Avainsana-arkisto: Helsinki

UK Decay ja Silent Scream Kuudennella linjalla

Goottirockin pioneeribändi UK Decayn saapuminen Suomen kamaralle on ollut melko iso ja odotettu tapaus, ainakin tietyissä piireissä. Historiansa ensimmäisen Suomen keikkansa Helsinkin Kuudennella Linjalla soittanut UK Decay herätteli pelonsekaisia tunteita jopa tällaisen ihmisen mielessä, jolle bändi ei ole koskaan ollut mikään elämän ja kuoleman asia. Siltikin tällaisia tapauksia osuu kohdalle harvemmin, joten olihan se nyt mentävä katsomaan miten UK Decay suoriutuu keikastaan.

UK Decayta lämmitteli oikeutetusti Silent Scream. Mikäli joku ei sitä tiennyt, niin Silent Screamihan on käytännössä Varjon viimeinen kokoonpano soittamassa englanniksi ja hieman erilaisella otteella. Yhtyehän ei ole mitenkään järjettömän vanha, mutta mitä pitkäikäisemmäksi se tulee, sitä enemmän se tuntuu seisovan omilla jaloillaan, vailla Varjon varjoa. Ja tuo väkivaltainen bassosoundi, siitä minä nautin. Silent Scream nyt on tosin jo aiemmin nähty ja hyväksi havaittu, joten mitään jännitysmomentteja ei tuohon helsinkiläisbändiin liittynyt. UK Decayhin liittyi senkin edestä. Ainahan nämä reunionit arveluttavat, ja vaikka en suoranaisesti UK Decayn faniksi tunnustaudu, niin jännitin silti miten bändi selviäisi.

Silent Scream
Silent Scream

UK Decay on ainakin ”For Madmen Only” -LP:nsä perusteella ollut sellainen bändi, jolta on erittäin hankalaa suositella mitään yksittäisiä biisejä kavereille. Näin goottirockin sunnuntaikuulijalle UK Decayn biisit ovat kuulostaneet yksittäistapauksina aina hieman alastomilta. Sellaisilta, jotka kaipaavat muita biisejä ja kokonaisuutta kaverikseen jotta niistä saisi mahdollisimman paljon irti. Itsellänikin kesti pitkän aikaa päästä ”For Madmen Onlyyn” sisälle, mutta kun siihen sisälle pääsi se sitten palkitsikin kunnolla. Tämän keikan seuraaminen oli kuin sen palkinnon vastaanottamista. Lähestulkoon jokainen settiin kuulunut biisi tuntui timantilta. Itse toki olin alusta asti keikkaa seuraamassa, mutten tiedä miten sellainen ihminen joka olisi kesken setin ”vain pölähtänyt” paikalle olisi UK Decayn settiin suhtautunut. Olisiko hän saanut siitä jotain irti? Tuskin?

UK Decay
UK Decay

Bändillä vaikutti olevan hauskaa lavalla, eikä kiertely ollut verottanut yhtyeen livekuntoa. Eihän bändin jäsenistö nyt hypellyt, pomppinut tai juuri edes heilunut (Abboa lukuunottamatta), mutta rento meininki heijastui soitosta. Abbolla oli vaatekappale joka näytti erehdyttävästi valkopurppuralta villapaidalta. Rivissä seisovilla kielisoittajilla taas oli päähineet: kaksi lippistä ja yksi hattu. Abbo oli ainoa joka ei ollut pukeutunut pelkästään mustaan (paitsi basistilla oli harmaat verryttelypöksyt), mutta näidenkin herrasmiesten vaateparsi vaikutti enimmäkseen rennolta. Toisin sanoen tämän päivän UK Decay oli hyvin kaukana stereotyyppisestä goottiunivormusta. Voitaneen siis jo pelkästään näinkin pinnallisen seikan pohjalta sanoa, että UK Decay vaikuttaa suhtauvan tekemisiinsä vakavasti, mutta kuitenkaan ylimääräisiä pingottamatta. Sitä ei voi kuin arvostaa. Lienee jo selvää, mitä mieltä tästä keikasta olen?

Allekirjoittanut joutui poistumaan paikalta varsinaisen setin ja encoren välissä, kellon ollessa kymmenen. Näinkin poikkeuksellisen aikaiset soittoajat (Silent Scream aloitti klo 20, UK Decay klo 21) saisivat minun puolestani yleistyä.

[flickrfeed photoset=72157632683234053]

Tuska Open Air 2012

JP: Tuska tuli tänäkin vuonna. Viime vuoden suhteellisen rennosta meiningistä riemastuneena ja tähtien ollessa toisen allekirjoittaneen taivaalla edes hieman järkevässä asennossa jokseenkin kaoottisen elämäntilanteen keskellä oli Tuskaan meno tänä(kin) vuonna varmistettu.

PH: Paperilla tämän vuoden Tuska vaikutti jopa niin heikolta, että joutui harkitsemaan kokonaan väliin jättämistä. Oman kylän festivaali on vaan muodostunut niin vakiintuneeksi kesänviettotavaksi että tuollaiset kerettiläiset ajatukset piti haudata heti alkutekijöissään, ja nöyrästi suunnata toista vuotta peräkkäin Suvilahdessa järjestettyyn Suomen metallifestarien jättiläiseen.

Perjantai

PH: Perjantain aloitus oli sen verran aikainen, että kolme koko festarin harvahkoista kiinnostavista nimistä Alcest, Profane Omen ja Exodus piti uhrata henkilökohtaisen aikataulun alttarille. Vanhaa rässilegenda Exodusta ehdin kuulemaan pari viimeistä biisiä, eli juuri sen verran että koko setin missaaminen korpesi syvästi. Lohdutus oli kuitenkin lähellä. Animals As Leadersin velikullat kun eivät amerikkalaisina uusavuttomina osaa hilata pyllyjään oikeaan aikaan lentokentälle eli Tuskan ensimmäinen onnistunut paikkaus, kotimainen superkokoonpano Barren Earth enemmän kuin lievitti tuskaani. Uusi levynsä ”The Devil’s Resolve” ei meikäläiselle maita ihan yhtä hyvin kuin edellinen täydellisyyttä hipova täyspitkä ”Curse Of The Red River” ja ep ”Our Twilight”, mutta livenä Barren Earth toimii aina yhtä hyvin. Mikko Kotamäkeä parempia äänijänteitä ei Suomesta hevillä löydy, ja biisimateriaali on heikoimmillaankin mainiota. Loistava paikkaus järjestäjiltä!

Barren Earth

JP: Ennätin juuri ja juuri paikalle näkemään Barren Earthin, joka oli hyvä kuten Pauliine tuossa ylempänä totesi. Harmillista, että Tuskan ensimmäiset bändit (Profane Omen, Alcest, Exodus ja Inferia) jäivät välistä, mutta toisaalta eipä sitten enää tarvinnut harmitella päällekkäisyyksiäkään. Edguy jäi vilkaisuksi, ja Unkind olikin seuraava tärppi, vaikka se onkin melkein tuttuakin tutumpi yhtye. Tosin Tuska Open Airissa pikkulavalla vetänyt Unkind olikin sitten jo vähän erikoisempi nimi. Yhtye on kylläkin tuonut itseään metalliyleisönkin lähettyville viime vuosina, kiitos polveilevamman musiikkinsa ja tuskinpa levydiili Relapsenkaan kanssa on haitannut yhtyeen taivalta. Itse setti painottuikin uudempaan materiaaliin, ja vanhimmat vedot taisivat olla ”Hangen syliin” -albumin ajoilta.

Saint Vitus oli itselleni se yhtye joka opasti minut doom metallin saloihin, kun Black Sabbathia ei lasketa. Itse asiassa Saint Vitus oli minulle se suurin yksittäinen syy edes tulla Tuskaan. Soundi oli yhtä pölyinen kuin levyilläkin ja Wino on erittäin tyylikäs vokalisti. Jotenkin Saint Vitus vieläpä tuntui sopivan kuivakan soundinsa kanssa oikein mainiosti aurinkoiselle lavalle, eikä ylenpalttinen auringonpaiste haitannut yhtään. Itseäni jäi harmittamaan ainoastaan Scott Reagers -aikakauden materiaalin laiminlyönti, vaikka siellä olisi ollutkin sellaisiakin biisejä kuten Dark World ja White Stallions. Tai ei osunut ainakaan korvaani, mutta toisaalta huomasinkin nuo puutokset vasta keikan loputtua.

