Avainsana-arkisto: Heaven Shall Burn

Heaven Shall Burn lainavaatteissa

Kuluvan viikon keskiviikkona Helsingissä The Circus -klubilla konsertoiva saksalainen Heaven Shall Burn on tunnettu lainakappaleistaan, joita löytyy melkeimpä jokaiselta bändin täyspitkältä. Suhteellisen kattavasta ja monipuolisesta listasta raakkasimme mielestämme viisi parasta ja mielenkiintoisinta.

5. Downfall of Christ (Merauder)
[youtube url=i1sKqZhd0Nk]

4. True Belief (Paradise Lost)
[youtube url=ckofz_aE1mM]

3. Nowhere (Therapy?)
[youtube url=sXX1B2X7ZT0]

2. Competition In Hatred (Abhinanda)
[youtube url=3YTkbZlsdkI]

1. Destroy Fascism (Endstand)
[youtube url=fRvbiokkTVI]

On bändillä toki omaakin materiaalia. Huhtikuussa julkaistavaa seitsemättä ”Veto”-täyspitkää ennakoi esimkeriksi hiljattain julkaistu ”Die Stürme Rufen Dich” -kappale, jossa vierailevat myös Born From Painin Rob Franssen and Dominik Stammen. Tekemisen puutteesta kärsivät voivat vaihtoehtoisesti siirtyä sivulle www.landoftheuprightones.com, jonka biisipalapelin kasattuaan pääsee laitailemaan ”Land of the Upright Ones” -kappaleen omalle koneelleen.

Konsertti: HEAVEN SHALL BURN (de), Pain Confessor, Artificial Heart
Keskiviikko 20.03.2013, Ovet avataan: 19:00
Liput 20 + mahd. toimituskulut, ovelta 22 eur

www.heavenshallburn.com
www.thecircus.fi

Heaven Shall Burn klubikeikalle Helsinkiin

Euroopan modernin metallin kärkinimiin lukeutuva Heaven Shall Burn saapuu ensimmäiselle omalle klubikeikalleen Suomeen. Keikka järjestetään keskiviikkona 20.3. The Circuksessa, Helsingissä. Kotimaisina vahvistuksina mukana nähdään hämeenlinnalainen Pain Confessor ja pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva metalcoretulokas Artificial Heart.

Heaven Shall Burn on viime vuosina noussut suureen suosioon ympäri maailman ja kuluva vuosi onkin ollut yhtyeen kiireisin koskaan. Vuoteen on kuulunut keikkoja lähes jokaisessa maanosassa, sekä esiintymisiä Euroopan isoimmilla metallifestivaaleilla, usein jopa pääesiintyjän osassa. Suomessa bändi on käynyt kaksi kertaa aiemmin; ensimmäisen kerran Ilosaarirockissa 2008 ja toisen kerran loppuunmyydyssä Nosturissa As I Lay Dyingin ja Suicide Silencen kanssa 2010.

Heaven Shall Burn (ger), Pain Confessor, Artificial Heart
Ke 20.3.2013, The Circus, Helsinki
Liput: 20 eur + toimitusmaksu, ovelta 22 eur.

www.heavenshallburn.com

 

Ilosaarirock 2008

Joensuu 11.-13.7.2008

Ties monetta kertaa loppuunyyty Ilosaarirock helli jälleen festarikävijöitä pohjoiskarjalaisella vieraanvaraisuudella; auringossa eikä hyvässä tunnelmassa säästelty. Kahteen festaripäivään oli taas saatu ujutettua sen verran mukavasti mielenkiintoisia indie-nimiä, ettei suurempien tähtiesiintyjien (Nightwishia EN lue tällaiseksi) puute sen kummemmin haitannut, Ilosaaressa nyt harvemmin tulee muutenkaan päälavan bändejä katsottua.

Töminän perjantaiset punk-klubit ovat muutamassa vuodessa vakiintuneet mukaviksi hardcore/punk-väen vuotuisiksi kokoontumisajoiksi, joissa omia suosikkejaan pääsee ihastelemaan perinteisiä Torven ja Semin pikkulavoja hulppeammissa puitteissa. Kattaus oli tälläkin kertaa hyvä leikkaus uudempia ja vanhempia punk/hc-kokoonpanoja. Nuoruuden intoa tasoittivat vanhojen jäärien jäykistely, ei niinkään musiikillisessa vaan likkunnallisessa mielessä. Mieleenpainuvimmat esitykset kuultiin Kohu-63:lta, St.Hoodilta ja Anal Thunderilta, joka tapansa mukaan pisti kunnon show’n pystyyn.

Itse festivaaleilla oli luvassa muutama pakollinen tärppi. Lauantaina näihin nimiin kuului Converge ja Mad Caddies, sekä ensimmäisten joukossa esiintynyt Heaven Shall Burn. Sakemannit toimivatkin hyvänä herättelijänä edellisillan riennoista, ja onnistuivat pitämään mielenkiinnon yllä melkein koko setin ajan. Samaa ei voi sanoa Convergesta, joka taidokkaasta soitannastaan huolimatta on turhan venkoilevaa kärsimättömään festarihenkeen. Eikä tilannetta auttanut kakkoslavana toimineen jättiteltan järkyttävän paskat soundit. Tälle ei sitten vain pysty ilmeisesti mitään tekemään, vaikka nurina yleisön keskuudessa yltyy vuodesta toiseen. Vuosi sitten NoFX:n lämppärinä vakuuttaneen Mad Caddiesin leppoisa skapunk toimi mukavana lähtömusana Joensuun yöhön, muodostuen festarin parhaimmaksi keikaksi.

Sunnuntain ehdottomiin tähtihetkiin lukeutui Mike Pattonin esintyminen Mondo Cane – ja Ilosaarirock Sinfonietta -orkesterien kanssa. Mielenkiinnon vei kuitenkin täyteen ahdettu tupa, joten Miken näkeminen vilauksena elävänä sai tällä kertaa riittää Patton-nälkään. Varsin kummallinen ratkaisu laittaa varmasti festareiden odotetuin esiintyjä telttaan musisoimaan, kun hetkeä aiemmin Common heitti mainion leppoisan settinsä varsin harvalukuiselle yleisölle päälavalla. No, positiivisesti yllättäneen Comeback Kidin jälkeen jouduin vielä sen Nightwishinkin kuuntelemaan alusta loppuun, kun ei muutakaan tekemistä ollut…

Unohtumaton viikonloppu siis taas kerran Joensuussa. Kiitos bändien lisäksi myös öisistä shakki-matseista ja campingistä torilla, zorbaksesta ja vanhoista lätkäkavereista…

Heaven Shall Burn – Whatever It May Take (2007)

Alkuperäistä metalcorea ei ole tavattavissa enää kovinkaan paljoa, joten ei ole huono veto julkaista uudellaan genren klassisia teoksia. Alunperinhän Merauderin, All Out Warin ja Earth Crisisin kaltaisia bändejä kutsuttiin crossoveriksi ja metalcoreksi, josta tuo termi sai alkunsa, mutta myös Saksassa on tehty metalcorea jo ennen itse termin syntymää. Yksi merkittävimmistä bändeistä tämän niin kutsutun genren luomisessa on Heaven Shall Burn, jonka ylistetyn ”Whatever It May Take” -kakkoslevyn Lifeforce julkaisi uudelleen. Aikoinaan myös deathcoreksi nimitetty yhtye taitaa musiikkinsa kuitenkin helvetin tyylikkäästi vielä tänäkin päivänä.

