Avainsana-arkisto: Hatebreed

Hatebreed keväällä klubikeikalle Nosturiin

Yhdysvaltalainen metallisen hardcoren lähettiläs Hatebreed nähdään pitkän odotuksen jälkeen klubikeikalla Suomessa. Viime talvena uuden ”The Divinity of Purpose” -albuminsa julkaissut yhtye saapuu Helsingin Nosturille torstaina 17. huhtikuuta. Lämppäreinä keikalla nähdään suomalaiset hardcore-ylpeydet St.Hood ja Bolt.

Conneticutissa vuonna 1994 perustetun hardcore-yhtyeen muodostavat tätä nykyä Jamey Jasta (laulu), Chris Beattie (basso), Wayne Lozinak (kitara), Frank Novinec (kitara) ja Matthew Byrne (rummut). Julkaistuaan ”Satisfaction Is the Death of Desire” -debyytin Victory Recordsilla, yhtye siirtyi Universalin leipiin, mitä voidaan pitää yhtenä metalcoren kaupallisen läpimurron virstanpylväänä. Universalilta yhtye siirtyi kahden albumin jälkeen Roadrunnerille, jonka jälkeen levy-yhtiö on vaihtunut albumin välein. Vuoden alussa ilmestynyt ”The Divinity of Purpose” on yhtyeen kuudest studioalbumi ja ensimmäinen neljään vuoteen, levy yltäessä Billboardin listalla jopa sijalle 20.

Suomessa Hatebreed on nähty useaan otteeseen festareilla, viimeksi kesällä Sauna Open Airissa ja keväällä on vihdoin odotetun klubikeikan vuoro.

[youtube url=Ur2hNZLynhQ]

Hatebreed (usa), Bolt, St.Hood
To 17.4.2014 Nosturi, Helsinki
Liput palvelumaksuineen 23,50 euroa Tiketin myyntipisteistä

www.hatebreed.com
www.facebook.com/Bolt09HC
www.facebook.com/pages/Sthood/146336895394993

Sauna Open Airiin uusina kiinnityksinä mm. Hatebreed ja Crashdïet

Uudella Ratinan festivaalipuistoalueella Tampereella 8.-9. kesäkuuta järjestettävä Sauna Open Air on julkaissut uusia ulko- ja kotimaisia esiintyjiä. Sauna Open Airin lauteilla nähdään mm. jenkkihardcoremetallin sanansaattaja Hatebreed sekä alkuvuonna uuden albumin julkaissut ruotsalainen glam metal -yhtye Crashdïet. Aikaisemmin festareille on kiinnitetty mm. Opeth, Volbeat ja Sabaton.

Kotimaisista yhtyeistä Saunassa vihtovat mm. melodista death metallia soittava Omnium Gatherum ja peikkometallisti Finntroll, joka nähdään pitkän odotuksen jälkeen viimein Suomenkin lavoilla.

Sauna Open Air 2013
La 8.6.2013 – Su 9.6.2013 Ratinan festivaalipuisto, Tampere

La 8.6.: Nightwish, Opeth (SE), Children of Bodom, Bloodred Hourglass, Finntroll, Lost Society
Su 9.6.: Volbeat (DK), Sabaton (SE), Hatebreed (US), Crashdïet (SE), Stam1na, Egokills

Liput:
2 pvän Festivaalilippu toimituskuluineen alk. 102,50e
Päivälippu la 8.6. toimituskuluineen alk. 55,50e
Päivälippu su 9.6. toimituskuluineen alk. 55,50e

www.sauna-open-air.fi

Tuska Open Air 2012

JP: Tuska tuli tänäkin vuonna. Viime vuoden suhteellisen rennosta meiningistä riemastuneena ja tähtien ollessa toisen allekirjoittaneen taivaalla edes hieman järkevässä asennossa jokseenkin kaoottisen elämäntilanteen keskellä oli Tuskaan meno tänä(kin) vuonna varmistettu.

PH: Paperilla tämän vuoden Tuska vaikutti jopa niin heikolta, että joutui harkitsemaan kokonaan väliin jättämistä. Oman kylän festivaali on vaan muodostunut niin vakiintuneeksi kesänviettotavaksi että tuollaiset kerettiläiset ajatukset piti haudata heti alkutekijöissään, ja nöyrästi suunnata toista vuotta peräkkäin Suvilahdessa järjestettyyn Suomen metallifestarien jättiläiseen.

Perjantai

PH: Perjantain aloitus oli sen verran aikainen, että kolme koko festarin harvahkoista kiinnostavista nimistä Alcest, Profane Omen ja Exodus piti uhrata henkilökohtaisen aikataulun alttarille. Vanhaa rässilegenda Exodusta ehdin kuulemaan pari viimeistä biisiä, eli juuri sen verran että koko setin missaaminen korpesi syvästi. Lohdutus oli kuitenkin lähellä. Animals As Leadersin velikullat kun eivät amerikkalaisina uusavuttomina osaa hilata pyllyjään oikeaan aikaan lentokentälle eli Tuskan ensimmäinen onnistunut paikkaus, kotimainen superkokoonpano Barren Earth enemmän kuin lievitti tuskaani. Uusi levynsä ”The Devil’s Resolve” ei meikäläiselle maita ihan yhtä hyvin kuin edellinen täydellisyyttä hipova täyspitkä ”Curse Of The Red River” ja ep ”Our Twilight”, mutta livenä Barren Earth toimii aina yhtä hyvin. Mikko Kotamäkeä parempia äänijänteitä ei Suomesta hevillä löydy, ja biisimateriaali on heikoimmillaankin mainiota. Loistava paikkaus järjestäjiltä!

