Avainsana-arkisto: Hero Dishonest

Uniikin hardcoren metsästäjät – Hero Dishonest

Oli lämmin kesäilta Herramme Seitanin armosta vuonna 2002 ja Lappeenrannan 53 Summer Slamsit olivat täydessä vauhdissa. Lavalle asteli taas uusi joukkio punkkarin retkuja. Hero Dishonest ei ollut tuolloin allekirjoittaneelle tuttu muutoin kuin nimeltään, mutta heti ensimmäisestä runttauksesta lähtien tajusin valaistuneena, että nyt on biisit ja meininki kohdillaan! Tuon jälkeen Herot on tullut nähtyä lukemattomia kertoja livenä ja vaikka miehistö on vuosien varrella osittain vaihtunut ja vähentynytkin – hikoilu ja äkkiväärä tulitus on jatkunut katkeamatta jo 14 vuotta. Hetki sitten ilmestynyt kuudes pitkäsoitto Alle Lujaa iskee taas kuin miljoona Colttia ja on nelikon ensimmäinen kokonaan suomenkielinen levy. Basisti Lasse ja rumpali Jussi avaavat seuraavassa sanaisia arkkujaan.

Mikä sai tekemään kokonaan suomenkielisen levyn ja miltä uutukainen kuulostaa omaan korvaan? Mitä muut ovat tykänneet?

Lasse: Vellu kirjoitti biisejä alussa sekä suomeksi että englanniksi, ja todettiin ettemme halua tehdä sekakielistä levyä. Suomenkieliset biisit tuntuivat toimivan parhaiten, joten Vellu päätti keskittyä siihen. Omasta mielestäni ratkaisu oli oikea, uusi levy kuulostaa ton kielenvaihdoksenkin takia hyvältä omaan korvaan, biiseistä tuli suomeksi jotenkin suoraviivaisempia ja hyökkäävämpiä. Positiivista palautetta on tullut sekä arvioissa että henkilökohtaisesti.
Jussi: Bändillä on taas jotain uutta annettavaa kielenvaihdon sekä tuotannonkin kehittymisen puolesta. Saundi on kahteen edelliseen levyyn verrattuna raaempaa, mitä haettiinkin. Ollaan onnistuttu jotenkin vetämään koko konsepti entistä omaleimaisempaan suuntaan, ja Vellun laulusuoritukset ovat sellaista hetkeen heittäytymistä, että oksat pois ja hattu kouraan. Lopputuloksessa onnistuttiin paremmin kuin osattiin odottaa! Ei toista samanlaista bändiä löydy ainakaan tältä planeetalta.

Kahdella viimeisimmällä pitkäsoitolla ei enää kaahata pelkästään tuhatta ja sataa vaan vaikutteita löytyy monistakin musiikkityyleistä. Onko musiikillisessa mielessä tapahtunut jonkinlaista kasvua vai miten paljon ylipäätään mietitte minkä tyylisiä biisejä teette? Kuka muuten tekee biisit ja miten kauan levyntekoprosessi yleensä kestää?

L: Lähinnä levynteon loppuvaiheessa saattaa käydä vihdoin mielessä sekin, millainen kokonaisuus biiseistä syntyy. Siinä vaiheessa aikaisintaan tulee kelattua, että ”tähän sopis nyt semmoinen ja semmoinen biisi”, mutta 90% ajasta emme mieti asiaa lainkaan. Tulee semmoisia biisejä kuin tulee. Mikko ja Vellu tekevät biisien rungot, ja ne sovitetaan yhdessä. Vellu tuo yleensä biisinsä treeneihin melko vapaamuotoisina, Mikon ovat enemmän valmiiksi mietittyjä. Tekstit ovat Vellun, ja mulla on niissä loppuvaiheessa ollut tapana vähän myös jeesata. Levyjen välissä meillä on yleensä mennyt pari vuotta, mistä ekat puoli vuotta on yleensä tiiviimpää keikkailua, sitten vajaa vuosi biisien teossa, ja loput äänityksiin ja julkaisuhässäkkään.
J: Kuunnellaan aika monipuolisesti musiikkia laidasta toiseen, mutta kyllä ne samat vaikutteet siellä pääosin kummittelevat mitkä alkuaikoinakin. Uuden levyn biisien projektinimistä käy selväksi paljon: D.R.I., Uus Annihaltion Time, Ramones, Anarkometallica, Flintstones, Vitunnopee, Eeppinen, Sludge jne.

Teitte tänä keväänä taas pitkästä aikaa jenkkirundin – missä kävitte ja mitä tapahtui? Kertokaa kaikki! Onko lähitulevaisuudessa tulossa uusia ulkomaan rundeja?

L: Käytiin USA:n koillisosissa kymmenen päivän rundilla. Kiertue sujui hyvin, ja mitään erityistä kerrottavaa ei oikeastaan ole, heh! Mitään ei mennyt totaalisen absurdilla tavalla vituiksi, ja sellaisista tapauksistahan ne parhaat kiertuetarinat syntyvät. Nyt soitimme vain hyviä keikkoja pienehköissä mestoissa, homma oli hyvin järjestetty, ja aiomme mennä piakkoin takaisin. Venäjällä olemme tykänneet myös käydä, ja käymme siellä varmaankin lyhyellä rundilla vielä tänä vuonna.
J: Löydettiin USA:n reissun myötä luottokaksikko, joiden kanssa suunnitellaan jo seuraavaa Yhdysvaltainreissua syksyllä 2014. Julkaisijamme Matto Peterwalkee Recordsista, joka buukkas kiertueen ja oli messissä distroilemassa sekä mouhoilemassa, sekä kuskimme Biff, joka on maailman komein ja lepposin straight edge crusti. Oli kyllä sellaset ”bondaukset” ja ”bromancet” kehissä, että hirvittää mennä tarkempiin yksityiskohtiin, ettei vallitsevat ihmissuhteet ja yhteiskuntajärjestys horju. Brasseista ja Balkanin alueelta on tullut jatkuvaa painetta kiertuehom…miin!

Miltä Suomen nykyinen punkkimeininki vaikuttaa? Mikä saa jatkamaan bänditoimintaa vuosi toisensa jälkeen, mikä on parasta ja mikä vituttaa eniten? Mikä on homelandin suosikkimesta soittaa?

L: Suomessa on mun mielestä ihan rikas ja eläväinen punk-skene. Just soitettiin kuuden keikan levynjulkkarikiertue, ja keikkapaikat vaihtelivat baareista pikku klubeihin, punkkarien pyörittämän taidegallerian kautta diy-festareihin. Ensi viikolla soitamme Helsingin Kalasataman konttiaukiolla jonkun fillaritapahtuman yhteydessä. Eli keikkapaikkoja löytyy joka lähtöön, samoin hyviä bändejä ja yleisöä riittää. Tää bändi jatkuu niin kauan kuin meillä on hauskaa, ja itse en ole ainakaan päässyt kyllästymään. Parasta bändihommissa on levynteko, keikkailu ja treenailu eli kaikki, eniten vituttaa se etten ole enää kaksikymppinen, ja pitäis nukkuakin välillä. En osaa sanoa, missä Suomessa olis kivointa soittaa. Kaikki ne on aika jees.
J: Suomessa tämä touhu on hyvissä kantimissa: hyviä bändejä, porukkaa ja meininkiä, mutta toiminta ja keikat edelleen liian baarikeskeistä. Pitäisi löytyä enemmän vapaita tiloja, joita pyörittävät tarpeeksi innokkaat ja organisoidut tyypit. Suunta on parempaan päin, mistä esimerkkinä mm. Kalasataman ja Suvilahden touhut Helsingissä sekä Galleria Hoi Sie Lappeenrannassa. Eli lisää tällaista kiskuribaarien sijaan!
Tässä bändissähän soittaminen on meille kaikille elinehto. Kuvittele nyt kuinka kireitä ja vittumaisia jätkiä me oltais, jos ei päästäis purkamaan kaikkea tällaiseen sekoilumusiikkiin ja hallittuun kaaokseen! Nurkkakuntaisuus ja niissä kyräily vituttaa eniten punkissa, sekä mielikuvituksettomat ja tylsät bändit. Maailman suunta ja markkinatalouden olemassaolo punkin ulkopuolella.