”Whatever It May Take” on uudelleenmiksausta ja -masterointia sekä uusittua kansitaidetta lukuunottamatta samanlainen versio siitä, millaisena se alunperin julkaistiin. Kolmetoista kappaletta metallista murhaa sisältää tiukkoja HSB klassikoita kuten Behind the Wall of Silence, The Fire, Implore the Darken Sky ja Ecowar. Levyltä löytyvät kenties parhaat kappaleet bändin koko uran ajalta ja vokalisti Marcusin huuto on edelleen todella vakuuttavaa kuultavaa.

Miksi siis ostaa tämä levy, jos alkuperäinen jo löytyy hyllystä? Onneksi siihen on syy, sillä alkuperäistä Whatever It May Takea vaivasi yksi seikka; varsin heikot soundit. Uudelleenjulkaisulla asiaan on kuitenkin tartuttu ja levyn äänimaailmaa on kiillotettu huomattavasti, jolloin se on saatu aivan uudelle tasolle. Siksi on ehkä syytä tsekata uusi versio, sillä tätä kelpaa luukuttaa vähän kovempaakin ja saat jopa selvää kaikesta.

Heaven Shall Burnin ”Whatever It May Take” on metalcore-klassikko, joka pitäisi löytyä jokaisen metallista ja hardcoresta, sekä niiden yhdistelmistä, nauttivan hyllystä, nyt vielä paremmilla soundeilla varustettuna.

Heaven Shall Burn – Deaf to Our Prayers

Saksalainen Heaven Shall Burn eli kotoisasti Hössölpörni soittaa takuuvarmaa musiikkia. Aikanaan hullaannuin bändin ”Whatever It May Take” -levystä, sekä musiikillisista että lyriikallisista syistä. Bändi, joka listaa vaikuttajikseen Amon Amarthin ja Bolt Throwerin sekä laulaa ihmisoikeusasioista ynnä muusta tärkeästä on aika lailla meikän kauraa. Tuon helmilättynsä tasolle bändi ei ole sittemmin yltänyt, eikä yllä nytkään. Varsin kovaa kamaa kuitenkin stereoista tuuttaa ja kaikenmaailman niin sanotut metalcore-bändit pestään vähintään 2-0.

HSB:n uutukainen sisältää kenties astetta rivakampia biisejä kuin edeltäjänsä ”Antigone”. Voitaisiinkin sanoa että ”Deaf to Our Prayers” onkin eräänlainen yhdistelmä bändin edellä mainittua hittilevyä ja edeltäjäänsä. Varsin toimivaa huttua siis ja pulinat pois. Pieni puutuminen tosin iskee levyn puolivälin kohdalla, mutta toisaalta siitäkin noustaan ihan säädyllisesti.

Lyriikoita eivät olleet tähänkään mukaan laittaneet mutta jotain fiksua siellä jälleen ilmeisesti todetaan.

Heaven Shall Burn / Caliban – The Split Program II

Saksan kovimmat metalcore ryhmittymät lyövät jälleen viisaat (?) päänsä yhteen, ja tuloksena on järjestyksessään toinen osa näiden kahden bändin splittiohjelmasta. Tiedä sitten mahtaako tästä kehkeytyä pitempiaikaisempi, ja monilukuisempi, perinne vai onko ohjelma ohi jo tämän jälkeen. Itse toivoisin homman pysyvän tapana kunnes jompi kumpi, tai molemmat, lyövät hanskansa naulaan.
Levyn avausvuoro on napsahtanut tällä kertaa Heaven Shall Burnin kohdalle, kun viime kerralla sen muistaakseni hoiti Caliban. Muutama uusi biisi ollaan äänitetty ja kaksi koveria tietysti, joista ehkä Endstandiltä lainattu Destroy Fascism herätti enemmän positiivista fiiwistä. Merauderilta lainattu Downfall of Christ taasen on älyttömän hyvä biisi, mutta tyydyn kuuntelemaan sen mieluummin alkuperäisenä versiona, joka potkii perseelle kovempaa. Heaven Shall Burn puskee tasaisen tappavaa tahtia eteenpäin kaikki viisi varsinaista biisiään ja tuloksena on parisenkymmentä minuuttia kelpo metallia kesäillan rientoihin.
Calibanin osuus levystä sisältää yhden täysin uuden biisin, The Revengen, ja neljä uudelleen soitettua (ja hieman sovitettua) biisiä. Nämä päivitetyt versiot vanhoista kappaleista toimivat helvetin hyvin ja sopivat näin uudelleen soitettuina hyvin linjaan. Tästä huolimatta Calibanin osuuden parhaimmistoksi jää tämä yksi ja ainoa uutukainen, joka antaa jonkin näköisen myrskyvaroituksen tulevaa materiaalia silmällä pitäen. Toimiva rypistys Calibaniltakin, vaikka olisihan sitä voinut vaivaa nähdä edes parin uuden biisin kyhäämiseksi. Noh, hieman halvalla mennään, mutta uutta materiaalia odotellessa mennään näillä.
Jos annettaisiin tälle levylle pisteitä seitsemän ja puoli kymmenestä, ottaisi HSB niistä neljä ja puoli pistettä, joten Calibanille jää loput kolme pistettä. Että näin tänään…

Heaven Shall Burn

Saksalainen Heaven Shall Burn piipahtaa lokakuun puolivälissä Suomeen The Weapon They Fear –kiertueen merkeissä. Bändillä on selvät mielipiteensä, kuten tästä rumpali Matthias Voigt’n sähköpostihaastattelusta ilmenee.

Aloitetaan kuitenkin klassisella avauskyssärillä; Mitä bändille kuuluu ja miten menee?

Tällä hetkellä ollaan pitämässä pientä breikkiä keikkojen soittamisesta ja harjoittelusta. Ollaan innostuneita meidän ekasta euroopan kiertueesta neljään vuoteen. Noitten lisäksi ollaan lopultakin tehty musavideo! Joidenkin ongelmien ja pitkän odottelun jälkeen, klippi on valmis. Olemme todella tyytyväisiä lopputulokseen, vaikkakin konsepti videossa olikin hieman erilainen, kuin mitä olimme suunnitelleet. Halusimme tehdä livevideon, mutta eipäs se mennytkään sitten sillä lailla…
Ja totta kai olemme todella iloisia ”Antigonen” saamasta positiivisesta palautteesta. Siinä kai päällimmäiset.

Onko Heaven Shall Burnin jäsenillä ollut aiempia bändejä ennen tätä?

