Avainsana-arkisto: heavy metal

Midnight – Complete And Total Hell

En ole kuullut Midnightin ylistettyä ensialbumia ”Satanic Royalty”, joka julkaistiin vuonna 2011. Tätä taustaa vasten ”Complete and Total Hellin” kautta päistikkaa suoraan tuliseen pätsiin hyppääminen ei ole välttämättä kovinkaan hyvä idea, kyseinen levy kun on kokoelma joka koostuu Midnightin aikaisemmista pienlevytyksistä. Mukana on useampikin EP-levy, mutta ihan koko levytettyä tuotantoa ei ole mukaan mahdutettu. Onhan tämä nyt siltikin melkoinen pala purtavaksi, kun tässä on yhteensä 21 biisiä periksiantamatonta ja kompromissitonta mustaa heavy metallia.

Venomit, Hellhammer/Celtic Frostit, Bathoryt ja Mercyful Fatet kuuluvat läpi Midnightin rytyytyksestä, joka tasapainottelee siellä muinaisen heavy/speed metallin ja black metallin rajamaastossa. Eikä noilta metalpunk-piirteiltäkään voida välttyä, kun Midnight mainitsee Motörheadinkin suureksi innoittajakseen. Inepsyhän tästä tulee myös aika usein mieleen.

En kyllä yhtään ihmettele, että tästä bändistä ollaan oltu innoissaan. Yhtyeen kehittymisen entistä tappavammaksi huomaa selvästi, vaikka ekstriimimpi särmä on hioutunut ja perinneheville tyypillisempi iskevyys lisääntynyt. Itse levytysten välillä ei välttämättä havaitse suuria eroja, mutta toisaalta vuoden 2002 ja 2008 Midnightin välillä on selkeä railo.

Midnight on ehkä vuosien saatossa tarkistanut soundiaan, muttei ole kuitenkaan myynyt kaikkein pyhintä ydintään; rienaavaa ja likaista perusolemustaan. Pötkössä kuunneltuna ”Complete and Total Hell” voi olla kohtalokas, mutta harvemmin diskografiakokoelmia muutenkaan jaksaa kuunnella kokonaan läpi kerralla.

Accept – Stalingrad

Pari vuotta takaperin teutonilegenda Acceptin uutta tulemista pelättiin pelonsekaisin tuntein. Udo Dirkschneider oli bändistä poissa ja uusi levy oli tulossa. Hyvin kuitenkin meni, kun ”Blood of the Nations” oli yllättävänkin hyvä ja viriili tuotos, ja Mark Tornillo osoittautui parhaaksi mahdolliseksi paikkaajaksi Udolle. Nyt Accept on helpomman, mutta silti haasteellisen tehtävän edessä; tehdäpä toinen levy Tornillon kanssa ja todistaa, ettei miehen kanssa vietetty kuherruskuukausi ollut vain ohimenevää.

”Stalingrad” ei merkittäviä muutoksia Acceptin soundiin tee, vaan jatkaa ”Blood of the Nationsin” linjoilla. Yhtye soittelee samanlaisia teutoniriffejä kuin vielä 90-luvullakin, ja voi vain ihmetellä mistä kitaristikaksikko Hoffman/Frank niitä aina ammentaa, kun luulisi kaikkien riffien tulleen jo soitetuksi. Muutenkin Acceptin säkeissä tuntuu olevan yllättävänkin paljon potkua jäljellä. Tornillo taas on integroitunut entistä olennaisemmaksi osaksi Acceptin nykysoundia. Udoa ei tule totta puhuen edes pahemmin ikävä, ei sillä että olisin ikävöinyt tuota ukkoa edes ”Blood of the Nationsilla”, kaikella kunnioituksella häntä kohtaan.

”Stalingrad” on Acceptin lyhykäisin studioalbumi vuosikausiin, mikä ei ylipitkiä suoltaneelle yhtyeelle ole lainkaan pahasta. Yhtye toistaa silti itseään, tosin lievä monotonisuus kuuluu asiaan. Miksikään ”Restless and Wildin” tai ”Balls to the Wallin” veroiseksi klassikoksi ”Stalingradista” ei missään nimessä ole, itse asiassa ”Stalingrad” jää biisien kovuudessa jopa ”Blood of the Nationsista” hieman jälkeen, mutta legendastatustaan Accept tällä levyllä pönkittää edelleen.

