Avainsana-arkisto: I Walk The Line

Ilosaarirock 2010, lauantai

Töminän (ja pitkäksi venähtäneiden, viinin sävyttämien keskustelujen) vuoksi lauantaiaamuna herääminen kaverin lattialta oli hieman hankalaa. No, hommathan alkavat sujua heti kun piipahtaa kunnon istunnolla ja kiskoo kurkkuunsa tujut kahvit, ja ei kun kohti uusia seikkailuja! Käytyäni ensin torilla muutamat karjalanpiirakat nauttimassa, lähdin käppäilemään kohti festarialuetta. Saapumiseni alueelle sijoittui lähestulkoon heti porttien aukaisuun, ja paikan päällä hortoilin sitten ympäri aluetta tsekkailemassa mestoja paremman tekemisen puutteessa, olinhan Ilosaaressa vasta ensimmäistä kertaa. Alueella ei tietenkään ollut ketään, mitä nyt pari innokasta Viikate-fania notkui päälavan edustalla. Kapusin mäkeä ylös, josta näkyi anniskelualueelle. Näkyi siellä pari aikaista asiakastakin olevan jonkinlaisen tanssilavahökötyksen edustalla, missä pari tanssityttöä tanssi AC/DC:n Thunderstruck-technoremixin tahdissa. Yök.

Tiesin jo etukäteen, mitä Viikatteelta odottaa. Siksipä päätin antaa näiden kouvostoliittolaisten aloittaa settinsä ilman minua ja suunnistinkin rekkalavalle, missä paikallisen Mullets ’n Bullets –nimisen kokoonpanon oli määrä aloittaa. No, siinähän kävikin sitten niin, että kun Mullets ’n Bulletsin setin olin katsonut, niin enhän minä enää mitään Viikatetta jaksanut mennä katsomaan. Näillä joensuulaisilla oli show hyvin hallussa, vaikka se pohjasikin hyvin pitkälle pieruhuumoriin. Lavalla nähtiin paljas perse, paskaiset kalsarit sekä savua takapuolestaan sylkevä pahviäijä. Ei Mullets ’n Bullets sentään ollut pelkkää dekadenttia rokkenroll-sirkusta, vaikka show uhkasikin varastaa huomion itse biiseiltä. Musiikillisesti bändi kuulosti Flogging Mollylta, joka on päättänyt ottaa hieman rennommin ja vaihtaa irlantilaisuuden juoppohulluuden karjalaiseen vastaavaan. Eli mitä parhainta känni/bailausmusaa siis, harmi vain että kovinkaan moni (mukaan lukien minä) ei tuntunut olleen vielä kaasuissa. Pisteet bändille myös Operation Ivy -coverista, jostakin elähtäneestä Sex Pistols -coverista minulta olisi räjähtänyt pää.

Näin sitten Viikatetta vain yhden biisin (jota en tunnistanut) verran, kun siirryin alueen toiselle puolelle. Koska olin nähnyt Radiopuhelimet vain pari viikkoa takaperin ja Mokoma nyt on aina Mokoma, niin päätin tehdä totaalisen irtioton ja katsastaa Jukka Pojan Sound Explosion Bandin kera. Myönnettäköön, että Kylmästä lämpimään on ihan menevä ralli ja Soul Captain Bandin ensimmäinen levy oli kurko. Sisälläni asuva reggaefani oli ihan mielissään myös Soul Captain Bandin materiaalin soittamisesta, mutta päätin kuitenkin käydä katsomassa miten Mokoman uudet biisit toimisivat livenä. Jengiä oli kuitenkin pakkautunut YleX-lavan vasempaan reunaan, joten en suosiolla päässyt edes sisälle enkä kokenut tieni raivaamista paikalle vaivan arvoiseksi. No, soundit kuulostivat teltan ulkopuolella sijaitseviin korviini sen verran hirveiltä, etten saanut biiseistä mitään selvää. Kovin montaa biisiä en jaksanut edes kuunnella, kun päätin hipsiä porteista ulos kaljatauolle, noin protestiksi virvokkeiden korkeille hinnoille.

Ulkona menikin sitten tovi tuttuja moikkaillen, joten seuraava näkemäni bändi olikin I Walk The Line. Rönköt olivat rauhoittuneet hieman edellisestä illasta, mutta olen ehtinyt nähdä nämä mustapaidat jo pari kertaa kevään aikana, eikä tämä setti eronnut niistä kovin dramaattisesti. Tässä keikassa oli kuitenkin enemmän dramatiikkaa, johtuen Anna Pirkolasta. Tämä Ilosaaren veto kun oli kiipparistin viimeisiä vetoja bändinsä kanssa, tämän siirtyessä äitiyslomalle. Tippa sitä meinasi tulla linssiin When I’m Gonen aikana, enkä ollut edes humalassa! Katatonian apatia ja ahdistus tuntuivat tässä vaiheessa loogiselta jatkeelta I Walk The Linen kaihomielisyydelle. Pimeä mörköluola täynnä pitkätukkia oli kaukana auringonpaisteesta, mutta bändi itse muistutti siitä missä mennään. Bändin rumpalilla Daniel Liljekvistillä sattui olemaan synttärit, ja eihän moista voinut olla juhlimatta, eli onnea vain! Muuten eleettömästi esiintyvä Renkse tosin muisti aina välillä mainita sen faktan, että Katatonia rakastaa Suomea. Mutta nurinaa itse setistä: vanhimmat biisit taisivat olla ”Viva Emptinessilta”, joten tietenkin moinen jäi mieltäni kaivelemaan, vaikka uusinkin levy on ihan pätevä kiekko. Enpä tosin odottanut kuulevani mitään ”Brave Murder Daylta”, mutta olisi sentään jotain voitu sitä seuranneilta kolmelta albumilta soittaa. Lievä pettymys, mutta ehkä odotin liikoja. Väki pakkautui jälleen kerran yleisöstä katsottuna vasempaan laitaan, vaikka oikealla olisi ollut tilaa jopa lammasfarmille.

Joppe / Kumikameli

YleX-lavalta ei ollut pitkä matka Rekkalavalle, jossa oli Kumikameli esiintymisvuorossa. Hilpeän kesäpäivän kunniaksi Toppo Koponen ja kumppanit olivat päättäneet loihtia kasvoilleen klovni-meikit. Niistä pellenaamioista oli kuitenkin huvittavuus ja hauskuus kaukana, sillä tyypit näyttivät vain häiriintyneiltä, limaisilta ja paskaisilta. Kaikki mahdolliset lapsuuden traumat, joihin jollain tavalla liittyvät murhanhimoiset pellet, tulivat mieleen, haalareista puolestaan hieman Spede-meiningit. Seurasin keikan alkupuoliskoa mielenkiinnolla, jos vaikka Lemmikin soittaisivat. No soittivathan he, vieläpä setin alkuvaiheilla. En tosin arvannut, että sitä soitettaisiin mutta ”toivossa oli hyvä elää”, kuten entinen lapamato sanoi. Päätin vilkaista pikaisesti Tarotin, mutta pikavilkaisuksi se sitten myös jäi. Tarot on aina Tarot, mutta jostakin syystä bändin seuraaminen ei jaksanut nyt innostaa lainkaan. Hetken sitä kuitenkin katselin, ennen kuin päätin lähteä noutamaan lähikaupasta hieman särvintä. Festivaalikansa oli tietysti tehnyt suurryntäyksen lähikauppaan, mutta vieressä oli kaikeksi onneksi R-kioski. Edullisuus kärsi, mutta eipä tarvinnut jonottaa puolta tuntia.

