Avainsana-arkisto: Ilosaarirock

Ilosaarirockilta ensimmäiset artistikiinnitykset

Viime kesänä yleisöennätyksen tehnyt Ilosaarirock julkaisi ensimmäiset kiinnityksensä. Joensuussa 11. – 13. heinäkuuta 2014 järjestettävän tapahtumaan saapuvat ensimmäistä kertaa soolourallaan Suomessa esiintyvä kauhurokkari Rob Zombie sekä Los Angelesista saapuva popyhtye Haim.

Muusikko ja elokuvaohjaaja Rob Zombie aloitti uransa jo 1980-luvulla suurta suosiota nauttineessa White Zombie -yhtyeessä. Rob Zombie on myynyt urallaan yli 15 miljoonaa albumia ja ollut seitsemän kertaa ehdolla Grammy-palkinnon saajaksi. Ilosaarirockin keikka on kauhukuvastolla flirttailevan artistin ensimmäinen esiintyminen Suomessa.

Lokakuussa ensimmäisen albuminsa Days Are Gone julkaissut popkomeetta Haim koostuu nimensä mukaisesti kolmesta Haimin sisaruksesta. Siskostrio soittaa häpeilemätöntä poprockia, joka lainaa elementtejä aikuisrockista, folkista ja vuosituhannen vaihteen r’n’b:stä. Suomessakin yhtyeen hitit Don’t Save Me ja The Wire ovat soineet taajaan radiokanavilla.

Ilosaarirock julkaisee valtaosan ohjelmastaan perinteisesti Sulon päivänä 13. helmikuuta. Festivaalin ohjelmapäällikön Panu Hattusen mukaan luvassa on tuttuun tapaan musiikkia laidasta laitaan. Ilosaarirockin erikoishintaiset kahden päivän liput ovat myynnissä Tiketissä ja festivaalin verkkosivuilla.

ilosaarirock.fi/

Between the Buried and Me ja Adept Ilosaarirockiin

12.-14. heinäkuuta juhlittava Ilosaarirock on julkistanut uusia rock-, punk- ja metalliartisteja heinäkuun festivaalille. Ulkomaisista nimistä Joensuun Laulurinteelle saapuvat yhdysvaltalainen matikkametallisuuruus Between the Buried and Me sekä ruotsalainen metalcore-yhtye Adept. Kotimaista osaamista edustavat mm. folkmetal-yhtye Finntroll, surmacoren sanansaattaja Rytmihäiriö sekä punkbändi Pertti Kurikan Nimipäivät.

Ilosaarirockissa esiintyvät heinäkuussa mm. myös Motörhead, Nightwish, Sigur Rós, Hot Chip, Witchcraft, Pelican, Karri Koira ja Pää Kii.

Ilosaarirock 2013 13.-14.7.2013 Joensuu, Laulurinne
Liput alk. 89,50 eur (2 pv), 57,50 eur (la/su)

www.ilosaarirock.fi

Sulonpäivä toi uusia nimiä Ilosaarirockin ohjelmaan

Jo aiemmin julkaistujen Motörheadin, Sigur Rósin, Nightwishin ja Hot Chipin rinnalle on julkaistu Sulonpäivän kunniaksi uusia kiinnityksiä Ilosaarirockin ohjelmaan. Metallifaneille on luvassa ruotsalainen stoner/doom-bändi Witchcraft sekä jenkilläinen post-metallin kärkinimiin lukeutuva Pelican. Konemusiikkia on tarjolla englantilaisen Squarepusherin ja reggaeta jamaikalaisen Tarrus Rileyn muodossa.

Ulkomaanvieraiden lisäksi tapahtumaan on kiinnitetty reilusti kotimaisia bändejä, mm. Eevil Stöö, Ruger Hauer, Wintersun, Mokoma, Hexvessel ja Satellite Stories.

Ilosaarirockin ennakkoliput ovat myynnissä. Lauantain ja sunnuntain päiväliput maksavat 55 euroa ja kahden päivän lippu 85 euroa.

www.ilosaarirock.fi

Ilosaarirockiin odotettuja vieraita

Ilosaarirock julkaisi viisi uutta ensikesän artistikiinnitystään. Yksi festarikesän mielenkiintoisimmista nimistä, islantilainen Sigur Rós esiintyy Laulurinteen lavalla sunnuntaina 14. heinäkuuta. Toinen uusi ulkomaankiinnitys on vinksahtanutta elektroa ja tanssimusiikkia yhdistelevä brittiläinen Hot Chip, joka soittaa Ilosaarirockissa lauantaina 13. heinäkuuta ensimmäisen keikkansa Suomessa.

Kotimaisia uusia artistikiinnityksiä ovat Karri Koira, Disco Ensemble ja Pää Kii.

Kesän 2013 Ilosaarirock järjestetään Joensuussa 12.-14. heinäkuuta. Kahden päivän 80 euron hintaiset ennakkoliput ovat myynnissä Tiketissä. Lisää artistikiinnityksiä on luvassa sulonpäivänä 13.2.2013.

