Avainsana-arkisto: Impaled Nazarene

Steelfest korkkasi festarikesän

Hyvinkään ja black metal -sanaparista ensimmäinen assosiaatio on paikallinen lihamestari Jarno Elg ja muusansa. Seuraavaksi tulee mieleen Azaghal, ja sitten onkin mielleyhtymärintamalla pitkään hiljaisempaa. Ehkä viimeinen asia ikinä mikä tulee tuosta radanvarresta ja villatehtaasta turhaan identiteettiään hakeneesta harmaasta pikkukaupungista mieleen on että sinne olisi joku päivä ai-van pakko päästä katsomaan laadukkaita black- ja extreme metal bändejä. Seuraavaksi vedet viiniksi, kiitos koska ihmeiden aika ei ole ohi.

Syynä tähän kotimaanmatkailun preferenssien takinkäännökseeni oli seitsemän hyvinkääläisen, keskivertoa paremman musiikkimaun omaavan kaverin liittäytyminen yhteen ja tekemällä täksi vuodeksi aikaisemmista inside-bileistään kerralla isomman version kaikelle kansalle. Hieman marginaalisemman metallimaun omaavalle tämä Steelfest Open Air ryntäsi heittämällä houkuttelevuudessaan Hammerin rinnalle tämän vuoden kiinnostavimpiin kotimaan festareihin. Esiintyjälistassa oli määrän sijaan panostettu laatuun; Entombed, Taake ja vielä siihen lisäksi kotimaan kermaa sopuhintaisilla lipuilla ja edullisilla hotellipaketeilla 30 minuutin ajomatkan päässä Helsingistä on jo vastustamaton yhdistelmä. (PH)

Eipä ole tullut juuri Hyvinkäällä pyörittyä. Olen sentään käynyt siellä Pauliinaa useammin, tosin viime kerrastakin oli jo muutama vuosi ja sinäkin aikana kaupungin ulkonäkö oli tietyin osin jo muuttunut. Itse Villatehtaan alue oli tullut tutuksi Levymessujen tapahtumapaikkana. Hämeenlinnalaisnuoren näkökulmastakin Hyvinkää on aina ollut tolkuttoman hankalasti lähestyttävä paikka siksi, että sinne on ollut helvetin hankalaa päästä julkisilla kulkuvälineillä Hämeenlinnasta. Eipä sillä, että siellä olisi ollut mitään muuta kuin nuo Levymessut. Taisi itse asiassa olla elämäni ensimmäinen reissu Hyvinkäälle joka ei liittynyt Levymessuihin. (JP)

Vanha Villatehdas oli miljöönä kauneimpia festaripaikkoja naismuistiin. Asettamalla lavat päihin ja anniskelualue keskelle siitä oli saatu vielä toimivakin. Keep it simple toimii siis muuallakin kuin jääkiekossa. Alueelta löytyi tarpeeksi vessoja ja naisille jopa luksuksena vesiklosetteja, millä eleellä ainakin minun lojaliteettini Steelfestiä kohtaan on ikuinen. Perjantaina juomapisteiden jonot venähtivät välillä, mutta myyjiä lisättiin lauantaiksi ja tilanne parani hieman. Ensikertalaisille tämä moka anteeksiannettakoon kun parannusyritystä kuitenkin oli. Festarin ruokavalikoima oli kolmen ruokalajin menyyllään vähintäänkin rajoitettu, ja varsinkin jos kasvisruokaa kaipasi sai tyytyä päivän keittoon tai syödä ranskalaisia. Ei kovin validi vaihtoehto (ne ranskalaiset siis :)), ainakaan kahta päivää putkeen. Ihan stanan kylmä ensimmäisenä iltana oli, mutta siihen voinemme todeta muuten loistavaa duunia tehneet järjestäjät syyttömiksi. Kuten Entombedin karismaattisista karismaattisin keulamies L.G. Petrov myöhemmin illalla totesi; ”It’s fucking winter”. (PH)

Perjantai

Hellboozer Union – joka oli lavalla kun marssin ensimmäistä kertaa Steelfestin portista sisälle – on siitä hauska bändi, että kaikki tähänastiset kokemukseni bändistä liittyvät tavalla tai toisella Hyvinkäähän. Ensinnäkin ainoa omistamani HBU-äänite eli demokasetti tuli ostettua samaisen Villatehtaan pakeilta, tosin sisätiloista. Ja kun myöhemmin käteen lykättiin vielä tuore promokin, niin on jälleen kirjoitettu pari lukua lisää ”Minä ja Hellboozer Union” -bestselleriin. Itse keikkaa en ehtinyt kuulla/nähdä kuin vain viimeisen biisin verran, mikä kieltämättä vähän harmitti. Ehkä joskus toiste sitten. Tulin paikalle kylläkin sopivasti näkemään Ominousin, mutta tätä kirjoittaessa en totta puhuen keksi juurikaan sanottavaa bändistä. Hakemista, mutta eikö kyseessä olekin aika nuori bändi? Jo näiden ensimmäisen kahden bändin aikana tuli havaittua itsekin alueen edut ja sen toimivuus, mutta lievä sekavuus. Pisuaarit oli alkujaan kätketty aika ovelasti bajamajojen taakse, itse vesipistettä en löytänyt (ei sillä että sitä olisi nyt tänä vuonna tarvittu, mutta on sitä aikaisempinakin ajankohtina ollut helteitä) ollenkaan ja KVLT:n kioskin löysin vasta illalla. (JP)

Perjantain ensimmäinen meikäläisen todistamani bändi oli Valoton. Jotenkin kirkas päivänpaiste vei terän kokemuksesta, ja aion ehdottomasti katsastaa rouvan ja herrat huomattavasti valottomammissa olosuhteissa mahdollisimman pian. Mitenkään huonolta ei bändi vaikuttanut, päinvastoin, mutta tunne siitä että tämä toimisi nimensä mukaisesti jossain muualla kuin päivänvalossa huomattavasti paremmin oli niin vahva että no more comments.

Itseoikeutetusti paikkansa kotikaupungin festareilla ansainnut Hyvinkään isoin nimi Azaghal saisi yleisön reaktioista päätellen keikkailla useamminkin kotikonnuillaan. Bändin materiaali on kovin makuuni, mutta tämänkin olisin mieluummin nähnyt pimeällä klubilla. Tai edes pikkulavalla. Nyt iso lava tuntui hieman liian avaralta, vaikka tuohon aikaan olikin järjestäjiltä täysin järjellinen teko sijoittaa Azaghal sinne. (PH)

Azaghalia en ollut nähnyt ennen, ja kyllähän legendaarisen hyvinkääläisen bändin näkeminen Hyvinkäällä oli aika legendaarista. Yhdyn Pauliinan sanoihin, ja Azaghal tuntui vain orvolta siellä isolla lavalla. Sitten olikin yksi eniten odottamistani tapauksista, eli A.R.G. Ancient Rotten Graveguards oli mielestäni nyt reilusti paremmassa iskussa kuin Jalometallissa elokuussa, jossa yhtyeen soitanta oli välillä jopa laiskaa. Nyt kiristettiin tiukkuusruuvia sitten lähemmäksi kuuluisaa tappia ja bändi paukutteli helkutin mahtavan keikan. Massey Fergusonia ei soitettu, enkä ainakaan itse jäänyt sitä edes kaipaamaan. Minulle riitti, kun sen kerran kuulin jo Jalometallissa. Sen sijaan tuli Sodomin Outbreak of Evil. Nannaa!

