Avainsana-arkisto: indie

Captain Cougar – Of Dreams Long Gone

Jyväskyläläinen Captain Cougar on lähtenyt tekemään toisesta, ”Of Dreams Long Gone” -albumistaan teemalevyä. Teema-albumin tekeminen on aina hieman hankalaa, varsinkin jos kyseessä on yhden pariskunnan tarinasta kertova teos. Imelän siirappinen tarina saa kuitenkin uusia sävyjä kun tarina sijoitetaan 1900-luvun alkuun, poliittisesti epävakaaseen Suomeen, joka tosin saa unohtua kun lähdetään etsimään parempaa elämää Yhdysvalloista.

Vahvasti historiallisesta asetelmastaan huolimatta musiikki itsessään on modernia, sangen folkahtavaa indiepoppia. Toki ajan henkeä on tallennettu levylle muutenkin kuin vain sanoitusten osalta, sillä Captain Cougarin musiikissa kuulee myös amerikkalaisen folkin vaikutuksen. Laulajaneito Eva Louhivuori laulaa kuulaasti ja autenttisesti, eikä hänen suorituksestaan juuri moitteen sijaa löydy.

Mutta itse biisimateriaalista hieman löytyy. Captain Cougar on osannut tehdä folkkinsa hyvin, mutta se ei ole vain saanut levystään tarpeeksi mielenkiintoista, että se säilyttäisi otteensa katkeraan loppuun asti. Kun roinaa on levyllä tunnin edestä niin kyllähän se liialta alkaa tuntumaan. Sävellykset ovat itsessään tyylitajulla tehtyjä, mutta vaikka Louhivuoren laulua mielellään kuunteleekin niin ”Of Dreams Long Gone” tuntuu painottuvan liikaa niiden ympärille. Esimerkiksi Couragen kaltaiset tunnelmannostattajat edustavat Captain Cougaria parhaimmillaan, harmi vain että kaikki biisit eivät ole ihan samaa tasoa.

Mikko Heino – Vaahtera

Neljännen sooloalbuminsa väsännyt Evidence-vokalisti Mikko Heino on tunnelmallisen indiefolkin ytimessä. Heino on saanut tekijämiehen avukseen, sillä levyn tekemisessä on avustanut sellainen herra kuin Henning Pauly, mikä saattaa nostattaa yleistä mielenkiintoa Heinon uutta soololevyä, ”Vaahteraa” kohtaan. Pauly ei ole tosin koskenut ”Vaahteralla” oleviin biiseihin vaan langat ovat pysyneet tiukasti Heinon käsissä.

Herkkiä, hauraita, kauniita ja ennen kaikkea alastomia sävellyksiä Vaahteralle on saatu yhdeksän kappaletta. Alastomuus on ”Vaahteralla” hieman kaksipiippuinen juttu: toisaalta kappaleet ovat intiimejä mutta toisaalta niistä puuttuu tietty tehokkuus. Herra Heino käyttää ääntään monipuolisesti, mutta miehen nasaaliääni saattaa karkottaa osan kuulijoista. Minun kohdallani se vaati hieman totuttelua ja itse sävellykset jäivät aluksi taka-alalle. ”Vaahtera” tosin nojautuu lähes yksistään Heinon ääneen ja akustiseen kitaraan, mikä kieltämättä soi ihan nätisti. Toki levyllä on myös basso ja kiipparitkin, mutta ne jäävät melkein huomiotta.

Lopulta palaset alkoivat loksahdella paikoilleen mutta palapelistä jää silti uupumaan ratkaiseva pala, sanottakoon sitä vaikka sitten tarttuvuudeksi. Biiseissä on kieltämättä ideaa, mutta ne tuntuvat raakileilta eikä homma lähde sellaiseen nousuun kuin on lupa odottaa. Kaikkiaan levystä jäi hieman keskeneräinen tunnelma.

Ground Surround – Shortcut

Laulaja-lauluntekijä-konsepti tuntuu olevan tällä hetkellä pienoisessa nosteessa. Uusi yrittäjä tällä alalla on kokkolalainen Ground Surround, joka on nyt julkaissut ”Shortcut”-nimisen debyyttialbuminsa. Pohjana toimii laulaja-lauluntekijäduo-asetelma, joka mainostaa soittavansa akustisesti vaikkakaan tämä levy ei kauhean akustinen lopulta edes ollut. Bändin tukena ovat nimittäin rumpali ja toinen kitaristi.