Saint Vitus

PH: Doomin dinosaurukset eli Saint Vitus jaksaa ikuisuuksienkin olemassaolon jälkeen heittää tiukkoja keikkoja. Tuskan keikka oli huomattavasti bändin edellistä näkemääni esitystä parempi, ja jopa tällaiselle ainaisesti klubikeikkojen ja ekojen demojen perään vinkujalle kuin minä Amerikan vanhojen herrojen show kelpasi jopa Helsingin valoisassa iltapäivässä paremmin kuin hyvin. Henkilökohtaisten preferenssieni mukaan tekemä perjantain aikataulu oli muuten kovin väljä, mutta suomalaisen death metallin legendoja Demigodia piti päästä katsomaan. Mutta kotimaisen suosiminen kannatti tällä kertaa. Lisää keikkaa, Demigod! Tahtoo nähdä teitä pidempäänkin kuin sen naurettavan 30 minuuttia!

JP: Trivium ei kiinnostanut laisinkaan, joten safkatauon (kevätrullat pelastivat tämänkin Tuskan!) jälkeen minäkin marssin taas Musamaailma stagelle tsekkaamaan Demigodin… joka olikin aika hyvässä iskussa. En totta puhuen ole pitänyt bändiä kovinkaan relevanttina tapauksena, vaikka ”Slumber of the Sullen Eyes” kuuluukin kiistatta kotimaisen death metallin kärkilevyihin. Jopa ”nostalgia” on termi, jonka olen mielessäni monesti yhdistänyt Demigodiin, mutta bändipä vetäisi todella hyvän – mutta lyhyen – keikan.

PH: Norjalainen avantgarde-sekametelihässäkkä Arcturus jaksaa jostain syystä kiinnostaa buukkaajia. Miksi, ei voi ymmärtää, Norjasta kun löytyisi oikeasti mielenkiintoisiakin avantgarde metallibändejä. Kukaan tuskin kyseenalaistaa bändin muusikkojen meriittejä yksilöinä, mutta Arcturuksen tapauksessa osien summa ei ole kovin ihmeellinen. Päämies ICS Vortex on toki viihdyttävä esiintyjä, ja Norjan rumpalien kuninkaan Hellhammerin näkeminen livenä on aina ”I’m not worthy” -hetkiä, mutta bändinä Arcturus ei vaan minulle putoa. Ei livenä, ei levyllä. Vielä vähemmän kaunista sanottavaa on illan pääesiintyjästä MegadethistäDave Mustaine on toki keskiaikaisine ääriuskonnollisine mielipiteineen huvittava veikko, mutta viihdearvoa ei minulle Megadeth valitettavasti enää tarjoa. Ei tarjonnut edellisellä Tuskan keikallaankaan 2010. Lopettaisivat jo.

Hatebreed

JP: Arcturus olisi kieltämättä kiinnostanut ja muutama vuosi sitten se olisi todennäköisesti kiinnostanut enemmänkin, mutta nyt sai Hatebreed piristää päivää. Yhtyeen tuotantoahan en juurikaan tunne, mutta kovasti tuntuisi Jamey Jastalla ja kumppaneilla olevan päteviä biisejä. Siinä Jastan mesotessa ja agitoidessa asfaltilla vauhkona kieppuvaa pittiä ehdin käydä vilkaisemassa A.R.G.:n ja todeta senkin bändin vetelevän hyvin. Soittivat Hatebreedin kanssa ehdottomasti Megadethin suohon, jota jaksoin sentään puoliväliinsä katsoa. Se olikin ihan paska, vaikka itselleni Megadeth on ollutkin melko tärkeä bändi muinoin eikä se viimeisin levykään ”Th1rt3en” ihan susipaska ollut. Mutta kun ei toiminut, niin ei toiminut. Ei siitä sitten muuta kuin kaverille nukkumaan.

Lauantai

JP: Lauantaina huomasin viihtyväni eniten sisällä, sillä lähes kaikki itseäni kiinnostavat bändit soittivat Musamaailma stagella. Että sentterit vain niille, jotka pitävät tuota lavaa täysin turhana. Te olitte varmasti eturivissä katsomassa Sonata Arcticaa. No, Metsatöllin ja Anaal Nathrakhia hetken seurattuani meninkin sisätiloihin katsomaan Vorumin, joka soitti ihan eritasoisen keikan kuin Jalometallissa. Tässä esityksessä oli rupea, vauhtia ja eritoten autenttista meininkiä. Vanhan koulun death metal -diggareidenhan pitäisi ehdottomasti tietää tämä bändi ja sekin että uusi levy olisi tulossa. Hankintaan menee. Hetken päästä samaa lavaa kuluttanut Winterwolfkaan ei juuri löysemmäksi jäänyt, vaikka Vorum olikin henk. koht. enemmän mieleeni.

PH: Minun lauantaini aloitti Suomen ehdotonta black metal -eliittiä edustava Horna, genrensä (liian) harvoja edustajia tämän vuoden Tuskassa. Bändin tarjoama audiovisuaalinen nautinto oli koko Tuskan 2012 parhaimpia. Horna kuulosti hienolta, näytti hyvältä ja täydehkö Inferno-teltta tykkäsi. Syystäkin. Jatkaen Tuskan teemalla ”ikuisesti kasassa olleet bändit” Napalm Death kuulosti ihan samalta kuin aina ennenkin. Keulahahmo Greenwaytä katsellessa saa melkein myötätunnosta sydänkohtauksen, niin adhd:nä setä jaksaa edelleen heilua. Sen verran rasittavaa jepen heilumisen katsominen oli että katsoin paremmaksi vetäytyä virvokkeille ja keräämään voimia Battle Beastin ja ihanan Nitte Valon näkemiseen. Tällaiselle Acceptin kera varttuneelle Battle Beast tuo flashbäckejä lapsuuden ja nuoruuden kultaisiin vuosiin, ja siksi ansaitsi paikkansa minun päiväkohtaisella shortlisted aikataulullani. Bändi selvästi nautti olostaan lavalla, ja Nitte oli kerännyt huimat määrät karismaa sitten viime näkemäni (FME 2011), mutta eipä lapsuusnostalgiset fiilistelyt ihan koko keikkaa jaksaneetkaan kantaa. Sinnittelin toki keikan loppuun asti mutta tunti oli ehkä hieman liian pitkä soittoaika tässä tapauksessa…

Victims

JP: Suurin osa Nappiksesta jäi näkemättä, kun olin tsekkaamassa Evil-Lÿniä, joka olikin yllättäen niitä tämän päivän parhaimpia vetäisyjä. Jäipä muuten mietityttämään, minkä vuoksi Tuskassa ei tänä vuonna ollut klassista heviä sitten tämän enempää? Niin, olen myös erittäin ronkeli joten Battle Beastia en jaksanut katsoa. Afgrundiakin menin alunperin katsomaan ihan vain siksi, ettei se ollut Battle Beast. Arvelin bändin nimen perusteella kyseessä olevan jonkinlaista grindiä, ja grindiähän se olikin. Ehkei järin omaperäistä sellaista, mutta ainakin tunteella ja suurella sydämellä paukutettua. Sonata Arcticaa sen sijaan pakenin taas Musamaailmastagelle tsekkaamaan Victimsiä, joka olikin itselleni yksi näiden festien odotetuimmista vieraista. Juuri sopivasti oli tuore (julkaistu keväällä 2011) ”A Dissent” -albumikin vihdoin ja viimein kolahtanut ja tämäkin keikka kolahti niin sanotusti täysillä. Rokkia, punkkia ja Motörheadia tämä iltapäivä kaipasikin!

PH: Kaiken maailman ulkomusiikillisten ja lääketieteellisten seikkojen takia viime vuodet julkisuudessa ollut herra Nergal Behemotheineen oli minulle se illan, jos ei peräti koko Tuskan 2012 odotetuin esiintyjä. Niin odotettu että vaikka kovasti olisin halunnut pitkästä aikaa nähdä samaan aikaan soittaneen Swallow The Sunin, tässä valinnassa oli vain yksi voittaja. Odotukset siis olivat korkealla, mutta ne myös täyttyivät. Nergal on jossain yhteydessä maininnut kuinka bändi nauttii keikkailusta, ja tämä todellakin tuli selväksi. Tervetuloa takaisin, Puolan parhaus!

Ruotsalaisten sotasankarien lukumäärä lienee aika samaa luokkaa Sveitsin laivaston riemuvoittojen kanssa. Ja vaikkei ruotsalainen taistelumetalli genrenä sitä ihan omimmista omaa juttua ole, jos bändi suhtautuu asiaan samalla totaalisella antaumuksella kuin mitä Sabaton tekee, on kyynisimmänkin skeptikon antauduttava. Sabaton toimii livenä, niin noloa kuin se tällaisen ”vakavampaan” musiikkiin mieltyneen onkaan myöntää. 110 lasissa koko ajan, tarttuvat rallit, oikeasti hauskat välispiikit kuten itseironiset heitot bändin yhtäläisyyksistä Village Peopleen ja hieman laskelmallista yleisön kosiskelua; minä olen myyty. Koko back kataloogia tuskin lähden samantien ostamaan mutta mikä tahansa mahdollisuus nähdä Sabaton livenä – count me in. Todella hieno lopetus lauantaille.

