Avainsana-arkisto: Insomnium

Ilosaarirock 2010, sunnuntai

”Huhhuijaa” totesin kun heräsin jälleen kerran kaverin kämpän lattialta. Pakollisten aamurutiinien jälkeen lähdin taas melko aikaisin katsomaan, mitä Ilosaarirockin toinen ”virallinen” päivä toisi tullessaan. Ensimmäiseksi kohteeksi olin festivaaliohjelmaan merkinnyt The Valkyriansin. Olen nähnyt The Valkyriansin jo kahdesti tätä keikkaa ennen, eikä meno ollut ainakaan huonontunut. Eli taas lanteet hytkyivät pirteän skan tahdissa ja hiekka tomusi paljaiden jalkojen alla. Vanhempi väki voisi kuvailla tilannetta ”siveettömäksi ja hävyttömäksi rietasteluksi”, sillä The Valkyrians järjesti suuret rantabileet, jotka eivät edes kielimuureja tunnustaneet. Aurinko paahtoi näihin aikoihin jo sen verran, että bajamajojen vieno aromi peittyi lähes täysin aurinkorasvan katkun alle. Loppupäivästä olin itse ainakin huomaavinani kädessäni rannekkeen sijaintia mukailevan rusketusrajan.

Päätin tsekata seuraavaksi päälavalla soittaneen Lapkon. Bändihän on vastikään julkaissut uuden studioalbumin ja ollut muutenkin melkoisessa nosteessa, tosin itsehän tunsin entuudestaan vain I Shot the Sheriff -kappaleen. Tämän setin perusteella sata(n)kuntalaisten ympärillä vellonut hype on ainakin osittain perusteltua, mutta allekirjoittaneen pitäisi varmaan tutustua bändin levytettyyn tuotantoon vielä tarkemmin. Ville Malja oli yhtä hymyä ja nähtävästi nautti lavalla olemisesta. Herran ääni kyllä vaatii hieman totuttelua, eikä varmasti miehen korviin asti ulottuva hymy ja kikattaminen olleet kaikkien Phil Collins -tason darraa lähentelevien festivaalivieraiden mieleen. Insomniumia ehdin kuvata hieman, mutta itse musiikkiin tutustuminen sai tällä(kin) kertaa jäädä vain pintapuoliseksi, kun festivaalialueen ulkopuolelle kävi käsky. Havaitsinpa taas sen, että kylmä olut ei tosiaankaan kuulu niihin harvoihin festivaalielämän ylellisyyksiin. Eikä niistä paholaisen keksinnöistä eli vuvuzela-torvista päästä missään eroon, vaikka ne olivatkin itse festarialueella kiellettyjä. Onneksi en joutunut juurikaan olemaan niiden kanssa tekemisissä, muuten olisi kyseistä kapinetta käsitellyt immeinen saada torvensa sinne, mistä sitä ei saa pois ilman lääkärin avustusta.

Jos pikainen visiitti ulkopuolella pisti ketuttamaan, niin hymy nousi taas huulille Jenni Vartiaisen (!) keikan aikana. Kun neiti kerta noin mukavasti hymyilee, niin eihän silloin saa olla kiukkupussi, eihän? Lukijaparkaa hämmentääkseni ilmoitan katselleeni keikkaa eturivistä, tosin vain hetkisen aikaa enkä edes keskeltä. Enpä tosin ole käyttänyt aikaani Vartiaisen musiikkiin syvällisempään tutustumiseen, vaikka mukavan ilmeikästä poppia sattuu olemaankin. Voi tosin olla, että olin jo tässä vaiheessa saanut auringonpistoksen kun olin näkevinäni tyhjennetyn Gambina-pullon lavan edustalla. Seppo kävi täällä? Rise and Fall jäi minulta väliin – mutta kas – seuraavaksi olisi Rytmihäiriön vuoro! Vaikka en pidäkään itseäni suurena nyky-Rytmihäiriö-fanina, niin halusin silti tarkistaa miten uudet biisit toimivat livenä. Hyvinhän ne toimivat, ja niistä settilista pääasiassa koostuikin. ”Saatana on herra” –albuminkin kappaleet olivat harvinaisia, joistakin 90-luvun biiseistä nyt puhumattakaan. Seppoa ei lavalla näkynyt, mutta Unto ”Une” Helo näkyi. Kunhan herra vain suvaitsee kasvattaa parran, niin täydellinen degene… muodonmuutos teinityttöjen märästä päiväunesta spurgujen herraksi on täydellinen. Äijä sentään kasteli housunsa, mutta tällä kertaa vain vedellä. Viettelysten vaunu oli lastattu myös Gambinalla, joka tosin korkattiin vasta loppumetreillä. Minä kun ehdin luulla bändin jo lepsuilevan. Samaan aikaan soittanut Eppu Normaali kuului Rekkalavalle välillä turhankin selkeästi, ja ihan kuin Eppujen volyymi olisi kasvanut keikan edetessä. Kenties Eppuja harmitti se, että Rytmihäiriö lauloi suomalaisen miehen sielunelämästä heitä paremmin?