En tälläkään kertaa nähnyt I Was a Teenage Satan Worshipperin aloittavan settiään, vaan saavuin paikalle kun bändi oli jo täydessä vauhdissa. Nyt kuitenkin sain tehtyä sellaisia havaintoja, joita en ilmeisesti ollut Ämyrockin keikalla havainnut. Johtuikohan sitten lavalla meuhkaavan kokoonpanon musiikin aiheuttamista primitiivisistä reaktioista, pelkästä alkoholista vai näiden yhteisvaikutuksesta se, että yleisössä oli melkoista Avara luonto -meininkiä. Olenkin näkemäni perusteella valmis niputtamaan IWATSW:n post-moderniksi kutumusiikiksi. Niin, ja basistilla oli yllään Terveet Kädet -paita. Kävelin päälavasta ohi, kun Ismo Alanko oli Teholla. Hittolainen, sehän kuulosti hieman speed metallilta. Tuo tilanne oli jo sen verran absurdi ja eeppinen, että hämmennyksissäni jatkoin matkaa kohti Sue-lavaa, jossa Ghost Brigade hetikohta aloittikin. Olihan se unenomaista laahaamista, ja kyllähän bändiin kohdistetut kehut kutinsa pitivät, varsinkin vokalistin monialainen ääni vakuutti. Pitää kyllä sanoa, että järjestäjiltä oli järkevä veto piilottaa bändi päivänvalolta telttaan. Ota opiksi, Tuska! Katatonian Liljekvist ei ollut ainoa synttärisankari, sillä myös Ghost Brigaden rumpali Suihkosella oli synttärit. Kippistä vain siihenkin suuntaan!

Illan päätteeksi tuli sitten sitä, mitä minä ja monet muut olivat innolla odottaneet: Bad Religion. 30-vuotisjuhlavuottaan (!) viettävä kalifornialaispoppoo näytti hyvää vauhtia kaljuuntuvan Greg Graffinin johdolla – tosin vastoin ennakkotietoja ilman Brett Gurewitzia – miten punkkia soitetaan. Papat eivät tosin osanneet millään tavalla yllättää, vaan settilistaan kuului niitä pakollisia vetoja, kuten ne iänikuiset American Jesus, Punk Rock Song ja Fuck Armageddon… This Is Hell. Soittamatta jääneistä suosikeistahan olisi väsännyt helposti oman settinsä. Olihan tuossa hieman rutiinivedon tuntua, mutta tulipahan nähtyä ja kyllä pari kertaa pogojalkaakin vipatti. Bileet jatkuivat sitten toisessa osoitteessa.

I Walk The Line – Language of the Lost

Kyllä se aika vaan rientää. Tuntuu kuin vasta eilen olisin haastatellut I Walk The Linea ja kysellyt jopa hieman turhankin provosoivasti yhtyeen new wave -vaikutteista. ”Black Wave Risingin” ilmestymisestä on kuitenkin jo miltei kaksi vuotta, eikä esim. Metro-kappaleen uudesta aaltoilusta ole ”Language of the Lostille” jäänyt edes tahraista muistoa – jos nyt ehkä Sleepwalking (To the End of the World) -kappaleen discopunk läheltä liippaakin.

Olen aina tiennyt, että I Walk The Linen soittimissa piileksii se täydellinen albumikokonaisuus, joka vain odottaa oikeaa hetkeä tulla löydetyksi. ”Language of the Lost” on jo todella lähellä, sillä kaikki ne tyylilajikokeilut, joita IWTL on vuosien saatossa harrastanut tiivistyvät tällä uutukaisella miltei täydellisesti; tummasävyinen urkupunk, rautalangasta väännetty punkrock ’n roll ja tanssijalkaa kutkuttava tanssipunk soivat levyllä sulassa sovussa ja jopa toisiaan tukien. Pelkkään vanhan toistoon ei nelikko kuitenkaan tyydy, sillä jo mainitun Sleepwalkingin lisäksi uusia tuulia on haettu niin akustisesta tunnelmoinnista (Kill Your Friends) kuin siellä täällä ympäri albumia esiintyvistä post-punk-sävyistäkin. Eihän Ville Rönkkö vieläkään maailman paras vokalisti ole, mutta herran kähinä toimii muuten melko puhtaan äänimaailman vastaparina erinomaisesti. Tasapainoinen on siis tämän albumin avainsana.

”Language of the Lost” on IWTL:n selvästi ”kaupallisin” tuotos, mutta se on tässä tapauksessa pelkästään kehu, sillä esim. single-lohkaisu Neon Lightsia kuuntelee huomattavasti mieluummin radiosta (jos sen joskus jaksaa aukaista) kuin vaikkapa Lauri Tähkän virnistely-rockia. Jotain varmasti kertoo myös se, että kvintetti on vaihtanut vuosikausia kotinaan toimineen Combat Rockin huomattavasti korkeaprofiilisempaan Fullsteamiin. Nyt ei muuta kuin kaljaa pussiin, kipin kapin lähimpään/viihtyisimpään puistoon ja Language of the Lost ghettoblasteriin pauhaamaan. Hyvää kesää.

I Walk The Linelta uusi single ja albumi

Punkrock-bändi I Walk The Line on allekirjoittanut levytyssopimuksen Fullsteam Recordsin kanssa. Alkavan yhteistyön ensimmäinen tuloksena yhtyeeltä ilmestyy 27. tammikuuta julkaistava ”Neon Lights” -7″ vinyylisingle, jonka nimikappale on nyt kuultavissa I Walk The Linen MySpace-sivuilla. Bändin seuraava studioalbumi ”Language of the Lost” ilmestyy 24. helmikuuta.

Keväällä I Walk The Line soittaa mittavan Suomen kiertueen sekä suuntaa myös Eurooppaan. Tulevat keikkapäivät julkistetaan lähiviikkojen aikana.

Aikaisemmin I Walk The Linelta on ilmestynyt kolme studioalbumia, ”Badlands” (2004), ”Desolation Street” (2006) ja ”Black Wave Rising” (2008), ja yhtye on kiertänyt maailmaa Suomen ja muun Euroopan ohella Yhdysvaltoja, Australiaa ja Japania myöten.

www.myspace.com/iwtlfinland
www.fullsteamrecords.com

I Walk The Line

I Walk the Line ei esittelyjä kaipaa. Yksi Suomi-punkin menestyneimmistä yhtyeistä on julkaisu toisensa perään onnistunut haalimaan itselleen listasijoituksia ja ruusuisia arvioita – temppu mikä jää harvalta orkesterilta tekemättä.
Mutta miten käy nyt? Kvintetin uunituore kolmosalbumi, ”Black Wave Rising”, kun kääntää selkänsä tutun melankoliselle urku-punkille ja suuntaa orkesterin kurssin kohti blondiemaista new wavea.

