Avainsana-arkisto: In Flames

Provinssirock julkaisi ensi kesän artistikiinnityksiä

Kesäkuun 14.-16. järjestettävä 35. Provinssirock on paljastanut hieman ensi kesän artistikattaustaan. Törnävällä nähdään muiden muassa muutaman vuoden tauon jälkeen ruotsalainen In Flames, maanmiehensä Witchcraft, Norjan hardcore/metal-ylpeys Kvelertak, islantilainen metallikokoonpano Sólstafir sekä amerikkalainen hardcore-yhtye Converge.

Kotimaisia kiinnityksiä ovat tässä vaiheessa Children of Bodom ja Streak and the Raven.

[youtube url=yQn5KnCmbM0]

Provinssirockin lipunmyynti on alkanut rajoitetulla erällä kolmen päivän lippuja, jotka myydään viime kesän hintaan. Erikoiserä on myynnissä vuoden loppuun saakka tai niin kauan kuin lippuja riittää. Lisää artistikiinnityksiä on luvassa vielä ennen joulua, jolloin julkistetaan ainakin yksi festivaalin suurimmista nimistä.

www.provinssirock.fi

In Flames keväällä neljälle klubikeikalle

Harva se kuukausi Suomessa ramppaava ruotsalaisbändi In Flames palaa keväällä Suomeen, tällä kertaa kolmen klubikeikan merkeissä. Yhtye soittaa huhtikuun lopussa Seinäjoen Rytmikorjaamolla, Tampereen Pakkahuoneella ja Jyväskylän Lutakossa.

In Flamesin keväiset keikat Suomessa ovat osa lähes 20 keikkaa kattavaa klubikiertuetta. Bändiä lämmittelee vastikään debyyttialbuminsa julkaissut kotimainen death’n’roll -bändi Ghoul Patrol.

In Flames (SWE), Ghoul Patrol
27.4.2012 Rytmikorjaamo, Seinäjoki. Liput 40 eur + mahd. toimituskulut.
28.4.2012 Pakkahuone, Tampere. Liput 37 eur + mahd. toimituskulut.
29.4.2012 Teatria, Oulu. Liput 40 eur + mahd. toimituskulut.
30.4.2012 Lutakko, Jyväskylä. Liput 35 eur + mahd. toimituskulut.

www.inflames.com
www.ghoulpatrol.com
www.livenation.fi

In Flames – Sounds of a Playground Fading

In Flames oli kova bändi, vaikkakin kautta aikain yliarvostettu. Göteborgilaisyhtyeen 2000-luvun tuotokset ovat herättäneet joko varauksetonta ihailua tai saaneet lapiokaupalla paskaa niskaan. Ulostetta lenteli tuulettimeen myös kun mukana alusta asti ollut kitaristi Jesper Strömblad joutui eroamaan yhtyeestä liiallisen lutraamisen seurauksena ja korvaava kepittäjä jätettiin rekrytoimatta ennen uuden ”Sounds of a Playground Fading” -levyn tekemistä.

Kulunut ”Se mikä ei tapa vahvistaa” -lausahdus ei ainakaan tässä tapauksessa pidä kutiansa, sillä ei In Flames Strömbladin lähdöstä ainakaan huomattavasti ole voimistunut. Ehkä uusvanha värväys Niklas Engelin kuusikielisen varressa olisi voinut tuoda mukanaan enemmän tuoretta otetta, vaikka ei uutta albumia voidakaan ihan suorana jatkeena ”A Sense of Purposelle” pitää.

Jotain kuitenkin on tapahtunut, kun In Flames tuntuu olevan nyt astetta vihaisempi ja masentuneempi. Ainakin hetkittäin se tuntuu löytäneen aiemmin hukkaamansa langanpätkän, vaikka kadottaakin sen melkein saman tien uudestaan. Selvää kuitenkin on, että ”A Sense of Purposesta” on petrattu. Toisaalta ”Sounds of a Playground Fading” ei ole myöskään väkisin väännettyä mättämistä mallia ”Come Clarity”. Kokonaisuutena ”Sounds of Playground a Fading” on melko keskinkertainen moderni metallilätty, joka ei herätä sen suurempia ihastuksentunteita muttei myöskään erityisemmin vituta. Valitsen vastaisuudessakin mieluummin In Flamesin kuin Munamiehen.

