Avainsana-arkisto: Homer Henderson

Jo’ Buddy ja Homer Henderson Torvessa

Ikävän harvoin, mutta sentään edes joskus, meiltä löytyy kotoa jemmasta alkoholia. Ikävän usein, mutta ei sentään aina, meille maistuu pikkuinen tissuttelu. Vaimon koulussa alkaa viikonloppu jo torstaina, joten eilen oli kohtuullisen hyvä omatunto nuolaista vahinkovaranto kaapista ja lähteä piipahtamaan jossain. Mutta missä?
Vakiokuppilamme alkaa välillä romahtaa niskaamme, eli jokin toisista voisi tehdä terää. Mitähän legendaarinen olohuoneemme Torvi tarjoaisi? Nopea vilkaisu keikkalistaa kohti paljasti kaksi melko rokkaavaa, aiemmin kuulematta jäänyttä nimeä, joten viiveetön MySpace-visiitti ei kaivannut harkintaa. Molemmat artistit tekivät jo tuon kituvan sivuston tarjonnalla paikallevaivautumispäätöksen helpoksi, sen verran räävitöntä luolamiesboogieta näkyi olevan tarjolla.

Ajauduimme paikalle hintsusti myöhässä, joten tamperelaissoolokokoonpano Jo’ Buddy oli jo äänessä ja show kannusti maksamaan pyydetyt eurot kassaneideille vauhdilla, että tiskin kautta katsomoon soluttautuminen ei söisi kokemuksesta pitkää aikaa. Ympärilleen vilkaisseet vakioasiakkaan silmäni paljastivat armotta, että torstai-iltaiseksi ajateltuna väkimäärää voisi luonnehtia ruuhkaksi: paikalla oli jo ennen yhtätoista – joka kyseisessä baarissa vasta alkuilta – ainakin parikymmentä todistajaa. Useita korkeahkoja billykuontaloita ja useampia hyvää tuulta huokuvia naamoja, jotka hymyilivät vaivihkaa jopa tällaista löysähköihin lahkeisiin pukeutunutta, spedepartaista menninkäistä kohti. Suopeat katsekontaktit ja tervehtimiset saattoivat johtua joko aidosta ilosta nähdä nuoren Pertti Pasasen näköinen hiippari väkijoukossa tai ihan vain siitä, että en itse asiassa varmaankaan edes näyttänyt täysin keikalle kuulumattomalta, koska minulla ylläni (tahattomasti ja miettimättä puettuna) torttupäidenkin arvostamaa Carharttia, nahkaiset All Starsit ja pappalätsä. Ja kaunista naisseuraa.
Buddy teki nopeasti positiivisen vaikutuksen, eikä vähiten ällistyttävän kitarameininkinsä takia. Jalkojen taputtama ”rumpusektio” oli oiva bonus trubadurisointiin, mutta kyllä laiselleni ääni-intoilijalle isointa luksusta oli persoonallisin höystöin revitelty soitanta, niillä soundeilla. En koita alkaa neroilemaan detaljeista, jotka karvojanostattaviin äänimaisemiin auttoivat, koska en vahvistimista tai soittimistakaan valtavasti tiedä, mutta helvetillisen maukkaana kaikki kielisoitanta Jo’n tarjoilemana aisteihini upposi. Putkivempaimista riippuu käsittääkseni iso osa hekumaa tuollaisessa, alkukantaisessa fiilistelyssä. Lyyrisesti olen yleensä aina ignorantti, joten en antanut minkään laulannassakaan vaivata, vaikka usein inhoankin keikoilla vokalisteja. Kokonaisuuteen kuului selvästi tarinoida, joten kai tuosta kiitettävän mittaisesta setistä sai nauttia sanoitusvammainenkin. En ihmettelisi, jos joskus löytäisin kotistereoista hänen tuotoksiaan.

Tapahtuman oli puuhannut kasaan etäisesti tutulta kuulostava taho. Kotikaupungissamme toimii itselle ikävän tuntematon kopla Lahden Rytmin Ystävät Ry, eli tuttavallisemmin (etenkin puhevikaisten riemuksi) RYRY, joka oli jostakin syystä onnistunut löytämään tähän iltamaan pääaktin Texasista. Ihmettelin hiukan niin kaukaa paikalle lennätetyn hepun budjetillista järkevyyttä, mutta parin ilmeisen jäsenen lipunmyynnin yhteyteen läimäisty rekrytointipuhe sai oppimaan sen verran, että ihan olemattomasta touhusta ei ole kyse. Joku saattaisi mietiskellä kuuluisahkon jenkkiläisen punaniskan toimivuutta lahtelaisjuottolassa, mutta täysin suotta. Homer Henderson näytti sopivan paikkaan jopa useimpia tunnistamiani kantiksia paremmin, sen verran kulahtaneesta rontista oli kyse. On helppo viihtyä konsertissa, jos ei artisti aseta itseään kenenkään yläpuolelle tai koita erottua edes ulkomuodollisesti. Lahden kiekkoreippaan vanhalla värityksellä varustettu t-paita ja litramittoina käytetyt silmäpussit saivat ukkelin vaikuttamaan lähes halattavalta, hänen katkeraksi ajoittain äitynyttä hapatustaan kuunnellessa. Aiemmin mainitsemani lyriikkavälinpitämättömyyskin väistyi hetkittäin, kun niin tyylikästä reppana-avautumista oli tarjolla. Kaljatölkkipyramidien sortuminen on monelle elämää nähneelle vakava paikka ja moisista tarinoiminen sai arvostamaan hieman taas enemmän juuritaiteita ja niiden tulkitsijoita. Jonkin verran liian countrya toisinaan, tunnelmallista yhtenään. Jos lämmittelijän kitaraäänistö teki suun ovaloittavan vaikutuksen, tämä ylsi leuanpudotussfääreihin parissa kohdassa. Miten voikaan akateemisuutta huokumaton soitanta tehdä vaikutuksen, oikeanlaisen laitteiston kautta näpyteltynä. Erityismaininnan ansaitsee basarista ja virvelistä koostunut, Homerin itsensä jaloilla soittama rumpusetti, jonka tahdissa säilyminen oli veikeällä tavalla hakusessa monesti, esimerkiksi jos mies riehaantui keksimään minispektaakkelinomaisia päätöksiä viisuihinsa. Tulihan koettua kaksi yksin esiintyvää, monien oivaltamaa, aitoa artistia tilaisuudessa, jollaiseen ei tällainen nirso musiikkinisti olisi milloin tahansa osannut kuvitella tietoisesti osallistuvansa.

Ei kannata kuvitella, että netin tai levyn kautta saa mitään käsitystä keikkamenosta. Pitänee alkaa rohkeammin tutkimaan lähitienoiden tarjontaa kun tällaisiakin yllätyksiä voi päästä kokemaan vahingossa?