Avainsana-arkisto: Inferia

Uudet biisit 07/2010

Kesäiseltä pleilistiltä löytyy kamaa black metallista elektro poppiin. End Begins on saanut uuden levyn nauhoitukset valmiiksi, ja tarjoilee levyltä ensimmäisen maistiaisen Angel Heart -biisin muodossa. Uusia levyjä on julkaisemassa myös mm. Novembersoundsbetter, Last Laugh ja Full Scale Conflict, joilta löytyy myös pari uutta maistiaista kummaltakin. Tuoreita tuttavuuksia ovat Haistelijat ja Mördär, sekä viime kuun demorääkissä menestyneet The Stockers! ja Bloodred Hourglass.

Avaa MySpace-player

Onko bändiltäsi ilmestynyt juuri uutta materiaalia? Ilmianna biisi, ja lisäämme uutuuskappaleen seuraavaan listaan!

LahtiDrunkPunks #7

Ei olisi uskonut, että mittari näytti varjossa miltei kolmeakymmentä, sillä sen verta vakuuttavasti crust-armeija Torven markiisin katveessa edusti kymmenen kiloa painavissa nahkatakeissaan ja tiukasti solmituissa maihareissaan (aina on oltava jotain vastaan ja tällä kerralla se oli aurinko?). Syy näille kokoontumisajoille löytyi Torven sisuksista, jossa LahtiDrunkPunks7 -kekkerit (katukielellä LDP – the great sunnari-edition) olivat alkava hetkenä minä hyvänsä. Ilkamien teemana oli old school, sillä viidestä aktista jopa neljä oli perustettu jo 80-luvun puolella ja headlineriksi oli kiinnitetty Belgian mincecore-pioneerit, split-julkaisujen messiaat, Agathocles, joka kiersi Suomea neljän keikan verran Kallion kingien, Kuoleman, kera.

Kello näytti vasta puolta seitsemää, kun illan ensimmäinen akti jo nousi Torven hikisille lauteille (tästä syystä toinen vokalisteista oli ilman paitaa… käyn ahon laitaa?). Jostain kotoisin oleva (ehkä Lahesta, ehkä ei) God Vomit sai (kyseen)alaisen kunnian suorittaa avausseremoniat. Juhlapuheita ei kuitenkaan kuultu, vaan kvintetti hyökkäsi armotta vielä hieman auringon ja alkoholin turruttaman kuulijakuntansa kimppuun.

Hieman – niin yhtyeen kuin yleisönkin – hapuilevan alun jälkeen kone saatiin kunnolla rykäistyä käyntiin, ja Jumaloksennuksen grind-myrsky oli valmis valloittamaan kovin säyseä ilmastoisen mastokaupungin. Huvittavan kliseisesti nimetty kvintetti pusersi itsestään ulos melko perinteistä graindausta tuplavokaaleilla ryyditettynä – peruskattaus siis. Hommasta paistoi läpi kuitenkin sellainen tekemisen meininki, että pakko nostaa pojille olematonta hattuani. Muutamia hidasteluosuuksiakin setin aikana kuultiin, ja ainakin omalle korvalle instrumentaalisesti soljuneet hiiviskelysuvannot sopivat. Vokalisteista kikkaratukkainen kirkuja (pääsi sieltä suusta muutama sammakkokin) hoiti tonttinsa paremmin, sillä punttisalilla selvästi viihtyvän kaljupään ulosanti oli melkoisen hard core, joka kuulosti ajoittain hieman kontekstistaan irroiteltulta.

Seuraava vuoronumero kuului oman kylän pojille, eli porno-grindin kruunaamattomille kuninkaille, Inferialle. Tänä vuonna viinan ostoikään ehättänyt kvartetti pöristeli settinsä läpi melkoisen alapäävoittoisesti (hih). Kaitsun riffeistä oli välillä hyvinkin vaikea saada mitään selvää, sillä basso pörisi kitaran päälle siihen malliin. Muutama kappale tätä ylinopeutta kaahaavaa porno-grind goes bassodrone -surinaa oli aivan tarpeeksi, ja viilentävä pussikaljatauko tuli enemmän kuin tarpeeseen.