Itselleni Deathchain oli 2005-2006 -akselilla death/thrashin ollessa nykyistä kovemmassa huudossa jotakuinkin kovimpia bändejä, jos ei muuten niin vähintään omalla alallaan. Tosin bändin myöhemmät levytykset eivät ole niinkään uponneet, ja nytkin huomasin olevani eniten innoissani Napalm Satanin soittamisesta. Etsin kameralaukustani UV-filtteriä tämän keikan aikana. En löytänyt, mutta kappaleet Herätkää!- ja Vartiotorni-zinejä kyllä löytyi. Senkin kun vielä tietäisi, miten kyseiset painotuotteet ovat laukkuuni päätyneet. No, eipä tämä nyt ensimmäinenkään kerta ole kun Deathchainin keikalla on sattunut jotain hassua. (JP)

Deathchain on jotenkin jäänyt aina paitsioon minun musiikkimaussani, ilman mitään sen kummempaa syytä. Nyttenkin bändi kyllä kuulosti ja näyttikin ihan kivalta (kai sitä joku lapsuuden pehmoeläinfiksaatio saa aikuisenkin ihmisen pitämään cthulhu-maskista lajitoveria niiiin söpönä…) mutta minulle toimi vain taustamusiikkina. Puhkikulunutta vertausta ”paranee vanhetessaan” on ihan pakko käyttää Impaled Nazarenen kohdalla. Kai se on niin että kun on jo saavuttanut kulttibändin aseman, ei tarvitse enää puristaa rystyset valkoisena kitarankaulaa ja kaikki se rentous ja lavalla olon helppous vaan paistaa kaikesta tekemisestä. Hieno keikka, pidin! (PH)

Näin jälkikäteen olen arvuutellut, olisiko ne uskonnolliset lehdet pitänyt syöttää Deathchainin keikan suojelijalle Cthulhulle vai olisiko ne pitänyt ojentaa Impaled Nazarenen Mika Luttiselle. Yhtye soitti kyllä timmisti ja sen settilistassa oli alansa klassikkobiisejä, mutta jotenkin nyt ei itselle lähtenyt. Tuskassa soittivat mielestäni paremman setin, vaikka olihan tässäkin sitä klassikkoa ihan riittävästi. Mutta ei voi mitään, että mikä tahansa alkaa kuulostamaan löysältä Entombediin verrattuna. Entombed se vasta kovassa iskussa olikin! Vanhalle Enska-fanille tämä Jalometallin keikkaa reilusti iskevämpi setti oli yhtä hittien ilotulitusta, ja siinä olikin allekirjoittaneella täysi työ malttaa itsensä edes kuvien ottamisen ajaksi. L.G. Petrov on aivan saakelin ruma mies – joka pummi keikan aikana yleisöstä röökiäkin – mutta kenenkään muun luotsaamana ei Entombedia voisi kuvitella. (JP)
Entombed, oi ihana Entombed! Keikan aikana tuli todistettua teoria ihmisen hengissäselviytymisvietin vahvuudesta versus kaikki muut vietit vääräksi. Vaikka kuoliaaksijäätyminen alkoi illan edetessä tuntumaan enemmän kuin todennäköiseltä, vietti nähdä Entombed livenä oli vielä vahvempi. Ja kyllä kannatti. Tiedä sitten lienevätkö värekarvani aina virittyneet niin vastaanottavaiseen tilaan Entombedin keikkojen aikaan vai onko syynä vain keskivertoa heikompi muistikapasiteettini/aika kultaa muistot -efekti, mutta huonoa ruotsalaislegendojen keikkaa en vaan muista nähneeni ikinä. Ja tämä kyseinen Hyvinkään arktisessa yössä soitettu taitaa syöpyä sinne muistilokeroihin jopa Entombed-asteikolla todella kovana keikkana. L.G. Petrov ei ehkä näytä terveiden elämäntapojen ruumiillistumalta, varsinkin kun ottaa huomioon ettei kaverilla ikääkään vielä mitään Ozzy-lukemia ole, mutta kyllä se kunnioitettavasti heilua jaksaa. Toivottavasti vielä kauan!

Lauantai

Perjantaisen hypotermian jälkeen lauantain +15 ja mukavalla frekvenssillä näyttäytynyt aurinko tuntui lähes helteeltä. Siltikin missasin ensimmäiset bändit juostessani kaikki Hyvinkään tekstiilejä valikoimassaan pitävät kaupat läpi. Turhaan. Suomessa näemmä kaupallinen kesä alkaa huomattavasti aikaisemmin kuin terminen kesä, ja toukokuun lopulla jos etsit kaupoista hanskoja ja pitkiä kalsareita saat osaksesi vain sääliviä katseita ja semi-ivallista ei-oota. Ikävästi ekoille bändeille samaan aikaan sattunut Suomen jääkiekkomatsi verotti kansaa varmaankin vielä enemmän kuin viime hetken survival shopping -kierrokset. Tässä siis järjestäjille vielä yksi syy järkätä Steelfest hieman myöhemmin ensi vuonna! Samasta asiakaskunnasta kilpailevat festarit kun ovat kovin vähissä, niin vapaita viikonloppuja luulisi löytyvän hieman lämpimämpään ja jääkiekkovapaaseen aikaankin? (PH)

Lammas edusti kyllä lauantainakin, tosin minultakin jäivät Saattue ja XXIII näkemättä. Forced Kill oli se bändi, jonka takia paikalle piti tulla niinkin aikaisin kuin puoli kolmeksi, viis lätkämatsista (jota kimppakyytiläiset kyllä menivät seuraamaan) ja jonka jälkeen soittaisi kaksi bändiä jotka eivät niinkään etukäteen kiinnostaneet. Reipasta ja innostunutta soittoa, vähäisestä katsojamäärästä huolimatta. Jätkiä tuntui motivoivan se, että nämä ylipäätään olivat isolla lavalla soittamassa. Eikä omissa silmissäni yhtyeen pisteitä laskenut myöskään kitaristin The Destrucktions -selkäpatchikaan. Tulevaisuuden lupaus, ehkäpä? Sawhill Sacrifice ja Corpsessed menivät enemmän tai vähemmän ihmetellessä. Ensiksi mainittu pelotti (muttei bändin tarkoittamalla tavalla) ja Corpsessed taas oli hyvinkin tyypillistä death metallia. Molemmat keikat katsoi, muttei niitä välttämättä vuosien päästä enää muistele. Cavus oli melkeinpä parasta siihen mennessä heti Forced Killin jälkeen, mutta nälkä yllätti ja keikka piti jättää murkinointitauon vuoksi vähemmälle huomiolle.