Onko jäsenistöllä I Walk The Linen, The Heartburnsin ja Echo Is Your Loven lisäksi muita bändejä tai projekteja?

L: Itse soittelen kitaraa The Heartburnsissa ja Confusassa, sekä bassoa Melmac-nimisessä noiserock-bändissä. Kaikki nuo keikkailevat nykyään melko harvakseltaan, mutta studiossa olis tarkoitus käydä kaikilla. Ainakin Heartburnsin uusi seiskatuumainen äänitetään tässä kesäkuun aikana.
J: IWTL on tällä hetkellä määrittelemättömällä tauolla, jonka myötä liityin vanhojen kavereitteni No Shame -yhtyeeseen rumpaliksi. Eka keikka pitäis olla näillä näkymin heinäkuun loppupuolella, mutta ei siitä sen enempää. Soittelen keikkarumpalina myös Arkhamin Kirjastossa, minkä takia se bändi potkii livenä ku hirvi. Propsit myös livekokoonpanossa soittavalle Valavuon Villelle, joka on Suomen toiseksi kovin kitaristi!

Mitä Herskan Deen tulevaisuus tuo tullessaan?

L: Eiköhän tää tule ihan samalla tavalla jatkumaan. Me ollaan siitä mukavassa tilanteessa, että meillä on voimassaolevia kutsuja soittamaan melkein minne tahansa päin maailmaa, ja teemme juuri riittävästi rahaa, ettei tarvitse omasta taskusta reissata. Joten kun työ- ja perhekiireet laskee pois, on meillä aikaa käydä pikku kiertueilla pari kertaa vuodessa, keikkailla jonkin verran Suomessa, ja julkaista uusi levy parin vuoden välein. Tällä musiikilla en todellakaan usko että saavuttaisimme koskaan minkäänlaista kaupallista menestystä, ja emme pääse kiertämään niin paljon, että voisimme puskea itseämme enempää esiin maailmalla punkskenessä. Se vaatisi meinaan kiertämistä ainakin puolet vuodesta, ja siihen meillä ei ole mahdollisuutta, varsinkin kun ollaan suomalaisena bändinä maantieteellisesti melko eristyksissä muusta maailmasta.
J: Lisää reenejä, keikkoja, kiertueita, uusia biisejä, julkaisuja, kiertueita… tällä syklillä pusketaan kunnes loppuu annettava, eikä homma enää kiinnosta. Kiertueet ovat mitä mainioin tapa matkustaa ja tutustua paikallisiin oloihin ja ihmisiin. Poikkeavat jutut, kuten parin vuoden takainen akustinen Off The Record -sessio Ylen uima-altaalla ovat erittäin piristäviä, ja sellaista sekoilua toivois tekevän jatkossa enemmänkin.

Keksikää joku loistava kysymys ja vastatkaa siihen mitä mainioimmalla tavalla, kiitos!

L: ”Onko teillä vielä jotain lisättävää Lammaszinen lukijoille?” -”Eipä tässä.” Ja kiitos itsellesi!
J: ”Mistä uuden levyn nimi ’Alle lujaa’ tulee?” -”Simo Salmisen samannimisestä, ihan spaskasta kappaleesta, jossa on kuitenkin vähän yritystä.”

[youtube url=wBCn2K8j2YM]

Hero Dishonest – Alle lujaa

Jo hyvinkin pitkään hardcorepunkkinsa kanssa sekoilleen Hero Dishonestin edellisestä albumista ”Dangerous” onkin jo muutama vuosi. ”Dangerous” oli toki näppärä äänite, mutta levystä jäi vähän sellainen fiilis että Hero Dishonest olisi toistamassa itseään ja kulkenut tietyn polun loppuun asti.

Kylpyhuoneesta on päästy keittiöön asti, eli musiikillisesti Hero Dishonest jatkaa totutuilla linjoilla. Meno on suolaista, mutta tuotannollisia arvoja on katsottu uudestaan ja lopputuloksena on edeltäjäänsä räkäisempi ja primitiivisempi levy, sekä soundiensa että kappalemateriaalinsa myötä. Edellisistä Hero-levyistä poiketen ”Alle lujaa” on kokonaisuudessaan suomenkielinen. Pitää kyllä sanoa tätä kiinnostavimmaksi Hero-levytykseksi vähään aikaan, vaikka kaiketi se on ihan sama millä kielellä Vellu puhisee albumin vimmaisimmilla vedoilla. Samalla yhtye on tarkentanut otettaan toisesta ääripäästä. Hidastelukaan ei ole Hero Dishonestille varsinaisesti vierasta, mutta ”Alle lujaa” iskee uutta pökköä siihen pesään, kun levyllä on muutama pitempi biisi. Varsinkin albumin loppupää mennään liki liejuisissa tunnelmissa. Tilanne on kuin Hero Dishonest olisi versioimassa ”My War” -aikakauden Black Flagia; Heikkonen löysi pienen Ginnin sisältään, rytmiryhmä murjoo ”My Warin” nykivimpiä biisejä ja Vellu tulkitsee ”Slip it in”:iä. Eikä lopputulos ole välttämättä niin kaukana Oulustakaan. Intensiteetti ei laske hetkeksikään ja ”Alle lujaa” on vaarallinen levy, oli tempo mikä tahansa.

Tämä albumi on kuin perinteinen nännäri. Se ei kirpaise kauaa, mutta kirpaisee sitten sitäkin enemmän ja osuu vielä arkaan paikkaan. Hero Dishonest ei petä, ja ”Alle lujaa” vaikuttaa tällä hetkellä melkeinpä parhaalta Hero Dishonest -levyltä sitten ”Juggernautin”.

Hero Dishonest julkaisee levyn ja lähtee Yhdysvaltain-kiertueelle

Jo vuodesta 1999 asti vaikuttanut helsinkiläinen ylinopeusrajoituksia rikkova hardcore-yhtye Hero Dishonest julkaisee kuudennen pitkäsoittonsa huhtikuun 26. päivä ja suuntaa kiertueelle Yhdysvaltoihin. ”Alle lujaa” –nimeä kantava, Samae Koskisen äänittämä ja Pentti Dassumin (mm. Deep Turtle) miksaama albumi sisältää 13 punkin ja hardcoren rajoja koettelevaa ydinlatausta, joissa yhteisenä nimikkeenä ovat kiihkeä tempo ja elämän nurjien puolien käsitteleminen bändille tutulla mustalla huumorilla.

