Avainsana-arkisto: Hasta La Vista Social Club

Punkkifestarit lappeenrantalaisittain

Kuten kaikki hyvät festarit, tämäkin alkoi edellisyön enneunella. En nyt lähde kaikkea unessa tapahtunutta äksöniä ylöskirjaamaan, mutta sen sanon, että haastatellessani lavaa pystyttäneitä Pekkaa ja Ollia, totesin ettei ainakaan meikäläisestä olisi tämmöisen show’n pyörittämiseen, edes unissaan. Siispä kymmenen skenepistettä ja papukaijamerkki järjestävän tahon suuntaan, mainiota että saatiin muutaman vuoden tauon jälkeen jälleen punk/hardcore-tapahtuma Suomen väkinäiseen festarikesään.

Koko alkuviikon jatkuneet sateet Lappeenrannassa eivät luvanneet hyvää tapahtumaa ajatelleen, mutta perjantain sarastaessa aurinkoisena alkoivat fiilikset nousemaan. Muutamia salamoita oli sääennusteessa, mutta mielummin satunnaiset ukkospyräykset kuin jatkuva tihkusade.

Perjantai

Festivaalien alkaessa perjantaina siinä viiden maissa, oli alueen liepeille saapunut vasta varsin maltillisesti porukkaa, siitäkin valtaosan paistatellessa päivää aidan vehreämmällä puolella. Onneksi M.O.R.A. ja Fit My Crime möykkäsivät kuitenkin sen verran äänekkäästi, että esityksen saattoi aistia myös alueen ulkopuolelle. Fit My Crimen esityksestä jäi mieleen ennenkaikkea Sepultura-koveri.

Nähtävästi aluelle ei ollut kova kiire vielä näiden jälkeenkään, sillä mukavia turistessa niin Jaakko & Jay kuin Kyre ja Duunaritkin meni ohitse, eikä kovinkaan montaa kipaletta .45 Stainlessinkaan ”pökkelöheviä” (kuten erään kanssafestaroitsijan kuulin kuvailevan) ehtinyt kuulemaan. Perjantain pääasiallinen anti jäi siis Worth The Painin ja tapahtuman pääesiintyjän Trapped Under Icen harteille.

Joonas / Worth The Pain
Joonas / Worth The Pain

Worth The Pain ei ihmeemmin yllättänyt, perusvarmaa tekemistä jo uudistuneeltakin kokoonpanolta. Trapped Under Ice oli puolestaan kovasti odotettu, eikä mielestäni odotuksia pettänyt. Esityksestä ehkä paistoi tietty rutiinomaisuus, eikä erityistä ”unity”-fiilistä päässyt syntymään, mutta bändi soitti hyvin ja kaikki oleellisimmat biisit ja pitti pyöri. En itse ainakaan mitään erityisempää ”high fives” -heittelyä kaivannut. Hyvä ilta, josta todisteena myös seuraavana päivänä aivan täysin jumituneet ojentaja/tms/”lihakset”.

Lauantai

Oli edellinen ilta mennyt kuinka myöhään tahansa, festarialueelle suoiruminen kello 12:ksi sillä olettamuksella, että siellä törötetään yhtä soittoa aina hamaan loppuun, eli kello 23:een saakka, on kelle tahansa mahdoton yhtälö. Paitsi järjestäjille ja työntekijöille, mutta onneksi he eivät ole oikeita ihmisiä.

Näin ollen aamupäivän ohjelmistossa olleet Laineen Kasperi ja Pää Kii jäivät kuulematta, ja jälkikasvun ensimmäinen festarikäynti ajoittui God Given Assin aikoihin. Lapsen korvaan musiikki lienee kuulostanut kuitenkin melko pahalta, sillä kovinkaan montaa minuuttia ei alueella saanut musiikin alkaessa viettää, ja totta puhuakseni omiinkin väsyneisiin korviin kitaranräminä tuntui heti kärkeen turhan terävältä.

Siinä läpi tapahtuman varsin väljästi kansoitettua aluetta silmämääräisesti mittaillessa ja pitkää festaripäivää taivastellessa heräsi ajatus, olisiko kahden lavan käytössä ideaa, jos vain resurssit antaa myöten? Bändien välissä tuppasi olemaan välillä turhankin paljon joutoaikaa, lisäksi alue ei ehkä vaikuttaisi noilla muutaman sadan yleisömäärillä ihan niin autiolta, jos toiseen päähän kenttää lyötäisiin toinen lava pystyyn, isomman kalia-alueen lisäksi tietysti.

IMG_2853_nooneissafe
No One Is Safe

Joka tapauksessa, GGA:ta seuranneen tauon jälkeen illan ohjelman avasi Upright, joka kuulosti pienen orientoitumisen jälkeen jo huomattavasti paremmalta. Livenä mainio bändi, mutta kenties himaoloissa itselle vähän tylsää kuultavaa. Hasta La Vista Social Club oli ehkä sinänsä väärässä paikassa, että hyvin alkaneen hooseemätön jälkeen olisi kernaasti kuunnellut vaikka No One Is Safea, vaikka HLVSC hyviä kaljotteluralleja vetikin. NOIS rykäisikin kaljottelutuokion jälkeen illan ensimmäisen kunnon mylläkän käyntiin. Nyansseja löytyy ja on parin laulajan kohelluksen ansiosta myös aina arvaamatonta liveseurattavaa. Ratface lisäsi illan hämärtyessä löylyä koppiin, mukava nähdä miten kotimaisistakin bändeistä on tullut ihan ”oikeita” isoja nimiä, joita tullaan seuraamaan siinä missä ulkomaalaisiakin.

