Avainsana-arkisto: hip hop

Jarspis’s Allstars – Läpi ovesta!

Extreme Duudsoneiden Jarpin hassutteluviritykseltä kuulostava Jarspis’s Allstars on ainakin saanut hieman vakavammin otettavaa supporttia taakseen, kun kuuden biisin rähjäyksen on julkaissut muuan Roihis Musika. Jo tämä luo hieman uskoa Jarspis’s Allstarsin kykyihin, mutta silti ”Läpi ovesta!” -pikkulätty ei saanut osakseen luottamusta heti ensisilmäyksellä.

Viimeksi kun räppiä ja rockia koetettiin yhdistää, olivat tulokset melko katastrofaaliset ja jäljelle jäi pitkä darra. Sen jälkeen on ikäänkuin vaistomaisesti suhtautunut kaikkeen moiseen kokeiluun vähintään epäilevästi, vaikka allekirjoittaneen levylautasella pyörivät sulassa sovussa molempien tyylilajien edustajat. Yleensä kun hip hop -levyillä on ollut rokimpaa roiskimista, on kyseessä ollut joko samplaaminen tai äänitorven sävyn muuttaminen räppäämisestä kohti perinteisempää laulua. Riihimäki/Hyvinkää -akselille levinnyt Jarspis’s Allstars ei ole moista säätöä tehnyt, vaan pidättäytyy nimenomaan puhelaulussa. Ja onnistuu tässä kahden maailman yhteentörmäyttämisessä yllättävän hyvin, ilman että lopputulos kuulostaisi liian kornilta. Ja mitä siihen rokkipuoleen tulee, niin kitarat eivät möyri alavireisesti seitsemällä kielellä, vaan pikemminkin 90-luvun skeittipunkin hengessä.

Ei vaadita kummoisiakaan ennustajaneukon taipumuksia, että näkee Jarspis’s Allstarsin olevan eräänlainen väliinputoaja. Se tekee hyvinkin riskialtista musiikkia riskinsietokyvyiltään herkille kohderyhmille. Pakan sekoittamisesta (tai paremminkin sen yrittämisestä) pitää jo noin ajatuksen tasolla nostaa peukkua, mutta toteutus antaa vielä hieman aihetta pampuniskuille. ”Läpi ovesta” oli tosin yllättävänkin positiivinen yllätys, joka jättää odottamaan jos Jarspis jaksaa rynnätä vielä joskus läpi seinästäkin.

Hutunkeittoa porilaisittain – Jätkäjätkät Bar Kinossa

Allekirjoittaneen viikonloppu alkoi aikaisin, kun hip hop/reggae/humppa/mikälie –bändi Jätkäjätkät saapui jälleen konsertoimaan Poriin. Asan, Puppa J:n, Joska Josafatin ja kuuden muun jätkän tähdittämä tukkijätkäpoppoo on esiintynyt Porissa ainakin kahdesti tätä tapausta ennen. Molemmat keikat jäivät minulta väliin ties mistä syistä, mutta nyt en keksinyt huonojakaan tekosyitä jäädä kotiin.

Keikkapaikkana toiminut Bar Kino on normaalisti porilaisten teinien ykkösmesta viikonloppuisin jota sinänsä ihmettelen, juomatkaan kun eivät ole kovin edullisia. Pisteitä pitää Kinolle kumminkin antaa porilaisen keikkaelämän värittämisestä, sillä tämä tuo kotimaisia eturivin laatuartisteja Poriin konsertoimaan. Ja siinä onkin oikeastaan jo toinen syy, minkä takia en Kinossa käy kovin usein. Olen käynyt Bar Kinossa tasan kerran aiemmin, ja vain siksi että siellä sattuivat esiintymään TV Smith ja Appendix. Kumpikaan ei tosin ole ns. ”eturivin artisti”, toinen ei ole edes kotimainen eikä kumpikaan taida täyttää Kinon vakioasiakkaan asettamia laatukriteerejä.