Vanhoja, ”Claymanin” jälkeen menettämiä fanejaan In Flames tuskin enää koskaan saa takaisin, mutta nykymenosta diggaavat tuskin pettyvät tähänkään. Itse haluaisin digata In Flamesin uudemmistakin teoksista, mutta kun ei lähde kunnolla niin ei vaan lähde.

Taste Of Chaos Helsingin Jäähallissa

Suomi saa sijaintinsa ansiosta harmittavan usein toimia kiertueiden aloitus- tai päätepysäkkinä. Kummassakaan tapauksessa bändit eivät ole parhaassa terässään, joko keikkoja on takana liian vähän tai liian monta. Tämän vuotisen Taste Of Chaos -kiertueen päättyessä Helsinkiin, oli bändien jäsenistöä sairastuvalla, yhden jos toisenkin valittellessa lisäksi äänen käheyttä sun muita pikkuvaivoja.

Sinänsä mielenkiintoista, että Taste Of Chaos nähtiin juuri jäähallissa (no, eipä Suomessa talvella juuri muita ”areenoita” olekaan), sillä melkoista lätkäjätkämusiikkia tästä nykymetallista on tullut. Eipä sillä, mukavahan maineikkaan Nordensjöldinkadun pyhäkön tunnelmaa oli haistella metallimusiikin ohella. Itsellä kun on areenakonsertit yhtä Kissin keikkaa lukuunottamatta aiemmin jääneet väliin, oli pienoista jännitystä ilmassa siinäkin mielessä.

No, jos arki-illan keikalla on luvassa 5 aktia, voitte arvata, ettei sitä ensimmäistä sitten nähty. Maylene and the Sons of Disaster on toki ihan mielenkiintoinen nimi yhdistellessään metalcorea punaniskametalliin, mutta ei sen missaaminen muunkin kattauksen ollessa kovin kohdallaan jaksanut harmittaa. Kiire tuli myös Every Time I Dien näkemiseksi, jonka jouduin harmikseni – samoin kuin kaikki muut keikat – sivukatsomosta käsin tsekkaamaan. Soundin ei puolityhjässä hallissa olleet mitenkään hääppöiset, vaikka sairaan kovaa musaa PA:sta tuutattiinkin. Bändin uusin ”New Junk Aesthetic” -albumi on jäänyt vielä vieraaksi, mutta siitä huolimatta bändin setti oli melko viihdyttävä sekoitus etelärokkia ja koukeroisempaa partymetalcorea. Uusi levy on puheiden mukaan hivenen alkuaikojen materiaaliin viittaavaa suorempaa kamaa, minkä puolesta myös tämä nähty keikka puhui. Nosturin kaltaisessa paikassa voisi yhtyeen pisteet nousta vielä pari pykälää.

Seuraavana Skandinavian ja Suomen päivämäärille buukattu ja näillä leveysasteilla ilmesesti melko suosittu Dead By April tarjosi konein maustettua poikabändimetallia. Yhtye oli kovasta ulkokuorestaan huolimatta pehmeää pullamössöä. Take That soittamassa metallia? Yes sir! Ja mitä hitto kukaan tekee 8-kielisellä kitaralla? Kyllä se ”rankkuus” pitää lähteä jostain ihan muualta. Tytöt tykkäs, mutta itseäni esitys lähinnä oksetti. Siispä hipsin äkkiä kahvitauolle, sillä mitä muutakaan jäähallin käytävillä voisi tehdä? (Nuoruudessani ei hokipeleissä ollu kaljanmyyntiä. Ja mailatkin oli puuta!!)

Ruotsin”ihmeiden” jälkeen oli vuorossa illan odotetuin akti, kun kesällä pienoisen ryhtiliikkeen toisella ”S/t” -levyllään tehnyt metalcore-pioneeri Killswitch Engage otti lavan haltuun. Bändihän on vieraillut maassamme viime vuosina lähes samaan tahtiin kuin pääesiintyjä In Flames,
mutta omalta kohdalta ainoa kokemus yhtyeestä on vuoden 2007 tammikuulta Nosturista, jolloin se esiintyi ilman loukkaantunutta Adam Dutkiewiczia. Yksi illan mielenkiinnon kohteista olikin nähdä tämä viittaritari hämmentämässä lavalla.