Sateen yllättäessä (ja muutenkin) alkoi kaljateltassa olla ryysistä. Hieman oli hullunkurista, kun Rejected soitti melko tyhjälle lavanedustalle väkijoukon pullistellessa kalja-alueen aidan takana. Lappeenrantalaispainotteisen loppuillan päätti Anal Thunder, ja varmasti ainakin lokaalit – joita aiempiin vuosiin nähden taisi olla suhteessa enemmän kuin muualta tulleita – saivat vastinetta rahoilleen ja hyvän fiiliksen. Omaa tunnelmaa meinasi laskea alati yltyvä sade ja älynväläys suoriutua Skinnarilasta Kourulaan kävellen. Noin 3 kilometriä, joista yli puolet lähes täysmittaisessa kaatosateessa, eivät kuitenkaan huuhtoneet pois sitä tosiseikkaa, että LPRHC Fest oli meikäläisille ehdottomasti se kesän kohokohta ja ehdottomasti ainoa pakollinen tapahtuma koko suvena, toivottavasti myös tulevina.

Hasta La Vista Social Club

Hasta La Vista Social Club on jatkanut jo vähintään kohtuullisen ajan oman polkunsa tallaamista. Taannoin se julkaisi ”Melt”-nimisen neljännen studiolevynsäkin ja on pitänyt itsensä muillakin tavoin liikkeessä. Mutta annetaanpa jätkien itsensä puhua, kitaristilaulaja Hentun suulla.

Heti alkuun voisi tiedustella yleisiä kuulumisia. Uusi studiolevy ”Melt” on pihalla, mutta mitäs muuta Hasta La Vista Social Clubin kevääseen ja kesään kuuluu?

No heti kärkeen tässä basisti vaihtuu, tai onkin jo ollut tuo Timo tässä yhden keikan verran mukana. Asiaanhan ei sen kummempaa dramatiikkaa liity. Tämä kun ei pääleipätyö ole, niin joskus aika ei vaan riitä keikoilla kulkemiseen. Se on ymmärrettävää. Silloin muun karavaanin täytyy vaan jatkaa kulkuaan ja ottaa laumaan uusi jäsen. Ei voi lopettaa sen takia että joku toinen haluaa, jos itse kuitenkin haluaa tehdä tätä juttua koko sydämellään. Keikkojahan tässä nyt alkaa aktiivisemmin taas olla tuon levyn myötä, kun on vähän sellaista hiljaiseloa vietetty tässä pari vuotta.

Tuoreen studioplatan ”Meltin” kannessa poltetaan kynttilää molemmista päistä. Haluatteko avata tuota levyn titteliä vähän? Mitä se teille merkitsee?

Ideahan oli kansitaiteilijan eli Kujasen Juhan. Annettiin vaan vapaat kädet tehdä kannet ja helevetin hienothan niistä tuli kaikessa yksinkertaisuudessaan. Aina ennenkin on menty tuolla kaavalla että ei ruveta kansitaiteisiin puuttumaan muuta kun sen verran että ne meille kelpaa. Ei nekään rupee meitä neuvomaan miten sitä rokkia pitäis oikein soittaa. Mutta kuitenkin… on sitä kieltämättä miettinyt miten osuva tuo kansi on ja miten sitä itsekin on polttanut välillä kynttiläänsä molemmista päistä liian pitkään työllä ja kaikella muulla härväämisellä. Onneksi nykyään on alkanut tajuamaan että välillä voi vaan rauhoittua ja antaa asioiden rullailla omalla painollaan. Ei kaiken tarvitse olla valmista heti samana päivänä kun alat sitä tekemään. Kun antaa aikaa, saa aikaan hienompia juttuja.

Haluatte varmaan muuten vaan mainostaa uutta levyä? Millainen se on?

Paras. Me suomalaiset ei osata oikein ikinä ihteemme kehua ja ehkä se on hyvä niin. Mutta silloin kun on aihetta täytyy osata jotakin omaa tekemistään kehua, tämmösen nöyrän maalaiskissankin. ”Melt” on kaikkea sitä mitä ollaan aina meidän musiikin haluttu olevan.

”Meltin” julkaisi Secret Entertainment. Edellisen platan julkaisi eri puulaaki. Miten vanha yhteistyö tuli tiensä päähän ja miten uusi alkoi?

No eihän vanha yhteistyö tiensä päähän ole tullut, koska joudumme itsemme kanssa toimimaan vieläkin päivittäin, heh. Eli siis julkaistiin edellinen levy meidän omalla yhtiöllä, Zombie Noisella. ”Melt” julkaisussa ollaan myös mukana puoliksi ja Secret Entertainment hoiti toisen puolen ja hyvin on ainakin tähän asti toiminut. Secret Entertainmentilla on paljon paremmat yhteydet Suomeen ja maailmalle ja sitä tässä haluttiinkin, että levy jaellaan nyt paremmin ympäri tämän pallon. Tämä levy ansaitsee tulla kuulluksi muuallakin kuin Mynämäen Essolla.

Mikäli käsitin oikein, niin Topi Sorsakosken piti vastata levyn julkaisusta ja bändin managerihommista, mutta kaikkihan tietävät miten tuossa sitten kävi… mutten kyllä itse arvannut Sorsakosen diggailevan tämänkaltaisesta musiikista. Valaisetteko hieman, miten tuohon yhteistyökuvioon oltiin siirtymässä?