Soitin eräässä punk-bändissä ennen HSB:ia, mutta se ei ollut mitään vakavasti otettavaa. En myöskään soittanut rumpuja siinä bändissä….hehehe. Aloin oikeastaan vakavammin soittaa vasta kitaristimme Maikin kanssa. Tämä oli toukokuussa 1995, ja oikeastaan oli myös Heaven Shall Burnin alku. Meillä oli niin monia miehistön vaihdoksia ensimmäisen puolentoista vuoden aikana, että kerromme ihmisille, että HSB/Consense alkoi vasta 1996… hehehe.
Patrick, toinen kitaristimme, liittyi bändiin vuonna 1998 juuri sopivasti ensimmäisen MCD:n julkaisujuhliin. Hän oli soittanut aiemmin Merauder-tyyppisessä metalcore-bändissä. Eric (Basso) ja Marcus (Vokaalit) olivat liittyneet bändiin vuotta aiemmin, eli vuonna 1997. Heillä ei ollut aiempaa bändikokemusta.

Kun ensiksi kuulin bändinne nimen, oletin että olisitte väkivaltaisestikin uskontoa vastaan. Tämä ei kuitenkaan heijastu lyriikoistanne, vai olenko ymmärtänyt väärin? Mikä on tarina bändinne nimen taustalla?

Kukaan meistä ei enää pitänyt vanhasta nimestämme (Consense), ja ajattelimme että olisi hyvä vaihtaa nimi ennen ensimmäisen mcd:mme ”In Battle There’s No Law” julkaisua. Tämä tapahtui siis vuonna 1998.
En oikeen muista kuka keksi nimen ”Heaven Shall Burn”, mutta pidimme siitä paljon. Sittenhän on myös tämä Mardukin levy nimeltään ”Heaven shall burn… when we are gathered”, ja sehän auttoi meitä myöskin tässä nimiasiassa…hehehe…
Meillä on tosiaan aika mielenkiintoinen nimi… monet ihmiset ovat kyselleet mistä keksimme sen, jotkut luulivat että olemme satanistinen bändi tai jotain vastaavaa, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa.
Meille ”Taivas” -sana toimii myös metaforana ”Vale-paratiisista”, jossa jotkut ihmiset elävät. On ihmisiä jotka yrittävät asua omassa pienessä maailmassaan. Nämä ihmiset eivät välitä maailmasta ympärillämme; he koittavat välttyä näkemästä kaikkia niitä ongelmia, joista planeettamme kärsii, eivätkä he näe mitä kaverille siinä vieressä kuuluu, ja niin edelleen.
Meidän mielestämme näiden ihmisten pitäisi ”herätä”, kohdata totuus ja elää todellista elämää. Heidän väärän ”taivaansa” pitäisi siis palaa.

Lyriikkanne vaikuttavat hyvin henkilökohtaisilta ja koskettavat oikeita asioita ja ongelmia, joista monet ovat koskettaneet minunkin sydäntäni. Haluaisitko nimetä joitain kirjailijoita tai ajattelijoita, jotka ovat vaikuttaneet sanomaanne?

Kitaristimme Maik kirjoittaa kaikki lyriikat, hän on HSB:n ”luova johtaja”, luulisin. Luulen, että hän saa vaikutteita kaikesta joka ympäröi meitä. Olemme tähän mennessä omistaneet kappaleitamme The White Rose -ryhmälle, Nelson Mandelalle, Salvador Allendelle, Victor Jaralle, Primo Leville ja monille muille. Olemme halunneet kertoa näiden ihmisten tarinan. Luulenkin että Maik saa paljon vaikutteita juuri edellä mainittujen kaltaisten ihmisten tarinoista ja elämästä.

Sanoituksissanne puitte aika paljon ympäristöasioita. Oletteko itse esimerkiksi vegaaneja, vegetaristeja tai muulla tavalla aktiivisia noiden juttujen suhteen?

Olemme kaikki vegaaneja! Se on vähintä mitä voimme tehdä. Veganismi ei pelasta maailmaa, mutta se on ensimmäinen askel oikeaan suuntaan. Emme tarvitse eläinkunnan tuotteita elääksemme hyvinvoivaa elämää. Emme tarvitse niitä selviytyäksemme.

Esimerkiksi kappaleessa ”Ecowar” nostatte ekologian esille. Onko sinulla vielä jotain lisättävää aiheeseen, kappaleen sanoitusten sisältämän viestin lisäksi?

No, luulenpa että lyriikat kertovat aika hyvin meidän kantamme noihin asioihin. Niin kauan kuin suurin osa ihmisistä yhä jatkaa tiedostamatonta elämää ekologian suhteen, tulemme ilmaisemaan kantamme. Katsokaamme vaikka ympäristön saastumista: Me kaikki tiedämme, että asiat ovat menossa totaalisesti väärään suuntaan! Silti suurin osa ihmisistä elää niin kuin tällä saastumisella ei olisi mitään merkitystä.
Me kaikki tiedämme, että teollisuus ja ihmiset tuhoavat planeettaamme, mutta mikään ei tule muuttumaan, ainoastaan ilmasto! Joet tulevat yhä saastumaan, metsien tuhoamista jatketaan, suurkaupungit kasvavat ja riistävät mukanaan isoja alueita luonnonmaisemaa. Tämän kaiken siis suurin osa meistä tietää, mutta suurin osa ihmisistä myös ikään kuin työntää tämän kaltaiset ajatukset mielestään ja yrittää jatkaa elämäänsä ilman minkäänlaisia muutoksia tai pyrkimystä elää tiedostavampaa elämää. Ihmisten pitäisi eliminoida moiset tapansa, koska ne ovat ilmiselvästi tuhoisia.
Bändillemme veganismin kaltaiset asiat ovat varsin yksinkertaisia ratkaisuja, jolla voi vaikuttaa, vaikkakin tiedämme että myös me teemme asioita, jotka vaikuttavat tuhoisasti planeettaamme.

Onko sinulla joku filosofia, elämäntyyli tai uskonto jota kannatat? Mikä on näkemyksesi tällaisiin asioihin?

Olen ateisti. Uskon kuitenkin, että jokaisella on oikeus uskoa mihin haluaa. Mielestäni järjestäytynyt uskonto on vain työkalu ihmisten hallitsemiseen, mutta hengellisyys saattaa olla jotain todella positiivista monille ihmisille. Se on jotain josta he saavat voimansa…
Ja jos ihmiset ovat vaikka katolisia, protestantteja tai mitä vain ja haluavat auttaa ihmisiä uskonsa takia, en näe siinä mitään pahaa. Ongelmat ovat enemmänkin kirkoissa, papeissa ja poliitikoissa, jotka yrittävät käyttää hyväksi joittenkin ihmisten hengellisyyttä vahvistaakseen valtaansa ja vaikutustansa.
Mielestäni ihmisten pitäisi löytää oma hengellisyytensä, jos he sellaisia asioita tarvitsevat, mutta heidän ei pitäisi liittyä johonkin järjestäytyneeseen uskontoon tai muuhun hierarkkisesti toimivaan organisaatioon… sellaiset ryhmät haluavat aina imeä ihmisen kuiviin. Uskon siis että suurin osa ihmisistä tulkitsee väärin uskomuksensa. Uskoakseen korkeampaan voimaan ja saadakseen voimaa siitä, sinun ei tarvitse maksaa jollekin, sinun ei tarvitse tehdä sellaista minkä toiset ihmiset kertovat sinulle olevan oikeata eikä sinun myöskään tarvitse mennä taloon nimeltä ”kirkko”.

Sopivatko mielestäsi uskonto tai hengelliset vaikutteet ns. Hardcore-käsitteen alle?