Keikka oli melkoinen best of -kavalkaadi sisältäen materiaalia lähinnä uusimmalta kuin myös vuoden 2004 läpimurtoalbumilta ”The End of Heartache”. Tätä edeltäneeltä ”Alive or Just Breathingiltäkin” kuultiin ainakin My Last Serenade, mutta kaikesta huolimatta noin 10 biisin setistä jäi väkisinkin muutamia herkkupaloja puuttumaan. Joka tapauksessa jopa ennakko-odotuksia parempi keikka (jos soundeja ei oteta huomioon), jonka kruunasi viimeisenä kuultu Dio-koveri Holy Diver. Kipale pisti jengiin liikettä oikein kunnolla, ja oltiin niistä lainabiiseistä mitä mieltä hyvänsä, on pakko myöntää, että kyseinen ralli toimii bändin versiona kuin öö jokin asia mikä toimii hiton hyvin.

Pääesiintyjän roolissa In Flames lohkaisi soittoajoista isoimman osan, alun toista tuntia. Vähempikin olisi riittänyt, sillä In Flames ei ole mielestäni ikinä ollut mikään areena-luokan megabändi, vaikka sillä omat ansionsa genressään eittämättä onkin. Biisit oli puolen tunnin kohdalla melko kuultu, ja kun hienon led-taustasysteemin hyödyntäminenkin jäi puolitiehen, alkoi ankara mentaalinen kamppailu siitä, missä vaiheessa olisi soveliasta lähteä lätkimään. Jaksoin kuitenkin sen verran, että omat lempparikappaleet Trigger ja Come Clarity ehtivät tulla. Matskua kuultiin käsittääkseni ”The Jester Racelta” alkaen, joten bändin ystäville keikka oli varmasti silkkaa manna. Eikä siinä pituuden lisäksi varsinaista vikaa ollutkaan, ellei ”Soundtrack to Your Escapen” -aikaisten muikeiden syna-pulputuksien puuttumista voida sellaiseksi laskea.

Bändit veivasivat hyvin, mutta eipä tullut vielä tällä(kään) kertaa minusta megakeikkojen ystävää, ainakaan tällaisten bändien tapauksessa, U2:set ja Springsteenit sitten erikseen. Tunnelmaa ei kentän ulkopuolella juuri ollut, ja sounditkin kumisivat liikaa melko tyhjässä hallissa. Metalli, kuten muukin ”nuorisomusiikki”, kuuluu hikeä tihkuviin keikkaluoliin, eikä bisnesmiesten vippi-iltojen taustamusiikiksi.

The Unholy Alliance II

Hallelujah! Kyllä nyt metalliväkeä hemmoteltiin urakalla. Thine Eyes Bleed, Lamb Of God, Children Of Bodom, In Flames ja Slayer. Kaikki samana iltana? Usko pois! Alla tapahtumainkulusta hieman lisää…

Unholy Alliance -kiertue oli kuulkaa melkoisen kova juttu. Vaikka Helsingin Jäähalli on yksi niitä keikkapaikkoja joita vihaan yli ymmärryksen, on samaan hengenvetoon sanottava ettei se ehtinyt mieltä vaivaamaan kuin pienen hetkisen. Olisin toimittanut teille kuviakin tapahtumista, mutta pienen sekaannuksen vuoksi kuvauslupani olikin vain toiveunta. Ensimmäiset jonottajat olivat saapuneet paikalle jo puoli kolmen aikaan (eka bändi aloitti 18.30) ja sanottakoon että sää oli mallia v*ttumainen räntätihku. Hatunnosto heille. Paikalla oli luonnollisesti monenmoista hiihtäjää, aina mitä erikoisimmista goottitypyköistä tukkansa kammanneeseen ja Jussi-paitaan sonnustautuneeseen veijariin. Kaikki muu noiden kahden välillä on merkityksetöntä.

