin toisen laulajan kimeähkö ääni sai kaipaamaan kotiin jättämiäni korvatulppia.

Toisena bändinä oli 50 Caliber. Musiikki oli brutaalia metalcorea/death metallia ja toi mieleeni erittäin vahvasti All Out Warin raastavan kuuloisine vokalisteineen. Myöskään tuplabasareita tämä bändi ei säästellyt. Itse asiassa bändi oli helvetin hyvä. Tämän jälkeen lavalle asteli BDF. Bändi jatkoi samoilla linjoilla kuin kaksi aiempaa. Tappavaa metallia vahvalla tuplabasarikompilla, kahdella vokalistilla sekä tiuhaan vaihtuvalla tempolla. Homma toimi erittäin hyvin, tosin välillä korkeaäänisemmän vokalistin ääni kuulosti vähän turhankin pahalta.

Seuraavana lavalle tuli vanha tuttu Born From Pain. Käsittääkseni yhtye on aikaisemmin ollut suhteellisen tuntematon saarivaltiossa, mutta kaksi päivää aikaisemmin ollut Eastpak Resistance Tour luultavasti toi bändin monen diggarin tietoisuuteen. Ensimmäisistä soinnuista lähtien pitti pyöri kuin viimeistä päivää. Bändi soitti vanhat tutut biisinsä sekä pari uutta huhtikuussa tulevalta levyltä. Huomaa kyllä ahkeran keikkailun tuloksen, biisit kuulostavat saundeiltaankin paremmilta livenä kuin levyllä. Homma siis toimi erittäin hyvin ja lämmitti yleisön hyvin illan h-hetkeä varten.

Tauko Iratea odotellessa tuntui tappavan pitkältä. Jotkut paikallisista kovanaamoista käyttivät ajan lihastensa huolelliseen venyttelyyn ja tämä enteili aika murhaavaa pittiä. Vihdoin Irate nousi lavalle. Setti alkoi muistaakseni ”Awakenings”-biisillä ja tunnelma nousi saman tien kattoon. Bändi soitti melkein joka biisin ”1134”-levyltä, sekä jotain vanhempaakin tuotantoa. Soundit olivat erittäin puhtaat ja vaikka en mikään kitaroinnin suuri asiantuntija ole, niin kylmät väreet tuntuivat selässä kun raskas komppikitara säesti taidokkaasti soitettuja sooloja ja muita kikkailuja. Uskomattoman ammattitaitoista soittamista. Vokalistin ääni kuulosti myös erittäin hyvältä ja kun välillä vielä matalaäänisempi soolokitaristi murisi, oli tämäkin puoli erittäin hyvän kuuloista.

Pitti oli keikan alusta loppuun väkivaltaisin mitä olen ikinä nähnyt. Kohteliaat engelsmannit kuitenkin kävivät biisien välissä pyytämässä anteeksi pahiten osumaa saaneilta. Kun keikka alkoi lähestyä loppuaan, tulivat brittibändien vokalistit lavalle CPR:n ja Bronx Unityn ajaksi. Kieltämättä kuulosti suhteellisen uskottavalta kun 1000 kiloa lavalla huusi ”let the motherfuckers RROOOOOTT!” Keikka kesti lähes tunnin ja olisi kuulemma jatkunut pitempäänkin, mutta paikan oikeudet eivät riittäneet pidempään soitantaan.

Olin asettanut ennakko-odotukset keikasta erittäin korkealle, mutta keikka jopa ylitti odotukseni. Lämppäribändit hoitivat kaikki tehtävänsä kunnialla ja illan pääesiintyjä oli loistava. Negatiivisia puolia en illasta löydä, mutta jos ihan hakemalla pitää hakea, niin biisin Always ”Remain” olisin mielelläni kuullut, se jäi puuttumaan. Toisaalta kipale olisi ehkä ollut liiallista hempeilyä illan teemaan nähden.

Irate – 1134

Enpä voi ainakaan äkkipäätä väittää törmänneeni aikaisemmin samanlaiseen bändiin. New York Hardcorea (koskapa bändi on sieltä maailman kolkasta kotoisin) sanan epämääräisimmässä merkityksessä. Materiaali vaihtelee tiukimmasta kujaväännöstä herkimpiin Queen -sooloiluihin silmänräpäyksessä. Tähän kun vielä lisätään synkeät sanoitukset, on melkoinen soppa valmis. Kuvittele Sentencedin ja Merauderin newyorkilainen ottolapsi pitissä Iron Maidenin kulahtanut t-paita päällä.

Sitten edellisen mcd:n on musiikki hivenen muuttunut. Pois on jäänyt ajoittainen räksytys, tilalla enemmän brutaalia räyhäystä, sekä hienosta ”Bronx Unity” -kipaleesta tuttuja kitarasooloja on tullut lisää, höystettynä mehukkailla kahden kitaran harmonioilla. Levyltä löytyy myös pari ”Burden of a Crumbling Society” -platalta tuttua raitaa (Gone ja Transcendence), joissa tämän evoluution havaitsee selvimmin. Hienoja ovat myös Billy Club Sandwich -vokalistilla vahvistettu Supremacy ja Always Remain, jossa sen sijaan vierailee vokaaleissa höystö mimmi. Miinuspuolena levyllä on varsin vähäinen, mutta koominen seikka. Sanoitusten ja musiikin yhteiselo ei ole aina aivan loppuun asti mietitty. Ajattele nyt, ensin uhotaan poliisin mielivaltaisuudesta, väitetään että joku tulee mätänemään, ja heti tämän jälkeen alkaa jo Bohemian Rhapsodyn ajoilta tuttu fiilistely.

Enempää en kyllä valituksen sijaa löydä, mitä nyt kannet on törkeimmät mitä olen nähnyt sitten Kaamoksen tokan demon (en nyt muista nimeä…), joten hienon muusikkotyön arvostajalle tämä on ns. pakkohankinta, muille suosittelen jos edellinen Metalliliitto kokoelma jäi ostamatta.