Lauantain ensimmäinen must-see eli Cavus soittikin onneksi vasta 16:45. Ei porvoolaisbändiä nyt kyllästymiseen asti keikoilla ole näkynyt, mutta näin neljännen keikan hieman yli vuoden aikana nähneenä tuntuisi että keikkailu todellakin sopii pojille. Jokainen esiintyminen on ollut edellistä kovempi, ja niinhän sen pitää ollakin. Cavuksen tuttua maskottia ei vaan valitettavasti tällä kertaa näkynyt. Urbaani hyvinkääläislegenda kertoo kuolleilla lemmikkieläimillä leikkimisen kielletyn järjestäjän puolelta, ja koskapa hengetön elukkaparka tällä kertaa näytti ainakin kuvan perusteella ihan oikealta villiltä rotalta, ehkä yleisen hygienian kannalta parempi niin. Ainakaan minä en välttämättä olisi sitä tuoppiini halunnut lentopostissa saada. (PH)

Tässä välissä päälavalla soittanut Sacrilegious Impalement jäi väliinputoajaksi, mutta Enochian Crescent oli omalla kohdallani tämän iltapäivän odotetuimpia nimiä. Viime näkemiskerrasta olikin kulunut viitisen vuotta, jolloin yhtye eli ”Black Church” -vaihetta. Silloin käytössä ollut totalitaarinen lavarekvisiitta oli jätetty pois, ja bändi tyytyi ”vain” corpsepaintteihin. Mutta jossain vaiheessa keikkaa alkoi lavan suunnasta tulvia saippuakuplia, noita black metallin erottamattomia pieniä fragmentteja. No, viimeksi bändin nähdessäni lensivät höyhenet, mutta jäin ihmettelemään että tuoko se spiikkerin lupailema spektaakkeli oli? No, ei se ollut. Wrathin jo ennestään runneltua ruumista kohdeltiin kaltoin entisestään, kun mies päätti tehdä polttomerkin omaan rintaansa, ilmeenkään värähtämättä, ja vei samalla tehokkaasti huomion vierailevista vokalisteista ja klassikkoviisu Väkisinkastetusta. Siinä touhussa läski aivan kirjaimellisesti tummui ja kärventyneen lihan katku haiskahti pitkälle. Kyllähän se kieltämättä hassulta tuntui syödä taskuun kerääntyneitä vadelmaveneitä moista spektaakkelia katsoessa. (JP)

Viime aikoina liian harvakseltaan keikkaillut Enochian Crescent oli päivän ehdottomia kohokohtia. Jos hetkeksi otan Norjan lipun väriset lasit silmiltäni niin EC meni lauantaina paremmuudessa jopa Taaken ohi minun kirjoissani, ja se on fanaattiselta Taake-fanilta paljon sanottu. Ihan välttämättä ei laulajamies Wrathin aika extreme oheistoiminta jaksa kiinnostaa vaikka se jo lähtemättömästi lavashow’hun kuuluukin, ja kun lehmäraukkojenkin polttomerkintä western-leffoissa saa aikaan minussa silmät kiinni -reaktion niin ihmisen itse itsensä polttomerkitseminen sattuu jo lähes fyysisesti. Koko muu yleisö näytti kyllä olevan haltioitunut tilanteesta, sillä aikaa kun minä hartaasti toivoin että keskittyis nyt siihen soittamiseen vaan…

Huiman hyvän EC:n jälkeen oli vaikeaa siirtyä Sotajumalan pariin. Koko festarin ajan aikataulut toimivat, mikä tarkoitti sitä että hengähdystaukoja ei ollut jollet sitten ehdoin tahdoin uhrannut jotain bändiä. Fyysisesti olin kyllä paikalla, mutta aivokapasiteetilleni oli liikaa vaadittu vaihtaa lennossa hyvästä keikasta toiseen. Olisi suosiolla pitänyt kulkea anniskelualueen kautta ja nollata siellä hetki!

Helnorsk svartmetalliaan jo kolmatta vuosikymmentä vääntävä Taake oli allekirjoittaneelle SE Steelfestin bändi. Livenä välillä hieman epätasaisia esityksiä tuottava Hoest eli herra Taake itse onnistui tällä kertaa keikan aikana vetämästään leijonapullosta huolimatta (tai sen takia) oikein kivasti. Parhaita näkemiäni Taaken keikkoja tämä ei valitettavasti ollut, mutta valovuoden päässä myös huonoimmasta. Jo lähes vakibändiksi vakiintuneet taustajoukot suorittivat aina yhtä ammattitaitoisesti huolimatta alun bassovahvistin-kankeuksista, jotka myyräni tarinan mukaan heittivät Helheimistakin tutun V’gandrin lavamonitorin hiljaiseksi koko keikan ajaksi. Yleisöön sitä ei suorituksesta ainakaan ei-pro huomannut. Norjan lipun kanssa muutamaan otteeseen keikan aikana pelehtinyt Hoest on kyllä showmies henkeen ja vereen, ja sitä ei parit kompuroinnit keikan aikana pahemmin himmennä. Settilistasta löytyi vakiovetojen vanhojen klassikoiden Hordalands Doedskvad 3:n ja Nattestid Ser Porten Vid I:n lisäksi uuden levyn ”Noregs Vaapenin” kotiseuturakkaudesta kertovia helmiä Nordbundet ja Du ville ville Vestland, ja vakiocover GG Allinin Die When You Die, tällä kertaa Sotajumala-Mynnin vahvistamana. Jopa kaverini, raavas metallinainen joka ei turhia tunteile tunnusti että tippa tuli linssiin kun oli niin hieno keikka. Ja se on jo jotain se. (PH)

Jouni: Katselin kyllä keikan alusta loppuun, mutta itselleni Taake on jäänyt aina melko tuntemattomaksi nimeksi. Ehkäpä tilanne pitäisi tämän vedon jälkeen korjata. Sitten festivaalin viimeinen esiintyjä, eli The Crown, joka ei sekään ole omiin feivöritteihin koskaan lukeutunut. Taidan digata bändistä kyllä Pauliinaa enemmän, mutta yhden albumin omistamisella ei vielä pitkälle pötkitä. Itselleni yhtye ei merkinnyt paljoa edes sen laittaessa edellisen kerran pillit pussiin, mutta toki Jules Näverille ja muille yhtyeen faneille tämä merkitsi paljon ja näytti yhtye olevan ihan timmissä vedossakin. Pisteitä Steelfest-organisaatiolle bändin saamisesta Suomen maaperälle ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen, vaikka itse olisin mieluummin nähnyt Entombedin soittamassa tällä paikalla, mutta ei aina voi voittaa. Kyllä The Crownia nytkin tunnin seurasi ihan kiinnostuneesti, mutta bändin vielä soittaessa kuittasin omalta osaltani nämä Steelfestit nähdyksi. (JP)