Koska duon toinen puolisko Timm on kotoisin Pohjois-Amerikasta niin autenttisuuden puutteesta ei bändiä voida syyttää, ainakin mitä englannin laulamiseen tulee. Timmin ääni tosin ylittää ärsytyskynnyksen siltä samalta korkeudelta kuin miehen äänikin yrittää päästä. Valitettavasti mies myös laulaa ylärekisteristä lähes koko levyn ajan, ja tämä puoli ei tunnu olevan täysin hanskassa.  Kokonaisuus ei ole mairitteleva kun vokaalisuoritukset lätkäistään melko tylsien biisien päälle.

Aloitusbiisi Invisible and Gone ei vakuuttanut lainkaan vaikka tarttuva olikin. Tuosta biisistä voisi helposti saada sen käsityksen että Ground Surround on juurikin sellaista munatonta, hajutonta ja väritöntä (jenkki)rockia miltä ei tunnu pääsevän karkuun. Ground Surround tuntuukin olevan parhaimmillaan silloin kun se ei yritä rokata. Holidayn kaltaisessa maalailevassa melankoliassa on jopa jotain yritystä, mutta tuossa biisissä kiteytyy Ground Surroundin suurimmat ongelmat. Jokaisessa biisissä tuntuu olevan yritystä ja potentiaalia mutta yrittämiseksi se myös jää. Kappaleista puuttuu se varsinainen kliimaksi ja tämän takia levystä jää kovin laimea maku jäljelle.

Koria Kitten Riot – S/t

Se tavallinen tarina: poika tapaa tytön… ei kun siis, bändin kynäniekka kirjoittaa materiaalia, joka ei emoyhtyeen pirtaan sovi ja päätyy julkaisemaan sooloalbumin. Koria Kitten Riot on paitsi Antti Reikon, Johnny Superheron singer-songwriterin, pseudonyymi, myös hänen soolodebyyttinsä nimi.

Koria Kitten Riotia kuunnellessa käy nopeasti selväksi, miksi Reikko on sooloilemaan päätynyt: suurimmaksi osaksi akustinen mies ja kitara -himmailu on lopulta melko kaukana Johnny Superheron äänekkäästä kitaraindiestä. Ihan pelkkään kitaraan ja lauluun ei kuulijan tarvitse kuitenkaan tyytyä, sillä perinteisempien bändisoittimien lisäksi levyllä kuullaan myös ambientisti suhisevaa äänitapettia. Suhina voi osin tosin johtua siitäkin, että albumi on äänitetty erinäisissä makuuhuoneissa ja esimerkiksi 25 on tallennettu pelkästään kannettavan tietokoneen sisäänrakennettua mikrofonia (hyväksi)käyttäen. Miksaaja-Anttilalla (Eino; On Volcano) onkin varmasti ollut melkoinen urakka saada materiaali kaivettua esiin kaiken tuhinan keskeltä.

En voi väittää olevani tällaisen, minimalistisen ja akustispohjaisen indien expertti, mutta jos sanon Koria kitten Riotin kuuluvan Elliot Smithin ja vaikkapa Sister Flon (pre-AU) hengenheimolaisiin, niin tuskinpa kovin pahasti indie-entusiasteilta turpaani saan.

Go To Berlin – Just A Band

Go To Berlin taitaa olla ensimmäinen romanialainen yhtye, johon elämäni aikana törmään. Ja mikäs siinä, Itä-Eurooppa on viime vuosina kunnostautunut suht mielenkiintoisen indien tuottajana, joten Go To Berlin saa kantaakseen Romanian korren tuohon alati kasvavaan audiokekoon.