Hyvin oudosti. Sorsakoski oli kuullut edellisen, eli ”Lake Lark White Trash” -levyn, ja otti sitten itse yhteyttä, että haluaisi tuottaa tuon uuden. Puhelinyhteyksissä oltiin sitten ja sovittiin että aletaan nauhoittamaan täällä ja sitten toimitetaan biisit Topille ja katsotaan nauhoitetaanko uudelleen hänen kanssaan. Näin sitten alettiin nauhoittamaan biisejä, mutta kohta saatiinkin tosi huonoja uutisia siitä että mies on joutunut sairaalaan, vaikka ei kauan ollut kun soiteltiin ja Sorsakoski oli kolailemassa lumia mökkinsä pihalta terveen oloisena kuin pukki! Siinä sitten jumitettiin että mitä tehdä, kunnes sitten päätettiin että nauhoitetaan nyt biisit niin hyvin kuin mahdollista ja katsotaan mitä tapahtuu. Heinäkuussa 2011 sitten näyttikin jo hetken että syöpä olisi voitettavissa ja Topi kutsui meidät mökilleen toimittamaan nauhan ja jutskailemaan asioista. Tykkäsi kovin materiaalista ja sanoi että ”pumppu toimii!”, eikä enää nähnyt tarvetta uudelleennauhoitukseenkaan. Tarkoitus oli että Sorsakoski alkaa etsimään meille levy-yhtiötä tai jos ei nappaa hän julkaisee sen itse. Muutenkin musa-asioista keskusteltaessa tuli ilmi että kyllä mies ymmärtää monenlaisen musiikin päälle, olipahan hän ollut niin pitkään kuvioissa että siitä ei ole mitään epäilystäkään etteikö olisi ymmärtänyt. Muutama viikko kuitenkin sen mökkivisiitin jälkeen kaikki meni taas mustaksi ja sitten kävi niin kuin kävi. Kaikki kunnioitus ja rauha Mestarin muistolle. Pitkiä toveja saatiin miettiä kun jouduttiin puhtaalta pöydältä taas lähtemään vaikka levy olikin jo olemassa ja nauhoitettuna.

Teille tulee ensi vuonna kymmenen vuotta täyteen. Alkaako ahdistamaan? Onko Kiuruvesikään muuttunut yhtään paremmaksi paikaksi? Onko nyt hauskoja tai vähemmän hauskoja muistoja jaettavaksi ?

Aika lyhyeltä on tämä aika tuntunut. Muistaa kuitenkin vielä ihan ekat keikatkin ja miten kaikki lähti. Ei ainakaan ahdistamaan ole alkanut ja tietää mielessään että kaikki parempi on vielä edessä. Yhdeksän vuoden työharjoittelu tässä takana ja nyt vasta aletaan takomaan!

Ei Kiuruvesi sen paremmaksi eikä huonommaksi ole muuttunut. Se on vaan kotikaupunki ja ainakin itse olen ylpeä siitä että olen sieltä kotoisin. Respect your roots! On semmoisia muistoja kyllä keikoilta että oksat pois. En tiedä pystyykö niitä hurjimpia juttuja kertomaan julkisesti joutumatta laturiin. Enpä lähde nyt tässä irstailemaan vaan kerron muiston ulkomaan reissulta kun oltiin kiertelemässä Itä-Euroopassa. Tultiin meidän ruosteisella Chevy Vanilla semmoseen junaristeykseen joka kulki läpi maissipellon. Aurinko paistoi ja heinäsirkat siritti. Tuntui niin kuin olisin jossain elokuvassa, kavereiden roadtripistä kertovassa semmosessa. Aika vaan tuntu pysähtyvän siinä. Oikeesti saatana, ei mitään klisepaskaa ole tämä! Se hetki on piirtynyt meikäläisen verkkokalvoille ja pääkoppaan niin hyvin että muistan sen aina. Vähän matkan päähän pysähdyttiin sitten kuvaamaan saatasko etana ja kovakuoriainen tappelemaan. Se oli sitten eri elokuva se.

Hasta La Vista Social Club on kyllä liikkunut jonkin verran eteenpäin. Vuonna 2005 Lampaalle tehdyssä bändiprofiilissa ilmoititte soittavanne ”melodista rähinä punkrockia”. Onko tässä mielestänne enää niin kauheasti rähinää?

On eteenpäin menty ja se on hyvä niin. Kuitenkin kun kuuntelet ”Meltin” niin tiedät että kyllä siellä sitä rähinääkin on ihan riittämiin ja uhokin päällä vanhoilla miehillä, hah.

Kysytäänpäs loppuun vielä kliseisesti, että mitä on tulevaisuuteen ajateltu?

Uusia vielä parempia biisejä on jo tässä nyrkillinen olemassa ja varmaan tässä ruvetaan uutta levyä jossain vaiheessa tekemään sitten. Pistetään sitten toiset kymmenen vuotta Hasta la Vistaa kehiin ja jutellaan sitten taas lisää! Kiitos!

Hasta La Vista Social Club – Melt

Kiuruveden gangasterisakki aka Hasta La Vista Social Club ei ole saanut tuoreinta rykäisyään pihalle kaikkein helpoiten. Melko pitkään omaan asiaansa uskonut Hasta La Vista Social Club on kuulemma tyytyväinen teokseensa, ja kylläkin ihan syystäkin. Kynttilä ehkä palaa molemmista päistä, mutta Hasta La Vista Social Club ei kuulosta siltikään kireältä tai edes erityisemmin stressaantuneelta. Itse albumin tekemistä on näin ulkopuolisena toki hankala kommentoida, mutta kovassa paineessa ne timantitkin puristuvat, ja ”Melt” on aika lähellä moista jalokiveä.

Yhtye kuulostaa ehkä edelleen Social Distortionin savolaisserkulta. Näinkin lähelle Social D:n kovatasoisuutta päästään harvakseltaan, tosin tätä nykyä Hasta La Vista Social Club kiilaa komeasti Orange Countyn hunsvoteista ohi yhdistelemällä rouheaan punk rockiinsa vivahteita perihärmäläisyydestä ja kaihosta. Tässä pakassa edes lyhykäisesti vierailevat huilut, harmonikat tai pianot eivät kuulosta kornilta. Rajuhan yhtye osaa toki myös edelleen olla.