”Alle lujaa” on Hero Dishonestin ensimmäinen täysin suomenkielinen levy. Se on samalla ensimmäinen, joka julkaistaan samanaikaisesti sekä Yhdysvalloissa että Brasiliassa, jossa suomalainen hardcore on ollut suosittua jo 80-luvun alusta lähtien. Yhtye promotoi maaliskuussa uutta levyä puolentoista viikon Yhdysvaltain-kiertueella. Suomessa Hero Dishonest nähdään pitkin kevättä ja kesällä mm. Kuudes Aisti –festivaaleilla.

Levyn julkaisee Suomessa pitkän linjan indie-yhtiö If Society, Yhdysvalloissa mm. Sokea Piste –yhtyettä julkaiseva Peterwalkee Records ja Brasiliassa Terveiden Käsien Läjä Äijälän kunniaksi nimetty Läjä Records.

Hero Dishonest -keikat:

22.3. New York, NY
23.3. Holyoke, MA
23.3. Worcester, MA
24.3. Providence, RI
25.3. Philadelphia, PA
26.3. Baltimore, MD
27.3. Pittsburgh, PA
28.3. Cleveland, OH
29.3. Buffalo, NY
30.3. Albany, NY

03.05. Oulu, Nuclear Nightclub
04.05. Jyväskylä, Ilokivi
08.05. Helsinki, Lepakkomies
09.05. Tampere, Vastavirta
10.05. Lappeenranta, Galleria Hoi Sie
11.05. Joensuu, La Barre
07.07. Helsinki, Kuudes aisti
02.-03.08. Lappeenranta, LPRHcFest

www.herodishonest.com
www.ifsociety.com

Zugen muistolle

Joitakin keikkoja sitä odottaa suuremmalla mielenkiinnolla kuin toisia. Abduktion joulukuussa edesmenneen kitaristin Jukka ”Zuge” Laajakallion muistokeikka oli niitä tapahtumia, joihin piljetti hankittiin heti lippujen tullessa myyntiin. Järkevä veto, varsinkin kun Tampereen Klubilla järjestetty keikka myytiin loppuun joitakin päiviä ennen H-hetkeä. Illalla oli paitsi Abduktion ja Armageddon Clockin päättävä vaikutus, myös hyväntekeväisyysluonne. Lipputuotot ohjattiin tamperelaisen Legioonateatterin kassaan.

Ilta yhdeksän maissa Klubin lavalle asteli Tuomas ”Jamppa” Järvinen, Abduktion basisti. Seuranaan hänellä tosin oli miehiä, jotka muodostivat sillä hetkellä yhtyeen nimeltä Last Calls. Yhtyeen lempeä musisointi ei ollut lainkaan samalla viivalla illan muiden bändien annin kanssa, mutta se tarjosi oivalliset alkupalat. Itselleni ei tosin ole kyseessä kovinkaan tuttu kombo, ja yhtyeen kaksitoistatuumainenkin jäi minulta paitsioon vaikkei siltä kovinkaan paljoa matskua kuulemma soitettu. Mutta kopuksi soitettiin varsin mielenkiintoinen versio Abduktion kappaleesta Thermidor.

Lighthouse Projectin keikka kirjaimellisesti polkaistiin käyntiin ”Atonementin” vedoilla, ja ennen keikan loppumista kuultiin ”We Are The Wild Flowers” -matskuakin. Herkkupaloja edustivat myös bändin vanhat biisit, joita se soitteli enemmän silloin, kun Lighthouse Project soitti vasta ensimmäisiä keikkojaan kokeneemman Abduktion kanssa. Muistona noilta ajoilta oli Like a Ghost. Lighthouse Projectikin soitti coverin, tällä kertaa Pelle Miljoonaa.

Toisen Zugen suosikin eli Hero Dishonestin olen tainnut nähdä liian monta kertaa, joten yhtyeen sinänsä pätevä mekkalointi ei jaksanut sillä hetkellä erityisesti innostaa, vaikka settilistaan oli päätynyt pari uuttakin rallia. Setin loppuvaiheilla tosin kiinnostavuuskäyrä nousi ylemmäs vierailevien vokalistien ja cover-valintojen myötä. Ehkei kyseessä ollut tiukin Hero Dishonest -keikka, mutta oli se ainakin erilainen Abduktio-vokalisti Mikko Suikkasen piipahdettua lavalla Mr. Buttfucks -hengessä tulkitsemassa The Descendentsiä.

Abduktiota ennen lavan sai hallintaansa Armageddon Clock. Tämäkin yhtye on varsinaisen toimintansa jo lopettanut, vaikkakin eri syistä kuin Abduktio. Siltikin Armageddon Clockin lopettaminen tuli muutama vuosi sitten itselleni melkoisena harmistuksena, ja hieman ennen lopettamista vedetyt keikat jättivät toivomaan, etteivät ne olisivat olleet Armageddon Clockin viimeisiä. Itselleni Armageddon Clock on ollut vähintään yhtä kova luu kuin Abduktio, ellei jopa kovempi. Seuranneessa myrskyssä tuli älppyjen materiaalia, mutta keikka sai kuitenkin alkaa Rähäkkä-splitillä ilmestyneellä biisillä Kalja on loppu. Jonkin ajan kuluttua loppu oli myös Armageddon Clockin setti. Hikeä puskenut keikka päätti Armageddon Clockin tikityksen arvokkaasti.

Armageddon Clockin lopetettua tunnelma kohosi hyvin odottavaksi ja jännittyneeksi. Tilanne oli äärimmäisen tulenarka, kun intronauhaksi alkoi soida Twin Peaksin tunnusmusiikki. Sitten tuli kulki Abduktion kanssa.

Lavalla oli kahdet kitarakamat, mutta vain yksi kitaristi. Uskon, että varsinkin kitaristi Antti Sompinmäellä oli melkoiset paineet niskassaan tämän jouduttua toimimaan ilman luotettua aisapariaan. Tosin perhosia oli kaikkien paikalla olevien vatsoissa, oli kyse sitten lavalla olleista muusikoista tai yleisön keskivertojampoista. Tuo jännitys sitten purkautui, kun valkoisiin paitoihin pukeutuneet, jäljelle jääneet Abduktio-miehet kiskaisivat keikan käyntiin, tällä kertaa tosiaankin viimeistä kertaa koskaan. Tuloksena Abduktion historian läpikäyntiä, hurmosta ja siitä juontuvaa daivaamista, vaikka Klubin lavan ympärillä on joka puolella tolppia. Tolpat eivät kiinnostaneet ketään, vaan Abduktio.

Kehtaan tässä vaiheessa väittää, että Abduktio teki musiikkia, joka kestää kuuntelua vielä vuosienkin päästä. Abduktion tuotantoa puolestaan käytiin läpi pureutumalla sekä uudempaan että vanhempaankin materiaaliin. Itselleni vihoviimeinen Abduktio-herätys tuli ”Thermidorilla”, joka iskeytyi tajuntaani todella kovaa. Tuokin älppy sai ansaitsemaansa huomiota useamman biisin verran ja Abduktio sai lavalle seuraa Zugen elämänkumppanista, joka omaksui taustalaulajan roolin. Kokonaisuudessaan tunnelma oli haikea, mutta kuitenkin onnellinen siitä, että Abduktio vielä nousi lavalle. Varsinaisen setin loppuvaiheilla allekirjoittaneellakin oli melkoinen pala kurkussa, mutta sekin katosi sieltä kun bändi soittit vielä viimeiseksi jääneen, keskivertoa Abduktio-levyä kevyemmällä kaksitoistatuumaisen materiaalia, jossa yhtyeen fokus oli ollut sen keikkaillessa vielä aktiivisesti. Sitten keikkoja soittava Abduktio vaikeni lopullisesti.