Kuoleman piti ilmeisesti alunperin esiintyä toisena, mutta Ile oli kuuleman mukaan saattanut itsensä sen verta huonoon happeen, että pieni huilitauko teki miehelle terää. Itse rytmiryhmä oli kuitenkin yllättävänkin pirtsakassa kuosissa, ja ”Tony Halme on natsi” sun muut ikivihreät crust/grind/hard core-veisut lähtivät troikan soittimista mukavan napakasti. Ilen ”laulanta” olikin sitten taas ihan oma lukunsa: ”käyttistähän” herran vokalisointi ei ole millään mittarilla mitattuna, mutta jotenkin se on vain oleellinen osa Kuoleman… ööh… viehätystä? Ja onhan sitä pahempaakin kuultu; esim. LDP:n Lasse oli sitä mieltä, että mieshän vaikutti raivoraittiilta viimekertaiseen LahtiDrunkPunks -keikkaan verrattuna. Ja kyllä Ile, on se Hannah Montana aivan helvetin kova sarja.

Siinä missä Inferia juhlii tänä vuonna kaksikymppisiään, ovat nämä herrasmiehet (tarkemmin sanottuna vokalisti Lasse ja basisti Piise) kurittaneet instrumenttejaan jo vuodesta -81. Riistetyt tuskinpa hirveästi esittelyjä kaipaavat, sillä kyseessä on kuitenkin yksi Suomen kovimmista hardcore -ryhmittymistä, ikinä (”Skitsofrenia” oli muuten allekirjoittaneen ensimmäisiä kosketuksia hardcoreen).

Tampereen nelikko halusi selvästi paikata edellisen Lahti-visiittinsä löysähkön setin, sillä bändi oli ns. kovassa tikissä. Rullaavasti, rokkaavasti ja jopa metallisesti vyörynyt kasikakkonen otti epäileviltä Tuomailta luulot pois samoin tein, eikä lipsumisia tapahtunut edes Kuoleman Ilen visiteerattua lauteilla kaatuilemassa muutamaankin otteeseen. Lassen vokaalit kuulostivat miltei livenä paremmilta kuin levyillä, ja muutenkin Riistetyistä jäi erikoisen hyvä muistijälki. Illan paras, ehottomasti.

Tunteja ja tuoppeja alkoi olemaan takana jo melkoisesti, kun vihdoin ja viimein pääosan esittäjät kiipesivät framille. Kulttibändin maineessa oleva Agathocles oli aiheuttanut soraääniä Suomen-turneensa ensimmäisellä keikalla Vastaviralla, sillä miekkosten turnauskestävyys oli ilmeisesti loppunut jo hyvissä ajoin ennen varsinaista performanssia. Lahteen trio oli saapunut kuitenkin silmin nähden pirteinä, eikä lavapreesenskään muusta kielinyt. Itse odotin näiltä satojen julkaisujen (käykää itse laskemassa se todellinen luku) miehiltä enemmänkin sitä perusgrindkaaosta, mutta kuinkas kävikään; kolmikko vetelikin settinsä läpi paikoin hyvinkin rokkaavalla ja rollaavalla meiningillä.

Liika mitä tahansa on kuitenkin liikaa, ja omakin keskittyminen alkoi herpaantumaan Agathoclesin keikan ikääntyessä. Päätinkin suosiolla lopettaa illan hyvillä mielin ja suuntasin askeleeni kohti Hanhenpoikaa, jossa viimeisiä baaritupakoita tuprutellessa oli mukava analysoida illan tapahtumat läpi.