Barren Earth

JP: Ennätin juuri ja juuri paikalle näkemään Barren Earthin, joka oli hyvä kuten Pauliine tuossa ylempänä totesi. Harmillista, että Tuskan ensimmäiset bändit (Profane Omen, Alcest, Exodus ja Inferia) jäivät välistä, mutta toisaalta eipä sitten enää tarvinnut harmitella päällekkäisyyksiäkään. Edguy jäi vilkaisuksi, ja Unkind olikin seuraava tärppi, vaikka se onkin melkein tuttuakin tutumpi yhtye. Tosin Tuska Open Airissa pikkulavalla vetänyt Unkind olikin sitten jo vähän erikoisempi nimi. Yhtye on kylläkin tuonut itseään metalliyleisönkin lähettyville viime vuosina, kiitos polveilevamman musiikkinsa ja tuskinpa levydiili Relapsenkaan kanssa on haitannut yhtyeen taivalta. Itse setti painottuikin uudempaan materiaaliin, ja vanhimmat vedot taisivat olla ”Hangen syliin” -albumin ajoilta.

Saint Vitus oli itselleni se yhtye joka opasti minut doom metallin saloihin, kun Black Sabbathia ei lasketa. Itse asiassa Saint Vitus oli minulle se suurin yksittäinen syy edes tulla Tuskaan. Soundi oli yhtä pölyinen kuin levyilläkin ja Wino on erittäin tyylikäs vokalisti. Jotenkin Saint Vitus vieläpä tuntui sopivan kuivakan soundinsa kanssa oikein mainiosti aurinkoiselle lavalle, eikä ylenpalttinen auringonpaiste haitannut yhtään. Itseäni jäi harmittamaan ainoastaan Scott Reagers -aikakauden materiaalin laiminlyönti, vaikka siellä olisi ollutkin sellaisiakin biisejä kuten Dark World ja White Stallions. Tai ei osunut ainakaan korvaani, mutta toisaalta huomasinkin nuo puutokset vasta keikan loputtua.

Saint Vitus

PH: Doomin dinosaurukset eli Saint Vitus jaksaa ikuisuuksienkin olemassaolon jälkeen heittää tiukkoja keikkoja. Tuskan keikka oli huomattavasti bändin edellistä näkemääni esitystä parempi, ja jopa tällaiselle ainaisesti klubikeikkojen ja ekojen demojen perään vinkujalle kuin minä Amerikan vanhojen herrojen show kelpasi jopa Helsingin valoisassa iltapäivässä paremmin kuin hyvin. Henkilökohtaisten preferenssieni mukaan tekemä perjantain aikataulu oli muuten kovin väljä, mutta suomalaisen death metallin legendoja Demigodia piti päästä katsomaan. Mutta kotimaisen suosiminen kannatti tällä kertaa. Lisää keikkaa, Demigod! Tahtoo nähdä teitä pidempäänkin kuin sen naurettavan 30 minuuttia!

JP: Trivium ei kiinnostanut laisinkaan, joten safkatauon (kevätrullat pelastivat tämänkin Tuskan!) jälkeen minäkin marssin taas Musamaailma stagelle tsekkaamaan Demigodin… joka olikin aika hyvässä iskussa. En totta puhuen ole pitänyt bändiä kovinkaan relevanttina tapauksena, vaikka ”Slumber of the Sullen Eyes” kuuluukin kiistatta kotimaisen death metallin kärkilevyihin. Jopa ”nostalgia” on termi, jonka olen mielessäni monesti yhdistänyt Demigodiin, mutta bändipä vetäisi todella hyvän – mutta lyhyen – keikan.

PH: Norjalainen avantgarde-sekametelihässäkkä Arcturus jaksaa jostain syystä kiinnostaa buukkaajia. Miksi, ei voi ymmärtää, Norjasta kun löytyisi oikeasti mielenkiintoisiakin avantgarde metallibändejä. Kukaan tuskin kyseenalaistaa bändin muusikkojen meriittejä yksilöinä, mutta Arcturuksen tapauksessa osien summa ei ole kovin ihmeellinen. Päämies ICS Vortex on toki viihdyttävä esiintyjä, ja Norjan rumpalien kuninkaan Hellhammerin näkeminen livenä on aina ”I’m not worthy” -hetkiä, mutta bändinä Arcturus ei vaan minulle putoa. Ei livenä, ei levyllä. Vielä vähemmän kaunista sanottavaa on illan pääesiintyjästä MegadethistäDave Mustaine on toki keskiaikaisine ääriuskonnollisine mielipiteineen huvittava veikko, mutta viihdearvoa ei minulle Megadeth valitettavasti enää tarjoa. Ei tarjonnut edellisellä Tuskan keikallaankaan 2010. Lopettaisivat jo.