Ilosaarirock 12.-14.7.2013
Sigur Rós (isl), Motörhead (uk), Hot Chip (uk), Nightwish, Karri Koira, Disco Ensemble, Pää Kii

www.ilosaarirock.fi

Motörhead ja Nightwish Ilosaarirockiin

Heinäkuun 12.-14. päivä Joensuussa järjestettävä Ilosaarirock on julkaissut ensimmäiset esiintyjänsä ja laskee samalla ennakkoliput myyntiin. Sunnuntaina päälavalle nousee Lemmy Kilmisterin luotsaama rocklegendatrio Motörhead. Lauantaipäivän päättää Nightwish, joka esiintyy uuden solistinsa Floor Jansenin kanssa ensimmäistä kertaa kotikulmillaan Pohjois-Karjalassa.

[youtube  url=AqQKuXgRh0A]

Kahden päivän ennakkoliput ovat myynnissä mm. Tiketissä, päiväkohtaiset liput tulevat saataville ohjelmiston varmistuttua. Lisää kesän 2013 artisteja julkaistaan perinteisesti Sulon päivänä 13. helmikuuta.

www.ilosaarirock.fi

Sulonpäivä tietää ensimmäisiä kiinnityksiä Ilosaareen

Perinteitä kunnioittaen Ilosaarirock julkaisu Sulonpäivän kunniaksi ensi kesän ensimmäiset artistikiinnityksensä. Kesällä 2012 Laulurinteelle saapuvat mm. brittiyhtye The xx, jäähyväiskiertueelleen ruotsalainen grind-legenda Nasum sekä jenkkiläinen punkrock-bändi Against Me!. Kaikkiaan ohjelmasta julkaistiin Sulonpäivänä noin puolet, lisää nimiä lienee luvassa ennen lipunmyynnin alkua 2. huhtikuuta.

Monipuolista bändikattausta täydentävät Joensuun kaupunginorkesterin kanssa megaspektaakkelin soittava sielukas Antony and the Johnsons (USA), vaihtoehtorockia soittava Pulled Apart by Horses (UK), reggaetähti Richie Spice (JAM), elektroduo Modeselektor (GER), post-rock-yhtye 65daysofstatic (UK) ja Balkan-huumaa lietsova Goran Bregović & His Wedding and Funeral Orchestra (BIH). Kotimaisista yhtyeistä festivaaliviikonloppuna Joensuuhun saapuvat muun muassa Children of Bodom, PMMP, Pariisin Kevät ja GG Caravan.

Ensi kesänä Ilosaarirockin tapahtuma-alue kokee myös mullistuksia, kun pitkään suunniteltu laajentuminen päälavan takana olevalle nurmialueelle tapahtuu Sue-lavan siirtyessä pääportin tuntumasta väljemmille vesille.

Ilosaarirock 13.-15.7.2012

The xx (UK)
Antony and the Johnsons (USA) & Joensuu City Orchestra
65daysofstatic (UK)
Against Me! (USA)
Goran Bregović & His Wedding and Funeral Orchestra (BIH)
Modeselektor (GER)
Nasum (SWE)
Pulled Apart by Horses (UK)
Richie Spice (JAM)

Apocalyptica
Children of Bodom
Chisu
Eva & Manu
French Films
GG Caravan
Herra Ylppö & Ihmiset
Insomnium
Jare & VilleGalle
Kuningassoundi Rentoshow
Liimanarina
Nerve End
Paleface
Pariisin Kevät
PMMP
Reckless Love
Regina
Swallow the Sun
The Three Smiths Show: Gracias, Noah Kin, Ekow
Tundramatiks

Sulo-klubi:
Haloo Helsinki
Kauko Röyhkä & Narttu
Michael Monroe
Stam1na
Viikate

www.ilosaarirock.fi

Ilosaarirock 2011, sunnuntai

Saapuessani festivaalialueelle huonosti nukutun yön jälkeen oli Finntroll päässyt jo vauhtiin. En nähnyt bändistä vilaustakaan, mutta arvaan yhtyeen vetäneen melko helpon festarisetin. Perustan havaintoni tunnistettuun Trollhammareniin. Muiden kiireiden vuoksi myös Carnalation jäi näkemättä, mutta ehdin sentään nähdä kiintiöfestivaaliperseen ja kaljahatun. Itse musiikista en saanut otetta tuon lyhyen pyrähdyksen aikana, vaikka death metallin ja grindcoren sekoitus kuulostaakin paperilla hyvältä.

Uuden Fantasian näkemistä voin pitää yhtenä henkilökohtaisen festarikesäni kohokohdista. ”Heimo”-levyä tuli nimittäin talvella kuunneltua melko ahkerasti. Tosin en sitten tiedä, olisiko bändi näyttänyt vieläkin siistimmältä pimeällä klubilla. Voi olla, ettei auringonpaiste ollut Uudelle Fantasialle (feat. Freeman) mikään kaikkein ominaisin elementti. Harmillisesti muutama oma feivöritti (kuten Barefoot Not Naked) jäi pois, mutta onneksi Rhinocerus Ten Rock sentään kuului settiin. Bändihän on kaikkea muutakin kuin pelkkä yhden hitin (Liian myöhään) ihme, ja sen sentään tuntui tajuavan keikasta pähkinöinä ollut festivaaliyleisökin. Onneksi tuo hitti tajuttiin jättää viimeiseksi.