JP: Sabatonin kiinnittämistä yhdeksi Tuskan headlineriksi en kyllä ymmärtänyt lainkaan. En toisaalta kyllä muutenkaan ymmärrä, mikä tuossa bändissä on niin ihmeellistä ja missä vaiheessa se on noussut näinkin isoksi tapaukseksi. Amon Amarthin ja Devin Townsendin sentään vielä ymmärtää. En tuota Turtles-panssarimiehen johdattelemaa sotakonetta jaksanut katsella, vaan menin mieluummin Lepakkomieheen kuuntelemaan vanhojen äijien spiidiä (Solitaire), nuorten kollien thrashia (Nuclear Omnicide, jumalauta miten kova!) ja helvetin hyvin tehtyjä Scorpions-covereita (Dynamite). Kaiken kukkuraksi iski kiva sadekin, joten siinä vaiheessa oli hyvä vaihtaa pelikenttää.

Sunnuntai

JP: Sen minkä sade kastelee, sen kesä kuivaa. Sunnuntaina olikin taas vaihteeksi trooppiset olosuhteet, mutta aurinkoa piti silti paeta varjoisaan Inferno-telttaan, jossa The Man-Eating Tree olikin jo soittamassa. Olikohan aikaisella ajankohdalla sitten jotain tekemistä asian kanssa, mutta keskityin mieluummin kahvinkittaamiseen kuin keikan seuraamiseen? No, jos omalta osaltani lauantai oli selvästi Musamaailma-orientoitunut, niin sunnuntaina tuli sillä lavalla soittavia bändejä tsekattua vain yksi kappale, ja se oli Final Assault. Ja se bändi vasta näyttikin närhenmunat! Tiukkaa menoa ja yleisölläkin näytti olevan kivaa. Final Assaultin jälkeen tuli äkkiseltään todistettua yksi spektaakkeli nimeltään Ramin Kuntopolku, mutta Baronessin aloittaessa se jäi sitten sen paremmin todistamatta. Se oli sitten ainoa kerta kun Ramin Kuntopolun Tuskassa näin.

Ramin Kuntopolku

PH: Sunnuntainkaan aikataulu ei aiheuttanut suurempaa tarvetta juosta lavojen väliä kieli vyön alla, niistä muutamasta helmestäkin kaksi eli Skeletonwitch ja Baroness menivät pahasti päällekäin. Niitä harvoja Jenkeistä tulevia oikeasti mielenkiintoisia extreme metal-bändejä oleva Skeletonwitch aloitti keikkansa sen verran lupaavasti, että valinta katsoako bändi loppuun vai siirtyäkö teknisempää metallia soittavien maanmiehiensä eturiviin oli aidosti vaikea. Baroness aikaisemmin näkemättömänä voitti, ja toimikin kerrassaan hienosti. Kaikki se metallimedian maasta taivaaseen hehkutus on selvästikin ollut ansaittua!

JP: Baroness on niitä bändejä joita on hypetetty kuten kaikkia muitakin bändejä joille John Dyer Baizley on tehnyt kansitaiteita. Ei Baroness-innostus ollut kuitenkaan mitään verrattuna viime vuotiseen, nyttemmin näemmä laantuneeseen Kvelertak-huumaan. Lamb of Godihan minua ei kiinnostanut alun perinkään, joten Overkillin setin pidentymisen kautta päästiin melkoiseen win-win -tilanteeseen. Tosin en minä paljoa odottanut Overkilliltäkään, vaikka se jossain vaiheessa on ollutkin lempparibändejäni. Kun on bändiltä vain uudempia levyjä kuullut, on samalla ikävästi päässyt unohtamaan sen miten kovia ne vanhat ovat. Overkill soittikin biisejä jokaiselta vuosikymmeneltään antamalla toki tilaa esimerkiksi uuden albumin Electric Rattle Snakelle. Sitten setin lähestyessä loppuaan alkoi niitä vanhempiakin hittejä nousta esille; Elimination, Wrecking Crew, Deny the Cross, Fuck You. Helvetin mahtavaa, toimii kuin atomikello!

Overkill

PH: Lamb Of Godin vokalistin Blythen tutustuessa empiirisisesti Tshekinmaan oikeusjärjestelmään Tuskan järjestäjät hoitivat paikalle loistavan kotimaisen paikkauksen numero 2; Finntrollin. Soittoaika vaan valitettavasti meni kotimaisen occult rockin kovin hypetetyn Jess & The Ancient Onesin kanssa päällekäin. Tämä valinta oli helpompi kuin Skeletonwitch versus Baroness, perustuen puhtaasti ulkomusiikillisiin syihin jäin mieluummin katsomaan jumalaisen kaunista paidatonta Vrathia. Helppo valinta ja kannatti, vaikka vakuuttavan kokoisen circle pitin jätinkin väliin. Finntrollia katsoessa on myös helppo ymmärtää bändin jättisuosio Keski-Euroopassa, tarttuvat biisit ja tiukka lavaesiintyminen tekee helsinkiläisistä helpon bändin pitää livenä vaikkei levyjä jaksaisikaan kuunnella.

JP: Huomasin itse olevani kiinnostuneempi Huoratronista kuin jo miljoonaan kertaan nähdystä Finntrollista tai hype-Jessistä. Huoratron ei kuitenkaan kauhean usein keikkoja tee, enkä ollut sitä paitsi nähnyt niistä vielä yhtäkään. Porukan mielipiteitähän Huoratron jakeli rankemmalla kädellä kuin suunnilleen mikään muu tapaus Tuskassa, mutta minun mielestäni se sopi Tuskaan todella hyvin. Kai te tiesitte, että musiikki voi olla äärimmäistä olematta metallia? Huoratron veti paremman, hypnoottisemman ja kutkuttavamman keikan kuin arviolta puolet Tuskan metallibändeistä, nih. No, elektronisia elementtejähän se Ministrykin hyödyntää, mutta Huoratronin jälkeen tuo industriaalimetallin pioneeribändi ei jaksanut enää samalla tavalla innostaa. Jossain vaiheessa Ministryn keikkaa pitikin sitten lähteä junalla takaisin kohti pohjoista ja kuitata Tuskat tuskailluksi.

Ministry

PH: Se tämänvuotisen Tuskan sadas jurakaudella perustettu bändi, Ministry ei jaksanut enää kiinnostaa pirteän Finntrollin jälkeen. Al Jourgensen on kyllä kovin vakuuttava hahmo, mutta tämäkin on jo niin nähty että kyyninen metallipoliisi poistui ajoissa paikalta kirkkaampiin saleihin haaveillen jo ensi vuoden Tuskan hieman eri linjaisesta line-upista…

Tämän vuoden Tuska oli huolimatta henkilökohtaisten suurten suosikkien puuttumisesta jälleen kerran mainio metallikansan juhla. Järjestäjillä on jo niin rautainen kokemus toimivien festarien järjestämisestä että mistään fasiliteeteistä ei keksi poikkipuolista sanaa (paitsi ehkä niille ruokakojujen lähellä parveileville lokeille voisi hankkia ensi vuodeksi muutaman haukan tmv luontaisen vihollisen kaveriksi), lisäksi Suvilahti on oikein mukava paikka tällaisille pikku kinkereille. Ensi vuonna jos vielä turhiin ja stnan kalliisiin esiintyjiin tyyliin Megadeth tuhlatut rahat sijoitettaisiin laadukkaampiin akteihin niin kouluarvosana nousee taas puhtaaseen kymppiin!

Katso myös huikea kuvakollaasi Lammas Zinen Flickr-profiilista!

Pennywise teki ikimuistoisen vierailun

Tätä päivää ovat monet ysiviis-skedepunkiarit odottaneet pitkään. Ainakin siitä asti, kun NoFX, No Use For A Name ja Lagwagon olivat kukin käyneet vuorollaan kylässä. Jotkut jopa pidempään, 17 vuotta, Pennywisen edellisestä vierailusta alkaen. Paljon on noista vuosista muuttunut, mutta yleisö niistä vähäisempänä; kalja-alueella viihtyi runsaasti keski-ikäisiä, joiden ainakin olisi pitänyt (itseni mukaanlukien) olla jo Lepakossa ’94.

Mutta oli hikisessä alakerrassa uuttakin sukupolvea, joka osasi kaikki sanat ulkoa ”About Timen” klassikoista alkaen. Keikan avannut Every Single Day, Fuck Authority ja Same Old Story saivat tunnelman kattoon, mutta varsinaisia daivauskisoja saatiin odottaa keikan loppupuolelle asti.