Hatebreed

JP: Arcturus olisi kieltämättä kiinnostanut ja muutama vuosi sitten se olisi todennäköisesti kiinnostanut enemmänkin, mutta nyt sai Hatebreed piristää päivää. Yhtyeen tuotantoahan en juurikaan tunne, mutta kovasti tuntuisi Jamey Jastalla ja kumppaneilla olevan päteviä biisejä. Siinä Jastan mesotessa ja agitoidessa asfaltilla vauhkona kieppuvaa pittiä ehdin käydä vilkaisemassa A.R.G.:n ja todeta senkin bändin vetelevän hyvin. Soittivat Hatebreedin kanssa ehdottomasti Megadethin suohon, jota jaksoin sentään puoliväliinsä katsoa. Se olikin ihan paska, vaikka itselleni Megadeth on ollutkin melko tärkeä bändi muinoin eikä se viimeisin levykään ”Th1rt3en” ihan susipaska ollut. Mutta kun ei toiminut, niin ei toiminut. Ei siitä sitten muuta kuin kaverille nukkumaan.

Lauantai

JP: Lauantaina huomasin viihtyväni eniten sisällä, sillä lähes kaikki itseäni kiinnostavat bändit soittivat Musamaailma stagella. Että sentterit vain niille, jotka pitävät tuota lavaa täysin turhana. Te olitte varmasti eturivissä katsomassa Sonata Arcticaa. No, Metsatöllin ja Anaal Nathrakhia hetken seurattuani meninkin sisätiloihin katsomaan Vorumin, joka soitti ihan eritasoisen keikan kuin Jalometallissa. Tässä esityksessä oli rupea, vauhtia ja eritoten autenttista meininkiä. Vanhan koulun death metal -diggareidenhan pitäisi ehdottomasti tietää tämä bändi ja sekin että uusi levy olisi tulossa. Hankintaan menee. Hetken päästä samaa lavaa kuluttanut Winterwolfkaan ei juuri löysemmäksi jäänyt, vaikka Vorum olikin henk. koht. enemmän mieleeni.

PH: Minun lauantaini aloitti Suomen ehdotonta black metal -eliittiä edustava Horna, genrensä (liian) harvoja edustajia tämän vuoden Tuskassa. Bändin tarjoama audiovisuaalinen nautinto oli koko Tuskan 2012 parhaimpia. Horna kuulosti hienolta, näytti hyvältä ja täydehkö Inferno-teltta tykkäsi. Syystäkin. Jatkaen Tuskan teemalla ”ikuisesti kasassa olleet bändit” Napalm Death kuulosti ihan samalta kuin aina ennenkin. Keulahahmo Greenwaytä katsellessa saa melkein myötätunnosta sydänkohtauksen, niin adhd:nä setä jaksaa edelleen heilua. Sen verran rasittavaa jepen heilumisen katsominen oli että katsoin paremmaksi vetäytyä virvokkeille ja keräämään voimia Battle Beastin ja ihanan Nitte Valon näkemiseen. Tällaiselle Acceptin kera varttuneelle Battle Beast tuo flashbäckejä lapsuuden ja nuoruuden kultaisiin vuosiin, ja siksi ansaitsi paikkansa minun päiväkohtaisella shortlisted aikataulullani. Bändi selvästi nautti olostaan lavalla, ja Nitte oli kerännyt huimat määrät karismaa sitten viime näkemäni (FME 2011), mutta eipä lapsuusnostalgiset fiilistelyt ihan koko keikkaa jaksaneetkaan kantaa. Sinnittelin toki keikan loppuun asti mutta tunti oli ehkä hieman liian pitkä soittoaika tässä tapauksessa…

Victims

JP: Suurin osa Nappiksesta jäi näkemättä, kun olin tsekkaamassa Evil-Lÿniä, joka olikin yllättäen niitä tämän päivän parhaimpia vetäisyjä. Jäipä muuten mietityttämään, minkä vuoksi Tuskassa ei tänä vuonna ollut klassista heviä sitten tämän enempää? Niin, olen myös erittäin ronkeli joten Battle Beastia en jaksanut katsoa. Afgrundiakin menin alunperin katsomaan ihan vain siksi, ettei se ollut Battle Beast. Arvelin bändin nimen perusteella kyseessä olevan jonkinlaista grindiä, ja grindiähän se olikin. Ehkei järin omaperäistä sellaista, mutta ainakin tunteella ja suurella sydämellä paukutettua. Sonata Arcticaa sen sijaan pakenin taas Musamaailmastagelle tsekkaamaan Victimsiä, joka olikin itselleni yksi näiden festien odotetuimmista vieraista. Juuri sopivasti oli tuore (julkaistu keväällä 2011) ”A Dissent” -albumikin vihdoin ja viimein kolahtanut ja tämäkin keikka kolahti niin sanotusti täysillä. Rokkia, punkkia ja Motörheadia tämä iltapäivä kaipasikin!

PH: Kaiken maailman ulkomusiikillisten ja lääketieteellisten seikkojen takia viime vuodet julkisuudessa ollut herra Nergal Behemotheineen oli minulle se illan, jos ei peräti koko Tuskan 2012 odotetuin esiintyjä. Niin odotettu että vaikka kovasti olisin halunnut pitkästä aikaa nähdä samaan aikaan soittaneen Swallow The Sunin, tässä valinnassa oli vain yksi voittaja. Odotukset siis olivat korkealla, mutta ne myös täyttyivät. Nergal on jossain yhteydessä maininnut kuinka bändi nauttii keikkailusta, ja tämä todellakin tuli selväksi. Tervetuloa takaisin, Puolan parhaus!