Pitkän kypsyttelyn jälkeen saavutettu varmaotteisuus ja perihärmäläiset sävyt ovat hioneet ”Meltistä” melko vahvan levytyksen, joka ei pahemmin kompastele edes joidenkin biisien mukiinmenevyyteen. Karu kuin Suomen luonto, raju kuin suurkaupungin kujat. Onnistunut levy.

Hasta La Vista Social Club – Lake Lark White Trash

The Black Leaguen punkimpi pikkuveli, helvetillisen siistillä nimellä varustettu Hasta La Vista Social Club on täällä jo kolmatta kertaa soittamassa melodista punk rockiaan. Vaikka näiden Kiuruveden haaskalintujen uusin levy kuulostaa paikoin melkoiselta Social Distortion -tributoinnilta, on sille tarttunut jotain omaakin. Suomalainen melankolia on sulautunut bändin soundin taustalle, joten jos ”Lake Lark White Trash” olisi elokuva, olisi se jokin Spede Pasasen Suomi-westerni. Raspiääninen laulaja rääkkyy halvan viskin tuhoamalla ja pölyisellä kurkullaan kuin osuman saanut korppi, ja muidenkin jäsenten soitto pelaa hyvin yhteen.

”Lake Lark White Trash” soljuu biisistä toiseen luontevasti. Hasta La Vista Social Clubin meno on yhtä tarttuvaa ja messevää kuin suurimmalla yksittäisellä vaikuttajallaankin. Biisimateriaali on melko tasaista, jopa siinä määrin tasaista että levyltä on vaikea nostaa esille yksittäisiä onnenhetkiä. Ainoastaan kaksi viimeistä biisiä Forever ja What is Wrong in My Head erottuivat joukosta, ensimmäinen akustisuudellaan, jälkimmäinen hardcoremaisella meiningillään. Levy ansaitsisi paremman arvosanan, jos se olisi nykyistä monipuolisempi.

Out of Skool Fest

Sanovat, että hämäläiset ovat hitaita, mutta kyseinen väite todistettiin täysin vääräksi viime perjantaina, kun Lahdessa juhlittiin koulun lopettajaisia vaatimattomat kolme viikkoa etuajassa. Unity Bookingsin masinoimilla Out of Skool Festeillä rokattiin kahdessa kerroksessa seitsemän bändin voimin, joten hidastelua ei myöskään kuultu – eikä nähty – artistirintamalla. Lahtelaisyleisö kävi kuitenkin ehkä hieman hitaalla, sillä Tirraan ja Torveen vaivautui ainoastaan vajaat parisataa henkeä.

Aikataulut pitivät kerrankin paikkansa, joten allekirjoittaneen jokseenkin myöhäinen saapumisajankohta kostautui sillä, että Life Giving Waters (esiintyminen jäi yhtyeen viimeiseksi, joten kevyet mullat vaan) ja One Hidden Frame olivat ennättäneet räimiä jo settinsä läpi. Harmin paikka, mutta minkäs teet. Itse aloitin perjantai-iltani Torven puolelta, jossa Hasta La Vista Social Club oli juuri polkaissut settinsä käyntiin. Kiuruveteläiset rokkasivat kyllä suoraan sydämeeni, sillä sen verta vastustamattomasti yhtye soittimiaan runteli, ja nelikon perusjamppa-look yhdistettynä räkäiseen punk-a-billyyn oli juuri sitä, mitä nousuhumalainen yleisö kaipasi. Ei leipää ja sirkushuveja, vaan kaljaa ja rehellistä punkin räimettä.

Hastalavistojen jälkeen suuntasin askeleeni kohti yläkertaa, mutta jouduin jo hetken päästä palaamaan samoja askelia pitkin takaisin, sillä Jaakko & Jayn folkkipunkki ei jaksanut kiinnostaa muutamaa kappaletta kauempaa. Harvoinhan sitä rokkia tietysti Tirran puolella kuulee, mutta päätin palata asiaan New Deadlinen kohdalla uudestaan.

Seuraavana vuorossa oli One Hidden Framen kanssa vast’sillään Keski-Eurooppaa kiertänyt, järjestävän tahon Part Time Killer, jonka olin onnistunut missaamaan useampaan otteeseen. Olen toki nelikon keikkasetin kuullut useammin kuin kerran, kun bändi treenasi samalla kämpällä, mutta virallisesti olin yhä PTK-neitsyt (masturbaatio ja penetraatio ovat eri asia).

Siinä missä yhtyeen esiaste (Flippin’ Beans – jos joku ei tiennyt) oli paikoin vähän liiankin iloluontoista hilipatihippaapunkkia, niin nyt tuntuu siltä, että nimen vaihdon myötä myös ulosanti on muokkaantunut ”synkemmäksi”, eikä esim. termi hardcore ole uusien PTK-biisien yhteydessä mitenkään väärässä paikassa. Varsinkin livenä kvartetin uudemmasta materiaalista voi vedellä hyvällä omalla tunnolla suuntaviivoja johonkin Ignite/Rise Against -osastoon, ja Aapen äänessäkin on täysin erilaista syvyyttä verrattuna FB-aikojen skamelopunkkiin. Tuoreista kappaleista varsinkin ”Rise Against” (sattumaako?) pisti yleisöön – ja minuun – liikettä. Kaiken kaikkiaan hieno veto näiltä Ahtialan isoilta pojilta (ja yhdeltä vähän pienemmältä keskustan pojalta), ja mahtavaa nähdä orkesterin paranevan vanhetessaan: Part Time Killer – Lahtipunkin vuosikertaviini?