Kuten sanoin, teen eron järjestäytyneen uskonnon ja hengellisyyden välillä. Mielestäni järjestäytynyt uskonto ei sovi yhteen sen kanssa, miten itse käsitän hardcoren. Hardcoren pitäisi kuvastaa yksilöllisyyttä eikä laumasieluista lammasmaisuutta, joka seuraa jonkun ”valitun” sääntöjä. Mutta enhän minä ole se joka päättää, mikä on hardcorea ja mikä ei…hehehe.

Vielä vähän politiikasta… Luuletteko että minkään sorttinen poliittinen järjestelmä voisi oikeasti toimia tällä planeetalla?

Hmm, en todellakaan osaa sanoa. En usko, että yksikään nyt olemassa olevista järjestelmistä voisi todella toimia hyvin. Kommunismi on yksi esimerkki toimimattomasta järjestelmästä. On olemassa hyviä ajatuksia, mutta mielestäni loppujen lopuksi kaikki ihmiset ovat itsekkäitä ja ahneita. Jos ihmisellä on mahdollisuus saavuttaa jokin hyöty, hän varmasti pyrkii sen ottamaan. Jos ihmiset tajuaisivat, että kukaan ei lopulta hyödy ahneudesta ja itsekkyydestä, asiat muuttuisivat, mutta siihen vaadittaisiin aikaa. Ensiksi KAIKKIEN ihmisten pitäisi kärsiä vaivaa tavoitteen saavuttamiseksi ja siltikin tulisi olemaan ahneita yksilöitä, jotka haalivat koko ajan vaan lisää ja lisää.
En todellakaan tiedä minkälainen järjestelmä toimisi hyvin meidän kaikkien osalta.

No niin, lyriikoista musiikkiin. Levynne ”Antigone” tuli myyntiin keväällä. Millaista palautetta on tullut?

Tähän mennessä palaute on ollut todella positiivista, ehkä jopa myönteisempää kuin edellisen levymme suhteen. Tämä on meistä todella yllättävää. Me olemme todella tyytyväisiä viimeisimpäämme, mutta eihän voi tietää mitä mieltä muut ihmiset ovat. Kaiken kaikkiaan; olemme todella iloisia.

Yksi juttu, joka on pakko kysyä; biisinne ”Naked Among Wolves” -alkuriffi muistuttaa kovin Carcassin ”Heartwork” -kappaleen pääriffiä. Onkos tuo ihan sattumaa, vai kenties jonkinmoinen kunnianosoitus noille lähes legendaarisille grindmetallisteille?

Luulempa että tosiaan pöllimme sen riffin heiltä…hehee… Mikäli oikein muistan, se oli jotain todella tietoista…hehehe… Me kaikki rakastamme Carcassia ja tuo riffi on jotain, mitä olimme halunneet käyttää jo jonkin aikaa.

Kun HSB kerran on musiikillisesti enemmän kallellaan metalliin, pitää tietysti kysyä kumpi tuli ensin; hardcore vai metalli? Mitkä bändit tai ihmiset olivat teidän alkuperäisiä innoittajianne?

Aluksi me kaikki kuuntelimme metallia, siis silloin kun aloimme kiinnostua raskaasta musiikista. Hardcore oli jotain, joka tuli myöhemmin, sitten kun uppouduimme syvemmälle extrememusiikkiin. Bändimme alkoi hardcore-pohjalta. Me kaikki pidimme niistä ajatuksista ja etiikasta joka liittyy hardcoreen ja olemme tähänkin asti soittaneet suurimman osan keikoistamme sen scenen sisällä. Musiikillisesti bändit kuten Earth Crisis, Merauder, All Out War, Aftershock ja monet muut olivat näyttämässä meille tietä. Näiden lisäksi diggailimme myöskin metallia kuten Amon Amarth, Dismember, Unanimated, The Haunted, At The Gates, Bolt Thrower, Carcass… vain muutamia mainitakseni.
Erityisesti Earth Crisis vakuutti meidät lyriikoillaan ja asenteellaan. En usko, että heitä ennen olisi ollut bändiä, joka olisi julistanut niin radikaalia sanomaa ja vaikuttanut niin moniin positiivisella tavalla. Nykyisin en pidä heidän sanomaansa kovinkaan radikaalina… tämä tehtäköön tiettäväksi. Luulen että EC kuitenkin vaikutti kaikkiin Heaven Shall Burnin jäseniin lyriikoillaan eläin- ja ihmisoikeuksista. Heidän tekstinsä olivat niin vahvoja ja suoria, puhumattakaan musiikista, hehän loivat suorastaan metalcore-anthemeiksi päätyneitä biisejä.

Minkälaisena näet nykyisin kovin universaalina terminä musiikkimaailmassa käytetyn hardcoren tilan tällä hetkellä?

[img align=left]haastattelut/img/hsb2.jpg[/img]No, mielestäni kyseistä termiä ei aina käytetä oikein. En halua olla ahdasmielinen, mutta kun olen isommilla festareilla kuten With Full Forcessa, ja näen ihmisten myyvän t-paitoja, joissa lukee pelkästään ”Hardcore”… he käyttävät sitä kuin jotain tuotemerkkiä. Myöskin olen nähnyt myytävän paitoja tekstillä ”Hardcore – No respect”. Vaikuttaa siltä, että jotkut ihmiset koittavat käyttää termiä vaikuttaakseen ”cooleilta” tai ollakseen osa jotain alakulttuuria, jonka nimi nyt vaan sattuu olemaan ”Hardcore”. Vaikka kuuntelisitkin Madballia, Agnostic Frontia, Sick Of It Allia tai muita tuollaisia bändejä, ei se itsessään tee sinusta osallista hardcore-sceneen! Tätä ei pidä ymmärtää väärin; nuo bändit todellakin ovat hardcorea, mutta eivät kaikki heidän ”faninsa” ole… varsinkin jos he käyttävät tuollaisia typeriä ”Hardcore – No respect” t-paitoja. Kunnioitus on tärkeä osa hardcorea. En näe noita edellä mainittuja ”faneja” pienillä keikoilla, tukemassa pieniä bändejä. En näe heidän tukevan sceneä, josta löytyy positiivisia ideoita, en näe heidän tekevän zinejä, järjestävän keikkoja tai muuta vastaavaa! Näen tämän kaltaisia ihmisiä ainoastaan isoilla festivaaleilla, suurimman osan ajasta kännissä, ajattelevan että hardcore on yhtä kuin väkivaltaisuus ja machon leikkiminen.
Minulle hardcore-scene on vahva side eripuolilta maailmaa olevien ihmisten välillä, järjestäen kaiken mahdollisimman DIY-asenteella, pitäen yhteyttä toisiinsa ja arvostaen toisia. Kysymys ei ole siitä, minkälaista musiikkia kuuntelet, minkälaisia vaatteita käytät tai siitä mitä syöt tai juot. Tämä voi kuulostaa kliseeltä, mutta minulle hardcore on ystävyyttä ja tietämystä siitä keneen luottaa. Se positiivisten juttujen ja ei-tuhoisien juttujen tekemistä tässä vituilleen menneessä maailmassa.
Edellä mainittu on minun oma määritelmäni enkä välitä siitä mitä muut ihmiset siitä ajattelevat.