Rytmihäiriö heitti hyvän setin, mutta en jäänyt katselemaan encorea loppuun kun piti rynnätä Sue-lavalle. En tiennyt, mitä porilaiselta Circleltä odottaa, ja sehän tietty vain nostatti odotuksia. Hämmentävään spektaakkeliin osasin kyllä varautua, ja spektaakkelista tässä olikin kysymys. Koko sirkusta johtivat bassotaiteilija ja visionääri Jussi Lehtisalo sekä korkeiden äänien ja keikan aikaisten kuntopiirien messiaaninen ylipappi Mika Rättö, joka tosiaan ehti viime vuonna kirjoittaa satukirjankin. Huumaavaan ja sokaisevaan keikkaan liittyivät olennaisena osana myös kireät housut sekä niitit, mutta välispiikit oli jätetty pois tästä selkeästi tarkkaan harkitusta näytelmästä, joka oli myös hauska mutta ei naurettava. Koko keikan ajan vallitsi painostava ja räjähdysaltis tilanne eikä ajan kulumista tahtonut edes huomata, sen verran naulitsevan setin Circle soitti. Kokonaisvaltainen elämys, jolla oli selkeä alku, keskikohta ja loppu. Kerrassaan nerokasta, mutta taisin kuvailla juuri melko tyypillistä Circle-keikkaa. Circle oli kuitenkin itselleni Ilosaaren ehdoton kohokohta.

Faith No More saisi heittää todella timanttisen setin jos he tahtoisivat pistää Circleä paremmaksi. Sitä ennen päätin kuitenkin mennä toteuttamaan perinteitä. Olen nähnyt Amorphisin joka kesä sitten vuoden 2006, eikä vuosi 2010 myöskään saisi olla poikkeus. Tosin katseltuani keikkaa hetken aikaa havaitsin sen lähes täysin identtiseksi viime kesänä näkemieni keikkojen kanssa. Olen kuullut soitetut biisit jo liian monta kertaa, jotta keikka olisi millään tavalla innostanut. Hyvin bändi kyllä taas veti, mutta varmalla rutiinilla. Tomi Joutsenelle tosin pitää antaa (taas) ”Parhaimman näköinen mikrofoni” -palkinto, joka on lunastettu retrofuturistiselta hiustenkuivaajalta näyttävältä kapistuksella. No Shame kuulosti siihen tilanteeseen paremmalta hivenen synkästä sanomastaan huolimatta. Mollivoittoista punkkia vetävän ryhmän kohdalla voidaan varmaan viimeistään nyt heittää vanha lovepunk-määritelmä romukoppaan, vaikka hieman optimismiakin oli mukana. Sarparannan ja kumppaneiden mesoamisen katselu nostatti väkisinkin hymyn huulille. Parempi kännissä kuin osa niiden koneen.

Juomatauon jälkeen varmistin, että olen ajoissa paikalla kun Faith No More aloittaa. Väkeä oli lavan edustalla kuin pipoa, kun iltapukuihin pukeutunut viisikko viimein suvaitsi hieman myöhässä saapua lavalle. Jos minulta kysytään, niin ei Faith No More ollut itselleni läheskään yhtä iso kolahdus kuin Circlea paria tuntia aiemmin. En silti sano, ettenkö olisi Faith No Moren keikasta nauttinut, sillä kyllähän sekin hyvä oli. Tämmöisiä keikkoja tarvitaan siksikin, että ihmiset muistaisivat sen miten paljon tälläkin bändillä on hyviä biisejä. Hitit tulivat jo itse setissä, joten jäin ihmettelemään mitä encoreen jäisi jos sellaista edes soitettaisiin. Kyllähän se sitten soitettiin, mutta eipä ollut enää epiccejä tai easyjä soitettavaksi. Mike Patton oli tietenkin oma hullu itsensä, joka varmasti pilasi pukunsa runsaalla hikoilullaan. Mies sekoili myös kameramiesten kustannuksella ja uhmasi yleistä crowdsurfing-kieltoa vierailemalla hetken aikaa yleisössä toteuttaen samalla järjestyksenvalvojien painajaisen. Mitä valvojat olisivat tehneet, heittäneet miehen ulos vai?

Mike Patton / Faith No More

Kyseessähän tosiaan oli Faith No Moren viimeinen keikka, ainakin jos bändiin nyt on uskominen. Kunnes toisin todistetaan, niin this is it. Sama pätee myös tähän raporttiinkin. Paluumatka Hämeenlinnaan sujui kimppakyydissä muutaman turkulaisen kanssa lukuisia taukoja pitäen ja luokattoman paskoja vitsejä (joiden kohteena olivat yleensä iskelmätähdet) kertoen sekä hyvää musiikkia kuunnellessa. Kun viimein saavuin kotiin, oli olo sekä väsynyt että onnellinen ensimmäisen (muttei toivottavasti viimeisen) Ilosaareni jäljiltä. Kiitokset järjestäjille, bändeille ja etenkin yleisölle! Kiitos, Ilosaarirock!