Kinoa siis suosivat teinit, ja sen kyllä huomasi. Vaikka paikalle oli tullut kaikenlaisia ja –ikäisiä musadiggareita, tunsin silti oloni vanhaksi. Tämä sekalainen lauma oli jätkien esityksestä pähkinöinä ja täysillä mukana. ”Ykstoist ykstoist” on hauska levy, mutta livenä Jätkäjätkät tuntuu toimivan paremmin. Karismaattiset esiintyjät toivat biiseihin uutta virtaa, sekopäisyyttä ja lämpöä. Kommareita tosin jäi pois, mitä pidän erittäin harmillisena. Eivät jäpikät tosin soittaneet Vääksy-piiloraitaakaan, mikä on sekin oikea harmi. Molemmat kappaleet olisivat puolustaneet paikkaansa bändin keikkasetissä, josta ei hassuttelua ja pelleilyä nytkään puuttunut. Hyviä biisejä tuli kuitenkin tuutin täydeltä, joten parin obskuurimman kappaleen puuttumista ei edes huomannut kuin vasta jälkeenpäin.

Asan kappaleita soitettiin ainakin neljä: Leijonaa metsästän, Sanat ei tehnyt tätä laulua, Monimuotosii ja Suomi prkl. Saattoivatpa tuolla vielä tuossa järjestyksessäkin, ellen väärin muista. Biisit eivät kuitenkaan tulleet pötkössä, vaan niitä oli ripoteltu sinne tänne pitkin setin loppupuoliskoa. Suomi prkl toimi vähän heikosti eikä alkuperäinen biitti taipunut Jätkäjätkä-sovitukseksi kivuttomasti, mutta railakas Leijonaa metsästän sulautui täydellisesti jätkien muiden rallattelulaulujen joukkoon.

Radiota kuuntelemattomuuteni näytti jälleen kerran kyntensä, kun illan viimeisenä hitaana soitettiin Joku saa tietää, joka on tiettävästi radiosoittoa saanut. Porukka lauloi mukana ihan fiiliksissä, vaikken edes tiennyt biisin nousseen hitiksi. No, eihän kosminen tasapaino järky, jos en tuollaista asiaa tiedä. Omat fiilikseni olivat keikan takia toki myös korkealla, jolloin tunsin itseni tasapainoiseksi ihmiseksi. Hip hip, ja kotiin nukkumaan!

[flickrfeed photoset=72157625358864685 username=piparnakkeli]

Paleface – Helsinki – Shangri-La

Syksyllä muutakin kuin pelkästään fanaattisinta hip hop -väkeä puhututtanut Paleface on toki eksynyt Lampaankin järsittäväksi. Karri Miettisen neljäs studioalbumi on ensimmäinen, jonka tämä on tehnyt kokonaan suomeksi. Ihmettelen tosin vain, miksi Palefacen sanomisiin on vasta tämän albumin myötä alettu kiinnittämään huomiota. Kalkkilaivan kapteeni nostaa jälleen esille lukuisia asioita, jotka ovat tässä yhteiskunnassa pielessä. ”Helsinki – Shangri-La” on sanoituksellisesti painava levy ja herran riimittelyt toimivat, vaikkei tämä lausukaan mitään maailmaa mullistavaa.

Kantaaottavuus ei ole hipitihopissa mitenkään uutta, eikä oikeastaan ole folk-elementtien käyttäminenkään. ”Helsinki – Shangri-La” tosin on ensimmäinen rap-albumi, jonka yhteydessä olen kuullut käytettävän ”urbaani folk” -genremääritelmää. Hemmetin hyvän kokonaisuuden herra Miettinen on saanut albumista tehtyä jo musiikillisesta näkökannasta tarkasteltuna. Palefacen itse määrittelemä ”urbaani folk” tarkoittanee myös muustakin kuin vain omasta kansanperinteestä ammentamista, tällä levyllä kohtaavatkin hip hop, kansanmusiikki, työväenlaulut ja jopa itämaiset vaikutteet. Biisit ovat monipuolisia ja vaihtelevat nimikkokappaleen trubaduurihenkisestä akustisuudesta Saapuu elokuun yön kohtalokkaan perverssiin huoltoasemaiskelmään. Kappaleisiin on helppoa tarttua jo ensimmäisillä kuuntelukerroilla, vaikka albumin teho laskee loppua kohden.

Yhteenvetona voisi siis sanoa, että ”Helsinki – Shangri-La” on ihan hyvä levy, mutta ei ihan kaiken hypetyksen arvoinen, eikä Miettisestä vielä ihan tämän albumin perusteella ole Irwin Goodmanin veroiseksi kansantaiteilijaksi. Odotan vain sitä hetkeä, kun rasittava Syntyny rellestää kokee saman kohtalon kuin Hassisen Koneen Rappiolla: Voin kuvitella sieluni silmin, kuinka kappaletta siteerataan erinäisissä ryyppybileissä ja samalla ohitetaan sen kriittinen sanoma.