Muodostuiko edellisten julkaisujen surumielisestä äänimaailmasta – ja varsinkin When I’m Gone -hitistä – teille jo riippakivi vai miksi moinen suunnanmuutos uudella levyllä?
– Ensinnäkään, ei ole mitään järkeä tehdä samaa levyä uudelleen, pitää kumminkin yrittää kehittyä ja mennä eteenpäin, että homma pysyy mielenkiintoisena myös itselle. Toisekseen, kyllähän sitä vähän kyllästy siihen, että joka paikassa meitä sanottiin kantripunkiksi tai iskelmäpunkiksi, yhtyeen keulakuva, basisti/laulaja Ville Rönkkö summaa muutoksen syitä.
Miten IWTL sitten päätyi soittamaan iloluontoista uptempo-punkkia?
– Edellisen levyn aikaan tuntu siistiltä soittaa semmoista kamaa ja sen hetkinen elämäntilanne vaikutti myös osaltaan biisien surumielisyyteen. Nyt kuitenkin tuntu, että pitää vetää energisempää kamaa, semmoista, jota on siisti soittaa livenä. Se olikin lähtökohta kun biisejä alettiin treenaamaan, että niitten pitää rokata livenä. Me ollaan kumminkin livebändi; viime levyn jälkeen soitettiin n. 150 keikkaa ympäri maailmaa ja siinä huomattiin, että ne edellisen levyn biisit kuulostaa livenä paremmilta, kun ne vetää vähän energisemmin. Tällä levyllä yritettiin saada se energia tallennettua studiossa ja omasta mielestä se kerrankin onnistui hyvin.
– Edellisellä levyllä myös lyriikat olivat aika surumielisiä, joka vaikutti myös kappaleiden melankolisuuteen, kun taas tällä uudella levyllä sanoissa on paljon enemmän muutakin kuin henkilökohtaista puintia. On jopa kantaaottavuutta ja enemmän toivoa. Black Wave Rising on siinä mielessä meidän rehellisin levy, että kumminkin digataan kaikennäköisestä musasta ja tässä tulee kaikki vaikutteet esille. Ei me mietitty, että voiko näin tehdä ja mitähän jengi tästä nyt ajattelee. Ei kumminkaan haluta kuulua mihinkään skeneen tai miellyttää jotain tiettyä porukkaa. Halutaan soittaa vaan sitä musaa josta ite digataan, Ville jatkaa.
Kuten varmasti esille jo tulikin, niin IWTL-soundia vuosikausia hallinneet urut ovat jääneet vähemmälle huomiolle ja tilalle on tullut vahvasti äänimaailmaa värittävät syntetisaattorit ja kosketinsoittimet. I Walk the Line ei kuitenkaan ole yksin suuressa disco-punk-maailmassa, sillä viime vuosina paluuta tehnyt uusi aaltoilu on ehättänyt jo tänne pohjolan perukoillekin, useammankin aktin voimin. Herääkin kysymys, että onko I Walk the Line lähtenyt ihan laskelmoidusti trendin perään hiihtelemään vai oliko ajoitus pelkästään sattumaa?
– Pidettiin levy-yhtiön johtoryhmän kanssa palaveria palaverin perään ja tultiin siihen johtopäätökseen pitkien musiikkikentän tutkimuksien jälkeen, että nyt tämä on se juttu, jolla saadaan levy-yhtiölle hankittua isommat tilat, sekä meille uudet autot ja talot. Palkattiin tuottajat ja promo-äijät hoitamaan homma kotiin. Riski otettiin ja se kannatti, nyt on suomen trendi- ja dancekansakin vallattu ja seuraavana vallataan maailma!, Ville sanoo sarkastisesti, mutta vakavoituu sitten.
– No ei nyt sentään, aika päinvastoin koko homma meni. Lopullinen äänimaailma muokattiin vasta studiossa; esim. tuo new wave-saundi muutamaan biisiin tuli siitä kun tutkittiin studion komeroja ja sieltä löytyi jotain vanhoja syntikoita ja ihan hupina kokeiltiin yhteen biisiin semmoisia saundeja ja jotenkin se kuulosti siistiltä. Ei ainakaan heti tullut toista bändiä mieleen, joka kuulostais samalta. Clash meets Nena-meininkiä. Lopulta ne samat härskit saundit kävi myös muutamaan muuhun biisiin. Eihän noita new wave-saundeja oikeasti ole kun muutamassa biisissä, on siellä myös sitä edellisen levyn osastoa aika monessa biisissä. Ja kaks kappaletta on vedetty kokonaan pianolla. Sama juttuhan se kävi myös edellisen levyn kanssa, että siellä oli yks Agents-biisi ja koko levy leimautui sen biisin perusteella iskelmäpunkiksi.
– Treenivaiheessa BWR kuulosti aika punkilta ja rokilta kamalta ja luultiin jo jossain vaiheessa, että nyt tulee perus punkrock-levy, mutta sitten ruvettiin sovittamaan ja etsimään saundeja, kun haluttiin tehä jotain mitä ei olis ihan joka bändi ainakaan tehny. Annettiin biisien kirjoittaa itse itsensä periaatteessa. Kyseenalaistettiin oma itsemme ja kaikki ylipäätänsä, että minkä takia tän pitäisi kuulostaa siltä ja siltä. Tän levyn kanssa aloitettiin periaatteessa kaikki alusta ja hajotettiin koko pakka. Nykypäivänä vituttaa aika paljon se just, että miten laskelmoituja kaikki levyt on ja bändit ei ota mitään riskejä saundien tai biisien suhteen, levy levyn jälkeen samaa paskaa kuin muillakin ja täysin ennustettavaa kamaa.
Vaikka herra Rönkkö ei Black Wave Risingia new wave-albumiksi laskisikaan, niin on pakko kysyä vielä yksi aiheeseen liittyvä kysymys, sillä kiekolta löytyy vähintäänkin mielenkiintoinen cover-versio. Ensisijaisesti ”Take My Breathe Away” -hitistään tunnettu Berlin kun ei varsinaisesti ole se kaikista itsestäänselvin valinta punk-bändin coveroinnin kohteeksi. Varsinkaan kun kohteena ei ole tuo iki-ihana Top Gun -herkistely, vaan jenkkiryhmän ”se toinen biisi”, eli ”The Metro”. Miksi, Ville?
– Katselin kotona vanhaa skedeleffaa, jossa kyseinen biisi oli taustalla ja kitara sattu olemaan kädessä. Aloin siinä jammailemaan sitä biisiä ja tajusin, että täähän olis vitun hyvä kappale, jos tän vetäis kunnon meiningillä. Treeniksellä sanoin tyypeille, että tässä on uusi biisi, tää menee näin. Jätkät oli, että toimii. Sen jälkeen vasta paljastin, että se on koveri ja kuuntelutin sen alkuperäisen. Sen jälkeen ku oltiin päätetty, että vedetään koverina se, niin tsekattiin netistä onko joku muu vetäny saman biisin. No kyllähän sieltä löyty esim. System of a Down, mutta versio oli niin hirveä ja pilas sen meiningin, niin ajateltiin, että pitäähän tästä biisistä olla kunnon versio. Se kuitenkin ansaitsee paremman version, kun jonkun kahden markan nu metal-jumputuksen. Ja Metrohan sopi tän levyn linjaan aika hyvin, se ei pomppaa sieltä mitenkään esiin. Monissa saksalaisissa arviossa se on nostettu yhdeks parhaimmista biiseistä, eikä ne yleensä oo tienny, että se on koveri, Rönkkö naureskelee saksalaisten tyhmyydelle.