Pääsin pikaisesti tenttaamaan herra Steelfestiä Jani Lainetta tulevaisuuden suunnitelmista. Pelkästään kotimaisia toiveissa olevia esiintyjiä lueteltiin niin laadukas lista, että ainakin minä pidän sormet ja varpaat ristissä (väärinpäin, tietty) että ensi vuonnakin saataisiin Steelfest. Ja toivottavasti huhuna kuultu Hyvinkään kaupungin varotoimenpide kaiken maailman hippien varalta eli hautausmaiden vartioinnin lisääminen osoittautui turhaksi tai hauskaksi vitsiksi ja huvilupa myönnetään tulevaisuudessakin. Luulisi, kuka hullu sitä nyt kesken Impaled Nazarenen tai Enochian Crescentin olisi edes malttanut lähteä hautoja kaivelemaan auki, vaikka kyseinen toiminta muuten harrastuksiin kuuluisikin? Siis harras toive Janille & kumppaneille; onhan Steelfest vielä ensi vuonnakin? Joohan? (PH)

Ojennan Steelfestille ruusuja, mutta pari pientä käsipyyhettäkin. En tiedä mitä bändejä herra Laine on tulevaisuuteen kaavaillut, mutten olisi kyllä lainkaan laittanut pahakseni jos festivaalin ohjelmistossa ollut sijaa perinteisemmällekin, nahan ja niitin nimeen vannovalle heavy metallille. Eikä kyseessä tarvitsisi olla edes Armouria suurempi yhtye, eikä doom metallikaan pahaksi olisi ollut ohjelmaa hieman elävöittämässä. Näitä festejä kyllä elävöitti taukomusiikki, joka oli äärimmäisen rankkaa tykittelyä, eli kantria. Mielipiteitähän tuo jakoi, ja itse olen sitä mieltä että kyllä metallifestareilla on välillä hyvä kuulla muutakin musiikkia kuin vain metallia, varsinkin Panteraa. Ja ulkopuolella kuulemma kävi seurakuntanuoria valistamassa, mutten itse törmännyt näihin ollenkaan. Harmi! Isompi harmi kyllä tuntuu olevan, jos Steelfestiä ei tulevina vuosina enää järjestetä. (JP)

Tuska Open Air 2011

Perjantai 22.7.2011

Pauliina Heikkilä (PH): Tuska Open Air Metal Festival oli täksi vuodeksi uusiutunut muutamallakin tapaa, ja vanhojen puritaanien mielissä kumpikin iso muutos oli kauhulla odotettu. Omien alkoholijuomien tuonti alueelle vielä Kaisaniemen aikoihin nyt oli liian hyvää ollakseen totta, ja sen odotettiinkin loppuvan hetkenä minä hyvänsä, eli siitä nyt järjelliseen ajatteluun kykenevä ihminen pystyy pääsemään yli. Paikan muutos Kaisaniemestä Suvilahteen sen sijaan tuntui vielä ennen festarin alkua olevan kovempi pala purtavaksi.

Aivan turhaan, sillä Suvilahti osoittautui alueena erittäinkin toimivaksi. Sunnuntainen pikagallup aiheesta oli yksimielinen, eikä kukaan haikaillut enää paluuta vanhaan. Jonoja ei tainnut koko aikana muodostua kuin Alepan myyntitraileriin ja EMP:n nimmarikojulle. Anniskelualueet olivat huomattavasti väljempiä kuin Kaisaniemessä aikoinaan, vaikka tunkua luulisi olleen eksponentiaalisesti enemmän. Vessoihinkin pääsi jonottamatta, eikä alueella liikkuessa tullut minkäänlaisia pullonkauloja vastaan neljältä eri lavalta toiselle siirryttäessä. Aika harva tuntui kaipaavan myöskään Kaisaniemessä aina ilonamme ollutta hiekkakentän pölyä…

Jouni Parkku (JP): Komppaan. Suvilahdessa oli todella nopeaa siirtyä pisteestä A pisteeseen B pisteiden C ja D kautta. Urbaani miljöö sopii paremmin metallifestareille kuin pölyinen hiekkakenttä. Missään ei tosin päässyt pakoon auringolta, mutta toisaalta Kaisaniemi oli pakattu jo vuosikausien ajan liian täyteen. Tutusta ja turvallisesta luopuminen on aiheuttanut kuitenkin ihan ymmärrettävästi närää, mutta purnattiinko samalla tavalla kun Tuska siirtyi VR:n makasiineilta Kaisaniemeen?

Omalta osaltani Tuska alkoi jo aikaisin Black Breathilla. En tosin ehtinyt nähdä setistä kuin vain kolme viimeistä biisiä, mutta harkitsin levyn ostamista sen perusteella. Cause For Effect taas oli hauska, kuten aina. Alunperin ajattelin katsoa Forbiddenin koko keikan, mutta basso/rumpu/duo-ryhmä vei viime hetkellä pitemmän korren. Kannatti, sillä Forbidden kuulosti todella löysältä. Laulajakin kuulosti donitsiin tukehtuvalta juopolta isoäidiltä, ja siinä sitten tulkittiin Black Sabbathin Children of the Seata. Ei näin!

Sen sijaan ennakkoon löysänä pitämäni Hell oli yllättävänkin tiukka, ja varsinkin laulajalla oli hyvä meno päällä. En tosin jäänyt katsomaan sitä sen pitemmäksi aikaa, kun Inferno-lavalta piti ravata viereiselle Klubilavalle (se uusi, neljäs lava mikäli joku ei vielä hiffannut) vilkaisemaan Tinneriä, joka oli pari vuotta aiemmin perunut Puntalan vetonsa viime hetkellä. Bassoton, ilmiselvistä Blind Guardian-diggareista koostunut kokoonpano ei ollut ihan ainoa punk-bändi näillä kekkereillä, mutta suurimpia yllättäjiä se kyllä oli. Huh!

PH: Henkilökohtaisesti tämänvuotinen Tuskani alkoi Arch Enemystä. Tiukka keikka, vaikka ilman naispuolinen laulaja -kuriositeettia bändi tuskin nauttisi nykyisen kaltaista suosiota aika keskivertotuotannollaan. Angela Gossow todellakin osaa ottaa yleisönsä, ja hehkeän naisen esiintyessä miesvaltaiselle yleisölle siihen nyt ei korkeampaa ydinfysiikka tarvitakaan. Vielä yömyöhään, tuntitolkulla keikan jälkeen kuultiin Helsingin yössä useammankin raavaan hevimiehen huokailevan Angelan ihanuudelle. Herttaista!