Elm Street – Barbed Wire Metal

On se kumma, ettei Elm Street -nimisiä bändejä ole aiemmin laajempaan tietoisuuteen tullut. Olen kylläkin ihan varma, että sillä nimellä on ollut lukuisia kellaritason bändejä, mutta Australian Elm Street saa olla ensimmäinen tuolla nimellä suurempaan julkisuuteen tullut hevibändi. Raid-yhtyeen raunioille perustettu Elm Street on sikäli tyypillinen tuhkimotarina, että se on perustettu jo 2000-luvun alussa mutta on saanut debyyttinsä ulos vasta nyt, kun perinnetietoisenkin metallin runsaudensarvet ovat jo halkeamaisillaan.

”Barbed Wire Metalilla” Elm Street näyttää, että se ratsastaa Rob Halfordinkin ajamalla moottoripyörällä eikä Honda Monkeyllä. ”Barbed Wire Metal” on monella tavalla hyvinkin perinnetietoinen hevilevy, koska hevianthemeita on mukana kahdeksan kappaletta, joiden yhteispituus pysyy alle 40 minuutin puitteissa kurissa. Mukana on Iron Maiden -henkisiä tuplakitaraharmonioita, perushevikiekunaa karskimpaa karjuntaa ja Manowarmaista sankarihenkeä. Johtunee 2000-luvulle päivitetyistä soundeista, että Elm Street kuulostaa hyvin paljon Hammerfallilta. Tai 90-luvun alun Megadethiltä, joka on vähentänyt speedia ja thrashia. Lisäviitteitä Megadethiin aiheuttaa yhtyeen laulaja, jonka ääni on samaa kaliiberia Dave Mustainen kanssa; joko sitä arvostaa tai sitä inhoaa.

Elm Streetiä ei voi muuta kuin oikeastaan kuvailla tarkan ja määrätietoisen visioinnin tulokseksi. Jäpikät tietävät, millaiseen soundiin pyrkivät ja miten sinne päästään. Itse olen tosin arvostanut aina myös tolkuttoman hyviä biisejä, joita ”Barbed Wire Metalilla” ei ole. Ainakaan vielä. Kansikuva on muuten erään Ed Repkan käsialaa.

R.U.S.T. – Forged in the Fire of Metal

Metalli elää ja voi hyvin, myös Kyproksella. Accept, Judas Priest, Running Wild, Iron Maiden ja monet muut kasarihevin klassikot ovat soineet taatusti näidenkin ruuhkatukkien soittimissa, eikä albumin ”Forged in the Fire of Metal” -nimikään jätä epäselväksi, että R.U.S.T. on aidon heavy metallin asialla. Tai ainakin yrittää olla.

Soundit ovat varsin retrohenkiset, tosin vähän ikävällä tavalla. ”Forged in the Fire of Metal” nimittäin tuo mieleen ne lukuisat muuten loistavat levyt, jotka kärsivät tunkkaisista ja tukkoisista soundeista. Niistä kyllä kärsi myös Running Wildikin, verratkaa ”Port Royalia” ”Under Jolly Rogeriin”, niin tiedätte mitä tarkoitan. Tosin ”Forged in the Fire of Metal” hönkii sitä aikaa, kun levyjä tehtiin analogilaitteilla eikä ajan henkeen kuuluneet Pro Toolsit sun muut hilavitkuttimet.

Mutta vaikka ”Forged in the Fire of Metal” pääsisikin soundeistaan yli, on sen silti selätettävä vihollisensa biiseillään. Tässäkään nämä Kyproksen pöhkönurheat soturit eivät oikein onnistu. Omaperäisyyttä R.U.S.T:ltä ei kaipaa, mutta voimaa ja iskevyyttä kylläkin. Lähestulkoon kaikki R.U.S.T:n jipot eivät ole keskinkertaisia kummempia, eikä muutaman hyvän riffin ja melodian toistaminen tee yli 50-minuuttisesta albumista kuuntelua kestävää. Soundit nyt vielä antaa anteeksi, mutta lepsu yleisilme ei anna aihetta hurraa-huudoille.

”We Are Rock n Roll”. Ei, ette ole. Hevi ei myöskään ole paskimmillaankin parasta, sen R.U.S.T. ainakin todistaa. Tosin se tärkein ainesosa – eli fiilis ja rakkaus aitoa heavy metallia kohtaan – sentään välittyy.