PeeTeeKoon hikidiskon jälkeen oli aika nuolaista viilentävä olut ja suunnata askeleet toistamiseen kohti Tirran räkäistä interiööriä, jossa ei-niin-räkäinen New Deadline oli jo aloittanut urakkansa. Tämä illan toinen mastokaupungin edustaja oli musiikillisesti ehkä eniten linjasta poikkeava ryhmä amerikanmakuisella emollaan, ja siinä missä muut yhtyeet näyttivät pahalta, halusi New Deadline selvästi näyttää hyvältä. Keikalla nähtiinkin illan suurin naisedustus ja voisin väittää, että ND:n pikkuhousunkasteluemo toimi ainakin muutaman riehantuneen naaraskuuntelijan kohdalla – miksei tietysti myös uroskuuntelijankin.

Että vaikuttaisin uskottavalta musiikkitoimittajalta, niin minun pitää tässä vaiheessa sanoa, ettei New Deadlinen emotionaalinen alternative ole oikein minun kuppini teetä, mutta samaan hengenvetoon on kuitenkin myönnettävä, että varsin valmiilta ja jopa ammattitaitoiselta Business Cityn kvartetti kuulostaa ja näyttää. Hämäävää asiassa on kuitenkin se, että punk-iltamien riehakkain meininki – ja illan ainoa pitti(?) – koettiin emobändin keikalla: mihin tämä maailma on menossa, kysyn vaan.

Out of Skoolin headlineriksi oli (ilmeisesti Lontoosta) lennätetty kanadalainen This Is a Standoff, joka kruunasi Euroopan-turneensa keikoilla Lahdessa ja Lappeenrannassa – punk-glamooria parhaimmillaan. En ole aiemmin tähän kanukkinelikkoon törmännyt, mutta enpä ole mitään menettänytkään. This Is a Standoffin melopunkista tulvi mieleen toinen toistaan geneerisempiä Burning Heart/Fat Wreck -bändejä, joista oli runsaudenpulaa varsinkin vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Hyvinhän pojat soittivat, ei siinä mitään, ja pienet proge- sekä core-mausteet toivat materiaaliin huomattavasti lisää tarttumapintaa. Tosi asia on kuitenkin se, että bändin ”skedepunk” ei omaan korvaan istunut sitten millään, eikä lavasäteilyssäkään kehumista ollut. Oliko kyse sitten kiertueväsymyksestä vai mistä, mutta jotenkin This Is a Standoff jätti vaillinaisen kuvan itsestään – this was a stand off.

Koska Unity Bookings oli ajoissa, niin toivotetaan nyt Lampaankin puolesta oikein hauskaa lomaa koululaisille, ja koulunsa päättäneille lauletaan paljon onnea vaan. Syksyllä sitten palataan pulpettien taakse oikein rytinällä, kun Back to Skool Fest valloittaa Lahen kadut kolmeksi päiväksi mm. legendaarisen Slapshotin avustuksella.

Hasta La Vista Social Club – Inhale the Evil

Koska aiemmat kokemukset Hasta La Vista Social Clubiin olivat rajoittuneet vain muutamaan nähtyyn keikkaan ja kuultuun biisiin, heidän toinen täyspitkänsä on perhanan piristävä tuttavuus! Jos Carl Templar laulaisi Social Distortionissa ja Nekromantixin Pete olisi ollut antamassa pienen ripauksen psychobilly-potkua, seassa saattaisi olla hyvinkin HLVSC:ltä kuullostavaa materiaalia. Eli melodista punkrockia karhealla laululla jos halutaan jättää nimilistat sivuun.

Avausraita My Medication kuuluu levyn suorempaan osastoon, joka on merkki siitä että Jack Daniels ykkösellä alas (ihan kuin jotain viinanjuonnista tietäisin…) ja sitten mentiin. Koossa on verrattain mukavalla vaihtelulla suorempaa rykäisyä ja melodisempaa osastoa, juuri sopivasti toisiaan tasapainottavasti. Toisena ja kolmantena kuultavat I Can’t End My Life ja Dad ovat nousseet selkeiksi suosikeikseni. Melankoliset kitaramelodiat yhdistettynä tarttuviin kertosäkeisiin ja henkilökohtaisiin sanoituksiin nostavat selkäkarvoja pystyyn ja kyyneltä silmäkulmaan. Kysyy melkoista kanttia kirjoittaa niinkin henkilökohtaisesta aiheesta kuin alkoholisti-isästä. Muutenkin lakonisen toteavasti kirjoitetut sanoitukset kolahtavat meikäläiselle.

Tämänkin jälkeen musiikillinen tarjonta jatkuu tasaisen vahvana, sopivan vaihtelevana, mutta koko ajan yhtenäisenä. Melankoliset kitaramelodiat erottuvat edukseen lähes joka kappeleessa ja pienet koukut siellä täällä elävöittävät äänimaailmaa. Levyn lopettaa Forever Happy Dead, joka on nappi ratkaisu päätösraidaksi. Jokainen kappale tuntuisi muutenkin olevan omalla paikallaan, eivätkä vain summassa peräkkäin nakattuja. Juuri näin albumit pitääkin mielestäni koota.

Eipä tule toista kotimaista julkaisua mieleen, joka olisi jättänyt näin sanattomaksi. Rehellisyys ja antaumus ovat tunnettusti hyviä asioita musiikkia tehdessä, mutta kuten tämä levy todistaa, sävelkorva ja musiikilliset lahjat ovat myös hyvä lisä. Levy on hyvällä tavalla depressiivinen ja koskettava. Jos maailma potkii päähän ja ahdistaa, tätä levyä kuunnelessa tietää, että sitä on liikkeellä muuallakin eikä enää olekkaan niin paha olo. Tehdään vielä selväksi, että kyseessä saattaa olla hyvinkin tämän vuoden paras kotimainen punk-levy. Yksi parhaista joka tapauksessa.

Hasta La Vista Social Club

Omaa osaamistaan piilotellut Hasta La Vista Social Club on saanut viritellä soittimiaan rauhassa kotipaikkakunnallaan Kiuruvedellä, joten äskettäin ilmestynyt ”About 34 Minutes Before Devastation” on varmasti yllättänyt monet positiivisesti. Bändiä teki tunnetuksi laulava kitaristi Henttu McStenkku.