Kvelertak

Stam1na tuli kuvattua (hauska kuvauskohde, jos ette vielä tienneet!) ja kuunneltua rinteestä, mutta tämän päivän metallibändeistä norjalainen Kvelertak oli ehdottomasti se kiinnostavampi. Ensilevynsä vähän aikaa sitten julkaissut, hyvää nostetta uralleen saanut rymyryhmä vaikuttaisi olevan armottoman tiukka livebändi, mutta haastattelusählinkien takia en voinut seurata Norjan sorjien karhujen esitystä kuin vain parikymmentä minuuttia. Harmi, sillä Kvelertak oli itselleni niitä Ilosaaren etukäteen eniten jännäämiäni artisteja, vaikka bändin ympärillä pyörivä hype on tainnut karata lapasesta. (JP)

Ilosaaren ohjelmalehtinen mainosti Kvelertakin olevan yhdistelmä Satyriconia, Misfitsiä ja Turbonegroa. Misfitsiä en oikein bongannut, mutta muutoin määritelmä kuvasi musiikkia aika tyhjentävästi. Kvelertak oli tosiaankin kuin Volcano-levyn aikaista Satyriconia naitettuna Turbonegron kanssa.

Yksi viime aikojen kiinnostavimmista ilmiöistä, kehitysvammaisten punkbändi Pertti Kurikan Nimipäivät oli jäänyt minulta aiemmin näkemättä, joten päätin suunnata rekkalavalle ihmettelemään. Ihmettelemässä oli melkoisesti väkeä muutenkin. Koskaan en ole nähnyt rekkalavalla näin paljon ihmisiä. Kaikki keikan nähneet, joiden kanssa juttelin, myös kehuivat keikan maasta taivaaseen.

Pertti Kurikan Nimipäivissä puhuttelee ehkä eniten siitä paistava merkityksellisyys tekijöilleen. Punkkia kai alkujaankin alettiin tekemään, koska oli tylsää ja haluttiin säpinää. Haluttiin myös työtä ja oikeutta olla oma itsensä. On todella päräyttävää kuulla periaatteessa niitä samoja asioita sellaisten ihmisten suusta, joilla ei ole samoja oikeuksia kuin kenellä tahansa. Kun Pertti Kurikan nimipäivät laulaa yhteiskunnan epäkohdista, se tuntuukin yhtäkkiä muulta kuin vain retoriikalta. Tärkeintä bändin keikalla tuntui kuitenkin olevan hauskanpito. Voisin kuvitella, että YYA-Suomessa Eppu Normaalin keikalla olisi tuntunut hiukan samalta.

Pertti Kurikan nimipäivät

Bändin jäsenten soittamisesta paistoi riemu, mutta myöskään vitutuksessa ei ollut pätkääkään teeskentelyä. Pertti Kurikka heitti melkoisen tiukkaa välispiikkiä. Kappaleissa on mukana lempeää huumoria, mutta sanomassa on myös vakavuutta. Jossain vaiheessa keikkaa huomasi tanssivansa, nauravansa ja liikuttuvansa yhtä aikaa. Bändin soitto oli sitä paitsi huomattavasti napakampaa livenä kuin levyversioilla. Aivan mahtavia biisejä olivat muun muassa Pyhäpäivä sekä Päättäjä on pettäjä. Lopuksi yhtye soitti encorena Putte Possun nimipäivät omana Pertti Kurikka -versionaan. (JN)

Pertti Kurikan nimipäivät oli kerännyt Rekkalavan edustan tupaten täyteen, joten en yksinkertaisesti jaksanut nähdä vaivaa ja mennä yhtään lähemmäksi kuin YleX-lavan liepeille. Sen sijaan The Exploitedin näkemistä olen odottanut kauan. Kyseessä on niitä bändejä, jotka ovat vaikuttaneet ratkaisevasti omiin kuuntelutottumuksiini. Bändihän ei ole pitkästä urastaan huolimatta ravannut Suomessa kovinkaan montaa kertaa, se edellinen Helsingin keikkakin jäi näkemättä. Yhtyeen soitantahan on nykyään tanakan metallista ja vielä runsailla kitarasooloilla höystettyä. Rumpusettinsä orjana ollutta Wullieta lukuun ottamatta tyypit hyppelivät ympäri lavaa, varsinkin nuorempaa polvea edustavat kitaristi ja basisti. Wattiekin näytti nauttivan mikrofoniin karjumisesta ja kaaoksen aiheuttamisesta yleisön keskuudessa. Aika tuntui kuluvan turhankin nopeasti, kun Fuck the USA:n, Alternativen ja Punk’s Not Deadin kaltaiset klassikot runtattiin läpi. Yleensä rasittava Sex and Violencekin tuntui menevän nopeasti ohi. En pistänyt ylipitkäksi venähtänyttä settiä pahakseni, kun Madnessiakin ehti vielä hyvin kuulostelemaan. (JP)

Israelilaisen Aviv Geffenin kanssa perustettu Blackfield on yksi Steven Wilsonin sivuprojekteista. Blackfield ei erityisen paljon eroa Wilsonin pääyhtyeestä Porcupine Treestä. Kuitenkin myös eroja on. Blackfield on Porcupine Treehen verrattuna vielä huomattavasti kevyempää ja popimpaa. Blackfieldin tunnelmointi tuo mieleen viime vuosien Anatheman, joskaan siinä ei ole samaa hypnoottisuutta tai metallisuutta. Omalla tavallaan lähtökohdaksi voisi nähdä Pink Floydin tapaisen progressiivisen rockin, jossa progressiivisuus ei tarkoita teknistä tiluttelua. Paikoitellen mieleen tuli vaikkapa Tears for Fearsin myöhemmän ajan tuotanto tai Peter Gabrielin soolotuotanto.