Metallirokkia Virtasessa

Voitte uskoa hämmennyksen määrän kun totesin että Lahen sydämessä sijaitsevan yöjuottola Divan ohessa toimivassa suomirock-baari Virtasessa oli tarjolla heviä. Pakkohan se kummallisuus oli siis mentävä kattomaan. Noh, soittolistalla oli 4 bändiä, joista ainoa jonka nimen olin joskus kuullut oli Lahen pornogrind-ylpeys Inferia, muut oli enempivähempi tuntemattomia ja yksi oli ihan ulkomailta eli ruottista asti.
Saavuin pelimestoille siinä puolen yhentoista maissa ja oli siinä naurussa pitelemistä kun kaiken maailman kermaperseakat pitelee korviaan dj:n soittaessa diskoklassikoita Napalm Deathistä Six Feet Underiin. Eikun kaljaa koneeseen ja oottelemaan illan ekaa bändiä joka sitten lavalle saapuikin, myöhässä kuten tapoihin kuuluu.

Septentrion ensinnäkin näytti kahen euron mayhemiltä mutta laulajan kantaessa lavalle pääkalloa kepin (ei omansa) nenässä aattelin että jos vaikka kuultaisiin kunnon norja kihistelyä. Mutta ei! Biisit oli kaivettu jostain bläkkipeltiklisevakan jäämistöstä sovituksien ollessa vähintäänkin omaa panosta vailla. Laulaja tarttuu mikrofoniin ja sitten räjähti… nauru meinaan. Vokalisti hoiti tonttinsa kuin työllistämistuella hommiaan tekevä talkkari eli melkein sinne päin äänen kantaessa aina n. pari rääkäsyä kerrallaan. Huono bändi.

Toinen orkesteri, Virtual Blessing, sitten aloittelikin toimittajan ollessa kaljanjuonnissa mutta tuopin tai kaksi lipastuani vaivaiduin katsomaan miltäs tämä seuraava akti kuulostaa. Vertailukohteina voisimme pitää Six Feet Underia ja Cannibal Corpsea eli florida-dödö oli kyseessä. Soitto kulki ja laulaja murisi kuin viimeistä ehtoollista, jotain silti puuttui. Taas oli nimittäin klisesammioon ne sorkat menty tunkemaan ja tulos oli sitä mitä olin kuullut niin miljuuna kertaa jo rapakon takaisten esittämänä. En tiedä mones keikka oli bändillä kyseessä, mutta tunteellä vedettiin ja pitkään eli encoreakin puolityhjälle salille soiteltiin ja pitkälti vielä pyytämättä. Liian pitkiä biisejä ja yleisön selätyksestä ei ollut tietoakaan. Ilta oli silti paranemaan päin.

Seuraavana ampuikin sitten lavalle Inferia. Miehistönvaihdoksista sen verran, että kitaristi Hude on siirtynyt laulamaan, bassoa soittaa vanha noiseguru Muffe, Tate on edelleen kannuissa ja Kepin varressa liehui nuoremman polven hevisankari Jamppa. Anteeksi ei pyydelty eikä armoa annettu. Tiukkaa soitantaa, lyhyitä biisejä ja teknisiä biisirakenteita sortumatta silti kikkailun puolelle. Itselle jäi keikasta mieleen biisit nimeltä ”Balls nailed to the Kitchentable” ja ”Cunt”, jotka toimivat kuin patologin partaveitsi. Coverbiisinä kuultiin legendaarisen Massacren ”From Beyond”, joten setti oli kaikin puolin nautittava ja yleisökin uskaltautui lavan eteen töröttämään vaikka moshpitti rajoittuikin kahteen moppitukkaan. Timmi setti ja illan ehdoton kuningas.

Inferia siis lopetti ja jäljellä olikin sitten vain ruottin ihmeet… tuumin hetken kun rahnat oli loppu ja ahisti niin mukavasti että jäänkö ja tulin sitten siihen tulokseen että en. Kotio nukkumaan ja se siitä illasta. Yökerho nyt ei ole paras mahollinen hevikeikkapaikka mutta saahan sitä koittaa. Tuli kyllä varmaan kaks hevikeikkaa tossa paikassa samalla kertaa, ensimmäinen ja viimenen!