Avainsana-arkisto: Heartbreak Stereo

Sisäfestivaali tuo punkkarit Nosturiin syyskuussa

Helsingin Nosturilla ensimmäistä kertaa järjestettävä No Control vol. 1 -sisäfestivaali saa vieraakseen ruotsalaisen punkbändi Twopoineightin lauantaina 29.9. Illan kattausta vahvistavat kovat kotimaiset The Valkyriansin ja Wastedin johdolla.

70- ja 80- luvun punkin energiasta ammentava tukholmalainen Twopointeight julkaisi eponyymin debyyttinsä  vuonna 2005, ja on albumin menestyksen myötä päässyt kiertämään mm. Millencolinin ja Bad Religionin kanssa, ja soittanut myös Yhdysvalloissa, viimeksi yhdessä Flogging Mollyn kanssa. Uusin pitkäsoitto ”Twopointeight II” julkaistiin viime vuonna.

Tasokasta kotimaista osastoa edustavat kovana livebändinä tunnettu ska-yhtye The Valkyrians, katupunk-retkue Heartbreak Stereo, viimeisn vuoden aikana jälleen aktivoitunut ja uuden ”Outsider By Choice” -pitkäsoiton julkaissut Wasted, spurgupoppia soittava Särkyneet sekä illan avaava grindcorebändi Nothing More To Eat.

No Control vol. 1
Twopoineight (swe), The Valkyrians, Wasted, Särkyneet, Heartbreak Stereo, Nothing More To Eat
La 29.9. Nosturi, Helsinki
Liput 10 eur + toimituskulut, ovelta 12 eur. Ovella peritään 2,50 euron eteispalvelumaksu.

www.myspace.com/tpetwopointeight
www.thevalkyrians.com
www.myspace.com/wastedfinland
www.heartbreakstereo.com
www.fireinsidemusic.com/sarkyneet
www.myspace.com/nothingmoretoeat

Heartbreak Stereo – Carried Through This Waltz

Kolmejäseninen Heartbreak Stereo on vääntänyt punkrockiaan jo vuodesta 2004 lähtien. Ensikosketukseni oli vuonna 2005 julkaistu kokoelma ”You Gotta Start Somewhere” (Pekka Productions), jolle itse pyysin jannuja. Siitä asti olen sumealla sivusilmällä seurannut bändin kehitystä. Vuonna 2008 bändi julkaisi ensimmäisen pitkäsoittonsa ”Inspiration (Back From the Dead)”, joka julkaistiin Keski-Euroopassa ja Japanissa asti. Tätä ennen muutama mcd ja esiintymiset kokoelmilla täydentävät diskografiaa.

Bändi on soittanut lukuisia keikkoja niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Ja voi pojat, lavaa on jaettu sellaisten bändien kanssa kuten Mad Caddies, The Real McKenzies, Bouncing Souls, Hudson Falcons, Born To Lose jne. Ja ehkä HBS:n kohdalta voidaan todeta, että ei aina tarvitse sitä suosiota hakea kotimaan kautta, jos on kunnianhimoa ja taitoa hyödyntää ulkomaita.

Bändin ensimmäisiä levyä en ole kuullut, joten en pysty analysoimaan kehityskaarta sen syvällisemmin. Kärjistetyn väkivaltaisesti Heartbreak Stereoata voidaan luonnehtia ruotsalaisvaikutteiseksi rancidpunkiksi. Vaikka nimitys ei ole aivan tuulesta temmattu, on ”Carried Through This Walz” monipuolisempi kuin tuo aiemmin mainitun lokeron luoma yksioikoisuuteen kurotteleva harmaus. Levy kuulostaa ruotsalaiselta laatutuotteelta (Parainenhan on melkein Ruotsia), mutta kuten usein tällä(kin) genren saralla, tarvitaan mm. aimoannos karismaattista omaleimaisuutta erottuakseen. Tietenkin hyvin biisien lisäksi. Parhaiten levyltä jää mieleen avausraita Say Nothing, rullaava Fell in Love sekä rokkaava Sunburn ja haikeahko Stepping Out of Line.