Blackfield, Steven Wilson

Keikan vaikuttavimpia, joskin minulle myös tutuimpia biisejä olivat Blackfield ja Hello. Kumma kyllä, Geffenin teiniaikojen päiväkirjasta kaivetun vuodatuksen pohjalta sävelletty, uusimman levyn kappale Go to Hell toimi sekin hyvin, vaikka olisi voinut sanoitusten puolesta olla kenen tahansa teiniangstisesta päiväkirjasta. Tähän auttoi myös alkupuhe, jossa Geffen kertoi kirjoittaneensa kappaleen/runon teininä alkoholismista ja huumeriippuvuudesta kärsineille vanhemmilleen, jotka eivät välittäneet hänestä. Yleensä kappaleiden selittely ei ainakaan paranna niitä, tässä tapauksessa kyllä. Kappaleesta oli helpompi saada kiinni.

Aivan samoin kuin festarikojuista täytyy ostaa vähintään yksi valtavan kokoinen mättölautanen, kuuluu minulla Ilosaarirockin pakollisiin elämyksiin myös annos ska-musiikkia. Tähän asti olen käynyt hakemassa sen Rentolavalta, mutta tällä kertaa annos olikin tavallista muhkeampi ja tarjoiltiin poikkeuksellisesti päälavalta. Koska en pimeinä vuodenaikoina yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan skata, siitä täytyy keskikesän bakkanaaleissa ottaakin kaikki irti.

Madness otti näillä festareilla luontevimmin yleisönsä haltuun showmeininkiä, pukuja ja aurinkolaseja myöten. Bändi on kuin syntynyt isoille lavoille, jo aivan kokoonpanonsa suuruudenkin vuoksi. Yleisö innostuikin, myös auringon innoittamana, muodostamaan pitkän letkajenkkaringin. Erityisinä kohokohtina keikalta tarttuivat mieleen kappaleet Forever Young ja One Step Beyond.

Madness

Aphex Twin on kenties rokkitoimittajan painajainen. Oikein minkäänlaista valokuvaa keikasta ei ollut mahdollista saada, sillä verhon takana olevalta pimeältä lavalta loisti keikan alussa vain videoshow, Richard David Jamesin ompputietokoneen valo sekä hänen varjonsa. Lisäksi Aphex Twinin keikkaa on vaikea pukea sanoiksi. Kappaleet sulautuivat toisiinsa, tai pikemminkin kyseessä oli DJ-setti, jossa ei välttämättä ole oikeutettua puhua varsinaisista kappaleista. Teltassa oli klaustrofobisen ahdasta,  joten tyydyimme seuraamaan keikkaa ulkopuolelta. Ehkä paras tapa nauttia keikasta olisi ollut tanssia, mutta teltassa ei oikein mahtunut.

Keikka eli massiivisena ameebamaisena oliona, joka kehittyi vähitellen vaihtelevina, toisiinsa sulautuvina elektronisen musiikin tyyleinä. Rytmit vaihtelivat ja yhdistyivät sulavasti toisiinsa ja pitkä keikka päättyi lopun kovatempoiseen bassorumpupumppaukseen. Hieman ennen Neljän Ruusun keikkaa siirryimme alueen ulkopuolelle suurinta yleisöryntäystä pakoon. Samalla huomasin sen Aphex Twinin keikan valtavan volyymin. Lopun basaripumppaus jytisi melkoisen lujaa vielä Niittyleirinnässä asti. (JN)

Aphex Twin

Moni tuttu tuntui olevan ihan innoissaan Aphex Twinistä, mutta itse lähdin Sue-lavalle katsomaan Red Sparowesia. Kuvaajapitissä ei ainakaan ollut tungosta, kun kaikki ilmeisesti halusivat kuvata verhojen takana lymyävää Richard David Jamesia.  Punaisten varpusten taustallahan on koviakin nimiä, joten laatu oli taattu. Itselleni myös mielentila alkoi olla post-rockille sopiva, viiden päivän keikkakoluaminen kun alkoi jo tuntua luissa ja ytimissä. Tähän olisi ollut hyvä lopettaa, mutta päädyin kuitenkin vilkaisemaan hieman myös Aphex Twiniäkin. Osasyynä oli tosin kaverini odottaminen, joka oli jollain ilveellä ahtautunut melko lähelle AT:n eturiviä. Neljää Ruusua emme jääneet katsomaan, joten itselleni Ilosaari 2011 jäi siihen. En ole vieläkään oikein sisäistänyt Alangon veljesten tuplabuukkausta päälavalle. Viime vuonna pääesiintyjien slotit veivät Bad Religion ja Faith No More. Mitä ihmettä?