Musiikin päivitys ei ole ainoa asia, joka on joutunut muutoksen kourien runnomaksi Black Wave Risingin myötä, sillä myös tallennustekniikkaa päätettiin päivittää. I Walk the Line nimittäin nauhoitti uutukaisensa ensimmäistä kertaa digitaalisesti, aiempien analoginauhoitusten sijaan. Mistä moinen linjanveto? Jäikö jotain oleellista puuttumaan vai onko tulos tyydyttävä?
– Siinäkin mielessä haluttiin kokeilla jotain uutta, eikä tehdä aina kaikkea samalla tavalla kun ennen. Tähän asti ollaan nauhoitettu toisiaan kaikki analogistudiossa. Analogistudiossa nauhoittaminenhan on erittäin hidasta hommaa ja aika on tosi kallista. Edellisillä levyillä meillä ei ole ollut tarpeeksi aikaa tehdä semmoista levyä, kun oltas haluttu. Nyt haluttiin tehdä levyä rauhassa ja pitkään, niin kauan kunnes ollaan tyytyväisiä kaikkeen. Ja se olis maksanu ihan liikaa analogistudiossa meidän budjetilla, digistudiossa voitiin olla kolme kertaa pidempi aika samalla hinnalla. Ja nyt esim. lauluihin pystyi käyttämään aikaa pari viikkoa ja se kyllä kuuluu lopputuloksessa. Mutta ihan samalla tavalla tuo nauhoitus tapahtui, ei siinä mikään muu muuttunut, kun tallennusväline ja raitojen määrä. Nyt pystyttiin käyttämään kunnolla aikaa biisien sovittamiseen ja se ei meidän tapauksessa todellakaan tarkoita sitä, että aletaan ylituottamaan levyä, vaan ennemminkin karsitaan joissain kohdissa turhia soittimia pois, että ei tule tasapaksua kamaa. Digistudio myös helpottaa eri asioiden ja saundien testailun, jota ei ennen ole ollut mahdollista tehdä. Täysin tyytyväisiä ollaan kyllä lopputulokseen, tuli kevyesti paremmat saundit ja levy kun ennen, Ville kertoo.

Yksi asia, mikä kuitenkin on ja pysyy löytyy Black Wave Risingin kansitaiteesta. Bändihän on jo ”Badlands”-debyytistään asti käyttänyt levynkansien, paitojen ja muiden tuotteidensa grafiikoissa eläinhahmoja – hämähäkkejä, skorpioneja ja nyt uutukaisen lehdyköiltä on bongattavissa koko eläintarha apinoineen päivineen. Löytyykö näiden eläinten takaa syvällisempää symboliikkaa vai miten ne ovat päätyneet osaksi I Walk the Linen graafista maailmaa?
– En muista mistä idea tuli, mutta heti ensimmäisestä keikasta lähtien julisteissa ja logoissa on ollut mukana hämähäkki. Varmaan halusin jotain erilaista punkissa niin perinteisten pääkallo –ym. teemojen sijaan. Siitä sitten aihe on lähtenyt laajentumaan ja tällä uudella levyllä mukana tosiaan on haita, paviaania, lepakkoa, virtahepoa jne. Lähinnä idea oli saada yhdistettyä levylle latautunut energia ja uudistunut meininki. Eläimet huutamassa vaan sopi tämän levyn tunnelmaan, summaa orkesterin grafiikoista vastaava kitaristi Antti Rönkkö ja antaa velipoikansa vielä jatkaa aiheesta.
– Ja koska tää levy on meidän rehellisin levy, niin mikäs sen rehellisempää kuin eläin. Ne ei huijaa eikä valehtele, niinku ihmiset.

IWTL-viisikko alkoi työstämään Black Wave Risingia heti edellisen kokopitkänsä jälkeen (Desolation Street), noin puolitoista vuotta sitten. Suunnitelmiin taisi tulla kuitenkin muutoksia?
– Joo, tätä levyä alettiin tekemään heti edellisen levyn jälkeen ja meidänhän piti mennä studioon jo kauan aikaa sitten, mutta suunnitelmat tosiaan muuttuivat kun amerikkalainen lafka, Gearhead, uudelleenjulkaisi Desolation Streetin. Sehän tarkoitti tietysti uusia kiertueita esim. USA:ssa ja Japanissa. Koko ajan kuitenkin demottiin biisejä ja kun niitä alettiin purkamaan 8-raiturilta, niin niitä oli about viitisenkymmentä.
Miten vaikeaa lopullisen biisi-listan päättäminen tuollaisesta määrästä sitten oli?
– Kyllähän siinä säätöö oli valita sieltä ne parhaat biisit, mutta jotenkin sieltä saatiin parikymmentä valittua ja niitä alettiin treenaamaan. Niistä alkoi tippua pois sitten muutamia, ja lopulta meillä oli kolmetoista raitaa, jotka nauhoitettiin. Studiossa mietittiin vielä levykokonaisuutta ja kaks biisiä ei soveltunut levyn linjaan, joten ne jäivät pois. Toinen niistä päätyi Black Wave-sinkulle (”Lost Chapter”, toim. huom.) ja toinen ei mihinkään, ainakaan vielä, nokkamies kertoilee.
Kun tuota materiaalia nyt näyttäisi varastossa olevan, niin onko I Walk the Linelta odotettavissa kenties EP-julkaisua lähiaikoina? Edellinen kun menestyi melkoisen mukavasti (”Diamond Eyes”-EP nousi Suomen single-listan sijalle numero kaksi).
– Olishan se hauskaa, mutta keikkakalenteri on ihan täynnä koko loppuvuodeksi, niin siihen ei taida olla nyt mahiksia. Seuraavalle levylle sieltä luultavasti kyllä päätyy raitoja. Ihan hittibiisejä sieltä piti pois jättää ihan sen takia, että levystä ei tulisi ihan sillisalaattia. Jossain vaiheessa levystä näytti tulevan enemmän edellisen levyn kaltainen, eli vähän iskelmävaikutteinen, mutta ne biisit ei vaan tuntuneet omalta tai luontevalta. Se olisi ollut vähä outo suunta jos siihen olis lähteny, sit sitä olis kohta ollu joku Suomen(?) Tehosekoitin. Kumminkin semmosia punk-tyyppejä ollaan pohjimmiltaan, että ei siitä helpolla irti pääse.