Kuitenkin kaiken kaikkiaan hyvin tuotettu, energinen ja rullaava ”Carried Through This Waltz” -levy ei pysty tarjoamaan lämpimää kesätuulta vaikuttavampaa kokemusta. Toki kesätuuli saa aikaan miellyttäviä hetken hyväilyjä, mutta vain hetken. Enemmän rohkeutta aiheuttamaan se helleaalto tai jopa myrsky…

Hard-Ons Tampereen Klubilla

Kunnioitettavan 25 vuoden iän saavuttanut australialainen punk-legenda Hard-Ons poikkesi Euroopan kiertueellaan myös Suomeen 8 vuoden tauon jälkeen. Bändi on ehtinyt uransa aikana vääntää tusinan verran pitkäsoittoja, eivätkä 2000-luvun tuotokset ole välttämättä olleet vanhojen fanien mieleen. Itse kuitenkin myös bändin tuoreemman materiaalin ystävänä odotin Tampereen keikkaa mielenkiinnolla.

Lämppäriksi kaikille Suomen keikoille oli valittu turkulais-helsinkiläinen Heartbreak Stereo, joka jostain syystä teki soundcheckiä vielä 20 minuuttia sen jälkeen kun keikan olisi pitänyt alkaa. Yleensä Klubin keikoilla aikataulu on toiminut hyvin, mutta tänään oli toisin. Bändi aloitti lopulta puolisen tuntia myöhässä.

Heartbreak Stereon tyylitietoinen katupunk toi heti mieleen mm. Rancidin ja Bombshell Rocksin, mutta vaikka soitto ja laulu toimivatkin ihan moitteettomasti, olivat biisit liian ennalta-arvattavia ja tylsiä. Lähes kaikki genren pahimmat kliseet käytiin läpi, ja mm. turhankin kornisti nimetty ”Small Town Rats” -kappale antoi myös ymmärtää, ettei lyriikkaosastollakaan tarjoiltu mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Kliinin punkrockin ystävillä Heartbreak Stereo varmasti uppoaa, ja itsekin olisin pitänyt tästä bändistä mielettömästi 10 vuotta sitten. Nyt kuitenkin ajatukset olivat illan pääesiintyjässä.

Hard-Ons aloitti ”Very Exciting” -levyn avausbiisillä Sunny. Bändin omintakeinen pop-punk yhdistettynä tavallista likaisempaan soundimaailmaan toi mieleen noiserock-bändin soittamassa vaikkapa Ramonesia tai Descendentsiä. Metalli-vaikutteiset kappaleet, kuten edellä mainitun levyn (Every Time I Hear) Techno (I Pray For Death) sekä viimeisimmän pitkäsoiton Don’t Fear The Reeperbahn ja Does That Come In Size Aquaman? sekoittivat vielä pakkaa totaalisesti. Äänentoistonappulakin oli väännetty yhteentoista, joten korvatulppia sai survoa tavallista syvemmälle.

Äskettäin Boss Tuneagen kautta ilmestyneeltä 25-vuotiskokoelmalta kuultiin ennenjulkaisematon biisi Everyone Seems To Be Out To Get You, joka monessakin mielessä toi mieleen varhaisemman Jawbreakerin. Bändi soitti vanhemmasta tuotannostaan muutamia hittejä, kuten Just Being With You, Raining ja Don’t Wanna See You Cry, sekä hieman esimakua myöhemmin tänä vuonna ilmestyvältä albumilta, mutta setin pääpaino oli viimeisillä levyillä.

Reilusti viidennelle kymmenelle ehtineet sympaattiset alkuperäisjäsenet Ray ja Blackie olivat uskomattoman hyvässä kunnossa ja jaksoivat paremmin kuin monet 20 vuotta nuoremmat kollegansa. Rauhallisetkin biisit esitettiin mielettömällä energialla. Lisäksi Blackien melko agressiivinen tapa käsitellä kitaraansa oli mielenkiintoista katseltavaa. Bändissä oli tällä kiertueella tuuraava rumpali, jonka soitto ei ollut aivan yhtä itsevarmaa kuin muilla jäsenillä. Viritystauon aikana lyömäsoittaja viihdytti meitä esittämällä lyhyehkön soolon, jonka jälkeen basisti Ray keräsi yleisöltä pisteitä kertomalla vitsejä ja heittelemällä suomalaisten bändien nimiä. Perinteiset Rattus ja Terveet Kädet tietysti mainittiin, mutta lisäksi myös Mana Mana, Psychoplasma, HIM sekä Nightwish. Ray toki muisti huomauttaa, että Nightwish ilman Tarjaa ei ole mistään kotoisin! Setti päättyi kahdella raskaammalla kappaleella, joista ensimmäisenä ”Most People Are Nicer Than Us” -levyn avausraita Carrot Top ja toisena nimettömäksi jäänyt uusi ralli.