Summatakseni illan tunnelman, toistan vielä kerran ne mantrat, joita on ehditty toistaa jo ennen tätä keikkaa: RIP Armageddon Clock. RIP Abduktio. RIP Zuge. Oli äärettömän hienoa olla Klubilla juuri tänä iltana.

[flickrfeed photoset=72157629458462154]

Puntala-rock 2011

Jotkin festivaalit ne vaan vetävät pariinsa joka vuosi. Puntalalle oli raivattu tilaa kalenterista vaikka yksikään bändi ei ollut vielä varmistettu. Joka kerta kun Puntalan bändit julkistetaan, ensimmäinen reaktioni on aina ollut ”Tässäkö tämä muka nyt oli?”, mutta myöhemmin reaktio on vaihtunut ”Jumaliste mikä lineup!” -tyylin hihkumiseksi. Niin kävi myös tänä vuonna. Matkaan piti lähteä jo hyvissä ajoin, että ehtisi olemaan paikalla jo lähes alusta lähtien.

Perjantai 29.7.

Katekismus ei tippunut minulle nyt sen paremmin kuin aiemmin Hämeenlinnassakaan nähtynä, joten menin tsekkaamaan distroteltan antimia. Tämän Puntalan ensimmäinen ja ainoa sadekuuro iski jo heti toisen esiintyjän aloittaessa soittamaan. Ei sade kauaa kestänyt, mutta kuuro oli sitäkin voimakkaampi. Tosin minua ei vesisade ehtinyt koskettaa, olinhan juuri sopivasti siellä distroteltan suojissa ihastelemassa Kansalaistottelemattomuus-Deekin hintaparatiisin megatarjouksia. Tunnelma teltassa kävi nopeasti tiiviiksi, mutta ehtihän siinä kuulostella Better Not Bornia, jota en tosin varsinaisesti ehtinyt nähdä sekuntiakaan.

Kun sade lopulta suvaitsi loppua, kömmin ulos teltan suojista vilkaisemaan Aivolävistystä. Moni tuntui olleen keikasta innoissaan, mutten itse oikein saanut siitä kiinni, vaikka bändin meno ihan hyvältä kuulostikin. Cigarette Crossfire sen sijaan toimi hyvin, mutta uutta studiomateriaalia olisi mukava kuulla, jotta saisi kiinni puolistakaan bändin esittämistä biiseistä. Pikkulavalla heti perään mennyttä Mastodonttia ajattelin myös mennä katsomaan, mutta se nyt meni vähän ohi kun rinteessä tuli törmättyä tuttuihin. Ja olihan se nähty Töminässä.

Kadotetut aloitti suoraviivaisella punkrokilla, mutta siirtyi keikan loppuvaiheilla jammailuosastolle. Pitää kyllä sanoa, ettei tämä keikka kolissut yhtä hyvin kuin tammikuun Nosturin veto. Tuskinpa mistään leipiintymisestäkään oli kyse, kun bändi ei ole siinä välissä kovin montaa keikkaa vetänyt. Sokea Piste oli etukäteen tarkoitus katsastaa jo neljännen kerran, mutta siihen väliin sattui se strateginen piipahtaminen autolla. Keikan alkupuoli jäi siis näkemättä, enkä sen toisen puoliskon aikana ehtinyt enää päästä menoon sisälle. Drömdeadin tsekkaaminen taas ei kuulunut suunnitelmiini, mutta hetken sitä rinteestä ihmeteltyäni koin tarpeelliseksi hivuttautua lähemmäs päälavaa. Varsinkin laulaja tuntui laittavan itsensä täysillä likoon. Mutta näin jälkeenpäin en muista keikasta juuri muuta kuin hemmon lavapreesensin ja Jukkelin vierailun keikan päätteeksi.

Drömdeadin lopetettua joudun kiirehtimään rinteeseen katsomaan juuri uuden ”Epäluonnollinen poistuma” EP:nsä julkaissutta Viimeistä Kolonnaa. Jostain syystä tämä oli vasta ensimmäinen kerta, kun näin bändin soittavan yhtään missään. Ei kai Viimeinen Kolonna kovin usein keikkaile, kun sen jäsenillä on muitakin bändejä, jotka keikkailevat hieman suuremmalla intensiteetillä? No, hyvä se kuitenkin oli, samaten Ruidosa Immundicia, joka veti hyvän keikan jo edellisenä iltana Puntalan ennakkoklubilla Hämeenlinnan Suistolla, eikä tämä veto jäänyt siitä juuri jälkeen. Pippuria riitti tälläkin kertaa, mutta perjantain osalta mökkilavan tarjonnan päättänyt Hero Dishonest jäi siinä välissä väliinputoajaksi, vaikka senkin keikan seurasin alusta loppuun. Ehkä siinä oli nähty jo niin monta hösselibändiä putkessa, että virta meinasi loppua kesken?

Burning Kitchenin keikkaa odotin myös innolla, vaikka en olekaan koskaan mieltänyt tuota mainiota svedubändiä ihan pääesiintyjäkaliiberin yhtyeeksi. Esitys oli sympaattinen ja vetävä, mutta ei toisaalta päätä räjäyttävä. Olihan se kyllä sinänsä ainutlaatuista, kun bändi oli soittanut tämän vedon lisäksi vain Punk Illegalissa. En itse asiassa edes tiennyt yhtyeen kokoontuneen keikkoja soittamaan, ennen kuin luin bändin nimen Puntalan esiintyjälistasta.

En jäänyt seuraamaan leirintäalueen menoja, ja kun tuttujakaan ei tahtonut nähdä enää missään (jos niitä paikalla enää edes oli), niin lähdin nukkumaan maalaishotelliin. How punk is that?

[flickrfeed photoset=72157627395821520]

Lauantai 30.7.

Suhteellisen tukevan aamiaisen (johon ei muuten kuulunut hedelmiä, aijai!) nautittuani ja hotellilta poistumisen jälkeen palasin alueelle ilman krapulan häivääkään. Mielialahäiriötä (jonka nimi muistuttaa häiritsevissä määrin Mielenhäiriötä, tuota 80-luvun punk-ryhmää) taisin kuulla jopa yhden biisin, kun en päässyt tulemaan yhtään aikaisemmin mestoille. Sekaannusta varten koetin tulla niinkin aikaisin kuin yhdeksi, ja sen ehdin sentään nähdä ihan kokonaisuudessaan. Eipä se keikka mitenkään ihmeellinen ollut, että sen takia olisi pitänyt pitää kiirettä. Varsinkin, kun ajatuksenani ei ollut tsekata sitä seuranneita bändejä.

Dementia Kolektiva kuulosti ihan hyvälle distroteltalle kuultuna, jonne jäin istuskelemaan ja pitämään hetkeksi Toisen Vaihtoehdon ja Tuska & Ahdistus -distron lippua korkealla ko. instanssien moguleiden mentyä katsomaan tuota Itävallan ihmettä. Subvulturea en nähnyt oikeastaan yhtään sen enempää, vaikka en sen soittaessa enää leikkinytkään kauppiasta. Venäläinen Antimelodix yllätti positiivisesti. Joku tuttu oli sitä hehkuttanut, joten ihan sen perusteella kävin rinteessä kuulostelemassa meininkiä. Itse asiassa se kolahti eniten siihen mennessä näkemistäni/kuulemistani bändeistä, olihan yhtyeen roiskinnassa sopivassa suhteessa sekä crustia että metallisia sahausriffejä. Hetken aikaa meni, ennen kuin sain bändin edustajia kiinni sijoittaakseni nappulaa bändin seiskatuumaiseen.