Ruotsalaisten sotasankarien lukumäärä lienee aika samaa luokkaa Sveitsin laivaston riemuvoittojen kanssa. Ja vaikkei ruotsalainen taistelumetalli genrenä sitä ihan omimmista omaa juttua ole, jos bändi suhtautuu asiaan samalla totaalisella antaumuksella kuin mitä Sabaton tekee, on kyynisimmänkin skeptikon antauduttava. Sabaton toimii livenä, niin noloa kuin se tällaisen ”vakavampaan” musiikkiin mieltyneen onkaan myöntää. 110 lasissa koko ajan, tarttuvat rallit, oikeasti hauskat välispiikit kuten itseironiset heitot bändin yhtäläisyyksistä Village Peopleen ja hieman laskelmallista yleisön kosiskelua; minä olen myyty. Koko back kataloogia tuskin lähden samantien ostamaan mutta mikä tahansa mahdollisuus nähdä Sabaton livenä – count me in. Todella hieno lopetus lauantaille.

JP: Sabatonin kiinnittämistä yhdeksi Tuskan headlineriksi en kyllä ymmärtänyt lainkaan. En toisaalta kyllä muutenkaan ymmärrä, mikä tuossa bändissä on niin ihmeellistä ja missä vaiheessa se on noussut näinkin isoksi tapaukseksi. Amon Amarthin ja Devin Townsendin sentään vielä ymmärtää. En tuota Turtles-panssarimiehen johdattelemaa sotakonetta jaksanut katsella, vaan menin mieluummin Lepakkomieheen kuuntelemaan vanhojen äijien spiidiä (Solitaire), nuorten kollien thrashia (Nuclear Omnicide, jumalauta miten kova!) ja helvetin hyvin tehtyjä Scorpions-covereita (Dynamite). Kaiken kukkuraksi iski kiva sadekin, joten siinä vaiheessa oli hyvä vaihtaa pelikenttää.

Sunnuntai

JP: Sen minkä sade kastelee, sen kesä kuivaa. Sunnuntaina olikin taas vaihteeksi trooppiset olosuhteet, mutta aurinkoa piti silti paeta varjoisaan Inferno-telttaan, jossa The Man-Eating Tree olikin jo soittamassa. Olikohan aikaisella ajankohdalla sitten jotain tekemistä asian kanssa, mutta keskityin mieluummin kahvinkittaamiseen kuin keikan seuraamiseen? No, jos omalta osaltani lauantai oli selvästi Musamaailma-orientoitunut, niin sunnuntaina tuli sillä lavalla soittavia bändejä tsekattua vain yksi kappale, ja se oli Final Assault. Ja se bändi vasta näyttikin närhenmunat! Tiukkaa menoa ja yleisölläkin näytti olevan kivaa. Final Assaultin jälkeen tuli äkkiseltään todistettua yksi spektaakkeli nimeltään Ramin Kuntopolku, mutta Baronessin aloittaessa se jäi sitten sen paremmin todistamatta. Se oli sitten ainoa kerta kun Ramin Kuntopolun Tuskassa näin.

Ramin Kuntopolku

PH: Sunnuntainkaan aikataulu ei aiheuttanut suurempaa tarvetta juosta lavojen väliä kieli vyön alla, niistä muutamasta helmestäkin kaksi eli Skeletonwitch ja Baroness menivät pahasti päällekäin. Niitä harvoja Jenkeistä tulevia oikeasti mielenkiintoisia extreme metal-bändejä oleva Skeletonwitch aloitti keikkansa sen verran lupaavasti, että valinta katsoako bändi loppuun vai siirtyäkö teknisempää metallia soittavien maanmiehiensä eturiviin oli aidosti vaikea. Baroness aikaisemmin näkemättömänä voitti, ja toimikin kerrassaan hienosti. Kaikki se metallimedian maasta taivaaseen hehkutus on selvästikin ollut ansaittua!

JP: Baroness on niitä bändejä joita on hypetetty kuten kaikkia muitakin bändejä joille John Dyer Baizley on tehnyt kansitaiteita. Ei Baroness-innostus ollut kuitenkaan mitään verrattuna viime vuotiseen, nyttemmin näemmä laantuneeseen Kvelertak-huumaan. Lamb of Godihan minua ei kiinnostanut alun perinkään, joten Overkillin setin pidentymisen kautta päästiin melkoiseen win-win -tilanteeseen. Tosin en minä paljoa odottanut Overkilliltäkään, vaikka se jossain vaiheessa on ollutkin lempparibändejäni. Kun on bändiltä vain uudempia levyjä kuullut, on samalla ikävästi päässyt unohtamaan sen miten kovia ne vanhat ovat. Overkill soittikin biisejä jokaiselta vuosikymmeneltään antamalla toki tilaa esimerkiksi uuden albumin Electric Rattle Snakelle. Sitten setin lähestyessä loppuaan alkoi niitä vanhempiakin hittejä nousta esille; Elimination, Wrecking Crew, Deny the Cross, Fuck You. Helvetin mahtavaa, toimii kuin atomikello!