Tuossa jo hieman I Walk the Linen USA:n ja Japanin kuvioita sivuttiinkin, eli maailmanvalloitus on siis alkanut todenteolla. Black Wave Risingkin julkaistaan käytännössä katsoen ympäri maailman – Pohjois- ja Etelä-Amerikkaa, sekä Australiaa myöten. Onko viisikko yllättynyt kovasta kysynnästä Suomen rajojen ulkopuolella? Minkälaiselta tulevaisuus näyttää ulkomaita ajatellen? Näihin kysymyksiin ainoa oikea vastaaja oli IWTL-kitaristi Jani Koskinen, joka tunnetaan myös Combat Rock Industryn omistajana, yhtiön, jonka tallissa IWTL on koko uransa ajan viihtynyt.
– Meillä on hyvä työnjako bändissä; Ville vastaa enimmäkseen musapuolesta, Antti kansista, paidoista ja sellaisesta ja mä sitten näistä lafka- ym. kuvioista. Jokainen meistä on tehnyt juuri sitä juttua tässä jo vuosikaudet ja nyt pikkuhiljaa alkaa palaset loksahtamaan itselle sopiviin paikkoihin joka suhteessa. En mä yllättynyt kuitenkaan ole. Kyllä mä tiedän, että me tehdään ihan hyvin tätä mitä tehdään ja tiedän myöskin sen, että varmasti tässä maailmassa on sen verran hulluja, että meillä yleisöä on, kunhan ne vaan löytää tuolta jostain ja siihen auttaa realistinen kuva siitä mitä tässä ollaan tekemässä. Esim. juuri nämä julkaisukuviot – sen sijaan että etsittäisiin ja odotettaisiin jotain isoa diiliä, tehdään asioita kavereiden kanssa ympäri maailmaa ja päästään sitten kiertelemäänkin sinne. Lafkat, joiden kanssa ollaan yhteistyötä tehty, ovat periaatteessa verrattavissa Combat Rockiin Suomessa, eli meininki on periaatteessa sama kuin alussa, mutta matkan varrella on onneksi tullut opittuakin jotain, eli hommat on mahdollista hoitaa hyvin ja ammattimaisesti ilman turhia muka-bisnes-pelleilyjä ja uhoamistakin, levymoguli pohdiskelee.
Ulkomaita ja mantuja on siis todennäköisesti luvassa tulevaisuudessakin. Ensimmäistä kertaa ei olla kuitenkaan lentokoneen kyytiin hyppäämässä, sillä jo mainittujen USA:n ja Japanin turneiden ohella IWTL on myös kiertänyt Euroopassa, mm. Saksa ja Englanti. Itseäni kiinnosti kuitenkin eniten nousevan auringon maa. Oliko se niin maaginen kokemus, kuin kaikki maassa esiintyneet hehkuttavat?
– Olihan se Japanin-matka ihan huikea kokemus, mutta myös aika rankka monessa mielessä. Ottaahan ne asiat aika tosissaan siellä – olivat varmaankin nähneet meidän nettisivuilta kiertuekuvia, joissa on paljon viinaa, niin sitten niiden piti väkisin yrittää juoda meidän kanssa hulluna – eihän mekään nössöt pystytä moiseen enää nykyään, heh. Aika hyvin se meno kliseitä vastasi; jengi oli hullun ystävällistä. Miinuspuolista voisi sanoa, että kaikki asiat piti hoitaa minuutin tarkkuudella vaikka siihen ei oikeasti olisi ollut mitään syytä, ei ihan sopinut sellainen stressaaminen meille, Koskinen analysoi matkaa ja muistelee huvittuneena vielä erästä juhlinnan jälkeistä aamua.
– Ensimmäisen kerran elämässäni luulin suunnilleen kuolevani, kun krapulassa kylpylässä käydessä istuin tietämättömyyttäni sähköshokkialtaaseen!

I Walk the Line oli jo syntyessään enemmän kuin perus punkrock-pumppu, sillä orkesterin soittajistoon kuului punkin ”isoja poikia” Wastedista, Manifesto Jukeboxista ja Hero Dishonestista. IWTL saikin nopeasti leiman Suomi-punkin supergroup. Vuosien myötä I Walk the Linesta on kuitenkin tullut jäsenistönsä prioriteetti numero yksi; Jani jätti Manifeston (r.i.p.) jokunen vuosi sitten ja Rönkön veljesten Wasted on ollut käymistilassa jo jonkin aikaa. Miten tässä näin pääsi käymään?
– No kyllähän se niin on, että tähän keskitytään nyt ihan täyspainosesti tällä hetkellä. Kyllähän se aikaa vie totta kai. Olishan se siistiä vetää myös Wastedillä keikkoja, sillä kyllä me vielä digataan vetää niitä biisejä tosi paljon ja viime vuoden muutamat keikat, sekä 10-vuotiskiertue olivat vitun siistejä. Tää IWTL on vienyt vaan niin paljon aikaa, että ei vaan olla pystytty enempää keikkoja vetämään. Kyllä me jossain vaiheessa mietittiin, että pläjäytetään joku seiskatuumanen ihan vittuillessaan. On meillä muutama uus kappalekin, mutta katellaan mitä siitä nyt tulee ja miten paljon touria IWTL:llä puskee. Tänä vuonna on ainakin tulossa kolme ulkomaan touria, että kyllä se aika säätöö voi olla. Koko ajan Wastediä kuitenkin pyydetään keikoille niin Suomeen kun ulkomaille, Ville mietiskelee yhtyeidensä tulevaisuutta.

I Walk the Linen rivistöstä löytyy siis melkoinen tietotaito mitä tulee Suomi-punkkiin ja sen historiaan. Haastattelu onkin oivallista lopettaa Ville Rönkön pohdiskeluun Suomi-punkin nykytilasta. Mistä johtuu viime aikainen noususuhdanne; bändit saavat palstatilaa, radiot soittavat punkkia ja TV suoltaa punk-dokumentteja. Onko tämä suuntaus pelkästään positiivinen asia, vai näetkö asiassa mahdollisia lieve-ilmiöitä?
– Varmaan sekin, että nyt ollaan ainakin medioissa vietetty punkin 30-vuotispäiviä jo parin vuoden ajan on vaikuttanut asiaan. Mutta onhan sekin totta, että kyllä nykyään Suomen punk- ja hardcorebändit ovat vitun hyviä. Hyvä juttuhan se vaan on, että homma on aktiivista ja keikoilla käy jengiä. En usko kumminkaan, että tää homma menee samaan pisteeseen asti kun tuo hevihomma on menny, sehän alkaa olla jo vitsi nykypäivänä. Jossain Me Naisissa on jotain hevi-pukeutumisjuttuja.
– Mitä dokumentteihin tulee, niin siistejä hommiahan nuo ovat. Ne kumminkin on ihan oikeita punkbändejä, mistä noita on tehty, et ei siinä yritetä ihmisille luoda ihan täysin väärää kuvaa koko hommasta, toisin kun esim. Amerikassa, jossa sana punk tarkoittaa kumminkin ihan eri asioita kun täälläpäin. Ehkä kuitenkin omasta mielestäni noissa jutuissa on painotettu vähä liikaa tota ”diyanarchywhateverhardcore”-punkkia, vaikka punkskenessä olis paljon muutakin mielenkiintosta. Se on joko tota osastoo tai sit Heartburns-Teemu, heh.