Seuraava pikkulavan bändi olikin Antiklimax, jonka näkemistä olin myös ehtinyt tovin odottaa, varsinkin kun taannoinen Hämeenlinnan keikkansa oli jäänyt Joensuun reissun takia välistä. En totta puhuen saanut tästä keikasta juurikaan mitään irti. Kyllähän sen nyt toki kivuttomasti katsoi, mutta levynostopuuhiin ei syntynyt pakottavaa tarvetta. Ainakaan nyt. Nurmikolta tuli seurattua vielä Left for Dead, kunnes marssin takaisin pikkulavan edustalle. Siellä soittaneen Rikoslain aikana nähtiin kitaran hajottamista lavalle ja viuhahteluakin. Munamaisterin taltuttamiseksi tarvittiin kolme järkkäriä. Eikä se ollut edes Orpi, tuo maankuulu ekshibitionisti, joka vaikuttaisi olevan nakuilustaan huolimatta hyvinkin säyseä tyyppi. Tänä vuonna miehellä tosin taisivat pysyä housut jalassa lähes koko Puntalan ajan. Ainakaan en nähnyt miehen pakaroita. Niin, olihan Rikoslaki ihan hyvä, vaikka ei suuria yllätyksiä tarjonnutkaan noin musiikillisessa mielessä. Enpä tosin niitä odottanutkaan.

Sotatilan näin edellisen kerran jo vuonna 2008, enkä ollut tuolloin kuullut yhtäkään bändin levyttämää biisiä. Sen jälkeen niitä on tullut lisääkin ja Suomessakin on heitetty joitakin keikkoja, vaikkakaan se ei olekaan ihan jokapäiväistä bändin enemmistön pitäessä majapaikkaansa ulkomailla. En kyllä muistanut, että yhtye on näin kova. Vähän toisenlainen ilmestys oli sitten soittanut Järjestyshäiriö. Kyseessähän ei ole se teinirokkiviritys, vaan aito ja alkuperäinen Järjestyshäiriö 80-luvun alun Tampereelta (tosin kuulemma Porissakin oli samanniminen bändi). Kuinkahan moni teinipunkki ehti innostua suosikkiyhtyeensä buukkauksesta Puntalaan? Bändin ainoat äänitykset julkaistiin pari vuotta sitten, mutta tämä taisi olla yhtyeen ensimmäinen keikka ikinä? Liki 30 vuodessa pojista oli ehtinyt kasvaa miehiä (ainakin oletettavasti), mutta vokalisti edusti nuorempaa polvea. En ole totta puhuakseni kuunnellut sitä seiskatuumaista juurikaan ostohetken jälkeen, mutta olihan setissä paljon sellaista tavaraa mitä ei sillä lärpäkkeellä ollut. Ja toki myös Riistettyjenkin tutuksi tekemään materiaalia, jota saatiin tulkitsemaan Riistettyjen Lazze, joka oli kyllä vieraillut lavalla jo Sotatilan keikalla. Koskahan miehen pääbändi aktivoituu julkaisemaan uutta materiaalia?

Turkulainen 1981 sai anarkohenkisen, melodisen punkkinsa kanssa ottaa päälavan seuraavaksi haltuunsa. Missään en ollut ehtinyt nähdä bändiä, joten kyllähän sen katselin oikein kernaasti. Mutta keikka tuntui tolkuttoman lyhyeltä, jolloin se loppui ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan. Petturin palkkakin kolisi, mutta jäi selvästi kakkoseksi päälavalla seuraavaksi esiintyneelle orkesterille. Kuten jäi oikeastaan suurin osa muistakin bändeistä.

Kolumbialainen Polikarpa y Sus Viciosas tarjosi jymy-yllätyksen ja tuli täysin puskista. Ei jessus mikä intensiteetti ja miten vihaisia naisia lavalla oli laittamassa Puntalaa ojennukseen. Ennen keikkaa en ostanut bändin tytöiltä levyä, mikä oli näin jälkikäteen ajateltuna kuningasluokan moka. Keikan loppuun mennessä olivat levyrahat jo loppuneet muuhun Etelä-Amerikan -kamaan (Lobotomiaan ja Ratos de Porãoon), joten jäi ostamatta. Oli nimittäin aika kova keikka. Keikassa tosin vaan ärsytti vähän se ”kuvaajatyyppi”, joka kikkaili taskukameransa kanssa lavalla minkä ehti. Jossain vaiheessa mies ryhtyi taustalaulajaksi, mutta eipä siitäkään juuri mitään tullut.

Belgrado

Valse Tristesta diggailen kovastikin, mutta edellisestä näkemisestä keikalla oli kulunut jo kaksi vuotta. Kokoonpanokin oli ehtinyt siinä välissä joutua takuukorjaukseen, ja jäinkin miettimään oliko Porin Thrashwaxfesteillä muita VT-jäseniä kuin Mikko ja Wasky? No, se on kaiketi ihan sama millä kokoonpanolla VT vetää kun nykyiselläkin kokoonpanolla homma tuntuu toimivan mallikkaasti ja kunhan idioottikaksoset pysyvät ruorissa. Järjetöntä koohotustahan se taas oli, jonka seuraaminen oli mukavaa hommaa. Belgradon olin taas nähnyt Suistolla aloitusklubilla, joten osasin odottaa tältäkin keikalta paljon. Kyllähän se ne odotukset lunasti ja laulaja oli ihana. Puntalassa saisi puolestani olla enemmänkin post-punkkia, kun Belgrado taisi olla tämän vuoden ainoa sitä edustava yhtye. Viime vuonna ei tainnut olla senkään vertaa?

Kohu-63 kiinnosti, mutta en nyt jaksanut keskittyä siihen kun päättymättömässä keikkakalenterissani oli jo merkitty päivä jolloin Kohut näkisi uudestaan. Sen sijaan Antisect oli pakkokatsottava. Yhtye kaiketi soitti ensimmäisen virallisen keikkansa 25 vuoteen, joten tätä oli moni odottanut, useimmiten pelonsekaisin tuntein. Soittaisiko Antisect kaikki muut bändit suohon vai kusta lorottaisiko se oman perintönsä päälle? Loppujen lopuksi crustpioneeri ei tehnyt kumpaakaan, mutta se oli yllättävänkin kova! Huomasin ottavani jopa pari juoksuaskelta kun huomasin Antisectin aloittavan settinsä. Neuroottisten Pelimannien aikana tanssijalka hieman väpätti, mutta Angelic Upstartsista en ole koskaan sen pahemmin perustanut, joten seurasin keikkaa vain oletettuun puoliväliinsä asti ja lähdin Hämeenlinnaan vetämään unta palloon.