Thine Eyes Bleed on taannoin ensimmäisen levynsä julkaissut kokoonpano joka oli kiertueella mukana varmasti ainoastaan siksi, kun bändin basisti tuntee Slayerin basistin. Melkoisen hyvinkin vielä, sillä he ovat veljeksiä. Tyylisuuntana deathin, metalcoren ja ties minkä sekoitus, mutta järjestelyistä johtuen en jonottamiseltani päässyt ajoissa sisään nähdäksen bändin soittavan. Näin ollen siirrytään asiassa eteenpäin.

Mutta sitten – Lamb Of God. Voi sitä brutaalia ihanuutta! Ensimmäistä kertaansa Suomessa viettäneet poijaat pieksivät kovin perusteellisesti persiille kaikkia ketä asia kiinnosti. Bändi ei vielä kotomaassamme ole aivan niin suosittu että kaikki älyäisivät heidän soittoaan tulla käytävien ja baarien puolelta katsomaan. Mutta mitäpäs siitä. Bändin muita jäseniä pari päivää aiemmin Suomeen saapunut vokalisti Randy Blythe oli kuluttanut aikansa Suomen maaperällä Bodomin jätkien kanssa (vielä tovi ennen keikkaa kukaan ei edes tiennyt missä hän oli) ja opiskellut ilmeisesti pienessä tuiskeessa pari sanaa suomenkieltäkin. ”Do you have sisu!?”. Kyllä kyllä – se tosiaankin on suomea! ”Kiittus vittustii!”. Ja taas suomea!

Sanomattakin lienee selvää, että Lamb Of God oli suhteellisen kovassa iskussa. Mukana hittiparaatissa olivat ainakin “Ruin”, “Laid To Rest”, “Walk With Me In Hell”, “Now You’ve Got Something To Die For”, “Redneck” ja “Black Label”. Bändihän ei nykyään ”virallisesti” pyydä yleisöä enää Wall Of Deathiin, mutta mitä muutakaan siinä voi tehdä kun Black Label pärähtää tuutista ja Randy laskee ”Yy kaa koo….”? Onneksi paikalla olikin meiningin tuntevia faneja lavan edessä ja ainakin pienehkö Kuoleman Seinämä oli tosiasia.

Mitäs sitten tapahtui, kysyit? Bodomin Lapset saapuivat tiluttamaan kaikki uneen ja montaa biisiä sitä rimpuilua ei jaksanut ihastella. Biisien välillä oli aina kivaa kun kukaan ei tiluttanut. Ja Aleksi osasi tottakai hienosti lämmittää yleisöä, mutta sitten taas alkoi tilutus ja lähdin metsästämään rakennuksen virtapiuhoja voidakseni repäistä töpselit irti. Eipä sillä – kyllä Bodom ehtaa metallia osaa soittaa ja osaa livensä väkevällä otteella. Tällä kertaa he heittivät kuitenkin unihiekkaa simmuun ja minä sain tarpeekseni.

In Flames osaa ottaa yleisönsä hienosti. Bändi viskoi hittejä vasemmalta ja oikealta, niin Jester Race -albumilta kuin uusimmalta Come Clarityltäkin. Ei voi kieltää etteikö yli miljoona levyä myynyt In Flames omaa tarvittavan listan hittejä joista rakentaa hyvät setit. Come Clarityn nimikkobiisi oli pitkään yksi asia, josta olin pomminvarma etten koskaan siitä oppisi tykkäämään. Mutta ei tarvinnut kuin kuulla se livenä ja nyt minä sitten pidän siitä. Hyvä on, tämä on ensimmäinen kerta kun olen ollut väärässä sitten joulukuun 1976.