JP: Mielestäni Jex Thothin Jessica on ihanampi, vaikka tällä saattavatkin kainalokarvat hieman rehottaa, kuten Salonen asiasta huomautti. Arch Enemy ei ole koskaan ollut mieleeni, joten hiippailin takaisin pimeälle (mutta sitäkin hikisemmälle) klubilavalle katsomaan Goresoerdia, ihan vain sen takia että Lampaassa oli bändistä juttua. Jos olisin oikeasti lukenut ko. haastattelun ja tiennyt bändin soittavan moista säksätystä, olisin ehkä sittenkin jättänyt bändin katsastamatta.

PH: Kaukana mainstreamista oli myös seuraava esiintyjä, ruotsalainen klassista vanhan liiton death metalia soittava Grave. Kerrassaan huippu esitys, mutta pääjehu Ola Lindgrenillä on ollutkin muutama vuosikymmen aikaa treenata miten death metallia parhaimmillaan vedetään. Keikan puolessavälissä piti tehdä suuret valinnat, katsoako loppuun vaiko siirtyä osittain Graven kanssa päällekäin soittanutta Electric Wizardia katsomaan. Electric Wizardia kun oltiin etukäteen hehkutettu maasta taivaaseen, tuli sitten tehtyä virhevalinta ja vaihdettua loistava döödis aika lameen doomiin. Mikään doomiin vivahtavakaan kun harvemmin toimii valoisassa ulkolavalla, imho, mutta minä näytin olevan mielipiteineni paitsiossa.

JP: Mieluummin Electric Wizardin olisi nähnyt siellä teltassa. Eihän tuo pörinä auringonpaisteeseen tosiaan sopinut. Toisaalta näin jälkikäteen olisin mennyt ehkä sittenkin katsomaan enemmän Gravea, mutta nyt kävi näin. Lighthouse Project on toki nähty aiemminkin, mutta en olisi heti arvannut bändin soittavan Tuskassa. Hyvin paljon siellä klubilavalla vaan olikin punk/hardcore-jengiä, mutta hevarit pysyivät poissa. Harmi, sillä bändin musiikki voisi tosiaan heillekin maistua, varsinkin kun uusi materiaali vaikutti jatkavan hyvin paljon ”Atonementin” linjoilla. At The Gates oli sen sijaan yllättävänkin tylsä, vaikka hittejä toki tulikin täyslaidallinen. Kuuntelin sitä mieluummin kevätkäärylettä syöden kuin itseni henkihieveriin mossaamalla.

PH: Minä hakeuduin vuorostani samoihin aikoihin varjoon ja Klubilavan infernaaliseen kuumuuteen, vienona toiveena että kotimaisen black metalin kylmyys á la Cavus viilentäisi ympäristön. Aivan täysin traditionaalista bläkkistä bändi ei ole, ainakaan enemmän vanhan liiton Norja-skeneä arvostavan silmissä, mutta tiukat genretykset sikseen. Cavus oli ehdottomasti mustinta mitä perjantai tarjosi. Keikka oli mielestäni päivän parhaimmistoa, ja aivan varmasti aion nähdä herrat vielä uudestaan. Street kredibiliteettiä toki lisäisi, jos yleisöön heitettävä kuollut rotta olisi a) lavalla tapettu tai b) suloisen kirjavan kesyrotan sijaan villi lajitoverinsa.

Jaz Coleman / Killing Joke

JP: Sillä välin kun Cavus jääti Klubilavalla, olin taas paistattelemassa päivää EMP-lavan edustalla. Tällä kertaa siellä soitti Killing Joke, joka ei sopinut sinne yhtään paremmin kuin sähkövelhokaan. Killing Joke tosin oli parempi tappamaan auringon, mutta liian lyhyt soittoaika jätti toivomaan lisää, nyt kun olen vihdoinkin päässyt Killing Jokeen sisälle. Itselleni bändi oli perjantain ehdoton kohokohta.

PH: Perjantain pääesiintyjä Morbid Angel on jakanut rajusti mielipiteitä viimeisellä ”Illud Divinum Insanus” -levyllään. Harva die-hard-vanha fani on varauksetta kehunut levyä, kun taas tällaiset allekirjoittaneen tapaiset yhtyettä aina arvostaneet muttei raivoisasti diggailleet tuntuvat pitävän levystä paljonkin. Vanhat sedät joka tapauksessa vetivät aivan uskomattoman kovan keikan, jonka jälkeen mutinat uuden levyn paskuudesta loppuivat ainakin hetkeksi. Suhteellisen lähellä lavaa soundit kuulostivat juuri siltä kuin raaka metalli parhaimmillaan voi ulkoilmaolosuhteissa kuulostaakaan, keli oli iltamyöhällä vielä mukavan lämpöinen ja jengi diggasi. Todella oiva lopetus helteiselle päivälle Helsingin Suvilahdessa!

JP: Olihan se nyt hyvä, vaikka keikka tuntuikin olevan turhan samanlainen kuin vuonna 2008 Kaisaniemessä heitetty. Setti painottui lähes kokonaan kolmen ensimmäisen levyn materiaaliin ja uusia biisejä soitettiin vain kolme kappaletta, nekin ikään kuin äkkiä ”alta pois”. Eikö bändillä ole luottoa uuteen matskuunsa ja alkaako tässä maistumaan jo nostalgia?

[flickrfeed photoset=72157627213533099]

Lauantai 23.7.2011

PH: Lauantai oli esiintyjälistaltaan vähiten puhutteleva, joten mestoille houkutteli vasta 15.00 aloittanut kotimainen Medeia. Herrat ja rouvan jokusen kerran viime vuosina nähneenä tiesi odottaa laadukasta death metal -painotteista viihdettä, ja sitä todellakin Medeia taas tarjoili. Soundit Klubilavan betonibunkkerissa nyt eivät ehkä sitä optimaalisinta akustiikkaa tarjonneet, mutta hyväksyttäköön tuollaisen raivokkaan energisen esiintyjän ollessa kyseessä. Opethia en kyllä samassa paikassa haluaisi nähdä… Klubilavan suurena plussana on ihan oikeat vessat, luksusta ainakin näin naispuoleiselle festarikävijälle. Niin hieno asia, että trooppisia lämpötiloja huitelevat sisälämmötkin voi antaa anteeksi, varsinkin kun pienimmälle lavalle sijoitetut bändit olivat vielä festarien mielenkiintoisinta antia.

JP: En ymmärrä Medeian päälle, joten kollegani ratkaisu tuntuu hieman ihmeelliseltä. Tosin eipä hän mitään ihmeellistä menettänyt, kun Epica kiinnosti hetken vain kauniin laulajansa takia ja Mononen se vasta nöyrä olikin. Bändihän pukeutui kauluspaitoihin ja yhdenkin kappaleen nimi oli Horonkäristys. Eipä siitä mitään käteen jäänyt, kuten ei myöskään Witcherystä, vaikka bändi on muinoin pari kovaa levyä tehnytkin. Fleshpress sen sijaan oli jotain täydellistä, ja en malta odottaa sitä hetkeä kun pääsen kuulemaan bändin synkkää runttausta toistamiseen.