Suurimpia muutoksia sitten bändin edellisen vierailun on ehdottomasti alkuperäisen vokalistin Jim Lindbergin vaihtuminen Ignitestä tuttuun Zoli Téglásiin, joka aluksi tuurasi kiertämiseen kyllästynyttä Lindbergiä ja lopulta kiinnitettiin vakituiseksi jäseneksi vuonna 2010. (Sinänsä ironista, että jopa Lindebrgin uusi bändi The Black Pacific ennätti Suomeen ennen Pennywisea.) Zolin mukana on biiseihin tullut tiedostavamman yhteiskunnallisen sanoman lisäksi myös rutkasti melodillista syvyyttä, mikä oli hyvin kuultavissa uusissa biiseissä. Siinä missä vanhat hitit taipuivat kivuttomasti vanhaan kaavaan, löytyy uusista kipaleistaa roimasti enemmän dynamiikkaa Zolin huikean tulkinnan ansiosta. Vaikka nostalgiamielessä olisikin ollut kiva nähdä bändi alkuperäisen laulajansa kanssa, niin olihan Zolin pestaaminen Pennywiselle musiikillinen lottovoitto. Ja yleisölle myös, mikä tuli viimeistään vakiolainanumeron Stand By Men kohdalla hyvin selväksi. Kylmät väreet kiirii edelleen, aivain kuin ensimmäisen Ignite-keikan jälkeen aikoinaan.

Nosturiin saavuttuani jouduin hätäpäissäni kuuklailemaan jo Matkahuollon aikatauluja, kun keikan alkamisajankohta oli siirtynyt varttia myöhäisemmäksi. Näinkö sitä ehtisi viimeiseen lähijunaan pois lähiöstä, ja näkisi vielä hitusen keikkaakin? Loppuosa setistä olikin siis lähinnä taistelua aikaa vastaan, mutta sen verran olin etukäteen kuluvan kiertueen settilistoja luntannut, että Pennywisen pärähtäessä uskalsin pistää juoksuksi. Bro Hymn sai jäädä seuraavaan kertaan (johon ei kliseisiä spiikkejä lainatakseni pitäisi ihan 17:ää vuotta mennä), sillä tuo kappale ei klassikostatuksestaan huolimatta omaa kovinkaan suurta palasta omassa Pennywise-historiassani. Enemmän olisi harmittanut Nowheren, Yesterdaysin tai Closerin missaaminen, jos settiin olisivat kuuluneet.

Junassa oli aikaa sulatella illan tapahtumia, ja hyvä fiilis täytti sisimmän. Onhan se nyt tietyllä tapaa suloisen naiivia, kun kansakuntamme tulevaisuus – nuoret n. 15 vuodesta n. 35:een vuoteen – huutaa kuorossa ”woo-oo-oo we want a revolution”, ja luikkivat seuraavana päivänä semikohmelossa takaisin oravanpyörään. No, vallankumousta ei ehkä tullut, mutta siitä unelmasta minä ja täysi Nosturillinen tovereita saavat voimaa jaksaa seuraavaan viikonloppuun, seuraavaan baari-iltaan, seuraavaan keikkaan asti.

[flickrfeed photoset=72157630774186212]

Holy terrorin sanansaattajat ensikertaa Suomenniemellä – Integrity Nosturissa

Kun ensimmäiset huhut Integrityn ensimmäisen Suomenkeikan järjestämisestä alkoivat kiiriä, heräsi varautunut kiinnostukseni. Sitten kun päivä lyötiin virallisesti lukkoon ja tieto keikasta varmistui, olikin tilalla jo varaukseton innostus. Yhtyeen ympärillä velloo sellainen mystiikka, johon en ole itse päässyt sisälle. Mutta se että Integrity on tehnyt joitakin metallisen hardcore-genren parhaimmista levyistä on asia, josta ainakaan tässä päässä ei päästä yli eikä ympäri. Taas piti matkustaa.

St. Hood joutui lähes viime hetkellä peruuttamaan keikkansa sairastapauksen johdosta, eikä paikkaajiakaan saatu. Tämä johti myös aikataulumuutoksiin, jonka vuoksi osalta väestöstä jäi Kill the Curse näkemättä. Onneksi itse olin nohevasti paikalla hyvissä ajoin. Nyt pystyin jopa katsomaan Kill the Cursen, kun edellinen mahdollisuuteni meni enemmän tai vähemmän pipariksi. Rauman Bar Hovissa levy- ja paitatiskin takaa näki pari kertaa vokalistin, mutta nyt sentään pääsi noita jätkiä ihastelemaan paremmin. Sanottakoon nyt vielä, että Kill the Cursen debyyttilevy ”Of Conformity and Death” on varsin ätäkkä ja hyvin toteutettu levytys.

Cold Insiden keikkaa odoteltiin myös innolla. Yhtye ei ihan joka viikonloppu keikkaile, ja itsekin taisin nähdä bändin soittavan edellisen kerran Porissa kesällä 2009, jolloin en itse vielä edes asunut Porissa. Siitä keikasta jäi hyvät vibat, tästä ei niinkään, johtuen tosin vain soundeista. Puuroa, joka vaikeutti itse keikkaan sisälle pääsemistäkin. Mutta mikähän se Cold Insiden keikalla hillittömästi heilunut aerobic-muikkeli oli? Vähän näytti ko. naisihmisen heiluminen hauskalta kun huomioidaan millaista musiikkia Cold Inside vetelee.

Hetken aikaa Cold Insiden lopettamisen jälkeen vertauskuvallisissa housuissa tuntui jännäkakan vertauskuvallisen kikkareet. Tällöin oli vaikea pitää ajatukset selkeinä. Integrityn livekunnosta kun oli kuullut vaihtelevia kommentteja, ja joidenkin videopätkien perusteella varsinkin Dwidin suorittaminen on ollut paikoin vaihtelevaa. Jännitys purkautui lähestulkoon tärinänä ja sarjalla epämääräisiä kysymyksiä, joihin sain onneksi hyvin pian vastauksen. Dwidin ja muutaman hieman vähemmän karismaattisen musikantin johdolla keikka polkaistiin käytiin Incarnate 365:lla. Tunnustaudun kyllä yhtyeen ystäväksi, vaikken voikaan mitenkään sanoa olevani täydellisesti vihkiytynyt bändin saloihin. Siksi olikin mukavaa tunnistaa lähes kaikki settilistaan kuuluneista biiseistä… mitä niitä nyt olikaan? Love is the Only Weapon? Systems Overload? Micha – Those Who Fear Tomorrow? Judgment Day? Abraxas Annihilation? Vocal Test ja Hollow? Ainoastaan oma suosikkini In Contrast of Sin jäi soittamatta, mutta eihän se sitä aina voi voittaa. ”Micha”-huutoa odoteltiin lähes koko keikan ajan, ja jokin päässä napsahti kun se huuto tuli vihdoinkin Dwidin suusta. Nyrkki nousi väkisinkin ilmaan ja huulien välistä ryöpsähteli kappaleen sanoja Dwidin mörinän tahdissa, halusi sitä tai ei.

Siinäkö se sitten oli? Keikka ei tosiaankaan ollut hillittömän pitkä, vaan jätti enemmänkin janoamaan lisää. No, parempi kai sekin kuin se että bändi olisi viihtynyt lavalla liian kauan, jolloin sitä ei olisi välttämättä jaksanut samalla innolla katsella. Nyt tuntuu siltä, että tässä oli yksi tämän vuoden kovimmista yksittäisistä keikoista, vaikka jäinkin kiltisti miksauspöydän tuntumaan katselemaan lavan menoja. Lavanedustan menoja siihen ei näkynytkään, mutta arvelen porukan pistäneen jalalla koreasti. Syystäkin. Toivoa sopii, ettei tämä ensimmäinen jäänyt samalla ainoaksi Integrityn esiintymiseksi Suomen maaperällä.

[flickrfeed photoset=72157630750542130]

Sonisphere Helsinki 2012

Viime vuoden lipunmyyntitavoitteista jäämisestä huolimatta Sonisphere järjestettiin vieläkin Helsingissä. Tällä kertaa mukana oli varma kaiken kansan yleisömagneetti Metallica, ja kas kummaa, tällä kertaa mainstream-metallin fanit vaelsivatkin sankoin joukoin Kalasataman sepeliaavikolle.

Harmi vaan että logistisesti oivasti sijaitseva Kalasatama ei mitenkään majoita 47 000 ihmistä mukavasti. Karmivia bissejonoja katsoessa kävi mielessä onkohan Live Nation tehnyt diilin Päivi Räsäsen kanssa kansalaisten raittiuden edistämiskampanjassa, koska puolen tunnin jonotus myyntipisteeseen vähensi ainakin allekirjoittaneen juomahaluja kovin tehokkaasti. Mikä oli onni onnettomuudessa, koska vessajonot olivat samaa luokkaa. Illan pidetessä vessoihin jonottaminen oli vielä kuuleman mukaan vaatinut rautaista sietokykyä ihmisruumiin eritteisiin. Kiitos siis järjestäjille baaritiskien vähyydestä!