Overkill

PH: Lamb Of Godin vokalistin Blythen tutustuessa empiirisisesti Tshekinmaan oikeusjärjestelmään Tuskan järjestäjät hoitivat paikalle loistavan kotimaisen paikkauksen numero 2; Finntrollin. Soittoaika vaan valitettavasti meni kotimaisen occult rockin kovin hypetetyn Jess & The Ancient Onesin kanssa päällekäin. Tämä valinta oli helpompi kuin Skeletonwitch versus Baroness, perustuen puhtaasti ulkomusiikillisiin syihin jäin mieluummin katsomaan jumalaisen kaunista paidatonta Vrathia. Helppo valinta ja kannatti, vaikka vakuuttavan kokoisen circle pitin jätinkin väliin. Finntrollia katsoessa on myös helppo ymmärtää bändin jättisuosio Keski-Euroopassa, tarttuvat biisit ja tiukka lavaesiintyminen tekee helsinkiläisistä helpon bändin pitää livenä vaikkei levyjä jaksaisikaan kuunnella.

JP: Huomasin itse olevani kiinnostuneempi Huoratronista kuin jo miljoonaan kertaan nähdystä Finntrollista tai hype-Jessistä. Huoratron ei kuitenkaan kauhean usein keikkoja tee, enkä ollut sitä paitsi nähnyt niistä vielä yhtäkään. Porukan mielipiteitähän Huoratron jakeli rankemmalla kädellä kuin suunnilleen mikään muu tapaus Tuskassa, mutta minun mielestäni se sopi Tuskaan todella hyvin. Kai te tiesitte, että musiikki voi olla äärimmäistä olematta metallia? Huoratron veti paremman, hypnoottisemman ja kutkuttavamman keikan kuin arviolta puolet Tuskan metallibändeistä, nih. No, elektronisia elementtejähän se Ministrykin hyödyntää, mutta Huoratronin jälkeen tuo industriaalimetallin pioneeribändi ei jaksanut enää samalla tavalla innostaa. Jossain vaiheessa Ministryn keikkaa pitikin sitten lähteä junalla takaisin kohti pohjoista ja kuitata Tuskat tuskailluksi.

Ministry

PH: Se tämänvuotisen Tuskan sadas jurakaudella perustettu bändi, Ministry ei jaksanut enää kiinnostaa pirteän Finntrollin jälkeen. Al Jourgensen on kyllä kovin vakuuttava hahmo, mutta tämäkin on jo niin nähty että kyyninen metallipoliisi poistui ajoissa paikalta kirkkaampiin saleihin haaveillen jo ensi vuoden Tuskan hieman eri linjaisesta line-upista…

Tämän vuoden Tuska oli huolimatta henkilökohtaisten suurten suosikkien puuttumisesta jälleen kerran mainio metallikansan juhla. Järjestäjillä on jo niin rautainen kokemus toimivien festarien järjestämisestä että mistään fasiliteeteistä ei keksi poikkipuolista sanaa (paitsi ehkä niille ruokakojujen lähellä parveileville lokeille voisi hankkia ensi vuodeksi muutaman haukan tmv luontaisen vihollisen kaveriksi), lisäksi Suvilahti on oikein mukava paikka tällaisille pikku kinkereille. Ensi vuonna jos vielä turhiin ja stnan kalliisiin esiintyjiin tyyliin Megadeth tuhlatut rahat sijoitettaisiin laadukkaampiin akteihin niin kouluarvosana nousee taas puhtaaseen kymppiin!

Katso myös huikea kuvakollaasi Lammas Zinen Flickr-profiilista!

Jasta – S/t

Turhaan skeptikoin Jamey Jastan soololevyn suhteen, sillä se on, jos ei nyt suoranaisesti parempi, niin jokseenkin mielenkiintoisempi kuin miehen viimeaikaiset projektit. Samalla ymmärrän miksi tällainen levy piti tehdä; Hatebreedin e-jynkytykseen tottuneille massoille tämä on vähän turhan erilainen.

Parhaimmillaan levy on varsin monisyinen ja kunnianhimoinen, tuoden mieleen mm. eeppisyyteen taipuvaista Machine Headia. Keskinkertaisimmillaan se muistuttaa puolestaan nu metalliin kallellaan olevaa No Warningia, onpa mukana selkeästi pari Hatebreed-ylijäämäbiisiäkin.

Levyn rokkaavasti avaava Walk The Path Alone kuuluu siihen positiivisempaan puolikkaaseen. Kakkosbiisissä Jasta yllättää, laventaen repertuaariaan puhtaaseen lauluun (vai olisko niitä jo esim. Kingdom of Sorrow’llakin kuultu, en ole tyypännyt?), jota sitten kuullaankin tasaisesti läpi levyn. Pakoitellen laulu toimii ihan mainiosti, kuten Mourn The Illusionin kertsissä, mutta kyllä Rob Flynniin on vielä matkaan. Ja kun muistetaan, ettei se Machine Head -nikkarikaan puhtaan laulun suhteen vältämättä mikään kultaseppä ole, niin aika veitsen terällä laulujen suhteen liikutaan. Mutta tuleepa ainakin variaatiota musiikkiin.

Variaatiota tuovat myös lukuisat vieraat (Randy Blythe ja Mark Morton [Lamb of God], Tim Lambesis [As I Lay Dying], Zakk Wylde…), joiden ansiosta levyn loppupuolisko on paitsi entistä vivahteikkaampi, myös vähän pirstaleinen. Tulee mieleen, onko vieraita roudattu studioon liian itsetarkoituksellisesti?