Savatage – Hall of the Mountain King

Savatage ei tunnu istuvan sillä valtaistuimella, millä sen kaiken oikeuden mukaan pitäisi persaustaan lepuuttaa. Nykyään epämääräisellä tauolla oleva floridalaisbändi ei koskaan päässyt täysin yli kitaristi Criss Olivan kuolemasta, mutta vuonna 1987 tuo tragedia oli vielä vasta kaukana edessä. ”Hall of the Mountain King” julkaistiin syksyllä 1987, jolloin Savatage eli uransa murroskautta. Se oli tehnyt pari levyllistä laatuheviä, mutta lähtenyt kolmannella albumillaan ”Fight for the Rock” hakemaan kaupallisempia sävyjä. Eihän sekään sitten sujunut kuin Strömsössä, joten Savatage pyrki tekemään ”Hall of the Mountain Kingillä” korjausliikettä. Siinä se onnistuikin ja kehittyi siinä sivussa. Jo seuraava albumi ”Gutter Ballet” oli edeltäjiään reilusti eeppisempi, vieden Savatagea kunnianhimoisemmille tasoille. Silloin Savatagen soundiin alettiin ymppäämään pianojakin, mutta ”Hall of the Mountain King” on maanläheisempi annos tyylipuhdasta heavy metallia.

Rytmiryhmän saavutuksia yhtään väheksymättä on todettava erityisesti Olivan veljesten olleen liekeissä. Jon Oliva kiljuu, karjuu ja puhisee siihen malliin, että suurempikin korttitalopalatsi romahtaa. Samalla pikkuveli Criss Oliva lempii ja rankaisee kitaraansa, saavuttaen erään Dave Mustainenkin rispektit. Mutta vaikka molemmat Olivat vievät suorituksensa välillä hieman ylikin, pysyy ”Hall of the Mountain King” kuitenkin maanläheisenä albumina, joka on samalla sekä helposti sisäistettävä että alati uusia elämyksiä tarjoileva. Albumillahan ei ole ensimmäistäkään huonoa kappaletta, kaiken muun hyvän lisäksi. Harmi, ettei Savatage tehnyt toista samanlaista satsia, mutta eipä bändi huonoja levyjä tehnyt ”Hall of the Mountain Kingin” jälkeenkään.

Varsinkin näin joulun alla on hyvä muistuttaa ihmisiä miellyttävien joululahjojen hankkimisesta tärkeille kokemilleen ihmisille, varsinkin kun siitä on tehty hieman helpompaa. Tähän reissueen on kylläkin isketty suhteellisen joutavaa akustista versiota parista Savatagen biisistä, jotka eivät edes olleet ”Hall of the Mountain Kingillä”. Jos tätä revjyytä puolestaan lukee joku sukulaiseni, niin arvostaisin ”Hall of the Mountain Kingin” vinyyliversiota Marimekon serviettejä enemmän.

Stormwarrior – Heathen Warrior

Joudun tunnustamaan, että olen ollut pihalla Saksan voimaheviympyröistä suurin piirtein kaikki ne vuodet, jotka olen haaskannut/käyttänyt metallin kuuntelemiseen, jos nyt ihan perusnimiä ei lasketa. Siten myös Stormwarrior on pysynyt minulle täysin tuntemattomana kokoonpanona, vaikka sen nimellä on tehty albumi jos toinenkin, mukaan lukien tuore ”Heathen Warrior”.

Olen yllättynyt, miten paljon itse levyn sisällöstä voi arvata pelkän kannen perusteella. Stormwarriorin power metallissa vilisevät soturit, veri, taistelut sekä germaanimytologiakuvastoon liittyvät vasarat ja Valhallat. Ihan kuin joku olisi tehnyt tämän jo aiemminkin? No, Stormwarriorin tapauksessa pääpaino on elämääkin suuremmissa kitaramelodioissa sen sijaan, että keskityttäisiin nopeudella tai siirappilauluilla kikkailuun. Yhtymäkohtia on helpompi löytää Jag Panzerin kaltaisiin jenkkipower-bändeihin kuin eurooppalaisiin taistelutovereihinsa. Yllättävintä ”Heathen Warriorissa” onkin ettei se edes yritä kuulostaa Helloweenilta. Pikemminkin Saksan Hammerfallilta.

Itseäni oikeastaan nyppii vain laulaja Lars ”Thunder Axe” Ramcke, joka on itse asiassa bändin ainoa alkuperäisjäsen. Aivan kuin Joacim Cans koettaisi matkia flunssaista lammasta. Tästä ja umpikliseisestä soitannastaan huolimatta ”Heathen Warrior” on jopa hyväkin levy. Se ei ehkä ole albumina kovinkaan jännä, mutta kyllä se raskasta viihdettä hetkeksi tarjoaa. Se jää nähtäväksi, miten pitkään Stormwarrior jaksaa pitää pintansa alati kiihtyvässä taistelussa.