Voisitko aluksi kertoa, miten bändi sai alkunsa? Käsittääkseni miehistöllänne on aikaisempaa bänditaustaa hieman eri tyylin orkesterissa? Miten päädyitte punkrockia soittamaan?

Homma lähti oikeastaan projektina käyntiin, kun entisen Toxocaras-orkesterimme basisti Ville lähti inttiin ja meillä muilla mielessä oli ollut jonkunlainen punkrock bändi jo pitkään. Yksi känninen baari ilta pyydettiin sitten Arskaa mukaan basson varteen ja sehän lähti. Mikä oli ihan mukavaa. Heti ekoista treeneistä lähtien homma oli niin vitun mukavaa että Toxocaras sai loppujen lopuksi vaipua haudan lepoon. Oikeastaan tyylimme ei ollut paljonkaan punkrockista eroavaa Toxocaras-bändissäkään vaikka se psychobillyn piiriin luettiinkin. Oikeastaan se oli jotain ihmeelllistä hc horror-psychopunkkia läskibasson kera. Osalla ihmisistä on vain jotenkin sellainen ihmeellinen käsitys että psychobilly tarkoittaa jotain väsynyttä dänkädänkää, vaikka niin ei ole. Voin sanoa että monet nuoret psychobilly-bändit ovat rankempia kuin jotkut metalli tai punk-bändit, soundillisesti ja muutenkin. No, oikeastaan tässä palattiin loppujen lopuksi aika paljon juurillemme, koska me kuunneltiin kaikki punkkia ihan vitusti ylä-aste ikäisenä, ennen kuin eksyttiin psychobillyn maailmaan. Mutta joka tapauksessa, ainakin minä kuuntelen kumpaakin musatyyliä, punkkia & psykoa + kaikkea musiikkia mikä rokkaa ja potkii kiveksille. Minusta ei ole hyvä lokeroitua ahdasmielisenä vain yhteen lajityyppiin.

Miten kuvailisit musiikkityyliänne lyhyesti?

Melodista rähinä punkrockia. Se on ehkä lyhin kuvaus mikä voisi osua vähän oikeaan. Laulu on semmosta röhinä-örinää, limaa säästämättä ja musiikki on koitettu tehdä semmoseks, mitä itsekin pystys vaikka kuuntelemaan. Semmosta että on hyvä lähtee riehumaan biisien tahdissa, sopivassa pikku läpässä.

Miten pyritte erottumaan musiikillisesti samantyylisistä bändeistä, kuinka tärkeää se teille on?

Pakko se on sanoa että Social Distortion on vaikuttanut ihan eniten, mutta tulee niitä vaikutteita vähän mistä sattuu. Ei välillä edes tiedä että mistä. En kovin monesti ole onnistunut tekemään minkäänlaista biisiä, jos mulle tulee joku omasta mielestä hieno melodia päähän. Parhaat biisit syntyvät luonnostaan, ottaa vain kitaran käteen ja alkaa rämpyttää.
En rehellisesti sanottuna tiedä muita bändejä jotka kuulostas tällä hetkellä samalta kuin me, ainakaan Suomessa. Luulisin että biiseistä huomaa heti että ketkä kusipäät on ne tehny ja on ihmiset niin sanoneetkin että kyllä biiseissä meidän käden jälki vahvasti näkyy.

Mikä on bändin nimen taustalla ja onko sillä jotain syvällisiä tarkoitusperiä?

Sehän tulee Buena Vista Social Clubista, niin kuin kaikki varmasti jo arvasivatkin. Mitään ihmeempiä ei kyllä olla nimellä ajettu takaa, se vain kuulosti tarpeeksi hyvältä. Ja kyllähän tuo ihan onnistunut valinta oli, kun nimen takia päästiin Kuubalaistenkin tietoon. Sieltä joku vanha punkkari, nimeltään Abel de La Sota…(ihan vitun pitkä nimi) otti meihin yhteyttä, vaikka ei ollu kuullu yhtään biisiä meiltä. Se oli vaan nähny meidän tiedot Europunk.netissä ja kirjotti sähköpostiin, että saako meidän levyn jostain. No lähetin sitten meidän levyn sille ja pari Rancidin levyä mukana, koska se ei ollu löytäny niitä Kuubasta mistään, kauppasaarron takia. Sehän ylisti levyä että se on ”Incredible”, kuulemma vähän niin ku Rancid, mutta originaali kamaa sekotettuna ja sen kaveritkin oli tykänneet siitä vitusti. Kirjotin sille että polta ja jakele vaan levyä kaikille jotka sen haluaa. Nyt se sitten yrittää järjestää meidät Kuubaan joillekin Festareille ja pari päivää sitten sieltä jo jotain infoa tuli että lentoliput ois vissiin neuvoteltavissa ja majoitustiloja se meille paraikaa kyselee… en kyllä vielä usko, että sitä Kuubaan lähetään, mutta katotaan nyt miten käy.

Mistä aiheista ammennat sanoituksenne?

Aika pitkälle ne on minun omasta elämästä, ihmisten ja ihmiskunnan typeryydestä tai joistakin muista lähipiirin ihmisistä, niinkuin ”Drunx not Dead” biisi joka kertoo meikäläisen entisestä juopponaapurista, joka uhoaa vielä vanhoilla päivillään. Myös käänteisfilosofiaa löytyy sanoituksista, esim. ”Generation Space”. Aika monet sanoituksista on aika melankolisia, koska eipä ole hirveän montaa kertaa aurinko tähän Henttu-nimiseen risukasaan paistanut. Yritän itsekin jotenkin kysellä sanoituksissa, mikä on tämän kaiken elämän tarkoitus täällä maailmassa, vaikka tuskin siihen koskaan vastausta löytyykään. Ihmisläheisenä homma kuitenkin yritetään pitää sanoituksissa ja muutenkin.