R’n’P Festival

Punkeroa ja rockia oli kuultavissa Tavastialla ja Semifinaalissa, kun R’n’P Festivaali herätettiin henkiin. Ilta vaikutti etukäteen mielenkiintoiselta, koska lähes jokaisella illan bändillä oli melko hektinen vaihe lähiaikojen julkaisujen takia. Alkutalvesta 2007 on siis odotettavissa melkoinen julkaisuruuhka.

Mutta asiaan, ja pelkää asiaa olikin luvassa, koska nenänvalkaisuyritys oli vitun pitkän Tahkon viikonlopun jälkeen realisoitumassa juuri tähän iltaan. Päätin kuitenkin antaa löysää itselleni yhden oluen verran, koska Ilveksen kuivakan vuohenjuusto-toastin alas saaminen ilman olutta olisi mahdotonta. Päätimme kuvaaja Jussin kanssa ottaa vielä toiset oluet, koska Tavastian puolen ylihintaisiin muovikuppeihin verrattuna olivat nämä lasiset tuopit jotenkin houkuttelevampia. ”Ei sitten tarvitse mitään enää ottaa salin puolella”, perusteli Jussi.

Siirryimme Tavastian saliin ja tilasimme oluet muovikupeissa. ”Jotkut broilerit siellä Semissä vaan soittaa, tuskin me mitään missataan,” tein valintoja ääneen. Niin The Broilers aka Damn Seagulls soitti alakerrassa alkuaikojen kappaleitaan, jotka olisi voinut allekirjoittaneeseen pudota, mutta James Sealandin tuotteistama muovikuppi vei tälläkin kertaa voiton. Onneksi business-koulun ja -kaupungin kasvatti Timo demonstroi keikkaa jälkeenpäin ja nimesi samalla itsensä Suomen kovimmaksi tulevaksi rumpaliksi. Tulevaksi?

Aina asenteellaan vakuuttava Sweatmaster asteli lavalle ja ilmoitti soittavansa maaliskuussa ilmestyvän albuminsa kappaleet. Laulaja Sasu mainitsi myös, että yleisö taitaa osata nämä biisit paremmin kuin he, koska he ovat itse viimeksi 4 kuukautta sitten soittaneet niitä. Ilmaisutaidon opettajani tärkein teesi oli se, että älä ikinä pyydä anteeksi esitystäsi etukäteen, vaikka se olisi kuinka huonosti valmisteltu, se voi hyvällä tuurilla onnistua. Ja niinhän siinä kävi tälläkin kertaa, uudet kappaleet toimivat hyvin ja bändi tuntui nauttivat olostaan. Ensi kuuleman perusteella tuleva albumi koostuu hyvin samanlaisista elementeistä kuin edellinen albumi ”Tom Tom Bullet”.

Suomessa katupunk voi hyvin ja potentiaalisia bändejä tuntuisi löytyvän useita. Sitten viime näkemän yhden kitaristin kokoonpanoonsa lisännyt helsinkiläinen The Over Attacks (entinen Brigade) oli tullut pistämään täyteen ahdetun Semifinaalin puolen sekaisin. Skalla maustettu melodinen punk iski yllättävän kovasti, ja bändi oli löytänyt uuden vaihteen tekemiseensä. Rytmiryhmä oli ajan tasalla ja lisäkitara toi sopivasti laajuutta soundimaailmaan. Samalla asenteella studioon, joku katsomaan vähän perään ettei kukaan sentään nurkkiin kuse, ja lättyä pihalle.

No Shame, tämä kiitelty ja kiistelty, jostain syystä kovasti mielipiteitä jakava yhtye, sai luvan astua lavalle. Uusi levy ”White of Hope – Turning Black” oli juuri ilmestynyt ja se olikin setissä pääosissa. Sampsa pohjusti muutamaa kappaletta niiden syntytarinoilla, ja nyt tiedämme, että myös IKEA voi inspiroida punk-kappaletta. Lavalla ja yleisössä oli riehakas meno, mutta jostain syystä itselläni oli melko neutraali olo. En saanut suuria tunne-elämyksiä, muttei kokonaisuus alkanut vituttamaankaan. Vaikka No Shame on ollut pitkään kuvioissa, jotenkin tuntuu, että se keskeisin juttu on vielä löytämättä, jostain tärkeästä lähteestä on vielä ammentamatta. Lähellä kuitenkin ollaan.

Olisin mieluusti nähnyt ja kuullut Satura Lanxin soittavan, mutta jälleen kerran Semiin tunkeminen tuntui ylitsepääsemättömältä, joten nykykunto jäi kollaamatta. Niin ja kyllä te arvaatte mitä sitten, muovikuppi.

Hiljattain kansainvälisen jakeludiilin tehnyt I Walk The Line sai kunnian päättää illan. Lähes Lidlin hinnoissa olevan bissen takia muistikuvat ovat hämäriä, mutta seuraavat äänijäljet löytyivät nauhurista: ”Vitun kovaa matskua, näillä on joku sellainen suomalaisen miehen historian saatossa kasvattama apina selässä, joka tekee niistä tavallaan haavoittuvaisia ja herkkiä.” ”Niin siis, ei tää mitään Eppu Normaalia ole.” ”Erittäin hyvä balanssi, soundit kohillaan ja jengi mehuissaan.” ”Huh, jos olisin Barbapapa, muuntautuisin uruiksi, sen verran antaumuksella tuo viehkeä urkuri kohtelee instrumenttiaan.” ”Tämä bändi on ennen kaikkea musiikin asialla…Hei Jussi, yritä saada toi urkuri kuviin.”

Puntala-rock 2006

Perjantai 28.7.06

Näissä tunnelmissa reissu alkoi: ”Matka kohti Lempäälää alkoi juuri. Otin matkaevääksi 36 keskiolutta ja 2 pulloa Suomi-viinaa, saahan sitä alueelta ostettua lisää. Tämä on ensimmäinen varsinainen Puntala-matkani, koska edellisen kerran olin vain Flippareiden mukana perjantaina niiden keikan ajan, joten sitä ei voi laskea festaroinniksi. Tänään olisi tarkoitus nähdä paljon bändejä, mutta saa nähdä. Pressipassikin odottelee noutajaansa portilla.”