Hyvistä kulkuyhteyksistä huolimatta ehdin mestoille vasta ruotsalaisen Hardcore Superstarin jo lopetellessa aktiaan. Viimeisiä biisejä tuli kuultua tarpeeksi, jotta vaihtoaika meni ihmetellessä kuinka miljoonaan kertaan heidän juttunsa on jo tehty. Jos joku bändi vielä jostain kivenkolosta löytyy jolla oikeasti on jotain annettavaa tyylisuunnalleen niin tulokas voidaan kyllä heittämällä julistaa maailman kahdeksanneksi ihmeeksi. Tokihan Hardcore Superstarin glam/sleazelle aina tilausta löytyy, mutta nähdäkseni ihan muualla kuin isoilla festarilavoilla.

Vaikeasti genretettävät fransmannit Gojira oli paperilla yksi mielenkiintoisimmista illan esiintyjistä. Tällä kertaa ennakko-odotukset eivät pettäneet, ja ranskalaisten iloista mättöä oli ihan kiva kuunnella. Niin kiva että jos kaupallisuuden jumalat eivät sanelisi soittojärjestyksiä, Gojira olisi ansainnut paikkansa lavalla paljon myöhemmässä vaiheessa iltaa.

Esiintyjälistan toinen ruotsalaisbändi Ghost oli ensimmäisen pitkäsoittonsa ”Opus Eponymous” ilmestyttyä syksyllä 2010 yksi metallimaailman hypetetyimmistä tulokkaista herran aikoihin teatraalisella semi-doomahtavalla kirkkomusiikillaan. Lavapreesensiin kuuluvat KKK:n ja paavin välimaastoon osuvat kaavut, ja jäsenien henkilöllisyydet on yritetty pitää tiukasti salassa. Salaperäisyyden syynä ei ole ihan pelkkä salaperäisyys itseisarvona, vaan jos huhut pää-Ghostin Papa Emerituksen henkilöllisyydestä pitävät paikkansa niin ihan koko herran menneisyys ei ainakaan eksponentiaalisesti saatanallista imagoaan vahvista. Keikka oli kuitenkin oikein mukava, päivän parhaimmistoa, vaikka Ghostin musiikkia sinänsä en kovasta yrittämisestä huolimatta ole sisäistänyt vieläkään. Jotenkin tämä Papa Emerituksen ja Nameless Ghoulien naamioleikki vaan visuaalisestikin kiehtoo numerojen perusteella aikuiseksi laskettavaa ihmistä, ja jos mukaan olisi saatu kunnon valot ja punaisena huutavat savukoneet niin elämys olisi ollut taattu.

Päivän ainoa kotimainen edustaja Amorphis veti rautaisella rutiinilla keikkansa läpi. Sen tuhannen kerran orkesterin nähneenä ei voinut Sonispheren keikan aikana olla miettimättä kuinka iso ero on festari-Amorphiksella ja klubikeikka-Amorphiksella. Ensimmäinen vetää settinsä läpi jäätävän ammattimaisesti, mutta jälkimmäisestä paistaa läpi aito soittamisen ilo (ja ainakin minun korvaani hivelee vanhojen helmien prosentuaalisesti suurempi osuus biisilistassa!). Toki jokainen livekeikka on subjektiivinen kokemus, ja klubiatmosfääri tarjoiluineen varmasti tekee yleisöstä vastaanottavaisemman ja ympyrä on valmis blaablaa mutta minä nautin Amorphikseni mieluiten pienemmissä piireissä. Päivän kilpailijat olivat kuitenkin sen verran tylsiä akteja, että meidän omat Amot voi ehdottomasti lukea päivän kohokohtiin!

Ameriikan ihmemaan ensimmäisenä soittaneet nestorit Machine Head yllätti positiivisesti energisyydellään, muuten kyllä menee aika samaan ”lopettakaa jo”-kastiin pääesiintyjän kanssa. Energisyyskin oli valitettavasti kulminoitavissa yhteen ainoaan henkilöön, alkuperäisjäsen basisti Adam Duceen. Ilman herran heilumista olisi musiikillisen annin tylsyys lyönyt vielä selvemmin kasvoille, mutta nyt Machine Headin katsoi mieluummin kuin turpaansa otti.

Hieman kauhistutti ajatella kuinka pelottavan suuri osa Sonispheren yleisöstä ei ollut edes syntynyt silloin kun minä edellisen kerran vaivauduin pääesiintyjän Metallican keikalle. Kauhistus vaihtui säälin tunteeseen kun tajusin, että pilttiraukat eivät päässeet näkemään bändiä silloin kun se vielä kannatti nähdä livenä. Ainakin tällaisen kyynisemman kuluttajan rakkautta ei osteta takaisin ”emme tienaa tarpeeksi royalteilla” -itkulla. Mitäs jos kelkka käännettäisiin 180 astetta ja unohdettaisiin nämä rahankeruu-teemarundit ja tehtäisiin oikeasti jotain hyvää musiikkia? Niinkuin silloin 30 vuotta sitten? Anteeksi vain, mutta nostalgia oli kaukaisimpia fiiliksistäni Metallican aikana, vaikka illan aihe Musta levy viimeisin ostokseni kyseisen bändin tuotannosta onkin. Myötähäpeä on huomattavasti kuvaavampi tunne, ja mistään en koe jääneeni paitsi kun The Unforgivenin soidessa olin jo kaukana matkalla horisonttiin.

Jos nykypäivän Metallican ansioksi jotain on laskettava, olkoon se se että bändi vieläkin toiminee porttiteorian ensimmäisenä porttina metallimusiikkiin perehtyville teineille ja mikä ettei hieman varttuneimmallekin metallineitsyille. Sen jälkeen jääkin kaveripiirin, kotikasvatuksen ja muiden porttiteorian muuttujien haltuun, löytääkö Metallican kautta tiensä metallin monimuotoiseen maailmaan, jossa yksilöllisiä laatuaktejakin on olemassa valtaisin määrin. Ne vaan harvemmin päätyvät soittamaan Sonispheren kaltaiseen massatapahtumaan.

[flickrfeed photoset=72157630195434116]

Hyvää Helsinki-päivää!

Birgit Kronström – Katupoikien laulu (1941)

George de Godzinskyn säveltämä ”Katupoikien laulu” kuultiin ensi kertaa Birgit Kronströmin esittämänä elokuvassa Onnellinen ministeri (1941). Uudelle sukupolvelle kappaleen teki tutuksi Tumppi Varosen Problems? vuonna 1980, Liljan Loisto versioi puolestaan kappaletta onnistuneesti uusimmalla levyllään.

Georg Malmsten – Stadin kundi (1952)

Georg Malmstén kirjoitti slangiserenadi ”Stadin kundin” alunperin vuonna 1952 valmistuneeseen elokuvaan ”Jees olympialaiset, sanoi Ryhmy”, ja sai laulun ansiosta itselleenkin lisänimen ”Stadin kundi”.

Danny – Kesäkatu (1966)

The Lovin’ Spoonful -yhtyeen hitin täkäläisittäin lähes yhtä legendaarinen versio huokuu kaupungistuvan yhteiskunnan kiihkeää ja vähän vierasta elämänrytmiä. Vaikkei kappale varsinaisesti Helsingistä kerrokaan, toimii maan ainoa suurkaupunki sanoman ruumiillistumana.

Carola – Mä lähden stadiin (1967)

Pekka Streng – Katsele yössä (1972)

Maalaispojan fiilistelyä Helsingin yöstä, tältä meistä kaikista varmasti joskus tuntuu…

Maukka Perusjätkä – Säpinää (1979)

Tavaramarkkinat – Kevät (1985)

Keba – Kesä Espalla (1987)

Leevi & The Leeving – Jos Helsinki on kaunis (1989)

http://www.youtube.com/watch?v=QW953zTu4Dw

Sir Elwoodin hiljaiset värit – Kaduilla Kallion (1995)

Sir Elwoodin hiljaiset värit lienee yksi ahkerimmista Helsinki-aiheesta säveltäneistä. ”Kaduilla Kallion” on versio Tom Waitsin ”In the Neighborhood” -kappaleesta.

Tuomari Nurmio ja Hunajaluut – Tonnin stiflat (1999)

http://www.youtube.com/watch?v=0gnFj_YsUbE

Teuvo Loman – Helsinki City Boy (2005)

Stylistin kappale äänestettiin vuonna 2010 kauneimmaksi Helsinki-kipaleeksi…

SMC Hoodrats – Skatemaniaks-intro (2009)

…heti äänivyöryn saaneen SMC Hoodratsin jälkeen, jonka Skatemaniaks-leffan introna käyttämä biisi, myöhemmin Northside Nagettina tutuksi tullut kipale, ei kelvannut listalle epävirallisuutensa puolesta.