Bändin rento mutta sataprosenttinen panostaminen esiintymiseen sisältää myös pienen annoksen huumoria. Vokalisti Anders Fridén (joka oli ”offstagellakin” melko rento tyyppi) tarjosi kesken keikan eturivin väsyneelle metallisankarille suuren tyynyn ja sanoi laittavansa hänelle kellon soimaan että muistaa lähteä himaan. Luonnollisesti myös hän osaa muutaman sanan suomea ja ymmärtää Kossun päälle. Hienoa. Äskettäin kitaristia tuuraamaan kiidätetty Niklas Engelin hoiti tonttinsa ilman ongelmia ja bileet oli pystyssä. Listalla oli mukana ainakin “Come Clarity”, “Leeches”, “Take This Life”, “Jester Race”, “Cloud Connected”, “Trigger”, “Resin” ja paljon muita. Kyllähän In Flames on hyvä, myöntäkää nyt tekin…

Ihan kuin tässä kaikessa ei olisi ollut jo tarpeeksi kivaa – lavalle astelivat brutaalin metallin esi-isät, esikuvat, nallekarhut, tehomyllyt, väsymättömät ja ikinuoret hilselingot. Kyseessä oli siis Slayerin herätysliikkeen miehistö joka suoritti tehtävänsä sen vaatimalla tehokkuudella ja vakavuudella. Äskettäin leikkauksesta toipunut Tom Araya on edelleenkin nuorimies parhaassa iässä ja Kerry Kingin niskanikamat eivät missanneet ainuttakaan tahtia. Ukkojen nykykuntoa ei tämän jälkeen kukaan uskalla lähteä epäröimään, sillä vauhti- ja intensiivisyysnuppi oli tälläkin kertaa pyöräytetty aivan tappiin ja bändi paiskoi yleisön aivan uuvuksiin. Lavan taakse oli pystytetty Helvetin suuri screeni, jossa pyöri aiheeseen kuuluvia dia-esityksiä sekä ainakin ”Eyes of the Insane” -biisin aikana itse musiikkivideo.

Dave Lombardon salamalyöntejä ja -potkuja oli pelkästään nautinto kuunnella lavalla vaikka miestä ei kaikelta savulta juuri silmin erottanutkaan. Jeff Hannemanin ja Kerry Kingin kitarasooloista en ihan joka kerta voi olla samaa mieltä, mutta onneksi ne ovat sentään sopivan lyhyitä. Bändin iskevyys ja tehokkuus lavalla hakevat vielä vuonna 2006 vertaistaan ja jos ”Raining Blood” ei aiheuta sinulle kylmiä väreitä ja saa ihoasi kananlihalle, et voi olla edes elävien kirjoissa. Tupa oli ääriään myöten täynnänsä metallikansaa ja fiilis korkealla. Mukana listalla oli ainakin ”Disciple”, “War Ensemble”, “Die By The Sword”, “Jihad”, “Eyes Of The Insane”, “Dead Skin Mask”, “Cult”, “Mandatory Suicide”, “Raining Blood”, “Angel Of Death” ja monia muita. On siis olemassa vain yksi Slayer joka ei koskaan vanhene eikä kuole pois.

Suurkiitokset siis tapahtuman järjestäneille tahoille – Welldonille, Tuskalle ja Saunalle – ja jos joku tietää miksi minulla oli kotiin tullessani vasemmassa pakarassani pieni pyöreä tarra jossa lukee ”36”, niin pistäkää viestiä.

Provinssirock 2006

Provinssirock, suurin ja kaunein Suomen suvessa, pitää edelleen pintansa maamme isoimpana festarina. Tänä vuonna tämä titteli tosin koki kovia, kun kaksi suhteellisen isoa nimeä peruutti esiintymisensä viime tingassa. Korni nyt on ollutta ja mennyttä, mutta Coheed & Cambrian peruuttaminen harmittaa edelleen. Tiedä johtuiko tästä vai vaan yleisestä apatiasta, mutta omalta osalta varsinkin festarilauantai jäi todella vaisuksi.

Provinssissa rokataan yhteensä viidellä eri lavalla, yli 50 esiintyjästä varmaan jokainen löytää itselleen jotain, eriasia sitten onko se jokin n. 80 euron hintaisen (kolmen päivän) lipun arvioista. Tänä vuonna ainakin isompien nimien osalta tarjonta oli melko hevipainotteista, ja tästä vähän napinaa kuultiinkin. Toisaalta, kansalle tulee antaa sitä mitä kansa vaatii. Heavy on pop. Ja olihan siellä herranjestas kaikenlaista yrittäjää Gnarls Barkleystä Alice In Chainsiin ja The Arkista In Flamesiin.