Luettele omat kaikkien aikojen top 5 levysi?

Amon Amarth ”Once sent from the golden hall”
Bolt Thrower ”…For victory”
Earth Crisis ”Destroy the machines”
Integrity ”Those who fear tomorrow”
Hatebreed ”Satisfaction is the death of desire”

Mitkä bändit luet ”sielunveljiksenne” nykyisessä musiikkikentässä?

Mitä tulee asenteeseen ja muuhun, bändit kuten Sunrise Puolasta, Maroon Saksasta. Point Of No Return Brasiliasta on todellinen veljesbändimme! Etelä-Amerikasta löytyy muitakin meille läheisiä bändejä: Carahter, Children of Gaia, Confronto, Nueva Etica, Pacto De Sangre, Asunto ja niin edelleen.

Jaaha, olisiko lopuksi jotain kysymystä, jonka haluaisit itse minun sinulta kysyvän, ja mikäs olisi vastaus?

Milloin tulette Suomeen? Vastaus: Lokakuussa 2004! Tsekkaa infot: www.heavenshallburn.com tai www.madtourbooking.de!

Lopuksi kuuluisat viimeiset sanat?

Kiitos paljon haastattelusta ja mahdollisuudesta kertoa HSB:n kuulumiset! Tsekatkaa kiertueinfot sun muut kotisivuiltamme.
Pitäkää huoli! MatthiasXXX

With Full Force 2004

Keskiviikkoaamuna lähettiin (paska)matkaan. Vajaat neljäkymmentä apinaa pääsi heittämällä laivaan vaikka millään Nooan Arkilla ei mentykään. Paatissa jatkui perinteiset rokuilut karaokella höystettynä (Åke suussa ja kara perseessä). Tukholmassa pässitkin oli sekasin, ja linja-autossa tunnelma jatkui hurjana aina Lyypekkiin asti. Monta pitkää kylmää kerittiin juoda ennen kuin oltiin Itä-Saksalaisen festarialueen portilla.

PERJANTAI

Ensimmäinen festivaalipäivä alkoi hyvin nukutun yön jälkeen rannekkeen vaihdoilla, perinteisellä uintiretkellä paikalliseen ”maauimalaan” sekä tietenkin ruuvimeisselien sekä börstan imailulla. Ensimmäiset esiintyjät olivat alkaneet tuuttaamaan jo iltapäivällä, itsellä oli mielessä nähdä alkajaisiksi Espoon betonin pojat eli E-Town Concrete. Sitä ennen Saukki kohtasi kuitenkin demoninsa… (SS)

Toivuttuamme torstaiyön telttojen kasailusta perjantaille, päätin ottaa muutaman oluen ja lähdimme muutaman hassun kaverin kanssa viettämään perjantai-iltapäivää Sidekickin tahdissa (siis ei se kalifornialainen skedepunkbändi, vaan se toinen. Tai ties kuinka mones…). Bändi soittaisi kakkoslavalla eli teltassa ja telttahan oli iso kuin sirkus semmoinen juttu. Mikäs se nyt olikaan… sirkustiipii. Astuttuani telttaan minut valtasi outo tunne, aivan kuin olisin saapunut pitkän matkan takaa takaisin kotiini. Taustalla soi iloinen musiikki, valot välkkyivät ja lavalla ollut esittelijätirehtööri esitteli seuraavan esiintyjän estraadille. Minut valtasi harmoninen raukeus, aivan kuin olisin ollut kosketuksessa edelliseen elämääni. Sirkuselämääni. Vaikka Saksan reissun jälkeen kävin useasti meedialla, ei minulle vieläkään ole selvinnyt olinko ollut sirkuksessa pelkkä pelle vai se parrakas nainen? Identiteetin kanssa ongelmia siis myös edellisen elämäni suhteen. Varsin raskasta…
Niin, en ollut juurikaan kuullut Sidekickia aiemmin, kuin muutamia näytteitä sieltä täältä. Mielikuvat osuivat jokseenkin kohdilleen: menevää nyyjorkki vaikutteista hooseerenkutusta. Bändiä tuli katseltua kera huurteisen sen verran kaukaa että soittajien lavaesiintymisestäkin jäi pelkkää ykköstä ja nollaa lisämuistiini. Ehkä uusi kokemus Sidekickin kanssa saisi la(u)kaistua sisäisen koodaajani ja ykköset ja nollat purkaantuisivat selviksi muistikuviksi.

E-Town Concreten aloiteltua viihdyttämään (ainakin osaa yleisöä), saapastelin festareiden päälavan tuntumaan ottamaan tuntumaa The Real McKenziestä. Tosin teltassa soittaneen voimakkaita räp/hiphop-vaikutteita sisältäneen E-Townin hardcore ei ollutkaan musiikillisesti niin ahdistava kokemus kuten olin kuvitellut, vaikka vain muutaman biisin ehdinkin nähdä. Mitä tästä opimmekaan? Kannattaa olla ennakkoluuloinen, niin elämässä monia asia osaa yllättää positiivisesti. Koko keikan mulkaisseet vannoutuneemmat suomalaisfanit eivät pitäneet E-Townin settiä kovinkaan kummoisena. Yleisesti ottaen WFF:ssa esiintyvien amerikkalaisbändien laulajilla oli tapana esiintyä huppu päässä. Uusi katu-uskottava trendi? (SP)

Itse odotin Espoon betonia mielenkiinnolla, sillä paljon on tapahtunut sitten bändin suomenvierailun viisi vuotta sitten. Kohdalleni festareiden avausesiintyjä tuntui kuitenkin ensi alkuun varsin vaisulta. Pikkuhiljaa pittiin ajauduttuani alkoi musiikkikin kuulostaa paremmalta, tosin sakemannien pittitouhut olivat yhtä vituttavalla kannalla kuin aina ennenkin. Eräskin kaveri yritti potkia munille, mutta oli varsin nöyrää poikaa parin perisuomalaisen ärräpään kuultuaan. Betonin pojat veti kamaa sieltä sun täältä, pahimmat MTV pelleilyt jätettiin kuitenkin väliin. Etunenässä tippui ilman vetoapua kuultu Battlelines, mutta puolen tunnin jälkeen alkoi Real MacKenzieskin kiinnostamaan siinä määrin, että jätin pölyisen tantereen ja yltä päällä hiekkassa ja paskassa luimin parin biisin ajaksi katseluetäisyydelle päälavasta. (JT)