Ei Ilosaari tänä vuonna ehkä ollut se kaikkien aikojen kovin festari, jolla olen ollut. Ei itse asiassa edes tänä kesänä, mutta toisaalta se onkin hieman erikoisemmista esiintyjistään huolimatta tämän kesän ainoa suuri valtavirtarokkifestari jolle osallistun. Itse asiassa tämänkertaiset ”Rokit” – kuten paikalliset sitä kutsuvat – jäivät edellisvuoden karkeloista hieman jälkeen. Mikään turha reissu kyseessä ei silti ollut, ja pitääkin lähettää vielä terveiset mukaville henkilökunnan edustajille varsinkin Mediakeitaalla. Liian usein varsinkin järjestyksenvalvojat tuntuvat olevan festareilla kuin aseilla uhattuina ja siten aina naama norsunv*tulla, mutta nyt tuli vastaan asiallisinta liivijengiä sitten Puntalan keltatakkien. Kiitti ja moi moi! (JP)

Toimittajat: Jouni Parkku (JP), Joni Nikkola (JN)

[flickrfeed photoset=72157627347436740]

Ilosaarirock 2011, lauantai

Joensuun yöelämään pintapuolisen tutustumisen ja Töminän jälkeen sai varsinainen Ilosaarirock jyrähtää. Kunnioitettavaan neljänkymmenen vuoden ikään ennättänyt festivaali oli myyty tänä(kin) vuonna loppuun jo ennakkoon, joten Linnunlahti oli lähiympäristöineen tupaten täynnä. Esiintyjiäkin oli tosin sen verta mukavasti, ettei oheistoiminnoille jäänyt juurikaan aikaa. Mutta mitä Ilosaaresta sitten jäi Lampaan edustajille kätöseen?

Lauantaina Ilosaarirockin päälavan korkkasi Suomen virallinen rokkikukko Michael Monroe. Pitihän sitä uutta bändiä lähteä ensi töikseen ihmettelemään, kun kokoonpanokin oli vielä melko nimekäs. Viimeisimpänä kiinnityksenä on Backyard Babiesista ja Hellacoptersista tuttu Dregen. Eikä Monroe superbändeineen hassumpi ollutkaan. Show’n vain olisi oikeastaan voinut kuvitella näkemättäkin. Siihen kuului spagaattia, ilmapotkuja, huuliharppusoolo, fonisoolo ja piipahdus lavatrussissa.

Parhaiten toimivat uuden levyn menevin raita ’78, Monroen 80-luvun lopun soololevyltä napattu Dead, Jail or Rock’n’Roll sekä Hanoi Rocksin ohjelmistosta lainatut Back to Mystery City ja Motorvatin’. Hanoinkin livenä usein vetämä Stooges-laina 1970 rokkasi sekin mainiosti.  Yllättäen kehnoiten settiin tuntui sopivan 80-luvun rykäisy Not Fakin’ It, jonka olin etukäteen ajatellut olevan luontevasti samaa jatkumoa nykyisen suoran rokkimeiningin kanssa. Ehkä setillinen näin suoraa rokkia kävi kuitenkin hieman yksipuoliseksi.

Villa Nah edusti minulle niitä viikonlopun uusia tuttavuuksia, jotka usein ovat se festarien suola. Olin törmännyt yhtyeen nimeen positiivissävyisissä yhteyksissä useaan otteeseen ennen festareita, mutta minulla ei ollut käsitystä yhtyeen musiikista ennen kuin kuuntelin sitä pikaisesti ennen festareita. Pienen tutustumisen perusteella yhtye kuulosti lupaavalta, sillä se toi mieleen Ultravoxin tapaiset 80-lukulaiset futupop-artistit.

Lupaavasta alkuinnostuksesta huolimatta Villa Nahin keikka jätti kuitenkin syystä tai toisesta hiukan kylmäksi. Syynä lienee se, että elektronisen musiikin soittaminen ei usein ole visuaalisesti kovinkaan näyttävää – valkoisella valolla pesty lava, jossa on kaksi tyyppiä syntikoidensa takana vääntämässä nappuloita on parhaimmillaankin tylsää katsottavaa, vaikka bändi olisi kuinka hyvä. Siksi olisi kaivannut etenkin näin isolle keikalle enemmän visuaalisuutta ja showmeininkiä, vaikkapa vierailijoiden tai videoshown kautta. Bändin musiikki kuitenkin kuulosti valmiilta aivan kansainvälisessä mittakaavassakin. (JN)

Villa Nah

Monroen jälkeen katsoin parhaaksi mennä vilkaisemaan Liljan Loistoa, mutta se ei ihmeemmin iskenyt vaikka ”Takaisin Karjalan maille” on ihan vinkeä levy ja bändin aiemmin todistettu keikka oli todellakin katsomisen arvoinen. Sääkin oli otollinen, mutta mikähän siinä oli ettei tämä tavanomaista erikoisempi cover-bändi nyt oikein säväyttänyt? Ehkä olisin sittenkin voinut mennä katsomaan Sweatmasterin, jos olisin tiennyt bändin vetävän viimeisiä keikkojaan. No, ei voi mitään, eikä Liljan Loistossakaan ruinaamista ollut. Medeiaa sen sijaan kävin katsomassa ja kuvaamassa hetken aikaa kun Von Hertzen Brothers ei kiinnostanut senkään vertaa. Bändillä oli hyvä draivi päällä ja se tarttui hyvin yleisöönkin, mutta saan itse bändin musiikista näppylöitä, joten en jäänyt altistamaan itseäni sille sen enempää. (JP)