Gracias – HKI (2010)

Vaasankatu SS – Hesari Blues (2011)

Bluesia Suomen punk-scenen hermokeskuksesta. Lepiksen, KV:n ja heinähatun veteraanit ainakin tietävät mistä puhutaan.

Angel Witch ja Enforcer Nosturissa

Nosturin helmikuinen lauantai-ilta tarjoili farkkuliivikansalle mielekästä ohjelmaa tipattoman tammikuun jälkimaininkeihin Angel Witchin ja Enforcerin muodossa. Tosin vielä noin vartti ennen Enforcerin ilmoitettua (ja kutinsa pitänyttä) aloitusaikaa sali ammotti tyhjyyttään. Hetken näyttikin siltä että lähes Suomen jalkapallomaailmanmestaruutta enteilevät pakkaset ovat tehneet tepposensa ja nahkatakissa palelu ei ole montaakaan jantteria kinnostanut. Vaan, jostain sitä porukkaa rupesi saliin kuitenkin valumaan Enforcerin introna toimineen Judas Priestin ”Diamonds And Rust” -versioinnin kajahtaessa ilmoille.

Roll The Dice biisillä settinsä startannut Enforcer oli jälleen kerran oma energinen itsensä. Nelikoksi kutistunut yhtye liikkuu yhä enemmän ja vauhdikkaammin lavalla kuin suurin osa kilpakumppaneistaan. Keikan alkupuolta, eritoten tokana kuultua On The Loose -biisiä, vaivasivat tosin tekniset ongelmat. Mikin varresta myös kuusikielisen taakse reviiriään laajentanut Olof näet tuskaili langattoman lähettimensä kanssa oikein urakalla. Välillä näytti siltä että kohta loppuu herralta huumori, mutta saatiinhan se ongelma lopulta korjattua. Niin, kyseessä oli tylsästi lähettimen pätkiminen, ei Spinal Tap -tyyliin langattoman poimimat ylimääräiset kuulutukset. Kolmantena biisinä kuultu uutukainen, Death Rides This Night, lunasti osaltaan odotukset tulevan kolmannen levyn suhteen; tuttu tyyli, hitusen uusia sävyjä, roppakaupalla tarttuvuutta. Seuraava biisinelikko; Katana, Diamonds, Scream of the Savage ja Midnight Vice muodostivat ehkä jopa hitusen harmillisesti keikan kohokohdan; tunnelma nimittäin latistui jonkin verran loppua kohden. Setin loppupäähän säästetyt ja usein soitetut Take Me To Hell ja Evil Attacker kun edustavat Enforcerin tasaisen tuotannon heikointa antia. Yllättäen myös toiseksi viimeisenä biisinä kuultu klassinen Savage-laina Let It Loose näytti suurelle osalle nuorta yleisöä olevan täysin tuntematon veisu. No, bändille propsit nuorison yleissivistämisestä.

Enforcer-jannujen käsien kohtalo jäi allekirjoittanutta vaivaamaan; Angel Witch kun vitsaili sosiaalisen median puolella että jannuilta katkeaa kädet jos soittavat Black Angelin, jonka intro-riffi lainaa melko härskisti Angel Witchin Sweet Dangeria. Ja Black Angelhan kuultiin toki.

Enforcer setlist: Roll The Dice / On The Loose / Death Rides This Night / Katana / Diamonds / Scream of The Savage / Midnight Vice / Take Me To Hell / Black Angel / Let It Loose (Savage cover) / Evil Attacker

Täytyy myöntää että omissa kirjoissani Angel Witch lukeutuu osastoon klassikkobändit, joiden klassikkostatusta en ole koskaan täysin ymmärtänyt. No joo, nimibiisi on klassikko, mutta muilta osin arvostan esim. ex-Angel Witch jäsenien Tytan-yhtyeen musiikillisesti paljon korkeammalle. Samoin esimerkiksi Satanin. Toki oli hienoa päästä näkemään Angel Witch livenä. Angel Witchin settilista oli näin ensikertalaisen näkövinkkelistä mukavan debyyttipainotteinen ja ainoastaan sinkkubiisi Loseria jäin kaipaamaan. Tuoreimmalta levyltä poimitut biisit toimivat niin ja näin; Into the Dark ja Guillotine aika hyvin, mutta setin avannut Dead Sea Scrolls enteili puuduttavaa keikkaa. Yhtyeen melko raskas sointi korosti osittain riffivetoisten biisien puutteita eli lähinnä melodioiden vähäisyyttä. Niitä kun yhtye on aina jossain määrin säästellyt, mikä on sangen kummalista sillä sille päälle sattuessa (esim. keikan kohokohtiin lukeutunut instrumentaali Dr. Phibes) yhtye on lähes liekeissä. Toinen tärkeä puute löytyy mikin takaa; yhtyeen pääjehu Kevin Heybourne ei ole laulajana järjettömän kaksinen, joten myös miehen ulosantiin kyllästyy melko nopeasti. Toisaalta Free Manin ja nimibiisin kaltaisissa vedoissa herran ääni toimii täydellisesti.

Tulipahan nähtyä, mutta ei se vaan ihan allekirjoittaneen cup of tea ole tuo Angel Witch. Tosin se on myönnettävä että erityisesti livenä, hitusen raskaammalla soinnilla varustettuna, tuli erittäinkin selväksi yhtyeen merkitys myöhemmille tyylisuunnille (erityisesti varhainen NWOBHM vaikutteinen Thrash Metal) vaikuutteena. Näitä biisejä se on Ulrichinkin Lars pyöritellyt kerran jos toisenkin.

Angel Witch setlist: Dead Sea Scrolls / White Witch / Into the Dark / Atlantis / Sorceress / Dr. Phibes / Confused / Baphomet / Guillotine / Free Man / Angel Of Death

encore: Gorgon / Angel Witch

Cycojen paluu – Suicidal Tendendies Virgin Oilissa

Tämä oli se ilta, kun lähes joka jätkällä oli päässään bandanna tai lippis. Joillakin jopa molemmat. Virgin Oilin lähistöllä selkeästi tiesi, että kalifornialaisen laatuakti Suicidal Tendenciesin keikka oli alkamaisillaan. Oma rässiliivini olivat kotona kaapissa, mutta niitäkin koristaa Suicidal Tendencies -pätsi. Itselläni suurin SC-diggailu on tosin rajoittunut ”Join the Army” -levyyn, vaikka muutama sitä seurannutkin levy on katsastettu. Mutta onhan tuossa riittävästi syytä vaivautua Helsinkiin asti vilkaisemaan, millaisessa kunnossa Suicidal Tendencies on vuonna 2011.

On väärin olettaa, että Suicidal Tendencies olisi täysin sama bändi, joka villitsi keikkalavoja 80- ja 90-lukujen taitteessa. Kokoonpanon lisäksi muutoksia on kokenut itse musiikkikin, vaikka settilistassa oli ilahduttavan paljon Join the Armyn, War Inside My Headin ja You Can’t Bring Me Downin kaltaisia hittejä. Virgin Oil oli tupaten täynnä ja liikkuminen oli hankalaa. Mukavuudenhaluisena ihmisenä en tohtinut mennä lähemmäs lavaa, varsinkin kun useampaankin otteeseen daivaajia lenteli niskaan kuin liukuhihnalta. Lavalla oli sen verta liikettä, ettei aina tiennyt kuka niistä suicidal cycoista oli daivaamassa ja kuka Mike Muir. Mahtoi alle jääviä sattua, kun muutamankin korston elopaino taisi olla jo luokkaa ”tosimies”.

Mike Muir oli sangen hyväntuulinen. Miehellä riittikin asiaa niin paljon, etten heti muista onko kukaan muu vetänyt noin pitkiä välispiikkejä. Välillä sitä oikeastaan toivoi miehen hillitsevän edes vähän ja jatkavan jo itse asian kanssa. Jamitteluja puolestaan oli ehkä liikaakin, kun setti laahasi välillä paikoillaan. ”Suikkareiden” musiikin huomioiden napakkuus olisi toivottavaa, kun olen itse mieltänyt Suicidal Tendenciesin aina rivakkaa crossoveria vetäväksi ryhmäksi. Funkkibasso pötkytteli ja siten monesta vanhasta klassikkobiisistäkin tuli erilainen tulkinta kuin mitä levyllä. Pitää muuten antaa erikoismaininta rumpalista, joka oli varsin taitava kaveri, vaikka rumpusoolo nyt ei varsinaisesti mikään tajunnanräjäyttävä ollutkaan. Yleisesti ottaen keikkaan ei juuri kuolleita hetkiä kuulunut. Pari kertaa piti ukkojen huilata, mutta muuten meno oli sangen armotonta. Suikkarit todistivat olevansa kaikkea muuta kuin löysä nostalgiabändi, vaikka en tulevaa albumia suoranaisesti odotakaan vesi kielellä.