E-Townin veivatessa teltassa hipsin ison lavan läheisyyteen, jossa skotlantilainen The Real McKenzies viritteli jo työkalujaan siihen malliin, että nyt oli tosi kyseessä. Ja kun soittajilla oli kiltit päällä, oli tavanomaista helpompaa: Marilyn Monroena vain lavan reunalle ottamaan tuulta kiltin alle ja sitten vaan kaluun kiinni. Anteeksi.
Valitettavasti en oikein osannut suhtautua päälavan edellytyksiin tuottaa mahdollisimman maksimaalista musiikillista nautintoa. Saundit olivat ns. tuulen viemää, sillä kovassa rytäkässä osa hiotuneista melodioista katosi tuulena taivaalle. Osan tuuli oli kuljettanut telttaani ja enkä saanut seuraavana yönä nukuttua helvetinmoisen metakan takia. Elikkäs teutonit mylvivät, Sirvo kuorsasi ja puhui unissaan: ”Cheers!”. Takaisin keikkaan. Aluksi tuotti vaikeuksia päästä mukaan skottilaisen McKenziesin reippaaseen skottivaikutteiseen punkrockiin, mutta kun muutama tuttu kappale ”Oot & Aboot” levyltä oli soitettu, meininki ja fiilis parani huomattavasti. Kiltit viuhuivat ja säkkipilli raikasi mukavan kuuloisesti. Hieno keikka. Mahtaisi purra vielä paremmin sisätiloissa. Niin ja oikeastihan The Real McKenzies on Vancouverista, Kanadasta. Kovasti bändi hössötti joka välispiikissä skottilaisuuttaan, jota en suinkaan epäile, mutta ehkä Kanada tai pelkkä kanadalaisuus ei olekaan niin seksikästä kuin skotlantilaisuus. Ja eipä individualismiin kurkottavassa kulttuurissa tuollainen pohjoisamerikkalaisten siirtolaisten jälkeläisten identifioituminen johonkin eurooppalaiseen kansaan niin kovin tavatonta ole. Mutta onhan muistettava juurensa… (SP)

The Real McKenziesin perään aloitti isolla lavalla Soilwork, jonka mainio #5 lättyä olen kevään aikana suhteellisen runsaasti kuunnellut. Onnekseni setissä oli paljon tuttuja biisejä ja keikka oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Soilworkin jälkeen oli syytä käydä leirissä morjestamassa mm. Jeltsiniä, joka kolmenlitran pöntössä piti majaansa. (SS)

The Exploited tuli katseltua (myöskin) yksin, eikä siitä oikein riitä kertomista. Viisitoista minuuttia töröttelin verrattain kaukana, etten päässyt oikein tunnelmiin. Tuttuja, uusia ja vanhoja ralleja, tutun tuittupäisen hahmon esittäminä ja lavan edustalla taisi olla totaalinen kaaos? The Exploitedkin on kyllä niitä bändejä, joka pitäisi nähdä pikemminkin pienessä kuppilassa kuin saatananmoisessa lentokonehallissa. Vikkelän ja vihaisen oloisesti Wattie jaksaa vielä lavalla höyrytä, joten vaikea ennustaa koska bändi on jo ehtoopuolellaan. Kenties omissa hautajaisissa? (SP)

Tässä välissä oli hyvä mulkasta Caliban. Kukaan muu ei bändin hyvyyttä ymmärrä, joten minäkin jouduin töröttämään issesseni. Paremmaksi ei metalcore tästä enää voi tulla, aivan kuin oltaisiin menty vielä raskaampaan suuntaan, mutta tämän näyttä pikapuolin Roadrunnerilla julkaistava uusi lätty. (JT)

Taktisen parin tunnin tauon jälkeen palasin festarialueelle katsomaan virtaisiko se veri Life of Agonilta entiseen malliin. Harharetkiltä palannut Life Of Agony oli ennakkoon yksi festareiden mielenkiintoisimmista esiintyjistä. Henkilökohtaisesti olen diggaillut bändiä jo kymmenisen vuotta sitten ja tulipa se nähtyä aikanaan Helsingin Tavastialla vuonna 1995. Orkesteri on kokenut kymmenen vuoden aikana monenlaisia miehistömuutoksia ja noin vuosi sitten päätynyt alkuperäiseen ja ainoaan oikeaan kokoonpanoon. Bändin keulahahmona häärii sekopäinen Keith Caputo, rummuissa ex Type O Negative Sal Abruscato, kitaranvarressa sympaattinen Joey Z sekä bassossa lähes kaikkien biisien isä Alan Robert. Bändi soitti kokonaan klassikko debyytialbuminsa ”River Runs Redin” läpi. Jopa sellainen ikivihreä kuin ”Method Of Groove” kuultiin. Vielä kun saimme maistella muutaman uuden biisin lisäksi parhaat palat bändin muilta levyiltä, oli keikka lähes täydellinen. Life of Agony oli 2004 WFF:ssa varmasti paremmassa kunnossa kuin koskaan. (SS)

Hoilattuamme LOA:n keikan alkoi virittäytyminen tunnelmaan toden teolla, sillä pikkuhiljaa alkoi Hatebreed kivuta lavalle. Kilometrien päässä lavalta oli ympärillemme kuin vahingossa muodostunut oma pitti, jossa jo hyvissä ajoin ennen keikka painittiin. Keikka meni siinä rymytessä, setti oli pitkä ja pikkuhiljaa paikallisetkin alkoivat päästä mukaan, vaikkeivät (vieläkään) ymmärrä kiettareista mitään. Hatebreezer soitti suhteellisen kauan, enimmäkseen uusia biisejä. Vaikka ”meno” oli kova, oli keikka semisti pettymys, mikäpä nyt ei tuollaisella lavalla olisi.
Slipknotin viritellessä naamareitaan olikin korkea aika vetäytyä leiritulen ääreen sumplimaan seuraavan päivän kuvioita. (JT)

LAUANTAI

Älykääpiöiden mölytessä ympäri laajaa festarialuetta ei unta saanut palloon kuin muutaman tunnin kerrallaan. Aamuvarhaisella alkoi unen ja valvetilan välillä killuminen harmittaa, joten ei auttanut muu kuin kammeta leiriin kärvistelemään. Turokin muisti kertoa, kuinka oli Mayhemin keikalla pelottanut… Ensimmäisiin bändeihin oli aikaa reilusti, liikaakin, mutta kuinka ollakaan eihän niitä jaksanut edes hetken koittaessa mennä kattelemaan.

No, Sworn Enemy veivasi päivän esiintyjistä kuitenkin melko alkupäässä, ja pakkohan tätä hartaasti odotettua keikkaa oli mennä kattomaan. Kaikki oli kohdillaan, mutta jokin keikassa mätti, kun siitä ei näin jälkikäteen muista mitään. Nilkoille pomppimista oli, hyviä biisejä oli, mutta jotenkin flegmaattisuus ja George Bushin hehkutuksesta (ei tällä keikalla kuitenkaan…) johtuva junttimaisuus paistoi läpi. Eihän keikka ollut millään muotoa huono, mutta ikimuistettava se ei ollut, niin kuin pari muuta esiintymistä festareilla.
Velttous tarttui itseenikin, enkä päivän aikana jaksanut käydä katsomassa edes Born From Painia sen enempää kuin Six Feet Underiakaan. Sauli kävi kuitenkin katsastamassa Mad Sinin, joka leirissä lietsotusta huhusta huolimatta nousi lavalle Sworn Enemyn jälkeen. (JT)