Buzzcocks sai miehen kyyneliin

Tiedä häntä miksi suurinta innostusta Ilosaaren ohjelmiston paljastuessa minussa herättivät lähinnä noin 30 vuoden takaiset suosikit. Mike Monroen alkuun potkaiseman trendin jälkeen vanhojen tekijöiden tsekkaaminen jatkui brittipunkin pioneerin Buzzcocksin keikalla, jossa tapahtui allekirjoittaneelle näiden festarien kirvelevin myöhästyminen. Kauppareissulta palatessani jo katselin jonoja ja päättelin, että festariväki on alkanut heräillä. Sisään pääseminen venähtikin vartin sijasta puoleksi tunniksi, joten noin vartti jäi keikan alusta näkemättä.

Yhtyeen viime vuosien livekunnosta minulla ei ollut etukäteen suuremmin käsitystä, mutta etukäteen päättelin, että Buzzcocks on myös sen verran melodista ja loppujen lopuksi kimuranttiakin punkkia, että soiton kusemisella on tavallista enemmän merkitystä. Mutta pelko oli onneksi turha, bändi veti helvetin tiukan keikan, mistä erityiskiitos kuuluu rumpali Danny Farrantille. Bändi myös näytti siltä, että se todella nautti soittamisesta. Erityisesti kitaristi-laulajat Pete Shelley ja Steve Diggle hymyilivät kuin pikkupojat.

Varsinaisen setin hienoin veto oli What Do I Get? Odotetuimmat biisit Ever Fallen in Love With Someone (You Shouldn’t’ve Fallen in Love With) sekä Orgasm Addict tulivat encoreina. Siinä vaiheessa alkoi tippa kimaltaa linssissä. (JN)

Huppupäitä ja hulluja japanilaisia (kuinkas muuten)

Hooded Menace puolestaan oli ihan eri sfääreistä kuin muut Ilosaaren esiintyjät. Synkkä ja hidas doom ja death metallin ristisiitos oli omiaan pimentämään Sue-lavan ja oikeastaan auringonkin. Huppumiesten esiintyminen oli korutonta, mutta itse musiikki tempasi mukaansa kun sitä vaan jaksoi kuunnella. Harmillisen väljää teltassa kyllä oli. Olisin toki voinut mennä katsomaan YleX-telttaan Buzzcocksiakin, mutta itselleni Hooded Menace on aina toiminut paremmin. Hevikarnevaalit jatkuivat melkein heti, mutta välissä soittanut Happoradio sai jäädä välistä, oli kyseessä ruokatauko tahi ei.

Käytännössä Ilosaareni oli hetken aikaa tauolla, mutta homma jatkui lähes samasta pisteestä. Hetken aikaa luulin olevani Tuskassa, kun koko YleX-teltan täyttivät ”AI-SED ÖRT” -huudot. En ole seurannut Iced Earthin meininkejä kovin aktiivisesti enää muutamaan vuoteen, joten en muistanut että bändin keulilla on jälleen Matt Barlow, tuo häiritsevissä määrin Paul Stanleyltä kuulostava voimamies. Poistuin kumminkin teltasta ennen setin puoltaväliä, syystä jota en nyt pysty muistamaan. Ei bändi mielestäni nyt ihan niin huono ollut.

Melt Banana

Apulanta tuli seurattua nurmelta sen kummemmin itse keikkaan keskittymättä, mutta Melt-Bananaa menin katsomaan, kun uusi brittipoplupaus Kate Nash ei juuri kiinnostanut ja Palefacen festarisetti vielä vähemmän. Kyllä kannatti, sillä pienet japanilaiset soittivat aivan järjettömän keikan. Alussa kappaleet olivat pitkiä, mutta setin puolivälissä tuli sitten sekuntien mittaisia purkauksia. Muutenkin bändin esiintyminen oli sen verran naulitsevaa, että se oli pakko katsoa loppuun asti. Ehdottomasti lauantain kovin veto, joka omissa kirjoissani jätti varjoonsa jopa Sielun Veljet. (JP)

Rockhistorian siipien havinaa

Ismo Alangon, Jukka Orman, Jouko Hohkon ja Affe Forsmanin muodostaman Siekkareiden paluu on ollut yksi eniten odottamiani ja pelkäämiäni tapahtumia. ”Sielun Veljet” -DVD:n kautta minulle oli välittynyt aavistus siitä, että bändin keikat ovat olleet Suomen rockhistoriassa äärimmäisimmästä päästä. Unelman lihallistuminen tuli melkoisena yllätyksenä, vaikka Alanko on kulkenut Siekkarihenkeä kohti siitä alkaen, kun Säätiö jäi tauolle. Ksylofonit ja jousiorkesterit vaihtuivat ensin suorempaan rockiin ja sitten lopulta primitiiviseen rytmishamanismiin Teho Majamäen kanssa.