PH: Klubilavan seuraava vetonaula oli turkulainen Axegressor. Rässi genrenä on pääsääntöisesti jäänyt menneisyyteen omissa suosikeissani, mutta jokin aika sitten Axegressorin keikan PRKL Clubilla nähneenä en olisi suostunut missaamaan tätä mistään hinnasta. Tällä kertaa bändi veti vielä kovemman esityksen, ja saa minut vakavasti harkitsemaan vanhan farkkuliivin kaivamista naftaliinista ja palaamaan takaisin lapsuuden thrash metal -diggailuun. Turustakin siis voi tulla Suomen kartalle jotain todella hyvää!

JP: Siinä Fleshpressin ja Axegressorin välissä soittanut Feastem oli kuulemma kova, mutten nähnyt. Katatonia soitti silloin päälavalla, ja olin toki vanhana diggarina sitä katsomassa. Sitä ennen olin tosin vilkaisemassa Tarotia ja olen entistä vakuuttuneempi että bändin aika alkaa olla ohitse. Nyt soundeista sai jopa selvääkin, mutta muuten meno oli samanlaista kuin Saunassakin.

Devin Townsend

PH: Devin Townsend on kokenut silmissäni pienen inflaation juostessaan Suomessa alvariinsa eli päivän pääesiintyjä minulle oli norjalainen Enslaved. Norjan viime päivien tapahtumien takia bändillä oli surunauhat käsissään, mutta välispiikeissä asiaan ei otettu kantaa. Ehkä ihan hyvä niin. Esiintymisestä ei muutenkaan huomannut minkäänlaista himmailua, ja miksi olisikaan, sen verran pro kavereista parin vuosikymmenen kokemuksella on kuitenkin kyse. Enslavedin levyillä hetkittäin hieman liiankin prominentit folk-vaikutteet loistivat poissaolollaan livenä, ja kokonaisuus oli todella maittava. Kaipaamaan jäin vain viime aikoina settilistassa ollutta Led Zeppelinin ”Immigrant Song” -coveria, mutta sekin kaipuu unohtui vanhan helmen Allfadr Odinnin päättäessä setin. Loisto keikka!

JP: Samaa voi sanoa niin Church Of Miserystä kuin myös kotoisesta Rotten Soundistakin, jotka soittivat hyvät keikat. Japanilaisten kohdalla ei voi muuta todeta kuin että eipä ole stoneri kuulostanut pitkään aikaan yhtä hyvältä. Ja vaaralliselta, kun miehistö laittoi itsensä likoon. Itse pidän teutonipowerin pioneeribändi Blind Guardianin alkuaikojen speed metal-levytyksistä, nykyiset LotR-henkiset oopperalevyt kun eivät enää jaksa säväyttää. Olin huvittunut siitä miten kiipparisti näytti Bilbo Reppulilta, mutta eniten minua ihmetytti (tai paremminkin säälitti) miten vakituinen sessiobasisti Oliver Holzwarth sysätään aina taka-alalle. Näin miehen ehkä kaksi kertaa, kun mies oli kahlittu rumpukorokkeen viereen. Ei tukkansa leikannut Hansi kuitenkaan bassoon enää tartu, joten antaisivat miehelle hänen ansaitsema arvonsa, jumaliste!

Enslavedin kanssa päällekkäin vetänyt Ghost kuulosti huomattavasti paremmalta kuin levyllä. Zombipaavi-imagoon luottava vanhan liiton hevibändi oli väkevää katsottavaa myös visuaalisesti ja monelle bändi tuntui olevankin odotetuimpien Tuska-esiintyjien listalla. Kvelertak-paitojen ohella Ghost-rytkyjä näkyi liikenteessä eniten. En jäänyt katsomaan Deviniä, vaikka Anneke onkin ihana. Mieluummin olisin ollut viime vuonna katsomassa Ziltoid-spektaakkelia.

[flickrfeed photoset=72157627213536093]

Sunnuntai 24.7.2011

PH: Sunnuntaina paikalle oli pienestä festariväsymyksestä huolimatta raahauduttava kukonlaulun aikaan näkemään Suomen omaa legendaarista Impaled Nazarenea. Näemmä moni muukin oli laittanut herätyskellon soimaan ehtiäkseen paikalle, ja osittainen päällekkäisyys norjalaisen, paljon hypetetyn Kvelertakin kanssa ei näyttänyt vähentävän Impaled Nazarene -diggarien määrää Inferno-teltassa. Myönnettäköön, kohdeyleisökään nyt ei ole ihan yksi yhteen mutta joka tapauksessa oli mukava nähdä teltta lähes täynnä. Impaled Nazarene vaikutti myös paitojen perusteella olevan eniten ulkomaalaisia fänejä paikalle houkuttanut suomalaisbändi, eikä mikään ihme, sen verran isoa kulttisuosiota se nauttii ainakin rankemmasta metallista pitävässä Kreikassa. Ja tuskin metallituristit keikkaan pettyivät, ainakaan minä en!

JP: Muistuttipa tuo keikka jälleen siitä, miten hyviä biisejä Impaled Nazarene on tehnyt. Ehkä uusikin levy pitäisi jossain vaiheessa tsekata.

PH: Impaled Nazarenen jälkeen ehti kiiruhtamalla näkemään vielä vajaa puoli tuntia EMP-lavalla soittanutta Kvelertakia. Satuin näkemään bändin talvisen Finnish Metal Expo -keikan, jonka perusteella rankkasin Kvelertakin ”black ’n rollin” (genretys josta bändi itse haluaisi irti, enkä minäkään täysin ymmärrä perusteita määritelmälle, ainakaan sen black-aspektin osalta) kategoriaan ”ihan jees”. Tuskan keikan jos olisin sattunut näkemään ensin, nauttisi bändi silmissäni ainakin jonkin verran isompaa arvostusta, sen verran kovalta se sunnuntaisessa Suvilahdessa kuulosti! Päällekkäisyyksiltähän ei soittoaikojen puolesta voi välttyä, jos kerran halutaan käyttää neljää lavaa ja tuoda esille ziljoona bändiä, mutta mieluummin kärsin valinnan vaikeudesta kuin aikataulusta missä ehkä on se yksi ainoa kiinnostava akti/päivä.

JP: Minä en ehtinyt nähdä sekuntiakaan! Tarkoituksenani oli katsoa, kun Ilosaaressakin jouduin poistumaan Kvelertakin keikalta. Mutta mieluummin kävin vilkaisemassa Totalselfhatredia, mutta toisaalta se ei ollut ihan yhtä hyvä kuin olin etukäteen olettanut.