”Just a Band” on nelikon virallinen päänavaus musiikkibisneksen armottomalla pelikentällä, mutta varsinkin EP:n avausraitaa kuunnellessa sitä on vaikea uskoa; Brother & Sisters on kulmikas, jälkipunkahtava indiepop-rykäisy, josta jää ennen kaikkea hyvä mieli. Sitä seuraava Call of Duty jatkaa muuten samoilla linjoilla, mutta rokkaa lopussa miltei stoneristi. Hyvän alun jälkeen kvartetti kuitenkin väsähtää ja päästää ilmoille kaksi löysän laiskaa pop-herkistelyä sekä myötähäpeää herättävän My Timen, joka on kuin Jonas Brothersin pöytälaatikosta varastettu ”I skate, I walk and I run away” – hoilotuksineen.

Pysymällä konstikkaammassa ja punkahtavammassa materiaalissa Go To Berlinillä on mahdollisuus nostaa Romania indie-kartalle; jatkamalla poppis-linjaa orkesteri jämähtää todennäköisesti paikallisen MTV:n (?) teini-idoliksi. No pojat, kumpaas laitetaan?

Mesmer – The Ghost of a Tennis Court

Mäntsälästä maailmalle ponnahtahtanut Mesmer on – tamperelaisserkkujensa Candy Canen kanssa – nostanut suomalaisen, progressiivisen ”taiderockin” vaatimustason täysin uusille kerrosluvuille edellisillä albumeillaan (Sugar Sermon ja Throwing Scissors). Nyt Turun kautta helsinkiläistynyt pumppu yrittää tehdä sen taas, mutta ihan samanlaista yllätysmomenttia ei ”The Ghost of a Tennis Court” pidä sisällään kuin toissavuotinen edeltäjänsä.

”The Ghost of a Tennis Court” lähestyy kuulijaa Mesmerille tutuista lähtökohdista. Yhtyeen kivijalka on valettu maanisesti jumittavan krautin ja tumman puhuvan indien ajattomasta muotokielestä, joiden päälle yhtye on asetellut mielivaltaisesti milloin hardcorea, milloin shoegazingia ja milloin taas puhdasta meteliä. Kun mukaan heitellään vielä osasia raskaasta teollisuusjylinästä, säksättävästä elektrosta sekä hapokkaasta psykedelia rockista, niin voi vain sanoa että konservatiivisilla kappalerakenteilla ja genre-luokituksilla on – taas kerran – heitetty vesilintua. Kaiken kruunaa tietysti Miki Brunoun kylmäävä ääni, joka on velkaa niin Jim Morrisonille kuin Ian Curtisillekin.

Kaikesta krumeluurista huolimatta albumi ei ole niin täysipainoinen esitys kun mitä Mesmeriltä on totuttu kuulemaan. Tylsähköt The Excorcist ja Some Disney Scene ovat täysin väärässä paikassa albumin keulilla – tai oikeastaan täysin väärässä paikassa koko albumilla. Teenage Dreams pelastaa tilanteen Itäväylä meets Doors -henkisellä kilkutuksellaan. Honey Pien kenkiintuijottelu lipuu korvien ohi jättämättä suurempia muistijälkiä. Hypnoottinen Casio Plague on taasen silkkaa korvanamia, ja sitä seuraava 181 bpm jatkaa hittiputkea (kraut) rokkaavana menopalana. On Fire alkaa yllättävällä noisegrindcore-sekoilulla, mutta ”tyyntyy” jonkinlaiseksi industrial hardcoreksi. Albumin päättävä Mr. Florida on yhdeksänminuuttinen drone-eepos, jonka olisi voinut hyvällä omalla tunnolla pätkäistä keskeltä poikki. Muutenkin tuntuu, että ”The Ghost of a Tennis Court” olisi kaivannut pientä editointia, sillä sen sisältä löytyisi aivan helkkarin kova EP.

Cosmobile – Making Do

Reilut kymmenen vuotta, eikä suotta. Aikoinaan Turun Pikku-Torressa todistettu mainio keikka sekä toissavuotinen Travels-debyytti olivat vain alkusoittoa, sille mihin tämä teini-ikäinen helsinkiläistroikka pystyy. Jo vuosi sitten nauhoitettu ”Making Do” ei onneksi jäänyt arkistojen aarteeksi, vaan tulee ja lunastaa kaikki nuo odotukset – ja vielä vähän päälle.