Mad Sin oli nimensä puolesta tuttu bändi, mutta musiikkia olin vältellyt. Oman käsityksen mukaan eli muiden mielipiteitä myötäillen, oletin Mad Sinin olevan jonkinlaista rockabillyä. Kun jampat raahaisivat hanurinsa lavalle, musiikkityylistä ei enää voinut kiistellä. Läskibassoa hyvissä käsissä ja torttua päälaella. Itse yllätyin niin positiivisesti, että torttu valahti pöksyyni.
Vauhdikas keikka ja vaikka laulaja oli hieman ylipainoinen, jaksoi hän silti punnertaa koko setin ajan olympiakarsintamaisen kunniakkaasti. Reissun jälkeen ja kotiin päästyäni oli hinattava itsensä paikalliseen levyliikkeeseen hieromaan kauppoja kyseisen bändin tuotannosta. Hyvät kaupat tein! Ja sama englanniksi: After trip home I live, I have to faggotting myself in local plateshop do some shops that band products. Goods stores I do it! (SP)

Joitain asioita on vaikea sanoin kuvailla. Yksi sellainen on hämärtyvässä kesäillassa nähty ja koettu Igniten keikka, ja ensimmäisestä saksanvierailusta neljä vuotta sitten alkanut suhde koki tähänastisen huippukohtansa. Keikan energinen ja positiivinen ilmapiiri tenhosi enemmän kuin tuhat pittiä ja miljoona biitdaunia, ja vaikken miksikään hevosenkengässä mököttäväksi hipiksi meinaa vieläkään ryhtyä, oli bändin esiintyminen kirkkaasti festareiden paras, ja kaikkien aikojen listallakin aivan kärkipäässä. A Placed Called Homelta kuultiin kaikki tajunnan räjäyttävät hitit Runista By My Sideen, lisäksi palestiinan lapsille omistettu Sunday Bloody Sunday. Taidettiin eräs toinenkin koveri kuulla, vaan en kuollaksenikaan muista mikä. Joka tapauksessa, todellakin bändi paikallaan, myös niiden lukuisten hyväntekeväisyysjärjestöjen kannalta, joiden kanssa yhtye on tehnyt yhteistyötä. Tällä kertaa taisi olla jokin pyörätuolikeräys menossa… Tämän keikan jälkeen olisi voinut vaikka lähteä himaan, sillä mikään ei tuntunut enää miltään! (JT)

SUNNUNTAI

Edelleen tohkeissaan Igniten iltaisesta esityksestä oli suhtautumisvaikeuksia päivän ohjelmaan. Tarjoan jäätelön sille joka hommaa tämän orkesterin Suomeen, sillä kyseisen bändi on koettava ehdottomasti vielä uudestaan. No, jaksettiin sentään raahautua päälavan liepeille katsastamaan germaanista metalcorea. (JT)

Sunnuntai iltapäivä koitui Heaven Shall Burnin kohtaloksi. Omasta mielestäni yksi odotetuimmista WFF-esiintyjistä sai kärsiä huonojen soundien lisäksi myös aikataulujen venymisestä. Ennen HSB:tä soittanut Exhumed venytti oman settinsä niin pitkälle, että siltä vedettiin kesken vikaa biisiä töpö irti. Heaven Shall Burnille jäi minimaalinen aika soundchekin tekoon ja ehkäpä myös tämän aikatauluhässäkän takia jäi bändin loistava intro/outro uudelta Antigone -levyltä kuulematta. Bändi yritti pelastaa sen mikä pelastettavissa oli, mutta jotenkin meininki jäi vaisuksi. Ei keikka huono ollut mutta uskon, että bändi onnistuessa olisi vetänyt vertoja jopa Hatebreedille. Kaiken kukkuraksi saksaksi spiikatut välispiikit latisti tunnelmaa. (SS)

Street Dogsin ”Savin’ Hill” levyarvion jälkeen en ole saanut uusia ystäviä. Ei, en ollut tehnyt sitä arviota heti syntymäni jälkeen… Kovasti kehuttu Street Dogs on jättänyt minut verrattain kylmäksi levyltä eikä Saksassa nähty keikkakaan juuri säväyttänyt. Hyvää katupunkrockia, mutta joku taikaloitsu on jäänyt tekemättä, jotta musiikki kuljettaisi minut sävelten fantasiamaailmaan nauttimaan kypsistä musiikin hedelmistä, vailla huolta huomisesta. Unohtamaan kaiken muun ympärillä. No, Street Dogs ei ole fantasiamaailmasta vaan raadollisesta Bostonista, joten vertaukseni ei toimi lainkaan.
Keikka oli kaiken kaikkiaan ihan viihdyttävää katseltavaa ja kuunneltavaa; mainiot ”Fighter” ja ”Borstal Breakout” nostivat esityksen pisteitä, mutta diplomi jäi saamatta. (SP)

Heti Street Dogsin perään pärähti lauteille festareiden positiivisin yllättäjä Walls Of Jericho. Olihan tuota tullut levyltäkin kuunneltua, mutta enpä olisi silti uskonut että Candice on noin vihainen emäntä. Kyllä siinä silmä lepäs… Biisejä en tuntenut enkä pittiin jaksanut, silti viihdyin paikallani erinomaisesti koko keikan. Kertonee jotain laulajan vetovoimasta! Hyviä beatdowneja, ei ihan niin tavanomaisia ratkaisuja ja miehekästä karjumista. Bändi täytyy ottaa tarkempaan syyniin ja yrittää kollata joskus uudestaan livenä.

Ennen Terroria joutui vähän vetämään happea, Shadows Fallia pälyillen ja alueen hyviä ruoka-antimia nauttien.
Terrorista nyt voi olla mitä mieltä hyvänsä, mutta yksi seikka on kuitenkin varma. Kyseessä on järettömän kova livebändi, jota on kaikin puolin ilo katsella (??). Keikan alussa ja lopussa oli pitissä hiljaisempaa, joten tantereeseen pääsi vihdoin ottamaan oikein kunnolla tuntumaa. Materiaalia kuultiin ekalta demolta aina uuden levyn biiseihin, jotka ainakin noin livenä kuunneltuina vaikuttivat varsin monipuolisilta. Kahtena viimeisenä biisinä kuultiin Push It Away ja Lowest Of The Low, joten ei voi valittaa. Festariesiintyjien eliittiä. (JT)

Terrorin jälkeen esiintynyt englantilainen oi! legenda Last Resort oli kyllä pettymys. Ei bändi ole koskaan oikein ollut suurimpia suosikkeja, enkä nytkään innostunut nostelemaan muovituoppiani bändille. Muutamia suuria hittejä, King of the Jungle ja Violence in Our Minds, lukuunottamatta aika väsähtänyt oli meininki. Laulaja Roi (ei ollut kuitenkaan ihan susi(koira)) näytti pitkässä tukassaan, piukeissa farkuissa ja lenkkitossuissaan enemmän 80-luvun Kirkalta kuin klanipäiden idolilta. Monelta uudelta Last Resort fanilta meni varmasti hieman aikaa totutella legendan ulkonäköön ja ehkä se herättikin hämmennystä porukassa, jonka käsitykset bändistä olivat vallan muuta. Aikansa kutakin kaikenlaisia nahkapääleikkejä, musiikki on kuitenkin pääasia. (SP)

Paljon oli bändejä jo nähty, mutta suurin oli vielä edessä. Blood For Blood oli kuitenkin tolkuttomasti myöhässä, ja pieni ahistus alkoi hiipimään mieleen. Vihdoin päästiin aivan liian lyhyen setin kimppuun, jonka aikana kuultiin liuta hyviä biisejä, mutta suurimmat hitit jäi kuitenkin kuulematta. Paljon oli odotuksia bändiä kohtaan, mutta lyhyestä setistä ja väsähtäneestä sunnuntai-iltapäivästä johtuen jäi pieni pettymys päälle. Onneksi bändin näkisi koto Suomessa kuitenkin pian uudestaan.