Matka Puntalaan taittui nopsaan junalla, johtuen hyvästä matkaseurasta ja kylmästä oluesta. Olimme perillä Lempäälässä puoli kuuden aikoihin, jolloin ensimmäinen bändi oli jo lauteilla. Ei voi mitään. Siinä sitten aikamme ihmeteltiin, että millä vitulla sitä pääsisi festarialueelle, kun ei oikein ollut kellään tietoa mihin festaribussi tulisi tai milloin se tulisi. (Ja oli kuulunut huhuja täysistä busseista jotka tulevat myöhässä ja joihin kaikki halukkaat eivät mahdu.) Siinä sitten joku laitapuolen kulkija tuli neuvomaan ja ystävällisenä soitti kaikki tuttavansa läpi, jotta saisimme kyydin Puntalan leirintäalueelle. Eipä tärpännyt, ja epätoivo alkoi vallata toimittajan mieltä, näinkö missaisimme No Shamen, joka soittaisi n. 40 min päästä 10 kilsan päässä. Sitten tuli pelastaja Lassila-Tikanoja autollaan. Eli joku nuori kundi vinkkali parkkipaikan toiselta puolen ja ilmoittautui vapaaehtoiseksi kuskaajaksi, juuri kun olin selvittämässä mistä tässä kylässä löytyisi taksi. Eikun kamat takaboksiin ja menoksi. Olipas mukava saada autokyyti. Portilla oli mukavan pitkä jono lipunmyyntiin, mutta onneksi ei tarvinnut jonottaa, vaan suoraan vaan infoon ja ranneke kouraan ja passi taskuun.

Äkkiä teltta pystyyn ja kamat sisään (hih) ja katsomaan No Shamea. Drunken Troopers oli ollut se eka orkesteri, jonka missasimme. Olivat soittaneet kuulemma loistokeikan, mutta naislaulaja ei ollut kyennyt juuri huutelemaan. No Shame oli juuri niin hyvä kuin voi taas odottaa. Ei ollut vielä tässä vaiheessa kauhean paljon porukkaa katsomassa, mutta silti tämä pienilukuinen yleisö sai aikaan kivaa liikehdintää. Sampsankin ääniongelmat alkavat olla taaksejäänyttä elämää. Uusi levy alkaa pikkuhiljaa valmistua, ja ilmestynee tuossa syksymmällä. Bändi soitti perushitit Riot, Xion, Generation Timebomb yms., ja keikka päättyi ihanasti Silence in the Bed -vetoon. Keikan jälkeen tuli jutusteltua bändin kanssa joku tovi, ja olivat kovin tyytyväisiä settiin, ja siihen että ovat taas saaneet uutta energiaa ja puhtia keikkoihinsa ja muutenkin musameininkiin. Liekö nuo Sampsan ääniongelmat ja studiossa olemisen venyminen tuonut sitä tarvittavaa vittuuntumisen meininkiä, että pitää keikoilla sitten antaa faneille vastinetta. No Shame onnistuu kyllä aina vetämään hyvän setin, oli biisilista sitten mikä tahansa ja paikka vaikka humppalava.

Pikkulavalla kävin sitten vilkaisemassa Blitzgrieg Boysia, joka kuulosta ylläriylläri Ramonesilta. Lukuun ottamatta laulajaa, joka ei oikein mielestäni sopinut kovin hyvin tähän kokoonpanoon. Biisit olivat sitä perus-ramosettiä mitä on kuultu jo miljoonaan kertaan, ja päätinkin parin biisin jälkeen suunnistaa myyntikojulle, ja sieltä tarttuikin matkaan heti uunituore I Walk The Line –paita.

Seuraavana kuuntelimme nurmikolla auringosta nauttien Kiinasta tullutta The Subs -orkesteria, jossa oli tyttölaulaja. Kovasti olivat Suomessa parin viikon aikana kierrelleet, soittaen mm. Ilosaarirockissa ja Vuoritalolla. Eli laidasta laitaan meininkiä tuli. Sellaista garagepunkkiahan tuo tuntui olevan, ja jäi jotenkin kaukaiseksi kokemukseksi. Biisit olivat jotenkin yksinkertaisia ja moneen kertaan pureskeltuja.

Tämän jälkeen vuorossa oli omalta kohdalta festien odotetuin esiintyjä eli Suomen tyylikkäin punkorkesteri I Walk The Line, joka soitti noin puoli yhdeksän aikaan iltasella. Hittejä tuli hitin perään, ja hyvin tuntui istuvan sinkkulistan kakkosenakin keikkuneen ”Diamond Eyes” mcd:n kappaleet muuhun settiin, tuoden mukavaa lisäväriä rankempiin vetoihin. Yleisöä oli tässä vaiheessa paikalle eksynyt metsien siimeksestä jo aika mukavasti ja meno yltyikin vallan mainioksi. Itsekin tuli muutama tanssiaskel otettua, eihän sitä vanha jaksa paljoa. Ja keikan jälkeen bändin Antti sanoikin tämän olleen heidän paras keikkansa ikinä. ja Puntalassa on hyvä diy meininki.

Akupunktiota seurailtiin muutaman kappaleen verran ja ihan kelpo musaa tuntui olevan, hyvä rumpali ainakin. Ja toisen kepin varressa näytti heiluvan Unkind yhtyeen laulaja. JMKE tuli melkein missattua kokonaan, tai kuuntelin sitä lavan vierestä, kun tuli siinä vaiheessa keskityttyä enempi oluen kiskomiseen IWTL:n ja No Shamen poikain kanssa. Tuli sitä sentään viimeisenä tullut ”Tere Perestroika” nähtyä, tätä olinkin odottanut näkeväni jo parikymmentä vuotta. Oli kuulemma Villulla ollut kitaran kanssa paljon ongelmia, ja mieshän näyttää ihan siltä suomalaiselta hippilaulalta, mikä-sen-nimi-olikaan, se jolla on ne vitun aurinkolasit ja laulaa niitä protestilaulujaan? Appendix tuntuu edelleen olevan sitä mieltä ettei raha oo mun valuutta eli kasariharkkorepunkkia tuli tuutin täydeltä.

Cause for Effect heitti raivokkaan setin jossain välissä, en nyt tarkkaa aikaa ja paikkaa muista. Sellaista jazz-grindiahan se tuntuisi olevan. Olin kuulemma keikan aikana sanonut vaan, että tällästa fuusiopaskaahan tää. Onneksi oli mukana kirjuri, joka kirjasi kommentointia ylös. Nauhuriahan mä en käytä edes haastatteluissa. Jossain vaiheessa iltaa sitten havahduin että ei perkele se Driller Killer piti mennä katsomaan, ja oli juuri lopettanut, oli kuulemma ollut helvetin hyvä setti. No, pitänee joskus jostain kuunnella sitäkin. Kello alkoikin sitten olla jo reilusti yli puolen yön eli eikun telttaa kohti ja nukkumaan. Telttailualue oli muuten aivan tupaten täyteen ahdettu ja telttojen välistä ei meinannut edes parissa promillessa sopia.