Sanoituksista nyt ei tarvitse varmaan hirveää haloota nostaa, kaikki tietävät mitä odottaa; kappaleiden nimet Nothing They Say, Anthem Of The Freedom Fighter ja Heart of Warrior kertoo varmaan millaisten kliseiden äärellä tällä kertaa liikutaan… Täytyy toki myös muistaa, että ”I got a fist of a fighter / Heart of a warrior / Scars of a soldier / And hands of a working man” kuulostaa huomattavasti vähemmän kliseiseltä kappaleella vierailevan Mike Vallelyn vetämänä.

Loppujen lopuksi levyn meriitit eivät ole kummoiset, ja ilman puhtaita lauluja tätä tuskin erottaisi hienoisesti uudeistuneesta Hatebreedistä. Suosittelen lähinnä Jastan fan clubilaisille, muut voinevat pyöräyttää vaikka uuden Machine Headin pari kertaa läpi.

The Black Procession Tour 2010

Muistan vieläkin kuin eilisen päivän, kun kuulin yhden maailman kovimmista biiseistä Machine Headin ”Burn My Eyes” -levyltä. En muista missä ja miten se tapahtui (yhtä paljon muistan eilisestä), mutta sen vaikutus oli lähes tajunnanräjäyttävä. Vaikka suhde bändiin seuranneena vuosikymmenenä oli lähinnä laskuvoittoinen, palautti 2007 julkaistu ”The Blackening” yhteyden bändiin. Sittemmin nelikko on rundannut ahkerasti, kolmevuotisen rupeaman pikkuhiljaa kääntyessä loppusuoralle kuukauden mittaisen ”The Black Procession Tour 2010” -rykäyksen merkeissä. Uutta matskua on siis luvassa kohtapuolin, ja hyvä niin.

All Shall Perishin peruttua osallistumisensa kiertueelle, oli illan ohjelmassa kolme bändiä, joka tuntuikin varsin sopivalta määrältä maanantai-illaksi. Ensimmäisenä sai kunnian noin jääkiekkojoukkueelliselle innokkaita kuulijoita soittaa Bleeding Through. Bändi on tullut tutksi lähinnä 2003 julkaistusta ”This Is Love, This Is Murderous” -levystä, joten uudemmasta materiaalista ei ollut hajuakaan. Bändi tosin soitti vain about 6 biisiä, joten sinänsä tuota seikkaa ei ehtinyt kummemmin ihmetellä. Olishan tuota enemmän kuunnellut, vaikka eniten keikalta odotinkin basistin edesottamuksia, jonka kierttari jollain Hellfest-pätkällä saivat leuat loksahtamaan. Kuten arvata saattaa, vaisua oli sillä osastolla, mutta Love Lost in a Hail of Gun Fire kuultiin, ja se riittää tyydyttävään esitykseen.

Brandan Schieppati / Bleeding Through

Seuraavana oli vuorossa Hatebreed, joka jatkoi laskusuhtaista trendiä, mitä näkemiini keikkoihin tulee. Ei keikka nyt mikään luokaton ollut, mutta vähän hengetön kyllä. Jastan ääni ei tuntunut kestävän kuin noin puolet keikasta, ja kitaristien (mukana oli myös kokoonpanoon paluun tehnyt alkuperäiskitaristi, vuonna 96 yhtyeen jättänyt Wayne Lozinak, joka tuntui olemukseltaan olevan vähän väärässä paikassa) hoitamat taustalaulut olivat laiskoja ja epätahdissa, hardcore-musiikin vaatimaa jämäkkyyttä tai agressiivisutta ei kyllä ollut aistittavissa. Tiedä sitten olisiko tällaiset seikat haitanneet yläasteikäisten poikien valtaamassa pitissä, mutta sai ainakin epilemään, onko bändi ihan oikeassa paikassa. Yllättävän paljon kuultiin onneksi vanhaakin materiaalia, ja kyllähän keikan aloittanut Empty Promises, sekä myöhemmin kuullut Last Breath ja Before Dishonor toimivat tilanteessa kuin tilanteessa. Siltikin heikoin todistamani keikka tältä yhdeltä kaikkien aikojen lempparibändistäni, toivotaan että kurssi saadaan vielä tulevaisuudessa muutettua.

Jamey Jasta / Hatebreed

Tiuhaan Suomessa vieraillut Machine Head ei näyttänyt herättäneen tarpeeksi innostusta metalliväessä, jotta jäähalli olisi saatu edes puolilleen. Viimeksi olin nähnyt bändin vuonna 2004 Tavastialla, joten omalta kohdalta kiinnostus oli toki korkealla. Jos kaikki bändin areenakeikat ovat olleet tämäniltaisen kanssa samaa luokkaa, en kuitenkaan ihmettele, jos bändin aiemmin jäähallissa todistaneet tämänkertaisen esityksen skippasivat. Eihän Machine Headia ikinä ole tunnettu erityisen skarppina livebändinä, mutta jäähalliolosuhteissa virheet korostuivat, ehkä enemmän kuin olisi väliksikään. Toisaalta tuntuu oudolta, että pelkästään viimeisimmän levyn tiimoilta kolmisen sataa keikkaa heittäneet muusikot eivät vieläkään ”osaa” biisejä.