Siekkarien keikan aloitti primitiivinen junnaus Lapset, joka hönkäilyineen sopi hyvin introksi. Hiukan mitäänsanomaton comeback-single Nukkuva hirviö hoidettiin heti tokana alta pois. Pääosin keikalla kuultiin kokoelmalevyiltä tuttuja suosikkeja. Peltirumpu, Ikävä, Aina nälkä ja Säkenöivä voima kuultiin, ja miksipä ei. Olisi ollut melko kohtuutonta kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen esittää vaikkapa Punahilkka-näytelmä. Omia suosikkejani olivat ElintasoIhminen ja Rakkaudesta, joka esitettiin ensimmäisenä encorena jousiorkesterin säestyksellä. Yhtye taputettiin takaisin lavalle kahdesti.

Esiintymisen puolesta keikka vaikutti hämmästyttävänkin paljon siltä, miltä DVD-tallenteiden perusteellakin aikanaan. Affe Forsman soitti taustalla vakavana rumpukomppejaan, Ismo Alanko ja Jukka Orma sekoilivat kitaroiden kanssa. Suurimpana erona entiseen oli, että aikanaan tasaveroisesti eturivissä sekoillut Jouko Hohko soitti tällä kertaa vain tyynesti bassoaan. 80-luvun kovimpaan kiimaan ei yhtye päässyt, mutta ei kai viisikymppisistä kolmekymppisiä saakaan. Kuitenkaan bändi ei ollut 20 vuoden tauolla vanhentunut kahtakymmentä vuotta, vaan näytti varsin nuorekkaalta ikäisekseen.

Lähinnä tempoa olisin kaivannut välillä lisää, sillä nyt keskitempobiisit jäivät hieman hölköttelyksi. Kaiken kaikkiaan kuitenkin Sielun veljet selvitti valtavilla paineilla ladatun paluukeikkansa kunniallisesti. Jäsenet ovat eläneet vuoden -92 jälkeenkin, joten olisi kohtuutonta olettaa että bändi olisi enää sama kuin aikanaan. (JN)

Toimittajat: Jouni Parkku (JP), Joni Nikkola (JN)

[flickrfeed photoset=72157627214719037]

Töminä 2011

Töminä! Itselläni oli henkilökohtainen Ilosaarikokemus alkanut jo tätäkin aiemmin, edellisenä iltana kun tuli piipahdettua Kerubissa, alkuperäisessä Ilosaaressa sekä Wanhassa Jokelassa kuuntelemassa The B and the Bandin yllärikeikkaa (Jaakko & Jayn kaltainen akustista ja räyhäävää, punk-henkistä musiikkia soittava trio, mutta parempi) sekä virvokkeita nauttimassa. Tokihan Tuusniemen Petonipunkkikin olisi kiinnostanut, mutta enpä itse voi noille päällekkäisyyksille mitään. Koska viikonloppu tulisi kulumaan Joensuussa, oli omalla kohdallani itsestään selvää että Töminästä alettaisiin nyt rakentamaan perinnettä. Kovaakin kovempi esiintyjäkaarti varmisti sen, ettei Sulo-klubille ollut minulla mitään jakoa.

Toisin kuin viime vuonna (jolloin VR:n mokailujen takia missasin Civil Abusen kokonaan ja näin Death With a Daggerilta jopa yhden biisin) olin saapunut Joensuuhun jo edellisenä iltana, joten ei tarvinnut enää sen enempää kikkailla käytännön muodollisuuksien kanssa. Ensimmäisenä soitti orkesteri nimeltään Mastodontti. Jotenkin olin elänyt siinä käsityksessä, että bändi olisi soittanut enemmänkin 77-henkistä punk rockia, mutta aika helposti olen sitten näköjään harhaan johdatettavissa. Sitten muistin olevani yksi niistä harvoista onnekkaista, jotka saivat Street Rovers’ Union -splitin sijasta levyllisen SA-INTia, joten yhteinen taipaleeni Mastodonin kanssa on lähtenyt liikkeelle väärällä jalalla. Pitäisi varmaan tehdä jotain sen splitin suhteen.

Ills on sellainen bändi, josta hardcoren ystävät tuntuvat olleen tohkeissaan mutta joka itseltäni on mennyt kokonaan ohi. Ei tänä päivänä ihan kaikkea kiinnostavaa voi mitenkään saada heti käsiinsä. No, tutun näköisiä naamoja siellä lavalla oli ja bändin musiikki nyt ei kauheasti eronnut ukkojen muiden bändien (Lighthouse Project, Cold Inside) vastaavasta. En sano muuta kuin että Ills oli nyt ihan jees, mutta muodostan varsinaisen mielipiteeni bändistä vasta lisäkuuntelujen jälkeen. Yleislakko puolestaan soitti ihan perusvarman keikan, joka ei tarjonnut suuremmin yllätyksiä muttei kyllä pettymyksiäkään. Tämä oli kolmas kerta, kun ylipäätään näin bändin lauteilla mutta ensimmäinen uuden levyn julkaisemisen jälkeen. Ihan yhtä kova Yleislakko ei kyllä ollut kuin odotin sen olevan, mutta ehkäpä odotukset olivat taas korkealla? Hyvähän tämäkin keikka oli, mutta kiire tuntui hieman vaivaavan.