[flickrfeed photoset=72157627436813423]

Dir En Grey Nosturissa

Aina välillä pitää poistua omalta mukavuusalueelta ja kokeilla jotain sellaista, mille aiemmin nyrpisteli vain nenäänsä. Olen tosin huomannut tekeväni tätä nykyään jatkuvasti, joten ilmaantumiseni japanilaisen Dir En Greyn keikalle Helsingin Nosturiin ei yllättänyt edes itseäni. Varsinkin, kun avovaimo pakotti. Sitä paitsi olen muutaman Dir En Greyn levyn kuullutkin, ja varsinkin ”Withering to Death” on jopa ihan passeli albumi, vaikka japanilaisesta musiikista Disclose, GISM ja Loudness ovat enemmänkin minun juttujani.

Dir En Greyn fanit tunnetaan vähintäänkin intohimoisena ja jopa yli-innokkaana sakkina. Olen kuullut melkoisia urbaaneja legendoja bändin keikkoja koskien. Hc-fanit kuulemma tökkivät haarukoilla päästäkseen eturiviin (menkää mieluummin itseenne, heh) ja suttuisia keikkapätkiä YouTubeen postaavat ovat sitä alinta roskaväkeä. Olivat nämä tarinat legendaa tai eivät, oli ainakin Nosturin edustalla bongattu porukkaa jonottamassa jo edellisenä päivänä. Yleisörakenne taas oli varsin feminiininen. Olisiko yleisöstä noin 80% ollut nuoria tyttöjä/naisia, ja meininki oli sen mukaista. Niillä riemunsekaisilla kiljahduksilla olisi vedetty vertoja jopa Backstreet Boysin stadionkonsertin melumäärälle. Anime-friikkejä ei juuri näkynyt, mutta toisaalta eipä Dir En Grey ole visual keitä edustanutkaan sitten 90-luvun, paikalla tuntui olevan enimmäkseen nimenomaan Dir En Greyn nimeen vannovia faneja.

Laulusolisti Kyon ensinäkemisestä muualla kuin DEG:n promovideoissa muodostin tämänkaltaisen päättelyketjun: ”Onko Kyo tuo puolipitkätukkainen hujoppi? Ei. Entä onko Kyo tuo pörröpää? Ei. Kuka tuo punapukuinen lenkkeilijä / Karate Kidin valmentaja on? Ei helvata. Kyo se on.” Kyo muistutti siis olemukseltaan enemmänkin naapurin ystävällistä Hatori-sania (joka käy kastelemassa Kyon ruukkukasvit ja ruokkii kultakalat kun isäntä on itse valloittamassa länttä) kuin rokkitähteä. Ulkonäkö pettää, varsinkin kun Kyon ääniala on varsin monipuolinen ja taipuu aina melodisesta laulusta death metallisiin murahteluihin – kunhan vain pääsee japanilaisesta aksentista yli. Ukon lavapreesens oli tosin kaikkea muuta kuin hillitty, vaikka välispiikkien suhteen oltiinkin säästeliäitä. Jäipä aikaa enemmän itse asialle. Mies näytti muuten olevan silmin nähden innostunut.

Kärjistetysti ilmaistuna tunnelma oli häiriintyneempi kuin suurimmalla osalla ”oikeista” metallikeikoista. DEG:n musiikkihan on paikoin varsin makaaberia, vaikka soundit tuntuivat olevan välillä hieman epämääräiset. Tajusivatko nämä tytöt kuuntelevansa mättöä, joka ei nyt niin kaukana ollut äärimetallista? Superfanina tunnistin jopa yhden biisin (encorena soitettu Saku), mutta eipä se mitään haitannut. Sitä paitsi Dir En Grey kuulosti nyt livenä paremmalta kuin mitä levyltä, tosin uudella ”Dum Spiro Spero” -levyllä vaikutti olevan grindcoreenkin viittaavaa mäiskettä. Kokemuksena tämä oli kyllä erittäin mielenkiintoinen – ja tosiaankin omalla kohdallani tavallisuudesta poikkeava, vaikka olinkin matkustanut reilut 300 kilometriä pääasiassa myöhemmin samana iltana esiintyneen Suicidal Tendenciesin takia.

[flickrfeed photoset=72157627522156358]

Flow 2011

Flow’ssa mietelausepaitaidat ja pikkureput on vaihtuneet ray-baneihin ja kangaskasseihin, mutta perusasetelma on sama. Anniskelualueella kiskotaan kaljaa eikä bändeistä jakseta välttämättä seurata kuin ne indie-raamattujen mainostamat pakolliset tärpit, kuulisti yleisömassa reunalla nyökytellen.

Leppoista poppia muotitietoisille

Flow alkoi perjantaina tuhdilla folkpop-pläjäyksellä, kun lavoilla nähtiin niin päästagen Midlake, kun uuden kakkoslavan haltuunottaneet Destroyer ja Warpaint. Itse asiassa koko festivaali oli täynnä kevyempää pop-musiikkia, joiden pienoiset sävyerot folkista dubsteppiin hämärtyvät livetilanteen tuoman lisäbuustin siivittämänä.
Perjantain nähdyistä pop-akteista pisimmän korren veti Warpaint, vaikka viehättävän tyttönelikon biisimateriaalin syvyys ei Undertow’n ja Elephantsin jälkeen edes festarisettiä kestänyt. ”Jostain syystä” mielenkiinto pysyi kuitenkin pidempään korkealla, kuin sinänsä asiokkaasti soittaneilla karvaisimmilla kollegoillaan; Destroyerin saksofonilla ja trumpetilla terästetty pop oli harmittoman soljuvaa, neljän kitaran luoman ”äänivallin” ja hipahatavan poikkuhuilun elävöittämä Midlaken hittikavalkadi korvia hellivää. Siltikään, tämän kisan voittajasta ei ollut epäselvyyttä.

Seuraavana päivänä päälavalla nähtiin parikin löyhästi samaan kategoriaan laskettavaa aktia. Magenta Skycodea kuunnellessa tulin ihmetelleeksi, että onko bändillä kahdella levyllä tosiaan näin paljon hittejä; koko keikkaa en ehtinyt kuunnella, koska oli taas johonkin kiire (pressitelttaan juomaan kahvia, kun selkää ja jalkoja kolotti, jo tässä vaiheessa), mutta omiin korviin ei yhtään huonoa kappaletta kantautunut. Täysimittaisen bändin kanssa esiintynyt Samuel Beam, alias Iron & Wine, tarjoili faneille nannaa puolestaan roppakaupalla. Lykke Lin äkilisen perumisen vuoksi oli partajoosepin soittoaikaa pidennetty tuntuvasti, ja artistin ystävät saivat nauttia harvinaisen monipuolisesta festarisetistä. Itselle olisi toki riittänyt vähempikin, Rabbit Will Run ja Walking Far From Home.

Sunnuntain positiivisimmasta indiepop-teosta vastasi kotoinen Rubik, joka tuli nyt nähtyä ensimmäistä kertaa livenä. Käsittääkseni ns. virallisesti perinteinen laulu/kitara/basso/rumpu-kokoonpano oli ainakin tälle keikalla kasvanut massiiviseksi big bandiksi torvisoittajineen ja efektimiehineen. Ihan ei iskenyt kappalemateriaali täydellä leveydellä kuulohermoon, mutta kyllähän tutummat kappaleet, kuten Laws of Gravity ja World Around You, toimivat laskujeni mukaan kahdeksaanhenkisen bändin sovituksena oikein kivasti.

Pakkopaellaa ja yllättäjät

Suhteuttaessa Flow’n musiikkitarjontaa festareiden yleiseen bändibuukkauspolitiikkaan, voisi vertailukohteeksi ottaa tapahtumien ruoka- ja juomatarjonnan. Kasvispiirakoita ja -hodareita, sushia tai samppanjaa ei perusfestarien paella- ja keskikaljakioskeista löydy. Silti Flow’stakin löytyy nk. ”pakkopullaa”, isoja nimiä isolla lavalla, joiden show ei jaksa tanssitytöistä huolimatta varttia kauempaa kiinnostaa. Röyksopp ja Empire Of The Sun luottivat päähineiden voimaan, Kanye West parikymmenpäiseen tanssijaryhmään.

Kovinkaan suuria elämyksiä eivät tarjonneet myöskään Q-Tipin paikkaajaksi pestattu MF Doom sinänsä erittäin leppoisalla ja hyväntyylisella esityksellään, tai The Human League, jonka esitys muistutti lähinnä kasvojenkohotusleikkausta. Yleisökin tuntui vain odottelevan sitä Don’t You Want Me’tä. Itse en jaksanut pakollisen vartin jälkeen, vaan lähdin kohti parempia bileitä.