PH: Sunnuntain ruotsalaisjuhlan aloitti Shining Club Stagella. Bändin johtomies Niklas Kvarforth kun on huumeongelmineen ja vihanhallintakyvyttömyydessään sen verran erikoinen persoona, ettei esiintymistään kannata missata, vaikka bändin aikaisempi tuotanto enemmän sydäntä lämmittäisikin kuin viimeisin, pehmeähkö ”VII: Född Förlorare”. Tällä kertaa Kvarforth käyttäytyi liiankin mallikkaasti aka tylsästi, jollei yleisöstä jotain herran vanhasta harrastuksesta itsensä viiltelystä huudelleen totaalista verbaalista dissausta oteta huomioon. Ja sekin laitettakoon itsepuolustuksen piikkiin. Kun visuaalista puolta bändissä edustaa vielä uusi basisti Christian Larsson, jonka raatimme yksimielisesti valitsi Mister Tuska 2011:ksi, keikkaan piti olla kovinkin tyytyväinen. Parempi kuin taannoinen Nosturin esiintyminen!

JP: Minä en siis kuulu tuohon raatiin! Jos aion tehdä nimityksiä, niin nimeän Witcheryn laulajan Tuskan tukevimpaan kuntoon päässeeksi musikantiksi. Ja oli Kvarforthillakin kaljamaha, mutta sen takia en ollut varovainen kuvaamiseni kanssa. Mies ei tosin tehnyt kolmen ensimmäisen biisin aikana muuta kuin juonut viskiä ja polttanut salaa tupangia. Shiningin jälkeen olikin omalta osaltani se Tuskan v*ttumaisin päällekkäisyys, kun piti valita Jex Thothin ja Agnostic Frontin väliltä. Ratkaisin asian kuvaamalla Jex Thothia kolme ensimmäistä biisijä ja sitten menin pälyilemään Agnostic Frontia, joka ei rehellisesti sanottuna soittanut järin ihmeellistä keikkaa. Joku toinen aika ja paikka?

PH: Kvarforthillahan saattoi olla pientä Suomen retken jet lagia, miestä kun näkyi torstaista asti Helsingin baareissa massuaan lisää kasvattamassa! Jex Thoth ei oikein semi-ulkotiloissa jaksanut innostaa yhtä hyvin kuin Hammer Open Airin jatkoklubilla, eli siinä ei oikein missannut mitään jos valitsikin toisin. Huippuhyviä biisejähän bändillä kyllä on, ja Jessica on kainalokarvoineenkin kovin karismaattinen pimu.

Iltapäivästä päälavalla Amorphis tarjoili sitä samaa mitä Amorphis on Joutsen-vuodet järjestään ollutkin, show jossa jo melkein alkaa toivomaan että kämmäisivät nyt edes jotain. Todella ahkera keikkailu on hionut esiintymiset jo kohta liiankin särmättömiksi. Samaa mieltä kanssani oli screenilläkin näytetty ”Ei taas Amorphista”/tmv-lappua kantanut aatteen toveri! Siis älkää nyt käsittäkö väärin, Amorphis on ja tulee varmasti aina olemaan Suomen aatelia sarallaan, mutta hieman liian lälly viimeisin levy ja liian monta keikkaa nähtynä liian lyhyessä ajassa ovat aiheuttaneet lievän leipääntymisen. Toisaalta, jos vanha klassikko The Smoke aiheutti kylmät väreet siinä helteessäkin, keikka ei voinut olla sittenkään kovin huono!

JP: Olen nähnyt Amorphisin vuodesta 2006 lähtien joka kesä vähintään kerran, vaikken ole tietoisesti edes pyrkinyt tuohon toimintaan. Amorphis on vaan sattunut samoille festeille kuin minäkin. Hyvä bändi ja hyviä biisejä, mutta liika on liikaa. Uusinta levyä en ole edes kuullut enkä jaksanut tätäkään keikkaa katsoa puoliväliä pitemmälle.

Black Crucifixion

PH: Tuoreen ”Hope Of Retaliationin” myötä rovaniemeläinen Black Crucifixion nousi sunnuntain kiinnostavimpien artistien kastiin. Harmi vaan, että suuri yleisö ei ollut ihan samaa mieltä kanssani, ja Klubilavalle oli vaivautunut vaan muutama kourallinen ihmisiä. Pitkä, vaikkakin rikkonainen historia näkyi soiton tiukkuudessa, ja ne viisaat jotka olivat paikalle saapuneet varmasti poistuivat tyytyväisinä. Kaikkien niiden death metal -bändien lisäksi kun festivaalin line-uppiin olisi toivonut enemmänkin mustuutta, mutta jos yleisökato on tuollainen niin ymmärrettäväähän se on ettei bläkkisbändejä buukata keikoille. Ihan tyhmää.

JP: Black Crucifixion oli kyllä hyvä ja ”Hope of Retaliation” todella mukava yllätys. Itsekin kiinnitin huomiota yleisön vähyyteen, vaikka bändi oli todella kovassa iskussa. Mutta enpä allekirjoita tuota yleisökatoväitettä, kun Shiningin aikana tupa oli täynnä. Vai johtuiko se niistä ulkomusiikillisista seikoista?

PH: Sunnuntain ja Tuskan 2011 päätti ruotsalaiset Amon Amarthin viikingit. Totta, Amorphiksen tapaan heiltäkään ei kukaan naismuistiin ole nähnyt huonoja keikkoja, mutta energisyysaste on pysynyt kohdillaan vaikka jokainen esiintyminen onkin tasaisen hyvä. Laulaja Johan Heggin välispiikit nyt ovat hieman läpinäkyvän kansaa nuoleskelevia suomalaisine kirosanoineen, mutta muuten miehestä huokuva lavakarisma on aivan omaa luokkaansa. Siihen taustalle taidokkaat muusikot jotka myös ilmiselvästi nauttivat lavalla olemisesta, mainio biisimateriaali ja hyvät soundit (ainakin lavan edessä) niin ainakaan minä en olisi halunnut päättää tämänvuotista Tuska Open Airia millään muulla tavalla!

JP: Hyvät levyt, hyvät biisit, pitkäjänteisyys ja kohdalleen loksahtanut kokoonpano. Eiköhän siinä ole Amon Amarthin suosion salaisuudet, vaikka itse en ole mieltänytkään bändiä pääesiintyjäainekseksi. Hyvää soittoa, mutta jota en itse voinut katsoa loppuun asti suuren junaseikkailun takia. Itselleni vuoden 2011 Tuska Open Air oli kyllä ehdottomasti kovimpia Tuskia miesmuistiin, ja on vähintään itselleni yhtä hyvä kuin vuoden 2008 Tuskakin. Ellei jopa parempi.

PH: Esiintyjälistallisesti tämä ei mene Tuska-lempparieni joukkoon, mutta muuten kokonaisuus on ehdottoman positiivinen. Järjestäjät Finnish Metal Events on kyllä jälleen kerran tehnyt loistavaa työtä, kaikki toimi niin hyvin kuin toivoa saattaa. Kelitkin olivat kohdallaan, lauantaista pientä sadetta lukuunottamatta. Ja oli kiva myöntää olleensa totaalisen väärässä kammotessaan Suvilahteen muuttoa!