Lopputiivistelmänä mainittakoon, että yllättävän kovia keikkoja tuli yllättäviltäkin suunnilta, rahaa paloi levyihin liiankin kanssa ja tuttuja näkyi sen verta paljon, ettei juuri kenenkään kanssa ehtinyt turista kovinkaan pitkiä toveja kerrallaan. Mutta kiitokset jälleen kerran järjestäjille, vaikka keisari Koivuluoma voisi ensi vuodeksi skarpata ja opetella hallitsemaan sekä aikaa että säätä paremmin. Ensiksi mainittu nimittäin kului taas liian reippaasti.

[flickrfeed photoset=72157627272303277]

Hero Dishonest vaarallisuuden äärellä

Lammas Zinen sikariporras kehotti minua haastattelemaan Hero Dishonestia, kun olin menossa tsiigailemaan bändin keikkaa Funin ja Left Coldin kanssa jo muutenkin. Haastattelu sai mielenkiintoiset puitteet jo siksikin, että haastispyyntö tuli vain hetkeä ennen pelipaikoille suunnistamista. Minulla ei siis ollut ensimmäistäkään valmista kysymystä, vain joitakin ajatuksia mahdollisiksi kysymyksiksi. No, eivätpä Herot olleet sen valmiimpia.

Siinä iltakahdeksan aikoihin Left Coldin treenikämpän edustalle pysäköityyn pakettiautoon pakkautui haastattelija ja bändin koko nykyinen kokoonpano. Äänekkäimmät rasavillit tajusivat itse istuuntua auton takapenkille, kahden hiljaisemman miehen vallatessa etupenkit. Itse haastattelija oli näppärästi siinä keskellä, valmiina keksimään kysymyksiä päästään. Päätän aloittaa varsinaisen haastattelun mahdollisimman ajankohtaisella aiheella. Herot olivat matkanneet juuri satoja kilometrejä, joten luonnollisinta olikin kysellä senhetkisistä fiiliksistä:

Jussi: Kylläpä vituttaa. Ihan hyvältä, nyt ollaan paikan päällä.

Vellu: Meinattiin tosta vaan mennä ohi.

Lassi: Onhan niitä pahempiakin ajettu.

Jussi: Keminmaalla meinas olla liukasta, mut se onkin ihan paska paikka.

Hämeenlinna ei ole tullut Heroille kovinkaan tutuksi. Herot esiintyivät vuoden 2009 Ämyrockissa, mutta silloisen reissun aikana jätkät eivät nähneet kaupungista paljoakaan. Mutta vaikka Herot eivät ole yhdessä tuossa Kanta-Hämeen helmessä käyneetkään, on miehillä silti kommentteja kaupungista. Levykellari on tuttu paikka, samaten Suisto.

Jussi: Suisto on helvetin hyvä! Tuntui että olis tullut ulkomaille, mutta harmi kun nyt tänään oli zumba, me ei voitu poiketa tästä meidän hardcore-esityksestä. Silleen ihmetyttää, kun sen piti olla joku talonvaltaajien bileet, niin sitten valitsi zumban.

Vellu: No olisin mäkin valinnut.

Jussi: No joo, kyllä se pitää paremmassa kondiksessa. Pitää tietty peruskunto säilyttää.

Tässä välissä Jussi ja haastattelija keskustelevat Levykellarista, ja kun pitäisi jatkaa haastattelun parissa, niin Vellu täräyttää:

Vellu: Sit sä voisit kysyy meidän uudesta levystä, kun se on vitun hyvä.

Pakkohan sitä on kysyä: ”No… Kertokaa uudesta levystänne?”

Vellu: Se on vitun hyvä!

Vaikuttaa siltä, että koko konkkaronkka on tyytyväinen uuteen levyyn. Keskustelu kääntyy kansitaiteeseen, ja haastattelijan on pakko ihmetellä kansiratkaisua. Varsinkin, kun muita ideoita kanteen ei kuulemma ollut:

Vellu: Ei se ole oikea kirahvi.

Lassi: Mietittiin, mikä kuvastaa parhaiten ja millainen visuaalinen ilme parhaiten kuvaa tätä levyä. Ajateltiin, että kirahvimies kylvyssä on tää juttu.

Herot pysyvät vaitonaisina ”Dangerous”-albumin nimen alkuperästä, eikä sitä suostuta paljastamaan. Joudun muistuttamaan, että myös Michael Jacksonilla on ”Dangerous”-niminen albumi. Albumin nimeksi piti alun perin tulla ”Volume 4”, vaikka ”Dangerous” on Herojen viides albumi.

Jussi: Eihän siitä (nimestä) ollut epäilystäkään.

Vellu: Se on hyvä nimi. En kyllä muistanut sitä (Michael Jackson -yhteyttä) siinä vaiheessa, kun nimeä mietittiin.

Jussi: Michael Jacksonin ”Dangerous” ei ole kauheen vaarallisen kuuloinen levyn nimi, ja sit ajateltiin että paikataan tämä tilanne, mutta en nyt tiedä onko mikään musiikki kauheen vaarallista noin yleensäkään. Meidän mielestä se kuulosti vaarallisen hyvälle.

Puheet levystä nakataan huit hemmettiin, ja porukka alkaa puhumaan ihan muista asioista. Kun Heroilta kysytään Suomen parasta kaupunkia, vaihtelevat vastaukset Helsingistä Poriin, mutta parhaan perustelun heittää kuitenkin taas Vellu:

Vellu: Kotka! Siellä on Meripäivät!

Jussi: Mä oon kerran käynyt Kotkassa ja Raumalla, ei kumpikaan oikein säväyttänyt. Raumalla oli Tony Halme -vainaa, hengas samalla bäkkärillä ja sit sen joku sikaniska kaveri kännipäissään rupes rähisemään mun kaverille, jolla oli sellainen Kalashnikov World Tour -paita, jossa oli eri paikkoja, missä Kalashnikovilla on sodittu. Se ei tykännyt siitä, ei vissiin ollut tarpeeksi isänmaallinen hänen makuunsa.

Vellu: Helsinki on muuttumassa vähän liikaa semmotteeks… huonoks. Ruotsalaiseks.

Lassi: Tampereella vois kans asua, eli Helsinki ja Tampere. Ja eilisen perusteella sitten Rovaniemi. Ja Karjaa on ehdottomasti mainittava, Karjaalla on hyvä asua ja yrittää!

Rovaniemi kun tuli puheeksi, niin samalla kysyn bändiltä, näkyikö Joulupukkia hoodeilla. Ei näkynyt, mutta maininta Joulupukista tulkitaan automaattisesti tilaisuudeksi esittää lahjatoiveita:

Lassi: Mä oon toivonut asetta joka saatanan joulu enkä oo ikinä saanu.

Vellu: Autorata. Ja pillua.

Jussi: Siinä on kyllä aikamoiset toiveet. Scaletrix-autorata!

Vellu: Nimenomaan Scaletrix. Vittu se Scaletrix tänne nyt!

Vellu ei lupautunut tekemään silmukoita keikan aikana, vedoten polviinsa.

Jussi: Aiotaan rauhottaa seuraavalle levylle tota touhua, ja se mistä aloitetaan on että Vellun polvet leikataan irti. Se vaikuttaa ehkä tohon sävellystyöhönkin sitten…

Autoon laskeutuu syvä hiljaisuus, kun haastattelija ei keksi seuraavaa kysymystä. Vellu pelastaa tilanteen esittämällä seuraavan kysymyksen:

Vellu: Lassi, montako teinityttöä sä oot tappanut?

Lassi: En mä ole laskenut, veikkaan että se luku on jossain kuudessakymmenessä.