Making Do’n kohdalla on kyllästymiseen asti jauhettu Talking Headsin, The Strokesin ja Vampire Weekendin kaltaisista yhtyeistä, ja aiheesta. Tummasävyisen post-punkin, perinteisemmän indien, kikkailevan power popin ja rämisevän garage rockin nimeen vannova kolmikko ei ole esikuviensa summa, mutta vaikutteet ovat kyllä selvästi löydettävissä. Apinoinnista yhtyettä on kuitenkin turha syyttää, sillä Makig Do on ehdottomasti yksi omaperäisimmistä julkaisuista modernin suomi-indien lähihistoriassa.

Yhtenä hetkenä Cosmobile pokkaa syvään perinteille ja jo toisena hetkenä se on näyttämässä niille takapuoltaan. Vinksahtanutta ja leikkisää? Kyllä. Väkisin outoa? Ei. Albumi starttaa käyntiin Curtainilla, joka kuulostaa The Strokesilta vokalistinaan Boomhauerin vitsiniekka Saku Krappala. Choose Your Face on taasen suoraviivainen autotalli-rykäisy, jossa Tuomas Palosen naukuva ääni pääsee oikeuksiinsa. Loppulevyn ehdoton helmi on hypnoottinen Smoke, jonka tunnelataus ”saa miehen kyyneliin”. Heikkoja lenkkejä ei Making Do’lta löydy mutta jossei viimeistään Messenger, villisti viettelevä tanssipunk-rykäisy suoraan Afrikan pimeimmiltä sydänmailta, saa tanssijalkaasi irti lattiasta, niin käänny lääkärin puoleen.

Idolae – Through the… Straight Lines

Helsinkiläinen Idolae ei selvästikään pidä levy-yhtiöistä, sillä viisikon back-kataloogin voi kuka tahansa käydä lataamassa yhtyeen kotisivuilta – siis täysin ilmaiseksi ja laillisesti. Peräpuolen ja -suolen näyttö pukupökkelöille jatkuu tämän uusimman, kahteen osaan jaetun ”Through the… Straight Lines” -EP:n myötä, joka julkaistaan pelkästään interwebin ihmeellisessä maailmassa. Itse sain tosin arvostelua varten käteeni kaksi kappaletta cd-r-levyjä, joten pienen myönnytyksen bändi on suostunut median suhteen tekemään.

Idolae ei ollut entuudestaan itselleni kovinkaan tuttu nimi, mutta jostain syystä oletin yhtyeen vääntävän pateettista summa-indietä. Kuinka väärässä olinkaan, sillä vaikka vahvoja indie rock -sävyjä orkesterin ulosannista löytyykin, niin pateettinen ja summa ovat täysin vääriä termejä kuvaamaan ”Through the… Straight Linesin” äänimaisemaa. Ykkösosa polkaistaan liikenteeseen From the Abyss -raidalla, joka on minimalistinen elektro-jolkottelu jossain (uudemman) Radioheadin ja (vanhemman) Mobyn tunnelmissa. Myös Taneli Hermusen kauniisti valittava ääni luo mielleyhtymiä
Radioheadiin ja Thom Yorkeen. We Are the White Meat on taas Depeche Modea henkivä tumman kaihoisa, mutta sikainfluenssan lailla tarttuva floor filleri – ei kannata ehkä kuitenkaan seduloiden tiskijukilta tätä ”kesähittiä” käydä kyselemässä. Kahden edellisen tasolle eivät pulputtava
The Sellouts tai raukea Beasts Around You aivan yllä, mutta ovat yhtä kaikki oleellinen osa kokonaisuutta.

Myöskin neljään raitaan rajoitettu kakkososa alkaa uhkaavalla Batman-jumituksella, mutta transformoituu vielä saman biisin sisällä maalailevammaksi elektroksi. Keskitempoinen idm-piipitys I Forgot My Mantra lipuu ohi miellyttävästi, mutta ehkä hiukan vaisusti. Beasts Around You kuullaan toistamiseen, mutta miksi toisto? Melankoliseva There Will Be Money sulkee viimeistään tämän epäilevän Tuomaan suun kauniin pysäyttävällä tunnelmoinnillaan.