Minkälaista palautetta saitte demostanne ja onko keikkoja tullut heitettyä paljon?

Demosta tuli hyvää palautetta vaikka se tehtiin hutaisemalla päivässä. Kyllähän siinä biisit toimi, mutta laulu oli ihan kauheaa. En vetäny niitä rähisemällä, niinku mulla aina on ollu tapana, vaan krapulan ja humatilan sekoittamana, jotenkin ihmeellisesti kähisten. Ei demoa kyllä kovin moneen paikkaan lähetetty, koska ei oltu siihen laulupuoleen yhtään tyytyväisiä. Mutta kuitenkin joitakin keikkoja demon avulla saatiin ja niistä saatu palaute oli kyllä pelkästään positiivista. Kylläpä tuo omastakin mielestä ihan hyvin livenä rullaa, kun vaan muistaa harjotella keikkoja varten ja ei juo kun korkeintaan päkin kaljaa ennen keikkaa. Kokemuksia entisten orkesterien ajoilta on itsensä täydellisestä häpäisemisestä kännissä, ihan liikaa.

Uudesta levystänne ”About 34 Minutes Before Devastation” ei ole vielä tainnut kritiikkiä kantautua paljoakaan. Miten itse koette onnistuneenne levyn työstämisessä?

Uudesta levystä on tullut kyllä ihan vitun paljon hyvää palautetta, sitä on mennyt ihan hyvin kaupaksi ja vielä ainakaan ei kukaan ole levyä haukkunut. Ollaan lähetelty sitä lehtiin ja nettilehtiin, mutta ottaa varmaan aikansa ennen kuin niihin tulee joitakin arvosteluja. Rokkizine.com tosin jo ennätti arvostelemaan levyn ja aika ylistävää kritiikkiä sieltä ainakin tuli ja levy sai 4/5 tähdestä. Minulle pääasia kuitenkin on, että ihmiset tulee mulle vaikka baarissa sanomaan levyä hyväksi. Ihan vitun sama, mitä sitten lehdet ikinä kirjottaakin. Kunhan vaan tavalliselle kadunmiehelle/naiselle kelpaa. Itse kyllä koetaan että levytys oli onnistunut, mutta nyt kun on tehty vitusti omasta mielestä tosi hyviä uusia biisejä, niin tuntuu että vielä parempaa on tulossa ja luvassa.

Levynne julkaisi Drop-out Family. Miten päädyitte kimppaan ko. lafkan kanssa?

Drop-out Familyn Jussihan on lähtöisin täältä Kiuruvedeltä, vaikka ei sinä aikana sitä vielä niin tunnettukaan. Se vaan joskus tuossa yli vuosi sitten kirjoitteli sähköpostia että olis järkkäämässä Kiuruveden kesään jonkinlaista hc-punk tapahtumaa ja kysyi siihen tuota alussa mainittua Toxocaras-bändiä mukaan. Kerrottiin sitten sille että meillä on tässä toinenkin orkesteri pystyssä ja haluaisko se kuulla vaikka sitäkin. Jussi oli sillä hetkellä Englannissa vaihto-oppilaana ja lähetettiin sitten demo sille. Sehän tykkäs demosta niin perkeleesti että ehdotti että tehtäis seiskatuumanen ja sehän meille passasi. Sillä oli ollu jo pitempään mielessä oma levy-lafka ja se idea sai sitten lopullisen sykäyksen kun se löysi omasta mielestään järkevän vaihtoehdon, eli meidät ensijulkaisuksi. Kesällä sitten päätettiin että tehdään vain kokopitkä cd kerralla kun se kuuli meidän biisejä treeneissä. Näinpä sitten teimme. Nykyisellään lafka toimii Joensuusta käsin.

Miten Kiuruvedellä onnistuu punkrockin vääntäminen vai pitääkö lähteä kauemmaksi kalaan?

Kyllähän täällä melko kusista on keikkojen suhteen, nuorisotalollakin nollatoleranssit ja pelit, mitä ainakin me vastustamme. Kohta varmaan on nuorille kotiintuloajatkin. Ei siinä ole mitään pahaa, jos joku ei juo viinaa, en minäkään juo. Totesin itseni liian väkivaltaiseksi kirkkaitten kanssa läträtessä, joten olenkin tissutellut siitä lähtien vain kaljaa. Mutta se, että yhteiskunta keksii rajoituksiaan on perseestä. Kasvatus lähtee kodista ja nuorillakin tulee olla oma valta päättää mikä on oikein, mikä väärin. Ja virheistä viimeistään oppii. Itse kyllä yritetään tätä keikkatilannetta muuttaa ja jotain saada järjesteltyä kesälle, jopa alle 18-vuotiaille. Paljon täällä alkaa olla sitä väkeä joka haluaa nähdä rokettirollia myös omassa kaupungissaan ja suuri osa on alle 18-vuotiaita, mikä on paska homma, ne kun ei kapakkaan meidän keikkoja pääse näkemään. Hotelli-ravintola Peltohovi on kuitenkin älynnyt että pitää sitä nuorisollekin olla näitä rokki-iltoja ja sinne ollaan aina meidät otettu hyvin vastaan.

Minkälaiset on bändinne tulevaisuuden suunnitelmat? Onko luvassa lisää julkaisuja, muita projekteja tai keikkoja? Kenties Kuuba?

7. toukokuuta on ainakin seuraava keikka näillä näkymin luvassa kun Hotelli-ravintola Peltohovissa rokkaavat: Hasta la Vista Social Club, Common Voice ja Cosmic Cockfish Jukebox. Muutenkin keikkoja on tulossa ihan mukavasti, mutta kylläkin ajoittuvat melkein kaikki syksylle, koska kaikki paikat on aika täyteen buukattuja. On kai niitä ehkä kesälläkin jokunen luvassa. Pieni hymynkare suupielessä odotellaan miten siinä Kuuban hommassa käy. Ja julkaisukelpoisia uusia biisejäkin olis, katotaan tuleeko vielä tänä vuonna jotain pihalle.