Jussi: Lassilla on se tapa, että se hakkaa ruuvarilla päähän. Mitä muuta sä teet?

Lassi: En mä tiedä voiko näistä jutuista kertoa.

Jussi: Meillä ei ole varmaan tän haastattelun jälkeen basistia bändissä.

Johdattelen seuraavaan kysymykseen sanomalla Hero Dishonestia suomalaisen hardcoren Pulttiboisiksi, ja se oli nimenomaan kunnianosoitus. En ehdi esittää edes kysymystä loppuun, kun:

Jussi: Pulttibois on ehkä Suomen paskin sketsisarja ikinä.

Lassi: Kyl mä oon mieluummin Pulttibois ku Sleepy Sleepers.

Jussi: Ne teki pilaa saamelaisista, mä en voi hyväksyä sitä. Se oli väärin!

Mikä on paras suomalainen sketsi?

Jussi: Kyllä se on ”vittuilupuhelin”, Lapinlahden linnut! Hauskinta on se, että se tyyppi (Markku Toikka) joka soittaa sinne, sen nimi on siinä sketsissä Antti Turpeinen. Mun isovelipuolen nimi on Antti Turpeinen, että se on varmaan saanut kuulla siitä silloin kun se tuli… Turvenuija! Onko turvotus laskenut?

Lassi: Mun on pakko mainita myös ”haja-asutusalueiden natsit”, vähän vähemmän tunnettu mutta aika hyvä.

Vellu: Tabu kannattaa mainita.

Jussi: Tabu on kyllä helvetin hyvä, mutta yksittäinen sketsi on ”vittuilupuhelin”.

Viimeisiä sanoja?

Jussi: Onhan niitä. Tässä vaiheessa Lassen pitäisi kertoa hautajaisistaan ja sanoa mikä biisi soi siellä.

Lassi: Se on se ”ole-ole-ole”! Mutta mun suosikki kuuluisat viimeiset sanat on Dimebag Darrellin viimeiset sanat mitä se sanoi broidilleen, ennen kuin se käveli lavalle ja se ammuttiin saman tien. Sen viimeiset sanat oli ”Van fucking Halen, man!”.

Jussi: Siihen  on hyvä lopettaa; ”Van fucking Halen!”

Hero Dishonest, Fun ja Left Cold Hämeenlinnassa

Hero Dishonest on ollut viime aikoina ahkerana. Uuden levyn julkaisun lisäksi sekopääkvartetti on ehtinyt myös hieman keikkailla Funin kanssa, joka on myös julkaissut uuden levyn. Näiden sekoboltsikarnevaalien Hämeenlinnan osakilpailun tapahtumapaikkana oli hämeenlinnalaisen Left Coldin treenikämppä, joka sijaitsi keskellä erästä hämeenlinnalaista teollisuushelvettiä. Lähdin liikekannalle hyvissä ajoin parin kaverin seurassa, mutta ajoissa oleminen kostautui. Paikalle saapuessamme ketään ei ollut vielä paikalla ja paikka oli tarpeeksi syrjässä että minnekään muuallekaan olisi viitsinyt enää mennä. Kaiken lisäksi ulkona oli perkeleellisen kylmä, mutta tilanne saatiin ratkaistua futista pelaamalla, eli käytännössä potkimalla tyhjää (jonkun jo aiemmin hylkäämää) Danone-jogurttipurkkia. Ainakin siinä pysyi lämpimänä. Aikaansa sai kulutettua myös roudaria leikkien.

Isäntäbändi eli Left Cold aloitti puolitoista tuntia ilmoitettua ajankohtaa myöhemmin, vaikka eipä tuo lainkaan haitannut. Left Cold esiintyi kolmimiehisenä, koska näiden basisti oli ”juoksemassa maratonia New Yorkissa”. Kyllähän basistin puuttumisen huomasi hieman ohuesta yleissoundista, mutta ei se dramaattisesti fiilistä latistanut. Setin lyhyys (vain muutama biisi) latisti hieman enemmän, eihän noin lyhyessä ajassa päässyt edes menoon mukaan. Parempi kuitenkin näinkin kuin ei ollenkaan, vaikka keikka jäikin selkeästi heikommaksi kuin viikkoa aiemmin näkemäni keikka Lighthouse Orch… Projectin lämppärinä.

Fun oli ihan hauska bändi. Edellisvuoden Puntalassa näin bändin ensimmäistä kertaa, ja silloin ei kolissut. Siihen saattoivat toki vaikuttaa väsymys ja harvinaisen hienot festarikelit, mutta nyt upposi paremmin. Eihän yhtyeen sätkivä noise rock ollut minulle kovinkaan tuttua, joten keikan anti oli siltä osin laiha. Tilanteen voi toki korjata esimerkiksi yhtyeen tuotantoon tutustumisella jälkeenpäin. Siinä missä Left Cold pärjäsikin tämän keikan ilman basistia, ei olisi Funin keikasta tullut yhtään mitään ilman tuota matalien taajuuksien mestaria. Soitanta oli juurevaa ja välistä tuntui, että jopa plektra oli turhaa hifistelyä.

Kyllähän se on myönnettävä, että Hero Dishonest ei toimi kotioloissa aivan yhtä hyvin kuin mitä se toimii livenä. Bändin maaninen livetaika toimii nimenomaan näillä pienemmillä keikoilla, joissa tunnelma on intiimimpi. Esimerkiksi edellisvuoden Ämyrockissa soitettu keikka ei oikein lähtenyt käyntiin, kun bändi oli kaukana lavalla. Silloin Herojen ja yleisön välillä oli pari metriä ja siinä välissä oli lisäksi aita. Nyt meno oli sen verran hikistä, että ulos mennessä tuntui siltä kuin olisi tullut saunasta. Vellun lavapreesens taas oli omaa luokkaansa, ja onhan äijä myös hemmetin kohtelias, kun kesken ryöpytyksensä huomauttaa auki olevista sepaluksista. Luulin, ettei mies tekisi mitään eriskummallisia temppuja, kunnes tämä päätti ryömiä maton alle. Tuon lähes koko lattian peittävän ja vaarallisesti edestakaisin liukuvan maton alta ei ole ilmeisesti lakaistu vähään aikaan, vaan eihän se tuota epärehellistä sankariamme lainkaan haitannut. Meno oli muutekin kaikin tavoin kaukana väsähtäneestä. Ei olisi uskonut, että bändi oli juuri ajanut satoja kilometrejä Rovaniemeltä.

Meno oli kaikin puolin railakasta, jopa siinä määrin, että päätin siirtyä kameroineni hieman sivummalle Herojen keikan loppuvaiheilla. En halunnut testata kamerani vedenpitävyyttä kaljalla. Keikkapaikan tilavuushan oli noin 20 neliömetriä, ja jengiä oli tarpeeksi tilan täyttämiseen; eräänkin paikallisen crustibändin jäsenistö oli edustettuna kokonaisuudessaan, samoin erään sairiolaisen punk-orkesterin miehistöä. Tupa oli siis täysi, mutta kenenkään ei tarvinnut murjottaa ulkona pakkasessa. Erittäin lämminhenkinen tapahtuma siis kyseessä, saisi näitäkin olla Hämeenlinnassa useammin.