Ydinperhe nyt oli Ydinperhe. Bändi soittaa erityisen vihaisia keikkoja, ja arvaan myös laulajaa ärsyttäneen Sue-lavan ylimitoitettu koko ja etäisyys yleisöstä. Ydinperhe sopii paremmin pienien kusiluolien nurkkiin kuin festivaalilavoille, se nyt on selvä. Hemmo lähti siis lavalta lätkimään ja tekemään parempaa tuttavuutta joensuulaisyleisön kanssa, mutta järjestyksenvalvojat eivät taas olleet siitä erityisen mielissään. Sanoisin, että siinä oli aitoa kaaosta ja täydellistä järjestyssäännöistä piittaamattomuutta. Koko keikkaa en valitettavasti pystynyt nyt tällä kertaa katsomaan muun säätämisen (eli Yleislakon haastattelemisen) takia. Saavuin kuitenkin parahiksi näkemään Cigarette Crossfiren, joka taas oli niitä bändejä, joiden näkemistä olen odottanut hetken aikaa. Bändi on soittanut enimmäkseen pääkaupunkiseudulla ja ne loput mahdolliset keikat olen sitten sivuuttanut milloin ties mistäkin syystä. Se vuodenvaihteessa ilmaantunut seiskatuumainenkin on parantunut ajan saatossa. Olihan se nyt hyvä, vaikka tuttuja biisejä olivat vain ne kolme jo julkaistua kappaletta.

En nyt suoranaisesti sano että Käpykaarti oli omalla kohdallani illan odotetuin nimi, mutta se kuulosti jälleen hyvältä. En sano että punkin pitäisi olla poliittisia palopuheita pursuavaa paatosta, mutta kyllä jotain olennaista menetetään jos minkäänlaista kantaa ei uskalleta ottaa. Käpykaarti uskaltaa ja se onkin erittäin punk. Pisteet Käpykaartin jermuille, varsinkin Satrulle. Mies sai välispiikeillään varmasti monen sunnuntaipunkkarin höristelemään korviaan. Ehkä jopa koki jonkinlaisen valaistumisenkin tuona iltana, mutta tiedä häntä. Mutta yhtyeen LP on kova, joten käykääpä ostamassa. Tosin saksofonia toivoisin kuulevani vaan enemmän, oli kyseessä sitten keikat tai levytykset.

End Begins sai kunnian olla illan ainoa ns. hupparicorebändi ja illan ensimmäinen lahtelaisbändi, vaikkei yhdelläkään bändin jäsenellä hupparia ollut (ainakaan lavalla) eikä se nyt muutenkaan niin kauheasti Illsistä eronnut. Bändin soitto sujui ihan mukavasti, mutta ehkäpä se Metalliauringon veto oli kovempi välittömämmän vuorovaikutuksen vuoksi. Yksi biisihän oli kaiketi Celtic Frost -cover, mutta en itse ainakaan tunnistanut sitä. Joko bändi sai biisistään omannäköisensä tai sitten soitti sen niin huonosti, en tiedä. Sen toisen lahtelaisbändin Part Time Killerin olen puolestaan nähnyt ilmeisesti liiankin monta kertaa lyhyen ajan sisällä, kun keikan täydellinen missaaminen ei tuntunut missään. Olisin sen silti ehkä voinut katsoa, ellen olisi ollut kiireinen End Begins -nimisen veljessarjan kanssa puutaheinää höpöttäessä. Frankie the Damagen sentään pääsin katsomaan, ja pitää kyllä sanoa että bändi toimi paremmin kuin levyllä. ”Payback Time” on muuten ihan mainio levy, se mainittakoon. Typön perseestä en ehtinyt saada kunnollista kuvaa, kun mies kankkujaan esitteli haltioituneelle yleisölle.

Kieltolain piti esiintyä jo viime vuonna, mutta jostain syystä se keikka jäi soittamatta ja korvaajaksi taidettiin saada Selfish. Missään muuallakaan en ollut bändiä nähnyt, joten tätä vetoa oli odotettu. Hyvä ja intensiivinenhän se olikin, mutta myös tolkuttoman lyhyt. Kestikö se nyt sitten vartin? Väkevä päätös Töminälle siitä huolimatta, tai siitä johtuen. En kovin montaa kertaa poistunut tapahtuma-alueelta, joten siinä illan aikana kadulle oli syntynyt helvetin esikartano festarihassuttelijoineen ja satunnaisine teinijuoppoineen. Kunhan siitä esteradasta selvisi, oli hyvä päästä juomaan viiniä mukavan illan päätteeksi ja valmistautumaan varsinaiseen Ilosaareen. Tosin itseäni kiinnosti Töminä pääfestaria enemmän  jo lähtökohtaisesti, ja niinhän siinä kävi että Töminä asetti sellaiset puitteet että siitä olisi hyvänkin rokkifestarin pistää paremmaksi.

[flickrfeed photoset=72157627154420153]