[flickrfeed photoset=72157627337836966]

The Darkness Festival lauantaina 08.01 Tampereella

Bonded By Metal presents:
THE DARKNESS FESTIVAL
08.01.2011 @ YO-Talo, Tampere (Kauppakatu 10)

The Darkness Festivaalin pääesiintyjän paikan täyttää kotimaisen black metallin pioneeri, Impaled Nazarene. ”Nuclear metalliksi ulosantiaan nimittävä yhtye on kansainvälisesti tunnettu ja paikoin hyvin epätoivottu.” Yhtyeeltä tulee aivan kohta pihalle uusi kiekko, ”Road To The Octagon”. Tämä yhtye ei suurempia esittelyjä kaipaa.

Ennen Impaled Nazarenea lavalla nousee yksi kotimaisen black metallin ylivoimaisista kärkinimistä, nimittäin Kommander Lord Sargofagianin johtama Baptism. Baptismin rienaava ja kylmä black metal ei takuulla jätä kylmäksi, edes mahdollisilla tammikuun pakkasilla.

Illan aloittavat Kuopiossa 1998 perustettu Flame ja helsinkiläinen 2006 vuonna perustettu Desolator.

Flamen infernaalinen black metal iskee takuulla Urnin, Sarcófagon, Beheritin ja Mortuary Drapen kuuntelijoille. Yhtye julkaisee myös kohta toisen pitkäsoittonsa, joka kantaa nimeä ”March Into Firelands”, joten uusia biisejä kuullaan takuuvarmasti illan aikana.

Kun taas Desolator hyökkää kuuntelijoiden korville Blasphemy-henkisellä, väkivaltaisella ja kaaottisella black metallilla. Eternal Desolation!

Ennakkoliput 12 € + Tiketin toimitusmaksu
Ennakkoliput 12 € käteismyynti (Swamp Music, Tuomiokirkonkatu 32, Tampere)
Liput ovelta 15 €

Impaled Nazarene – Manifest

Nassukoiden muutaman levyn mittainen piristyminen hidastuu uudella Manifestilla. Mitään uutta ei levy tarjoile, vaan samaa ikiaikaista vihaa ja halveksuntaa. Osansa saavat lähestulkoon kaikki ihmisryhmät ja ideologiat. Itsensä toistamisestahan tässä on kyse, mutta se ei sinänsä haittaa. Impaled Nazarenen asenne ja varsinkin Mika Luttisen ulosanti on niin hersyvän hauskaa ja brutaalia, että samojen latujen tallaamisen antaa anteeksi.

Se mikä tekee levystä keskinkertaisen ovat huonot kappaleet. Levyllä on mittaa 50 minuuttia ja sinä aikana runnotaan kuudentoista biisin läpi. Se on tämänkaltaisen musiikin tapauksessa aikamoinen määrä, eikä Impaled Nazarene selviä haasteesta alentamatta rimaansa.

Manifest on monipuolisinta Impaled Nazarenea sitten Suomi Finland Perkeleen. Ikävä kyllä pahimmat notkahdukset kuullaan tutusta muotista poistuttaessa – aivan kuin SFP:lläkin. Rokkaava You Don’t Rock Hard on keskinkertaisen riffin ympärille kyhäilty vitsi. Julkaisuperusteena on näemmä ollut vittuuntuminen erääseen vaikutusvaltaiseen ulkomaiseen alan lehteen. Asenteellinen veto, mutta kuka tällaista jaksaa kuunnella?

Ikävää on myös, että lupaavasti alkava painostavan – jopa doomahtavan – riffin varassa toimiva Funeral For Despicaple Pigs kaatuu tylsyyteen ja vääränlaiseen monotonisuuteen. Luttisen death metal korinaa olisi kuullut mielellään paremman biisin puitteissa.

Manifestilla on myös paljon hyviä hetkiä. Esimerkiksi Mushroom Truth on loistava. Se on brutaalin väkivaltainen mutta samalla orastavan melodinen, mikä luo hienosti uhkaavan maailmanlopun tunnelman. Kyllä tämän levyn tiimoilta kannattaa lähteä keikoille veivaamaan Saddhu Satanaa ja muita klassikkoja.

Impaled Nazarene – Pro Patria Finlandia

”7 Deadly Sins just got doubled to 14”. No totta meisselissä näin kävi! Hail Satan!

Huh! Pitkän uran hartiavoimin vääntänyt tuottelias ja saatanallinen väkivaltabändi palaa uudella kiekollaan verenjanoisina teurastusmeininkiin. Äärimmäisen musiikin kotimaiset maisterit ovat äänittäneet kiekon joka osoittaa edelleen jonkin verran kasvavaa kehitystä, osaamista ja taituruutta. Eihän tämä mikään suuri hyppäys ole aikaisemmasta, mutta mitään tämän vähempää ei voi pitkän linjan ammattilaisilta odottaakaan.

Impnazilta totuttuun tapaan henki salpautuu heti alkusekunneilta lähtien ja pysyy tässä tilassa kunnes levy loppuu ja saa taas vetää keuhkoihin ilmaa. Pro Patria Finlandia on suoraan sanottuna niin kova kiekko että se tuntuu kuristavan sinua koko matkan ajan jolloin naamasi alkaa ensin punottaa, puolivälissä sinertää ja kun ote vihdoin päästetään irti, haukot happea ja sanot itsellesi ”ai perkele ku teki gutaa…” No okei, levyn keskelle on sijoitettu pieni tovi seesteistä kitaramelodiaa joka armahtaa tosin vain hetken verran. Voi vain kuvitella kuinka soittajien kädet ovat näiden biisien jälkeen verisinä ja ruvella ja Luttisen keuhkot roikkuvat suunpielistä jo puoliksi pihalla. Ja hän vain nauraisi koko tilanteelle ja todennäköisesti kokisi seksuaalisen huipennuksen juuri vimosen biisin lopussa. Sitten tulisikin after partyt vuohien kanssa.

Saundit levyllä ovat saatanan kirkkaat ja erottuvat. Soitanta on aivan saatanallisen tarkkaa, kuin jokin saatanan sveitsiläinen kello minkä viisarit painaa tuhatta ja sataa ympäri, mutta kuitenkin sekunnin murto-osalleen tahdissa. Saatana.

Silkka blackmetal-levy tämä ei taaskaan ole. Superspeed-thrashiä ehkä grind-nyansseilla ja melodistakin osuutta on mukana. Tällä levyllä tuntuu että Luttinen on alkanut käymään lenkillä, sillä keuhkoihin on saatu ilmeisesti ne kriittiset 4cl lisää hapenottokykyä. Promokuvien perusteella jätkä alkaakin olla melko lailla A-luokan audiovisuaalinen artisti. Omiksi suosikeikseni levyltä muotoutuivat mm. Something Sinister, Goat Sodomy, Kut ja I Wage War. Goat Sodomyn loppurypistys pistää hetkeksi ihon kananlihalle ainakin meikäläiselle. On se niin ilkeä.

Suositellaan kaikille rankemman metallin tai muun äärimmäisen musiikin ystäville, joko yksin tai hyvässä seurassa (lue = olutpullon kanssa).