Hasta La Vista Social Club – About 34 Minutes Before Devastation

Vielä vähän aikaa sitten Hasta La Vista Social Club oli verrattain tuntematon yrittäjä Kiuruvedeltä. Tarkoitukseni ei ole romantisoida näennäistä nousua (tulevaa?) parrasvaloihin, mutta pikku hiljaa luulisi bändin saavan enemmän huomiota nimenomaan tämän esikoislevynsä ansiosta. Viime vuonna julkaistu demo ”100% Punkrock” herätteli jo kiinnostusta pienissä piireissä, mutta monelle bändi jäi mieleen ehkä vain nimestään. Nyt bändi on kaatamassa täyslaidallisen verran 100% punkrockia ämyreistä ensilevyn toimesta. ”About 34 Minutes Before Devastion” sisältää 10 runttaavaa punk-kappaletta, joista tosin neljä oli jo tuolla demolla. Se ei menoa haittaa, sillä nelikko kuuluu annin parhaimmistoon. Levykin on pituudeltaan sopivan mittainen ja reilu puolituntinen sujuu musiikin tahdissa, joka ei ole niin perinteisesti helposti ”kuunneltavaa”. Termissä on positiivinen lataus, sikäli että kuuntelija kiinnittää huomionsa ajoittain tietyntyyppisiin ratkaisuihin, esimerkiksi kitaratyöskentelyyn. Yksittäisistä biiseistä esille voidaan nostaa demoltakin tutut melankoliset, mutta silti niin rokkaavat Life Won’t Be Easy ja Your Turn To Fall. Levy on monipuolinen skaalaus sekä punkrujoutta että melankoliaa ja juuri tämän takia bändi kuulostaa tuoreelta. Kun jo tottuu hidastempoiseen fiilistelyyn (My Final Day), niin jo heti seuraava kappale Punkrockshock In My Brain iskee jo päin kasvoja. Tosin muutama heikohko raita levyltä löytyy. Kokonaisuuksina tarkastellessa biisit Drunx Not Dead ja Pressure of Society eivät aukene. Vähän on ilmoilla väkisin vääntämisen meininkiä ja muutamista hienoista kitararevityksistä huolimatta, molempia biisejä leimaa jonkin asteinen junnaus.
Kovasti on kehitystä tapahtunut laulunkin osalta, jonka kuraisuus jäi kaivelemaan demolla. Ei hätää. Siinä suhteessa on menty eteenpäin. Lauluihin on panostettu aivan toisella tavalla ja näin ollen se kuulostaa paljon kypsemmältä ja varmemmalta. Melodia-kohdissakin laulu pysyy ns. ”hanskassa”, eikä ole kuultavissa merkkejä yliyrittämisestä, joka monesti samanlaisissa tapauksissa kaatuu arviointivirheeseen omista resursseista.
”About 34 Minutes Before Devastion” on hyvälaatuisen räkäinen ja herkän rosoinen kokonaisuus. Jokin pikku nippeli jäi jossain asettumatta, jotta levyä voisi täydestä sydämestä hehkuttaa. Nyt se jää vain kovan kehumisen asteelle.

Hasta La Vista Social Club – 100% Punkrock

Kiuruveteläinen Hasta La Vista Social Club aloitti toimintansa projektiluonteisena bändinä, mutta kuten tavallisesti siitäkin muotoitui ns. [q]oikea[q] orkesteri. Osa soittajistahan vaikuttaa vuonna 1996 perustetussa Toxocaras-nimisessä psycho(billy)-bändissä, joka viime vuonna nauhoitti levyn Saksalaiselle Carzy Love Recordsille. Hasta La Vista Social Club mainitsee suurimmaksi vaikuttajikseen mm. Social Distortionin, Rancidin sekä Dropkick Murphysin, ja kyseessä on nelihenkisen kokoonpanon ensidemo, joka ei olekaan yhtään hullumpi avaus. Saundit on sitä [q]nuokkaritasoa[q], mutta biisit toimii itsessään ihan mukavasti. Ensimmäinen biisi (ja bonusbiisi) on keskivertaisesti nopeampaa, mitä demo pääpiirteissään tarjoilee. Loput kolme hivelee melankoliseen tulkintaa tottuneita hermosäikeitä, ja musiikki soljuu muutenkin vaivattomasti eteenpäin.
Hasta La Vista Social Club tarjoilee maukkaita kitaramelodioita, joka onkin ehdottamasti musiikin runko. Parasta antia on Your Turn To Fall sekä mainio Life Won’t Be Easy. Kappaleelta löytyy pituutta lähemmäksi viisi minuuttia, mutta jokainen sekunti on paikkansa ansainnut. Viimeisin ja vähäisin eli viides biisi eli ns. bonustrack Batman on ehkä vähän kieliposkella(?) tehty vauhdikkaampaa punkinräimettä.
Laulusta jäi ristiriitaiset fiilikset. Se liikkuu hieman laiskan monotonisesti musiikin mukana ja laulujan tuottamat ääniaallot kelluvat jossain kliinin ja käheyden välimaastossa, josta ei oikein osaa sanoa mihin sen sijoittaisi. Tulkintaan kaipaisi lisää tiukkuutta sekä vaivattomampaa lausumista. Toisaalta se ei ole ylitsepääsemätön ongelma ja varmasti ajan myötä laulu sulautuu osaksi toimivaa kokonaispakettia. Bändi on menossa jälleen lokakuussa studioon, joten odotellaan mitä sieltä tuomisina.