Drop Forge – Neurogeezer

Yhä teknisemmän metallin vallatessa asemia on virkistävää törmätä yhtyeisiin, jotka soittavat hieman perinteisemmän kaavan mukaisesta. Drop Forge on umpimetallisen nimensä myötä soittelemassa musiikkia, joka on enemmän velkaa menneiden vuosikymmenien suuruuksille kuin metallia modernisoinneille nyky-yhtyeille. Ensinnäkin pitää sanoa, että Drop Forgen kakkoslevyllä on helvetin hieno nimi. ”Neurogeezer” on nimenä samanaikaisesti heavy että hauska.

Yhtyeessä näkyy soittelevan eräs entinen Faff-Beyn jäsen, mutta Drop Forge on ehdottomasti äärimetallisista vaikutteista vapaata hevimetallia. Drop Forge soittaa siinäkin mielessä back to basics -hengessä, ettei levyn funktiona ole esitellä ulkomaailmalle bändiläisten soittokykyjä, kuten miten korkealta laulaja pystyy kiekaisemaan tai miten nopeasti kitaristi ehtii sooloillessaan käydä otelautansa läpi. Ei hevinsoiton pitäisi ollakaan urheilulaji!

Mutta tunti tätä hevisti rouskuttavaa rockia on jo vähän liian rautainen annos kerralla nautittavaksi. Varsinkin, kun Drop Forgen musiikissa ei tapahdu tarpeeksi paljoa että mielenkiinto pysyisi koko levyn kestoa yllä. Osittain tästä syystä ”Neurogeezer” tuntuu liian tasaiselta ja värittömältä massalta, jotta siitä erottuisi selkeitä hittejä esille muutaman ensimmäisen kuuntelukerran aikana. Mutta kun ”Neurogeezerin” antaa soittimessa hetken aikaa jyrätä, alkaa sieltä paljastumaan hyviäkin biisejä. Omiksi lemppareiksini nostan hieman laiskan alun jälkeen jyrähtävät Heavensent/Hellbound ja Brimstone.

Wolf – Legions of Bastards

Ruotsalainen susi ulvahti näemmä taas. Wolf on niiden bändien joukossa, jotka pitävät perinteisen ja ajattoman hevimetallin lippua korkealla. Tai niinhän se vahvasti 80-luvulle jämähtänyt on vaan jotenkin muuttunut ajattomaksi. ”Legions of Bastardsissa” ei ole muuta modernia kuin kirkkaat soundit. Kannenkin perusteella levyä on äärimmäisen helppo erehtyä luulemaan jo 80-luvulla julkaistuksi.

Oma Wolf-tuntemukseni on tähän asti rajoittunut karmeakantiseen debyyttiin, joten oli aikakin päivittää tiedot. Tuolloin itseäni ärsytti Niklas Olssonin palosireenilaulu enemmän kuin saatanan ruma kansikuva. Vaikka vuosien 1999 ja 2011 välissä on kulunut melko paljon aikaa, on Wolf pysynyt jokseenkin samanlaisena.

Wolf välttää kaikki sudenkuopat (!), jotka sitä vaanivat. Wolf kuulostaa hyvin paljon 80-luvulta, mutta myös ihan omalta itseltäänkin. Energisellä soitolla Wolf osoittaa olevansa muutakin kuin vain pölyinen nostalgiabändi. Levynä ”Legions of Bastards” ei ole kovinkaan yllätyksellinen, koska potentiaalinen kuulija voi olla täysin varma siitä että kuullut kikat on soitettu jo aiemminkin, muodossa tai toisessa. Palikat ovat vaan laitettu uuteen järjestykseen, ja mikäs tässä hyvää heviä kuunnellessa. ”Legions of Bastards” ei ole missään nimessä uusi ”Balls to the Wall”, ”Defenders of the Faith” tai edes ”Denim and Leather”, mutta kyllä se kuulostaa selkeästi paremmalta kuin ”Eat the Heat”, ”Turbo” tai ”Destiny”, joilla oli kyllä hetkensä. ”Legions of Bastards” on laadukasta, heviä metallia, alusta loppuun. Hevi on ikuista.