Omalta osalta festarin parhaat hetket sijoittuvat sen alkuun ja loppuun. Perjantaina pian festarialueelle saapumisen jälkeen kuolleista herännyt Alice In Chains veivasi ”Angry Chair”, ”Would?” ja ”Down In A Hole” -hiteillään jopa paatuneen hippivihaajan sydämeen. Uusi vokalisti William DuVall suoriutui tehtävästään vähintään hyvin, äijän laulu sisälsi sopivasti omaa tulkintaa, mutta sen verran Staleyta peesaten, että bändi kuulosti vahalta tutulta. Kyllähän pumpulla voisi olla vieläkin annettavaa, jos tästä intoutuvat oikein uutta matskua vääntämään.

Toinen positiivinen yllätys oli sunnuntaina Kornia tuurannut In Flames. Hyväntuulinen hurribändi osasi ottaa festariyleisön juuri oikealla tavalla, leppoisasti mutta sitä tärkeintä, eli hyvää heviä unohtamatta. Tämä kruunasi muutenkin varsin onnistuneen sunnuntaipäivän, jonka aika oli nähty jo Agents & Jorma Kääriäinen (yksi festarin miellyttävimmistä keikoista), Soulfly ja Bullet For My Valentine. Jälkimmäinen tosin osoittautui yhdeksi festareiden isoimmista pettymyksistä Deftonesin ohella, meininki oli jotenkin väkinäistä, varsinkaan kun bändin kohdeyleisö ei oikein ymmärtänyt vokalistin vaatiman pitin päälle…

Bändejä tuli arvatenkin missattua enemmän kuin nähtyä, mutta eihän sitä voi joka paikkaan ehtiä, varsinkin kun televisio näyttää reilut kuusi tuntia MM-jalkapalloa päivässä. Ainoastaan Los de Abajon ja Valkyriansin missaaminen harmittaa, muitahan nyt näkee suunnilleen jokaisilla festareilla. Toivottavasti ensin mainittua bändiä pääsisi vielä joskus festaritunnelmissa katsastamaan.

Sellainen oli siis Provinssirock vuonna 2006 Samperin silmin. Onnistunut tapahtuma jälleen kerran, järjestelyt pelasivat ja sää oli mainio!

In Flames – Come Clarity

No niin, enpä suoraan sanoen olisi uskonut sitä päivää tulevan vastaan, että In Flamesista juttuja vielä tulee kirjoiteltua.

Kaikesta huolimatta haalin bändin uuden levyn pinooni ja yhden biisin ennalta kuulleena voin tunnustaa, että en kamalasti levyltä odottanut. Joskus onkin hyvä pitää odotukset nollissa, sillä saattaa yllättyä jopa positiivisesti. Kaikkihan tietävät kuinka surullisesti In Flamesin uran on käynyt Claymanin jälkeen, eli alaspäin on menty ja oikein urakalla. Reroute To Remain järisytti bändin vanhemman materiaalin faneja ja useat taisivat heittää toivonsa koko orkesterin suhteen. Itse diggailin muutamaa biisiä Reroutella, mutta pääosin levy oli aika tuubaa. Toiseksi uusinta Soundtrack To Your Escapea koitin myös kuunnella, mutta sisälle en siihenkään päässyt.

Uutukainen, Come Clarity niminen levy on siitä erikoinen, että Ferret julkaisee sen jenkeissä. Olisitteko uskonut, Ferret! Euroopassa perinteisesti Nuclear Blastilta ilmestyvä levy eroaa kahdesta aikaisemmasta In Flames tuotoksesta siksi reilusti, että musiikin linja on ehdottomasti muuttunut paljon amerikkalaisen nykyhevin suuntaan. Ovatko bändit kuten Shadows Fall ja God Forbid vaikuttaneet yhtä lailla In Flamesiin, jonka basisti kertoi eräässä haastattelussa kyseisten yhtyeiden musiikissa havaittavan kunnianosoituksia heitä kohtaan. Come Clarity ainakin kuulostaa todella paljon hyvin tuotetulta metalcore albumilta ja jos totta puhutaan, niin ei tässä ole Killswitch Engage -henkisyys kaukana. Anders kirkuu ja kertosäkeessä laulaa enkeliäänellä, kuulostaako tutulta?