Lauantai 29.7.06

”Oli aamulla olo tosi ankea…” lauleli joskus eräs junttipunkbändi. No mutta onneksi ei sentään ihan niin ankea. Pienet aamunapsut huiviin, ja housut jalkaan. Pienen aamupalaverin jälkeen päätimme suunnata läheiselle uimarannalle aamu-uinnille. Eipä tullutkaan uimatouhuista heti mitään, kun järkkärit olivat miehittäneet koko rannan kuin saksalaiset Rovaniemen ja totesivat, että ei ennen kello kymmentä ole mitään asiaa uimaan. No kilttinä jäimme sitten istumaan siihen rantaan ja odottelemaan kellon liikkumista tuohon maagiseen määreeseen. Jotkut olivat fiksumpina osanneet mennä rantaan uimaan muualtakin kuin laiturista, eli se niistä järjestelyistä. Piti siinä odotellessa poiketa teltalta hakemassa muutama korjauskoffi, yön aikana teltassamme oli kuitenkin käynyt ”varkaita” ja loput oluet olivat mystisesti kadonneet ja viinaakin puuttui vajaa pullollinen. Naapurin teltasta oli kaverin lompakko tyhjennetty. No, vihdoinkin sitten kello kymmenen pääsimme ottamaan vaatteet pois ja kylmään veteen uimaan.

Tämän jälkeen pääsin maistamaan kotona tehtyä lanttukukkoa, jossa tosin lanttu oli korvattu bataatilla, hyvää se silti oli ja kyytipojaksi pannussa keitettyä presidentti-kahvia. Kyllä ne hipit sitten osaa tuon leirielämän. Kateeksi kävi, omat eväät kun rajoittuivat kuiviin sämpylöihin, aamupalajuustoon ja alkoholijuomiin. No pitihän sitä sitten suunnata festivaalialueen omaan järjestettyyn aamupalatuokioon. Hauska oli kun ovessa lukee että vegaaniruokaa (viitaten kylläkin luultavimmin edellispäivän mättöihin) ja ensimmäisenä vastaan tulee hillitön tarjotin keitettyjä kananmunia, no sainpahan mäkin munaa Puntalassa. Oikeen kaksin kappalein. Kiva oli törmäillä pitkin festareita vanhoihin tuttuihin vuosien varrelta, terveisiä vaan kaikille. Mukava huomata, että jotkut ne jaksaa vaan elää punkhengessä vuodesta toiseen. Paljon tuli tehtyä myös uusia tuttavuuksia.

Puolen päivän aikoihin orkesterit alkoivat virittää vehkeitään, ja ensimmäisenä oli luvassa Katuyksikkö, joka veteli omaan tyyliinsä peruskasarihooseeta, ja ei oikein tahtonut erottaa kappaleita toisistaan. Ja sama meininki jatkui Maailmanpalon ollessa lauteilla, tosin heille bonusta kelpo tyttöhuutajasta. Jälleen tuli eksyttyä myyntikojujen maailmaan, josta mukaan lähti läjä erilaisia kangasmerkkejä, joille tuskin on koskaan käyttöä. The Patsy Walkers oli luvassa päälavalla ja olivat pukeutuneet taas go-go henkeen. Ihan perus patsy-keikka, olen parempiakin joskus nähnyt, liekö aikainen soittoaika verottanut yleisöä ja artisteja, kun tuntui vähän kankeaa olevan joka suunnalla. Subs laulaja näytti tykkäävän kovasti.

Tyttöteema jatkui pikkulavalla, jossa vuorossa oli Spoiled Betty, joka tuntui myös puheista päätellen kärsivän kovasta kankkusesta ja teknisistä ongelmista. Soundit olivat jokseenkin epäselvät ja instrumentit hukkuivat yleiseen sekamelskaan, joten päätin vaihteeksi suunnistaa ruokaosastolle, ja kävin maistamassa soijarouhepapuchiliriisihässäkkää, joka oli ihan ok, tosin vähän mautonta. Edellisiltana tutustuttiin johonkin norjalaiseen tyyppiin, joka näytti olevan seuraavana lavalla, Bulwark oli kuulemma orkesterin nimi, aika paskaa rokkia soittivat, joten jatkoin rauhassa ruokailua. Tämän jälkeen käytiin kovaa keskustelua lesboudesta, ja että miten on, ovatko tämän päivän ”muotilesbot” vielä kymmenen vuoden päästä lesboja, entä mistä rekkalesbo löytää aina sen nätin lesbotytön ja niin edelleen… Siinä pohdintaa krapula-aamuksi kerrakseen. Päätin keskustelun toteamalla, että krustit on likaisia ihmisiä. Nykyajan versio hipeistä. Eli jonninasteista sekoilua havaittavissa toimittajan ajatusmaailmassa lienee ollut tässä vaiheessa iltapäivää.

Takaisin bändien pariin. Klinika soitteli ihmeellistä jousisoittimella varustettua punkkia, joka kuulosta ihan venäläisiltä kansantanhuilta. Olipa mukava kun orkesteri vaihtui astetta rankemmaksi, koska vuorossa oli Threatened Existence nokkamiehensä xNiksux:n johdolla. Aika hiljaa tuli äänentoisto, mutta meininki oli varsin menevää. Tosin Lighthouse Project tekee tämänkin homman paremmin. Tyttöhuutajasta jälleen plussapisteet kotiin. Oli tosi hyvä. Nuorennäköisiäkin olivat vielä, että eiköhän heistä vielä kuulla moneen otteeseen. Levy olisi kiva kuulla, jos sellainen löytyy. Hiskias Möttö ja Mojakka soitteli jossain välissä jotain vitun kansantanhuja, muttei se jaksanut edes naurattaa. Knobia kävin katsomassa kaksi biisiä ja totesin että oli jokseenkin yhtä paskaa kuin viisi vuotta aiemmin. Kylläpä sitä onkin tullut krantuksi musiikin suhteen.

Tässä välissä tajusin, että kello läheni puolta kuutta, joten lähdin kiiruhtamaan kohti päälavan vierustaa, jossa minua jo odottelikin Abduktio-orkesterista Jamppa ja Heikki. Anttikin oli kuulemma ehkä tulossa, muttemme jaksaneet odottaa, vaan siirryimme uimarannalle jutustelemaan. Mitä lie soittanut tässä välissä, en muista. Kansan Uutiset oli jossain välissä, ja siinähän vaikuttaa rumpalin pallilla Wastedista tuttu Miika. Meininki lavalla oli, että haistakaa te kaikki paska jne. Soittivat mm. Iggyn Now I Wanna Be Your Dogin, ihan hyvinkin vielä. Abduktio soitti päälavalla hyvän raivokkaan setin.

Loput bändit tulikin aika lahjakkaasti missattua lukuun ottamatta viimeisenä soittanutta Varukersia, joka oli perus enkkupunkkia. Aika tylsä pidemmän päälle, niin kuin aika moni muukin festareiden bändeistä, kun ei ollut kauheasti ennakkoon tullut kuunneltua. Näin jälkikäteen muisteltua tuossa loppuillasta olen missannut mm. Omaisuusvahingon, Abnormin ja Ruidosa Inmundician. Varukersin jälkeen kello olikin jo jotain yli yksi yöllä ja uni alkoi painaa silmää vanhalla, joten eikun telttaan ja unta palloon. Tavoitteena oli herätä aamulla klo 7 junaan. No tulipahan sekin missattua ja ehdin juuri ja juuri Tampereen kautta Helsinkiin ja töihin klo 15. Ai että olikin kiva olla töissä kahden päivän telttailun ja dokailun päälle. Seuraavana sitten astetta isompi festari elokuussa eli Reading Festival Englannissa. Kiitos ja anteeksi.