Avainsana-arkisto: Ihsahn

Ihsahn – angL

Takakannessa lierolta myyntiedustajalta näyttävä, norjalaisen musiikkikulttuurin tasoa omalla panoksellaan kannattelemaan auttava velho (vai pitäisikö sanoa monikossa, kuten usea Emperoria kuunnellut In The Nightside Eclipsen toiseksi viimeistä teosta on kummastellut?) on rakentanut kaiken muun puuhailunsa lomassa toisen soololevynsä. Se on hienoa, etenkin kun tämä on parempi. Vai onko? Esimerkkeinä haitarista olevia, Opethin laulajan Mikael Åkerfeldtin voihkimia puhtaita vokaaleja ja joitain karaokehenkisin äänimaisemin varustettuja kosketinliplatteluja kuunnellessaan ei osaa olla varma, saako tähän olla tyytyväinen millään lailla.

Vuosien varrella eniten kunnioitusta miehessä herättäneet persoonalliset piirteet, kuten biisirakenteiden ennalta-arvaamattomat elementit, ovat nytkin löydettävissä, mutta eivät tarpeeksi taajaan pitääkseen peukalot pystyssä pausseitta. Todella jyhkeiden, ajoittain jopa vihaistenkin kirkonpolttomajesteetillisuuksien muuttuessa luontevasti 80-luvun kalsarihirveyksiä muistuttaviksi nyyhkyballadeiksi ei voi kuin surra ajoittain eksyksiin joutuneita muuten niin hienosti kieroon kasvaneita lahjoja, jotka eivät luultavasti ole kuitenkaan loppumassa herra Tveitanilta kovin pian. Kaikki paitsi rummut ja basso ovat luontevasti itse toteutetut. Rumpuja roplaa Asgeir Mickelson, kuten edellisellä The Adversaryllakin, enkä voisi paljoa enempää toivoa suorituksilta. Hauskoja pärpätyksiä satunnaisesti ruikkiva metallinen tyyli istuu niihinkin kohtiin, joihin muut elementit eivät. Bassoista, jotka näplää sujuvasti Lars Norberg, tulee mieleen muun muassa Léoniin soundtrackin tehneen Eric Serran jotkin tuotokset. En laske tuota mielleyhtymää miinukseksi, vaikka en kyseisen ranskalaissäveltäjän ajatusmaailmaa ole aina ymmärtänytkään.

Kaikista mielialanotkahduksista ja nuivuudestani huolimatta huomaan silti, että suurin osa yhdeksästä tekeleestä on etevästi osasta toiseen luikertelevia kokonaisuuksia. Välillä on itkuraivarin partaalla ja toisinaan karvat hekumasta pystyssä, milloin mitäkin, mutta kyllä koko ajan kuulee touhun säilyvän varmassa otteessa. Yhdeksästä kahdeksan kuuntelee kummoisitta kivuitta, nautinnollisten hetkien ja yleisesti miellyttävän tunnelman ansiosta jopa mielellään, mutta jo mainitsemani kolmosbiisi Unhealer sen sijaan on yököttävä ja loppuu todella häikäilemättömään feidiin, joka muistutti mieleeni Stephen Fryn lausahduksen ”joskus maailmassa ei vain ole tarpeeksi oksennusta.”

Ihsahn – The Adversary

Emperorin puuhamies Ihsahn puski soololevyn pihalle ja sitä tässä nyt sitten kuunnellaan. Mielestäni kyseessä ei ole missään vaiheessa blackmetal levy, vaan tuotos on lähinnä progressiivinen moderni metallilevy, mihin on haettu vaikutteita NWOBHM:sta ja 80-luvun hevistä.

Teknisesti todella tarkkaa soitantaa niin kuin vain Emperor-mieheltä voi odottaa, sillä itse on Ihsahn kaikki tehnyt lukuun ottamatta rumpuiluja ja muutamia vokaalisuorituksia. Ensikuuntelulla levy vaikuttaa ehkä hieman liian monimutkaiselta ja täyteen tungetulta, joten on hankala erotella mikä on hyvää ja mikä huonoa, mutta useampi kuuntelukerta kyllä palkitsee kuulijan monimuotoisella metallilevyllä, jonka äänimaisemasta löytyy tunnelmia Peccatumista King Diamondiin ja Emperorista Iron Maideniin. Levy on sinänsä siis melko outo kokonaisuus joka varmasti jakaa mielipiteitä ja voin taata, että perus blackmetal puritaani tulee manaamaan tämän levyn sinne jonnekin. Asiaan vähemmän vihkiytynyt voi sen sijaan tämän levyn tiimoilta innostua vaikka itse Emperorista ja sitä kautta löytää blackmetallin.

En lähde nyt biisikohtaisesti kiekkoa purkamaan, sanonpahan vaan että melko kompleksin lätyn on iisakki vääntänyt ja uskon että tämä löytää monta onnellista kotia. Suosittelen ennakkoluulottomille raskaan metallin ystäville.