Take This Life on perusvarma ja turvallinen metallirykäisy, joka on sovitettu myös videoksi (kun näin videon ihmettelin, että onko tämä joku uusi Shadows Fall -biisi tai jotain). Hieman kevyempää otetta tarjoava Reflect The Storm on itse asiassa ihan kiva veto ja levyn nimikkobiisi Come Clarity on myös hyvä tyylilajissaan. Suurin osa levyn lopusta tarjonnasta on kuitenkin ikävä kyllä tylsiä ja sataan kertaan kuultuja new wave of american heavy metal -vetoja, joita on säveltänyt ja äänittänyt göteborg-hevin ruotsalainen pioneeri, In Flames.

Come Clarity on kohtuullinen esitys amerikkalaisena hevilevynä, ehkä In Flamesin vanhemmat fanit diggailevat tätä vähän enemmän kuin kahta sitä edeltänyttä levyä, toisaalta, ehkä ei.

Provinssirock 2003, lauantai

Helvetin kylmän yön jälkeen sitten viimeinkin saapui lauantai, ja tiedossa oli siis muutama erittäin tiukka bändi. Siinä sitten kun järki oli saatu päähän ja herätty kunnolla, kahden maissa lähdin vaeltamaan läpi humalanhuuruisen leirintäalueen kohti festarialuetta. Tarkoitus oli mennä katsomaan Trigon-nimistä rokkiyhtyettä, mutta kun paikalle pääsin niin oli jo viimeinen biisi menossa, että se siitä sitten.

Löytyipä siinä kavereitakin ja tuttuhin törmäili samassa ja kulku suuntautui päälavan liepeille, sillä suomen Dog Fashion Disco, YUP oli aloittamassa settiään. Mainion keikan aikana huomasi taas että herra Martikainen oli menossa täysillä mukana ja kaipa se onkin nautinnollista päästä soittamaan suurelle yleisölle. Vanhoja ja uusia biisejä kuultiin, ja yllätyksenä ensimmäinen biisi oli ”Hyvä hypnoosi ” ja pian seurasi ”Meitä odotellaan mullan alla ” ja ”Homo Sapiens”. YUP diggareille keikka oli varmasti sokeria ja ainoa suola oli että sade tavoitti festariyleisön keikan puolivälissä. YUP soitti myös paljon keikoilla vaaditun ”Murhaaja soittaa pasuunaa” -kappaleensa, ja encorenautintoa takasi ”Minä olen myyrä”. Kyllä niitä vanhemman pään ”punkimpiakin” biisejä yksi ainakin saatiin, sillä ”Sikamusiikkia ” takoi kohtuullisen hyvin.

Taas yksi koettelemus ohi ja suunta Yle-X teltalle, jossa Maj Karman Kauniit Kuvat soittivat. Keikka oli jo alkanut, ja MJKK:tä ei kerennyt myöskään kauan katselemaan, sillä pian oli jo In Flamesin aika. Hauskaa sinänsä, että Maj Karmankin aikana sai pientä lämmittelyä In Flames -meininkeihin, joihin suunnistimme kiireellä pienen pyörityksen jälkeen.

In Flames ruotsista oli juuri nousemassa lavalle ja uuden ”Reroute To Remain” -levyn ”Cloud Connected” -raita aloitti keikan. Syöksyttyämme ihmismassan sekaan riehumaan ja mellakoimaan otimme hieman rauhallisemman paikan että siitä musiikistakin saisi jotain irti. Kovia biisejä ei sitten säästeltykään, sillä ”Clayman”-lätyltä lohkaistiin koko kärkikolmikko, ”Bullet Ride”, ”Pinball Map” ja ”Only For The Weak”, joka sai ihmiset sekoamaan täysin. Kaaos oli valloillaan ja bändi soitti kuin suoraan levyltä. Laulaja Anders Friden hoiti homman loistavasti ja karismaattisesti, mutta jos jotain huonoakin pitää nyt sanoa, niin hittisinkku ”Triggerin” soolo kuulosti paikoitellen aikamoiselta puurolta. No eipä tuo mitään, sillä muut biisit tekivät vähintään tehtävänsä ja ”Behind Space”, ”Episode 666” ja ”Jester Race” pistivät jos entisestään sekavan yleisön vain enemmän riehumaan. Uskomattoman hyvän keikan huonoja puolia myös oli se, ettei aikaa riittänyt edes encoreen, harmipa tuo.