Robb Flynn / Machine Head

Materiaalia kuultiin kaikilta kuudelta levyltä. Parhaiten toimivat luonnollisesti parin ekan levyn kappaleet sekä viimeisimmän levyn eepokset, joita kuultiin peräti neljä kipaletta. Hieman pettymykseltä haiskahtavan keikan käänsi plussan puolelle enkoreina kuullut Halo ja Davidian, joka edelleen nostattaa kylmät väreet, kuten vuosia sitten kuppaisesta cd-mankasta luukutettuna.

Kivat keikat, mutta olishan ne mielummin katsonut jossain muualla.

Hatebreed – S/t

Hatebreed teki uuden levyn. Se menee näin: jynkytijynkyti, defeat your demons, jynkytijynkyti, overcome you fears, jynkytijynkyti, no one can stop you. Eli samaa selkeätä linjaa kuin parilla edelliselläkin levyllä, mielikuvituksettomasti ja itseään toistaen.

Jyystöriffi seuraa toistaan tällä 14 biisiä (”Diehard”-versiolla 15) ja 45 minuuttia kestävällä ristiretkellä. Ensimmäinen (ja ainoa) mielenkiinnon herättävä biisi on jännällä riffillä ja rässikompilla käyntiin jyräävä Hands of a Dying Man. Tosin ei aikaakaan, kun tämäkin biisi jämähtää siihen nytkyttelyjunttaukseen. Kovasti kun yrittää, voi pientä valonpilkahdusta nähdä myös No Halos for the Heartlesin woo-oo-taustoissa ja Undiminished-instrumentaalissa, joka tosin turhaan on neljään minuuttiin venytetty. Tylsien riffien lisäksi alkaa tylsistyttämään myös sanoituspuolella ainainen jankutus itsensä voittamisesta. Hitto, jos vielä neljän levyn aikana ei ole onnistunut itseään ylittämään, niin tuskin tulee siinä koskaan onnistumaan!

Koko keskitempoisen, nu-metal kompein ähkytetyn albumin ajan voin sieluni silmin kuvitella n. 100 kiloisen hevikeijun rymistelevän ”pitissä” ilman paitaa. Ei kai se väärin ole, mutta ei vain mun juttu. En olisi uskonut edes viimevuotisten ennusmerkkien jälkeen sanovani, mutta eipä taida bändistä enää kalua tulla.

Hatebreed – For The Lions

Hatebreedillä on huoli fanikuntansa säilyttämiseltä, onhan edellisestä pitkäsoitosta jo lähemmäs kolme vuotta aikaa. Kuulijoiden pitämiseksi leirissä on sitten uutta levyä odotellessa julkaistu DVD ja tällainen 18 raidan laina-albumi. Kertoo ehkä jotain nykypäivän musiikkibisneksestä, tai sitten siitä että nyt vain oli ”hyvä hetki” moisten julkaisuiden ulostamiselle. Kyllähän moisia ”välitöitä” on huomattavasti lähes 15-vuotiasta, Grammy-ehdokkaanakin ollutta Hatebreediä kevyemmillä ansioilla tehty.

”For The Lions” tarjoaa materiaalia Hatebreedin soundiin vaikuttaneilta akteilta punkista hardcoreen ja metalliin. Koveri-albumien kanssa liikutaan aina vaarallisilla vesillä; onko bändi saanut jotain ”omaa” mukaan, vai jääkö kokonaisuudesta fiilis, ettei bändi ole sävellystyöstä laistamisen lisäksi nähnyt edes pientä vaivaa sovitusten suhteen. Hatebreedikään ei edes yritä saada mitään persoonallista tatsia biiseihin, mikä tietysti on jo lähtökohtaisesti melko vaikeaa yhtyeen ominaissoundin ollessa melko lähellä alkuperäiskappaleita. Muutamassa biisissä on jopa soundimaailmaa muokattu lähemmäs alkuperäistä, Merauderin Life is Pain ja Metallican Escape esimerkkeinä.

No yhtä kaikki, biisit kuulostavat Hatebreediltä, ja mukana on ilmiselvien (Slayer, Sick Of It All, Sepultura) valintojen lisäksi ihan mielenkiintoisiakin vetoja (Misfitsin Hatebreeders ja Subzeron Boxed In esim.). Mistään rahastuksesta ei varmasti ole kyse, uskon että bändi haluaa vilpittömästi tehdä kunniaa esikuvilleen, mutta kyllähän tämä melko kertakäyttöinen julkaisu tällaisenaan on. Seuraavan albumin bonuslevynä olisi ollut esimerkiksi erittäin oivallinen lisäherkku.

Hatebreed – Live Dominance

Hatebreed on tullut nähtyä muutamaan otteeseen erikokoisilla lavoilla, eikä todistettujen keikkojen perusteella ole vaikea päätellä, mistä bändin valtava suosio on lähtöisin. Keikoilla intensiteetti on valtava, eikä sitä pysty täysin latistamaan edes megaluokan lava tai kymmentuhatpäinen yleisö. Näin myös levyllä joskus tylsähköt biisit saavat uutta virtaa keikkatilanteessa.