[flickrfeed photoset=72157625341825678 username=piparnakkeli]

Hero Dishonest – Dangerous

”Kaikki eläimet ovat tankeroita”, totesi muinoin Ahti Karjalainen. Mitähän hän tuumaisi nyt, jos saisi kuunneltavakseen Hero Dishonestin uuden ”Dangerous”-kiekon? Herojen olikin jo aika nousta pois kylpyammeesta, onhan edellisestä ”When The Shit Hits The Man” -pörähdyksestä kulunut jo kolme vuotta.

Uuden albumin kokonaispituus on lähes kymmenen minuuttia pitempi kuin edeltäjällään, biisien pituudet ovat kasvaneet ja niiden lukumääräkin on pienempi. Jotain on siis tapahtunut: Hero Dishonest on ottanut joitakin ratkaisevia askelia musiikkinsa edistämiseksi, jatkaen siitä mihin viimeksi jäätiin. Sekopäisyys ja vesikauhuinen äkkipikaisuus eivät ole kuitenkaan väistyneet yhtään minnekään, yhtyeen kipeästä huumorintajusta nyt puhumattakaan. Hero Dishonestin ilmaisu on muuttunut täydestä kaaoksesta hallituksi kaaokseksi. Epärehellisten sankareiden viidennen albumin nimihän on ”Dangerous”, ja tuo nimi pitää kyllä kutinsa.

Tuloksena on Hero Dishonestin mielenkiintoisin albumi tähän mennessä. Siltä löytyy bändille sekä tyypillisempiä rykäyksiä (Fag Agenda, Eggs and Toast and Stars Implode) että erikoisempia biisejä (Bad Days Mounting, Dead Man’s Sauerkraut), joiden vuoksi levyn kuunteleminen on sekä hauskaa että haastavaa. Tosin Space Command ampuu ehkä hieman yli, mutta paria heikohkoa hetkeä lukuun ottamatta ”Dangerous” on varsin tiukka räiskäle.

Hero Dishonest -kilpailu

11-vuoden ikään ehtinyt helsinkiläinen hardcore-orkesteri Hero Dishonest julkaisee neljän vuoden tauon jälkeen uuden levyn lokakuun 27. päivä. Yhtyeen viides albumi kantaa mystisesti nimeä ”Dangerous”. Sinun tehtäväsi on veikata, miksi levyllä on moinen nimi! Oikein tai kekseliäimmin arvanneiden kesken arvotaan 180 grammainen Dangerous-vinyyli (jonka mukana myös cd) ja Hero Dishonest -luomupaita! Kilpailu on käynnissä sunnuntaihin 24.10. saakka.

www.vimeo.com/14671476
Birth, Sports Illustrated, Death (mp3)
herodishonest.com

Herot, No Shame ja LGW Vastavirralla

Ketään tuskin kiinnosta, kuinka menin naurettavan lyhyen matkan linja-autolla Vastavirta-klubille? Tai kuinka katsoin Sopranosin ennen lähtöä? Hyvä. Unohdetaan siis se.

Ajoitus oli melko hyvä, sillä hetken odottelun jälkeen Life Giving Waters jo aloittikin. Nome est omen tässäkin tapauksessa. Tunteenpurkauksilla höystettyä punkrockiahan sieltä tuli. Vähän ehkä kuin raivokkaampi Manifesto Jukebox ja tietysti tämän genren ainoa ja oikea eli Leatherface. Ihan hyvin soittivat, vaikken hurraata huutanutkaan. Muutamat kappaleet kuulostivat hieman toistuvilta toisiin verrattuna, vaikken sata prosenttisesti huomiotani lavan suuntaan kiinnittänytkään. Soundin vanha artikkeli Irwinin Lapsista kiinnosti nimittäin kovasti. Tiesittekö, että Irwin sai aikaan kapinan Polvijärvellä? Sekin artikkelista paljastui. Life Giving Watersin lp:tä myytiin muuten hämmästyttävän halpaan kuuden euron hintaan.

Ja sitten No Shame. Tovi onkin vierähtänyt No Shamen näkemisestä. Sen kunniaksi suuntasin Ginger Ale -lasillinen kädessä lähemmäksi eturiviä. Tulipahan koettua lasin takaa myhäilykin. No Shame on aina ollut tunnettu energisenä live-esiintyjänä ja tämä väittämä piti paikkansa tälläkin kertaa. Elävänä tätä kuuntelee kyllä sujuvasti, mutta kotisoitto jää auttamatta hyvin pieneen marginaaliin. Tarjontaa oli kovasti tammikuussa ilmestyvältä täyspitkältä, eikä se hullummalta kuulostanut. Jostain kappaleesta tuli hieman Pomo Springsteen mieleen. Tämä on hyvä asia. Paras terä show’sta kuitenkin tylsyi pituuteen. Tietysti tämä on vain omia tuumimisiani, sillä lavan edustalla jalalla koreasti (ja kädellä kiinasti) laittanut fanijoukkio olisi varmasti viihtynyt musisoinnin jatkuessakin. Fanijoukossa löytyi myös joku innokas ”daivaaja”, joka loikki lavan reunalta toveriensa käsivarsille. Koska itse suhtaudun muiden hauskanpitoon kuin Grinch jouluun, moinen lysti olisi saanut loppua alkuunsa. Hiljaa mielessäni mietin, että kohta jannu tipahtaa jonkun päälle, enkä itse välittänyt olla pehmuste jollekin humala-jalmarille. Hädässä Slapshot tunnetaan, ja Choken ääni huutikin jo päässäni että Step on it jos kaveri kaatuisi lattialle kanssaeläjiin osuen. Oikeastihan en näin ilkeä tietenkään olisi. Enkä ollutkaan, sillä kaukaa viisaana haistoin vaaran paikat. Samainen jalmari nimittäin pyörähti jotenkin ympäri ja jalat osuivat suoraan lähellä seissyttä nais-ihmistä päin, jeebon itsensä rojahtaessa hieman ilkeän näköisesti lattialle. Eipä siinä kuitenkaan pahemmin käynyt.

Hero Dishonestin kammetessa lavalle olin jo valikoinut itselleni hyvän paikan eturivissä. Soitto oli totutun energistä ja viihdyttävää, kappalelistan ollessa hyvinkin sama kuin Lutakossa. Miellyttävänä yllätyksenä kuitenkin ”Crawl Song” oli päätynyt esitettävien joukkoon, kappalehan on eräs suosikeistani tuoreelta albumilta. Yleisö tyytyi lähinnä katselemaan kädet puuskassa aitoon rokkipoliisi-tapaan Saasta-Makea (käsittäksen hän oli Saasta-Make, korjatkoon joku ken tietää ja ketä kiinnostaa) lukuun ottamatta. Tosin siinä vaiheessa kuin Juggernautilta tuttu ”Never Solutions” kajahti ilmoille, yleisö kuin jonkun joukkokohtauksen vallassa säntäsi hillumaan parketille. Minäkin polo meinasin ihan alle jäädä. Jossain vaiheessa joku No Shame -paitainen nuori mies koetti selvästi haastaa riitaa Saasta-Maken kanssa eli tiivistä tunnelmaa oli myös ilmassa, mutta Saastis ei provosoitunut. Itse en tajua mistä NS-kaveri hermostui. Eipä tosin ole minun päänsärkyni.

Yleisön vaatimuksesta kuultin vielä muutama ralli, näiden muassa Deep Woundin ”I Saw It”. Hero Dishonestin näkeminen vakuutti minut entistä enemmän siitä, että kyseessä on Suomen kovin hardcore-yhtye.