Keikan jälkeen oli aika keskittyä Turbonegron missaamiseen (harmittaa) ja futiksen EM-finaaliin. Alueelle oli skateparkin viereen roudattu varsin iso näköradio, aamupäivän prömprömejä ja illan jalkapallohuipennusta silmälläpitäen. Kertoo jotain Keski-Euroopan kulttuurieroista, kun tuhatpäinen jengi tapitti finaalia silmäkovana vaikkei omalla joukkueella ollut kisoissa mitään käyttöä. Myös soihdutus nähtiin. Taustalla Max Cavalera paukutti viidakkorumpuaan. Kreikka voitti, joten tämän jälkeen oli hyvä painua pehkuihin odottamaan seuraavan päivän kärvistely-olympialaisia. (JT)

Kotimatka olikin sitten yhtä terva(snapsi)njuontia. Ens vuonna vois harkita festivaalin vaihtoa. Ei WFF huono vaihtoehto ainakaan bändien suhteen ole, mutta jotain vaihtelua perinteisiin kaipaisin. Matka toimi niin kuin pitikin ja eikä mitään yllättävää tapahtunut – olis edes dösän paskahuussi räjähtänyt!! (SS)

Paskamatkalaiset:
JT = Jaska
SP = Sauli
SS = Sören Sörensen

Heaven Shall Burn – Antigone

Saksalaiselle Lifeforcelle kaksi ensimmäistä täyspitkäänsä julkaissut Heaven Shall Burn on päässyt astetta kookkaimpiin saappaisiin, kun Century Media kiinnitti sen vahvuuteensa. Todistin bändin kotikulmillaan livenä pari vuotta sitten, ja suosio tuntui olevan melkoinen, joten ei tätä siirtoa mitenkään yllätyksenä voi pitää. Ulkona on nyt siis bändin kolmas albumi ”Antigone”, eikä suuremmalle levy-yhtiölle siirtyminen tunnu vaatineen juurikaan kompromisseja. Pikemminkin päinvastoin, sillä isomman firman koneisto on antanut mahdollisuuden levyn loistava tuotantoon. Ja voi pojat että jytisee!

Setti alkaa ehkä varsin yllätyksettömällä, mutta sitäkin kaunimmalla introlla, jonka jälkeen alkaa todellinen mylläkkä. Metalcorea väännetään unohtamatta päivän melo- ja deathmetal trendejä, eli inflamesit ynnä muut on kyllä kuunneltu. Tosin täytyy muistaa, että bändi on vääntänyt varsin jämäkkätä pötköä jo vuodesta 1998, melodioiden osuus on ehkä hitusen lisääntynyt sitten edellisen ”Whatever It May Take” -lätyn, mutta muuten ollaan tyydytty tukemaan jo ennestään vahvoja osa-alueita.

Yksittäisiä kohtia tai biisejä ei parin kierroksen aikana jää mieleen, sen sijaan ensitahdeista vakuuttavat bändin todella jämäkkä soitto ja tuhdit saundit. Lisäksi vokalisointi on todella miellyttävissä käsissä, tarvittaessa Marcukselta lähtee jopa puhtoisempikin hoilotus, tosin vain mausteeksi. Ikävä kyllä sanoitukset puutuvat arviointikappaleesta, sillä ainakin aiemmin bändi on tunnettu varsin tiedostavana orkesterina.

Kokonaisvaltainen teos saa arvoisensa päätöksen piano/viulu-intron siivittämänä. Viulun haikea ininä kiteyttää levyn ahdistavan ja melankolisen tunnelman, ja kyllähän se niin vain on, että tällainen germaaninen paahto on paljon lähempänä 1800-luvun goottiromantiikkaa, kuin pohjolassa itseään meikkaavat ja rakkaudesta inisevät hinttarit.

Goodlife Fest 2003, lauantai

Todella huonosti nukutun yön jälkeen oli hyvä herätä, ah, niin ihanan sateiseen päivään. Aloimme ihmetellä miksi koko leirintäalue on niin tyhjä, mutta asia selvisi heti kun saavuimme keikkapaikalle. Kekkerithän olivt alkaneet jo toista tuntia aiemmin kuin edeltävänä päivänä, ja tätähän emme tienneet. Ei auta itku markkinoilla.
Ensimmäinen bändi, jonka todistimme lauantaina oli Fear My Thoughts, joka jäi hieman sisällöttömäksi. Musiikkiin oli ujutettu hieman liikaa kaottisuutta, joka ei vaan junttisuomalaiselle uppoa millään. Ei hyvä, ei huono, vaan väliinputoaja, joka on mahdollisesti vaihtoehdoista huonoin.

Seuraavana soitti japanilainen Naiad, joka veti aivan helvetin hyvän lavashown. Biisit eivät olleet hirveän kaksisia, mutta keikan jaksoi katsoa loppuun ihan pelkästään sällien energian takia. Naiad toi ainakin hyvän fiiliksen yleisöön ellei muuta. Musiikillisesti pyörittiin jossain emon ja new school hardcoren välimaastossa.

Jaappanin poikien jälkeen lavan valtasi Sentence, joka olisi kaikkien niiden leuhutuksien jälkeen pitänyt olla maailman kovin livebändi, paskan vitut! Kova maine ei tee kovaa bändiä. Sentence oli ainakin allekirjoittaneella festarien suurin pettymys. Laulajaa lukuunottamatta koko bändi näytti vittuuntuneelta ja varsinkin rumpalista huokui ”Lähdetään nyt vittuun täältä” -fiilis. Lavalta jaettiin myös ilmaista roinaa, joka oli lähinnä paska idea. Kun ekan kerran kuulin Sentenceä, niin ajattelin että on varmaan helvetin kova bändi. Ei ollut.

Karvaan pettymyksen jälkeen homma kääntyi taas nousuun. Saksalainen Heaven Shall Burn pisti tuulemaan oikein olan takaa. Myös pitissä riitti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. HSB oli myös festarien huippu antia. Lavatyöskentely oli myös viihdyttävää, kun bändit molemmat kitaristit moshasivat lähes nonstoppina koko setin ajan. Bändin uusin levy ”Whatever it may take” kannattaa myös ottaa haltuun. Poliittista heviä hyvällä fiiliksellä.

Illan viimeinen esiintyjä oli Shai Hulud, joka ei ole ikinä tippunut levyltäkään. Jälleen kerran lavashow jaksoi viihdyttää sen verran, että heti ei lähdettä kävelemään pois. Valtaosa yleisöstä oli ainakin messissä, eli ilmeisesti joku voi tykätä tästäkin.

Lauantai oli anniltaan köyhempi kuin perjantai, mutta ainakin Heaven Shall Burn veti niin helvetin hyvän keikan, ettei ainakaan vitutus jäänyt vaivaamaan. Sunnuntaita odotellessa siirryimme taas luksusmajoitukseemme ja pohdimme menneen illan antia.