Sen todistaa myös nyt nähtävä ”Live Dominance” -DVD, jonka päätaltiointi  on peräisin Detroitin Harpo’s-klubilta. Bändin hyvin öljytty kone ei näytä hyytymisen merkkejä, ja yhtyeen koko uran kattava 75 minuuttinen toimii ainakin alkuun totutun mukavasti. Ainoat karate-liikkeet tosin nähdään Jastan toimesta, pääasiassa ilman paitaa viihtyvien bodareiden muodostaman yleisön keskittyessä ns. hevitanssiin. Hyvin jytisevän alkueikan jälkeen on kuitenkin myönnettävä, että viimeisen vartin aikana alkoi Anttilan kuvasto kiinnostaa Hatebreediä enemmän…

Mittavista ekstroista löytyy esim. muutaman biisin mittaisia keikkataltiointeja myös muista kaupungeista. Näistä varsinkin New Yorkin keikka vaikutti kliinistä Detroittia mielenkiintoisemmalta pienempine lavoineen ja asiallisempine yleisöineen. Lisäksi ekstroista löytyy myös tatzska-galeria. Keeeeewll!!

Kymmenen vuotta sitten olisin myynyt toisen kivekseni nähdäkseni Hatebreedin livenä, mutta nyt kun bändistä näyttää tulleen perusjenkkijunttien uusi Pantera, ei siihen samalla tavalla pysty samaistumaan. Oikeanlaisessa paikassa ”omiensa” parissa bändi vetäisi kuitenkin kiettarilla kanveesin kenet tahansa.

Provinssirock 2007

Mitä helvettiä sitä voisi kirjoittaa festarista, joka periaatteessa jo yhden vuoden jälkeen on nähty, mutta jonne silti tulee aina lähdettyä ja jossa aina on niin kivaa? Olihan Provinssirockissa tänä vuonna ehkä historiansa (se vähäinen, mitä on itse tullut osallistuttua) mielenkiintoisin kattaus mitä omaan musiikkimakuun tulee, mutta voiko joku tosissaan väittää nauttivansa festarikeikoista, saatika lukevansa niistä vielä jälkikäteen?

Positiivista

Hatebreedin saapuminen ensimmäistä kertaa Suomeen oli varmasti monelle kesän mieluisin uutinen. Lisäksi esiintymisen siirtyminen Ilosaaresta Provinssiin osoittautui onnekkaaksi sattumaksi, sillä meininki Saarilavalla oli festivaaliaspekti huomioiden ihan mallikasta. Kierttaria perseelleen ei tietenkään saanut vetää, mutta kyllä siellä mustelmien makuun ihan mukavasti pääsi. Bändi keskittyi luonnollisesti enemmän uudempaan numetal-materiaaliinsa, mutta kyllä niitä vanhempiakin hittejä saatiin onneksi kuulla. Festarikesän parhaita hetkiä.

Lauantaina plussan puolelle ylsi myös Mokoma, jonka suviyönhämyinen esitys salmarilla terästetttynä loi miellyttävää tunnelmaa pimenevään iltaan.

Ennen sunnuntaihin siirtymistä kerrottakoon lyhyesti vielä perjantain kuulumiset; Flogging Mollyn käsittämätön suosio päälavalla löi ällikällä, Stalingrad Cowgirls vakuutti trioksi erittäin muhkealla soundillaan. Joen rantaan sijoitettu kodikas keputeltta tarjosi oivan tekosyyn virkistäytymiselle lavalta toiselle siirryttäessä. Eli kuten arvata saattaa, loput bändit jäi siis näkemättä… Festareialueelta löytyi myös kuulemma parakkiin kyhätty disko, jonka tietysti missasin.

Sunnuntai oli hyvistä ennakkoastelmistaan huolimatta erittäin väsynyt. As I Lay Dying pohjusti hyvällä esityksellään tulevaa suosiota maassamme, keräten Rytmiteltan liepeille kiitettävän yleisömäärän. Lamb of God takoi puolestaan festareiden viimeisenä esiintyjänä kotiinlähtöä odottavien silmissä piinaavaan pitkän setin punaniskametalliaan, huonoista soundeista ja puolityhjästä teltasta huolimatta mukiinmenevä esitys. Olisipa kiva nähdä nämä bändit joskus muissa merkeissä.

Negatiivista

Pahiten kirpaisi odotetun Amy Winehousen peruminen ja siitä kuuleminen viisi minuuttia ennen keikkaa sen jälkeen, kun hirveällä kiireellä oli saatu majapaikka tyhjennettyä, tosin Isoo-teltan paskan tunnelman ja järkyttävän äänentoiston huomioiden olisi siitäkin esityksestä jäänyt varmasti ulosteen maku suuhun. Tämä Ankea Areena onnistuu vuodesta toiseen piinaamaan festarivieraita, mutta jatkettakoon purnausta vaikka Ilosaari-raportissa… Ikävää näillä festareilla on myös se ikuisuusongelma, että luvattoman paljon hyviä bändejä jää näkemättä. Tällä kertaa varsinkin kehuja saaneiden Animal Alphan ja The Blood Brothersin missaaminen jäivät kaivelemaan.

Hyvän underground/indie-osaston vastapainona olikin sitten varsin väsyneet vetonaulat. Ainakaan meikäläistä ei Velvet Revolver, Patti Smith tai edes Scissor Sisters saaneet syttyymään, vaikka viimeksimainittu toki jatkomusana toimi erittäin hyvin.

Näin siis tällä kertaa. Jokainen voi peruskoulumatikalla laskea plussat ja miinukset yhteen, ja todeta, että voiton puolelle jäätiin jälleen kerran.