Tiistai ei varmasti missään kapungissa ole paras mahdollinen keikkapäivä, ja Klubilla yleisön määrä jäikin muutamaan kymmeneen. Tästä huolimatta ihmisillä riitti tahtoa taputtaa bändi takaisin lavalle soittamaan vielä pari kappaletta. What Would Stiv Bators Do? ja I Do I Do I Do jättivät hyvän mielen, ja olin jo aikeissa lähteä kohti ulko-ovea, mutta väki halusi edelleen lisää. Bändi hieman haikaili hotellin saunaan, mutta heltyi soittamaan vielä ”Yummy”-levyn avausbiisin Where Did She Come From, joka oli kieltämättä kuulemisen arvoinen ja hieno lopetus näinkin hyvälle keikalle!

Hudson Falcons Vastavirralla

Yllätyin positiivisesti huomatessani Hudson Falconsin saapuvan Vastavirralle. Innostuin jopa siinä määrin, että hankin kaikki albumit kuunteluuni tavalla tai toisella. Pitihän sitä vähän olla tilanteen tasalla sitten H-hetkellä. Kuuntelu vain lisäsi tunnetta, että mukava ilta olisi tulossa.

Saavuin ajoissa paikalle, sillä katsoin hyväksi ideaksi myös haastatella Hudsoneita. Koska lavalla tehtiin soundcheckiä, katsoimme parhaaksi siirtyä terassille turisemaan muutamista sadepisaroista huolimatta. Yhtyeen nokkamies Mark Linskey paljastuikin sydämelliseksi kaveriksi, jonka kanssa oli ilo rupatella. Sisälle mennessämme olin juuri ojentamassa rahaa pääsylipun lunastamiseksi, kun Mark kertoi minun olevan Hudson Falconsin vieraslistalla. Mukava ele, josta vielä kiitokset Markille.

The Hoist oli vuorossa ensimmäisenä. Mukavasti rullavaa punkrokkia tarjottiin ja hyvin tuntui kelpaavan myös tässä vaiheessa vielä kovin vähälukuiselle yleisölle. Rehellinen ja kursailematon ote välittyi yleisöön asti ja laulajan äänestä pidin myös. Totean aiheelliseksi mennä kuulemaan Hoistia toisenkin kerran.

Heartbreak Stereo on käsittääksen aika uusi yhtye, johon en ole katsonut tarpeelliseksi tutustua. Energisesti bändi kyllä veti, mutta tarttumapintaa olisin kaivannut lisää. Tyyliltään tuli Bombshell Rocks/Rancid/muut kaltaiset mieleen. Ehdottoman mukavaa oli, että ska-vetoisia kappaleita ei tarjottu. Ihan symppis pumppu, mutta ei oikein hetkauttanut suuntaan eikä toiseen.

Sitten kovasti odottamani Hudson Falcons. Markiin verratuna muu soittajakaarti olisi voinut olla häneen veljenpoikiaan, ihan kuin tällä seikalla olisi vaikutusta mihinkään. Setin aloitti ”Working Class War”, joka jo osoitti että jo ennestään mukava ilta muuttuu vielä astetta mukavammaksi. Olen kaikille kuvaillut Hudson Falconsia Bruce Springsteeniksi, joka soittaa punkkia, joten päädyn tähän kuvailuun myös tätä kirjoittaessa. Energinen ja konstailematon työväen rokki rollasi kuin sammaloitumaton kivi, joten kelpasihan tätä kuunnella. Kun vielä sanoituksissakin puidaan asiaa eikä ainaista drink, fight, fuck -linjaa, niin tämä fakta nostaa yhtyeen osakkeita entisestään. Single-kokoelma-cd:t olivat kuulemma varastettu aiemmin ja jos Tsekeissä tulee vastaan tyyppi noin sadan Hudson Falconsin cd:n kanssa, päähän saa lyödä kovaa ja palleille monotta. Maailmassa on aina tilaa aidolle, sydämestä kumpuavalle rock-musiikille, joten Hudsonit olivat erittäin miellyttävä tuttavuus myös lavalla. Ja pubin nurkkaanhan Falconsit kaltaiset yhtyeet tietysti kuuluvatkin.

Vaikkei tällä kertaa suosikkejani Fallen Heroesia ja Little Bit Of Faithiä kuultukaan, Mark lupaili, että ensi kerralla sitten. Ja vaikkei tulisi silloinkaan, paikalla olen joka tapauksessa.