Pakkopaella-kategorian alamääritelmä voisi kuulua ”ei jaksa livenä, mutta levyllä erittäin hyviä.” Tämä kuvaus sopii erinomaisesti myös sunnuntai-illan hektisimpään aikaan vapaasta puolesta tunnista taistelleisiin kahteen bändiin. Mogwai vaikutti etukäteen vetävän pidemmän korren, mutta esitys tuntui olevan yhtä inspiroiva kuin pari vuotta sitten Pitkässä kuumassa kesässä, joten päätin vaihtaa päälavalle, jossa hienon ”Slow”-videon julkaissut amerikkalainen Twin Shadow heilui sähkökitaransa kanssa. Kolkoksi jätti tämäkin, vaikka levytettyä materiaalia on tullut taustalla kuultua festarin jälkeenkin. Sama kohtalo oli aika monella, esim. Ariel Pink’s Haunted Graffiti, Jo Stance, The Do, French Films ja James Blake jäivät välistä yksinkertaisesti jaksamattomuuden takia. Esimerkiksi lauantaille oli merkattu etukäteen 15 katsottavaa bändiä, ennenkuin muistin, että tuolla tahdilla alkaa timanttisinkin risotto maistumaan pakkopaellalta.

Positiivisemmassa valossa voisi tuoda esiin muutaman yllättäjän, alaotsikolla ”ei jaksa levyltä, mutta livenä erittäin hyviä.” MC Taakibörstan yleisöryntäystä pääsi karkuun esimerkiksi kakkoslavalle, jossa balkanilaiseen diskotunnelmaan tempaisi mukaansa Shantel & Bucovina Club Orkestar. Disko Boy ja Disco Partisan eivät nauhoitettuna kuulostaneet enää yhtään niin hyvältä kuin lauatai-illan alkuhuumassa. Lopunalun tunnelmaan sopi sen sijaan mainiosti sunnuntainen Battles, jota ajauduin katsomaan Kanye Westin keikan viivästyttyä tuuliongelmien takia. Alkukantainen möykkä veti puoleensa, kärsimättömänä festareiden loppua ja kotiinpääsyä odottavalle intensiivinen räimintä toimi kuin häkä.

Flow’n parhaasta keikasta vastasi kuitenkin, ei ehkä ihan yllättäen, brittiläinen uuden polven laulaja/lauluntekijä Jamie Woon, jonka futuristinen mutta simppeli poppi piti vaivatta otteessaan koko keikan ajan. Waterfront ja Lady Luck -originaalit täydensi mahtava lainavalinta Would I Lie To You?, joka ainakin omalta osalta kruunasi hienosti tämänvuotiset festarit.

Flow’ta parhaimmillaan

Parhaimmillaan Flow on ennakkoluulottomissa ja gernrerajoja rikkovissa artistivalinnoissaan sekä yleisön huomioonottamisessa ja kuuntelemisessa. Flow tuntuisi edelleenkin olevan festivaali ihmisiltä ihmisille, laajenemisen myötä tulleista lieveilmiöistä huolimatta. Ennakkoluulottomia ja genrerajojarikkovia artisteja nähtiin tänäkin vuonna Voimalan konserteissa, sekä uudella Cirko-klubilla. Saksalaisen pianotaiteilijan Hauschkan sekä amerikkalaisen Tony Trischkan banjotaiturin tuominen Flow’hun on luku sinänsä, itse tosin valitsin Voimalan konserteista ruotsalaista First Aid Kitiä lämpänneen Mirel Wagnerin, jonka musiikkiin vasta alkukesästä törmäsin, ja siksi hyvin innoissani tästä artistikiinnityksestä olin. Naikkonen lauloi kuolonballadeja kitaransa kanssa, hauraan esityksen rikkoi vain Voimalan huriseva ilmastointi ja kappaleiden välissä sivistyneet aplodit. Esitys oli intimiydessään vangitseva, tosin jonkinlaista ”kehitystä” settiin olisin loppua kohden toivonut. Nainen ja kitara ei yksinään toimi isolla klubilla samalla tavalla kuin baarikeittiön jakkaralla.

Cirkon tiloissa toimi kokeellisen musiikin näyttämö the Other Sound, jonka esiintyjäkaartiin kuuluivat mm. Kawaguchi Masami’s New Rock Syndicate ja saksalainen Pretty Lightning. Tämän(kin) klubin esitykset olivat sen verran turvoksissa, ettei sisätiloihin ollut asiaa, varsinkaan jengin istuskellessa lattialla (ainakin Keuhkojen aikaan). Mielenkiintoinen annos kokeellisempaa rokkia festarikansalle.

Yksi menestyksekkäimmistä kosolti uudistuneen festareiden uutuuksista oli Heinekenin sponsoroima Open Source Stage, jonka esiintyjät valittiin yleisöäänestyksen (tai paremmin ”tykkäyksen”) perusteella. Kansanäänen vaikutusvalta oli tässä kohdin selvästi alimitoitettu, sillä pienen lavan edusta ratkeili liitoksistaan jo perjantaina Evil Stöön keikalla, eikä äänentoistokaan meinannut riittää mihinkään. Mielenkiintoisia nimiä nähtiin lavalla useita, kuten syntikkametallihauskuutus Nightsatan sekä vähän liian muotitietoinen indietoivo Stockers!. Päälavan viereen anniskelualuelle viritetty tapahtumapaikka oli ratketa liitoksistaan MC Taakibörstan odotetun ja kertaluontoisen paluukeikan aikana. Iron & Winen venytettyä keikkaansa päälavalla, jouduttiin ryhmää odottelemaan lavalla niin kauan, etten kokenut ihmismassassa puristumista odotuksen arvoiseksi, varsinkin kun kalja-alueen tekonurmi lillui mudassa, vaikkei sadetta nähty koko viikonloppuna. Huhut kertoivat keikan olleen huikea, mutta onneksi festareilla tapahui muutakin.

Lykke Lin peruttua lauantaina, moni halusi annoksen tyttöenergiaa, ja ihmismassojen rynnätessä Janelle Monáen keikalle, tuntui hyvältä idealta kiertää aluetta ja etsiä vähän väljempää aluetta. Illan ”pääesintyjää” odotellassa sellainen löytyikin Takapihalta, jossa leppoisaa töröttelyä siirrettävän takkatulen loisteessa tahditti norjalainen dj/levymoguli Joakim Haugland. Tunnelma oli niin kotoisan lämmin, että siihen olisi voinut jäädä koko illaksi. Empire Of The Sun aloitteli, ja sinne piti kuitenkin mennä. Päälava ei tarjonnut kuitenkaan mukaansatempaava meininkiä, joten päätin vielä kiertää alueen. Väljentyneellä kakkoslavalla Janelle Monáe lopetteli keikkaansa… Mikä meininki! Tyylikäs laulaja kävi yleisön seassa yhdessä aiemmin illalla esiintyneen Shantelin kanssa, taustabändi ja -tanssijat sekoilivat lavalla, ja pian itse laulajakin oli rähmällään lavalla. Melko kaoottista, ja aivan jotain muuta mitä ennakkoon olisin odottanut. Siksi ei keikan alussa yleisömassaan tunkeutuminen tuntunut niin tärkeältä, tätä päätöstä jouduin sitten myöhemmin katumaan.
Keikan loputtua minun osaltani aivan liian pian, oli ohjelmassa brittiläisen tiskijukan Girl Unitin levynpyöristyä lounge-baarissa. Musa oli housempaa kuin odotin, mutta vierailevan räppääjän lietsomana tunnelma nousi hyvin pian. Wut kuultiin myös, mutta kokonaisuuteen nähden se ei ollut edes niin tärkeää.

Parasta Flow’ssa on alueella ajelehtiminen, yllättäviin akteihin törmäämiminen. Jos Suvilahteen vielä Flow’n merkeissä palaan (jossain vaiheessa tuntui että ”onhan tää nyt jo nähty”), teen sen varmasti ilman ohjelmakarttaa ja muita tylsempiä velvotteita (bändien kuvaaminen). Seikkailuintoa saattaa tosin hillitä seitsemän euron hintainen olut, joka nakertaa tilikatetta siinä missä vuosittain kallistuva pääsylippukin, varsinkin kun kovimassa huumassa ei aina muista parin euron panttia palauttaa. Mitenhän Porispheressä selvittiin roskien kanssa, kun panttijärjestelmää ei ollut käytössä? Luulisi ympäristötietoisten pääkaupunkilaisten osaavan kuljettaa roskansa pönttöön siinä missä varsinaissuomalaisten ”junttienkin”?

[flickrfeed photoset=72157627362422501]