Korpikuusen kyynel – Existing Exception

Korpikuusen kyynel tarkoittaa kotipolttoista. Kieltolain aikana pontikkaa polteltiin metsän suojissa, joista ihmisen ilmoille kampeaa itsensä myös Korpikuusen kyyneleeksi itsensä nimeämä bändi. Suomalaisessa metallissa marinoitu Korpikuusen kyynel ei tarjoa pontikkaa, vaan ensimmäisen virallisen julkaisunsa, ”Existing Exceptionin”.

Jo bändin nimestä ja viimeistään kitarasoundista vetää helposti yhtäläisyysmerkit erääseen toiseen suomalaiseen folkahtavaa metallimusiikkia soittavaan bändiin. Korpikuusen kyynel ei ainakaan pollaansa rasita liikaa. Bändi nimittäin kuulostaa ihan Korpiklaanilta, ja jokainen lukija voi aivan itse päätellä onko se hyvä asia vai ei. Suoraan apinointiin ei kuitenkaan alennuta, sillä Korpikuusen kyyneleestä voi poimia myös viitteitä ns. ”suomimetallista”, eli lähinnä melodisesta death metallista. Muista hilipatihippaabändeistä poiketen Korpikuusen kyynel myös esittää musiikkinsa englanniksi, vaikka bändin suomenkielisen nimen lausuminen iskee yhtä pahasti korviin kuin palmun näkeminen kuusimetsässä.

Sinänsä Korpikuusen kyynel ei tee mitään uutta ja mullistavaa: viisihenkinen bändi soittaa hyvin kertosäevoittoista kevytheviä naislaululla varustettuna. Periaatteessa voin kuvitellakin kesäisen Pellavarockin, järvimaiseman, tanssivan hevikansan, Korpikuusen kyyneleet lavalla ja itseni kalja-alueella katsomassa moista spektaakkelia sivusta. Itse en saa tuosta tilanteesta mitään kicksejä, mutta Korpiklaanin faneille Korpikuusen kyyneltä voisi suositellakin. Jos jo Korpiklaani ahdistaa, kannattaa Turun kyynelehtijöistä pysyä kaukana.

Teräsbetoni – Maailma tarvitsee sankareita

Vuonna 2003 näin ensimmäisen promokuvan Teräsbetonin ”laihoista läskeistä”, enkä tuolloin arvannut bändin saavuttavan suosiota kahden vuoden päästä. Vuosi 2005 saapui ja Teräsbetoni olikin jo kaikkien huulilla. Tuolloin epäilin, ettei Teräsbetonin konsepti kanna kovinkaan montaa vuotta eteenpäin. Nyt on jo vuosi 2011, ja kuinkas kävikään; Teräsbetonin neljäs albumi on takonut metallitotuutta kansalaisten korviin jo hetkisen aikaa.

Manowarin lainailu jatkuu jo siis neljännen albumin verran. ”Maailma tarvitsee sankareita” popsii samoja eväitä kuin ne kolme edellistäkin albumia ja bändi on muuttanut tyyliään yllättävän vähän. Miksi sen olisikaan tarvinnut tarkistaa linjaustaan, vaikka vitsi alkoi eltaantua jo toiselle albumille tullessa? No, kyllähän Teräsbetoni kokee onnistumisiakin. Biiseihin on helppo tarttua, mutta niihin on myös yhtä helppo kyllästyäkin. Nimikappale ja Jumalten usva ovat kyllä kenties parasta Teräsbetonia sitten debyytin, mutta on toki levylle päätynyt melkoista tuubaakin.

Lyyrisellä puolella tämä sankaripartio jänistää tosipaikan tullen, jolloin sanoituksista on tullut aivan karmeaa huttua. Mies on jo urpoilevaa uhoamista, mutta eipä sitä toisaalta edes voi ottaa täysin vakavasti, tuskinpa ottavat levyn tehneet metallisoturitkaan. Levyllä on myös pakollinen kaljanlanttauslaulu Metalliolut ja lyriikat ovat sen mukaiset.

Meissä jokaisessa asuu pieni hevisoturi. Yksilöstä riippuen se on enemmän tai vähemmän näkyvillä, ja sisäiseen laps… metalliwarrioriini Teräsbetonin uutukainen upposi yllättävän hyvin. En varsinaisesti riemuinnut levyn soidessa, mutta ne aiemmin popsitut eväätkin pysyivät kiltisti vatsalaukussa eivätkä pyrkineet samaa tietä ulos kuin mitä olivat sinne päätyneet. Kyllä tästä ainakin kaljamahaiset heavy metal warriorit kicksinsä saavat.