Kiirettä siis piti, paikat kipeinä ja edelleen märkänä muutamia tunteja aikaisemmin olleesta sateesta siirtyminen päälavan liepeille katsomaan Queens Of The Stone Agea tuntui hyvältä idealta. Simmoista rauhallista stonernykyrokkiahan se sitten oli, ja eipä kovin kauaa jaksanut kiinnostaa katsella Qotsaa, vaan retkikunta lähti harhailemaan ympäriinsä ja nauttimaan ravitsevaa kebab-ateriaa. Tässä vaiheessa oli taas pakko käydä katsastamassa miltä Eläkeläisten humppamaratoonin meno näytti, sillä munasillaan siinä ukkoja lavanedessä hyppeli ja äijät jaksoivat humppaa painaa. Hyvä siis niin, ja rytmilavan suuntaan otimme jälleen kulkumme. Onneksi sadekin oli jo lakannut If Flamesin aikoihin ja pääsi ”melkein” kuivana katselemaan Flogging Mollya. Pienoisen venailun jälkeen orkesteri tuli lavalle ja siellä oli sitten viulua, haitaria, kitaraa ja banjoa. Ennakkoluulot rapisivat sekunnissa ja tanssi alkoi, Flogging Molly pisti koko porukan, jota oli melkoinen määrä paikalle kerääntynyt tanssimaan. Dropkick Murphys paikoitellen tuli FM:stä mieleen, ja se on plussaa se. Mainiota kaljoittelumusaa uskoisi olevan joka rokulle. Flogging Molly jätti festarien parhaat muistot ottamalla yleisönsä loistavasti vastaan. Tosin en harmittavasti kerinnyt keikkaa loppuun asti seuraamaan, koska oli johonkin kiire, enpä edes muista mihin.

Rotten Sound olisi vielä edessä, ja taatusti kunnon turpajuhlaa luvassa. Tunnin verran siinä sitten istuskeltiin ja kirottiin kipeitä niskoja ja muita elimiä kun paviljongin syvyyksissä Rotten Soundin pojat jo soundchekkailivat. Puolisen tuntia vierähti äkkiä paskaa puhuessa ja sittenpä se mylly lähti käyntiin. Murhaajat hyppäsivät lavalle ja grindaus alkoi. Heti ensimmäisestä sekunnista lähtien pitti pyöri hullumpana kuin yhdelläkään keikalla koko festareilla. Ja mitä soitantoa olikaan taas kun Q, G, K ja T pistivät jälleen kerran parastaan. Grindaus sen kuin yltyi kappale toisensa jälkeen, ihmiset lentelivät toisiaan päin ja hiki virtasi. Vanhaa ja uutta tuli, sillä Murderworks levyltä irroitettiin mm. ”Targets, Doom, Seeds ja Suffer” ja ihmettelen edelleen K:n lähes epäinhimillistä rumputyöstentelyä, eipä joka kannuttaja tuohon pysty. Koko keikan ja melkein jo ennen sen alkua alkanut mylly pysyi tasaisena ja sairaammaksi ja isommaksi leviten keikan loppua kohti. Turpasauna kiertueen virallinen moshpit kappale tuli tietenkin perinteisesti ja bändi huudettiin kahteen otteeseen takaisin lavalle. Harmikseni ei tullut Carcass coveria, mutta toisella kertaa encorena tuli ”IQ”, joka on uusimman lätyn helmiä.

Rotten Sound vei ne viimeisetkin mehut mitä keikkaa varten oli säästössä ja provinssirock 2003 alkoi olemaan minun osaltani lopussa. Leirintäalue kutsui taas, ja mikäs sen parempaa kuin märkänä ja väsyneenä päästä nukkumaan märkään ja jääkylmään telttaan. Päivän kuninkaat olivat In Flames, Flogging Molly ja maanmainio tanssiorkesteri Mädäntynyt Soundi. Ensivuonna jatketaan.