Avainsana-arkisto: hardcore

Terveet Kädet – Ihmisen poika, pedon poika

Vaikka Läjä Äijälä onkin ryvettänyt terveitä käsiään lemuavassa apulannassa viime vuosina,
niin sitä ei käy kiistäminen, etteikö Terveet Kädet olisi yksi maailman ensimmäisistä ja vaikutusvaltaisimmista hardcore -yhtyeistä. Ja ihan kuin varmuuden vakuudeksi nelikko julkaisee ”Ihmisen poika, pedon poika” -lyhytsoiton, joka palauttaa orkesterin juurilleen; huutoa, hurmetta ja
aivan saatanan visvaista TK-corea. (Muistakaahan lapsukaiset sitten, että TK ei ole Turmion kätilöiden lyhenne!)

Kymmenen minuuttinen ja raitainen ep (josta on muuten tarjolla myös 10″ vinyyli) antaa piiskaa oikealta ja vasemmalta, ylhäältä ja alhaalta. Vihan
täyttämät hc-purkaukset seuraavat toinen toistaan ilkeimpinä, eikä metallinhohtoisia ”välivuosia” tule tosiaankaan ikävä. En kaipaa Markkaa tai Karjalaa
takaisin, mutta TeeKoon paluu suoraviivaisempaan materiaaliin sopii varmasti sille surullisen kuuluisalle Pihtiputaan mummollekin.

Delta Force II / Escape To Death – Split

Delta Force II oli pitkään kirjoissani mukahauskan ja rääväsuisen huumorihoocee-pumpun maineessa. Tämän vuotinen Rooster Fest osoitti kuitenkin luuloni vääräksi, sillä Jopet-show’n sijaan Torven lavalla meuhkasi musiikillinen Ihmebantu – hauska, mutta tyylikkäällä tavalla.

Rässin ja skedecoren sekamelskaan luottava DF2 iskee pöytään sellaisen rautaisannoksen, että risujen ja männynkäpyjen sijasta tieltä poistuvat kokonaiset metsäalueet. Viisi raitaa rokkia ja rollia tarttuvat kuulijan takaraivoon sellaisella forcella, että suojakypärän käyttö on täysin turhaa. Vaikka nelikko väittää olevansa Liian läskejä skeittamaan, niin ainakin hardcore näyttää pojilta sujuvan paremmin kuin hyvin.

B-puolen pojilla on edessään kova urakka, sillä Delta-nelikon pohjia on miltei mahdoton parantaa. Englanniksi viäntävä Escape the Death onnistuu hommassaan hyvin, mutta nappiosumat jäävät vielä saavuttamatta. EtD:n skeitticore on paikoin niin hätäistä, että puuromaisen soundipolitiikan takia on hyvinkin vaikea saada selkoa kvartetin tarkoitusperistä. Vähän malttia sävellys- ja soundiosastolle, niin eiköhän tästäkin vielä toimiva kalu saada.

Bolt – Behind Obstacles Lies Truth

Aika rientää kun on kivaa. Vasta eilenhän sipaisin soittimeen Boltin edellisen ”Deep Within” -täyspitkän. Kalenterin mukaan aikaa on kuitenkin vierähtänyt vuosia, ja vaikkei bändi olekaan laakereillaan levännyt, on kuusi vuotta tehnyt tehtävänsä, mitä tulee musiikin ”kypsymiseen”.

”Behind Obstacles Lies Truth” edustaa tunnistettavaa Bolt-soundia, joka 12 vuoden aikana on tullut varmasti kaikille jo melko tutuksi. Levy tarjoaa kuitenkin myös uusia syvempiä sävyjä, groovaavan keskitemporiffittelyn mausteeksi on tullut melodisia kitarakoukkuja ja toisaalla taas hevimpää jyystöä.

Syvyyttä löytyy myös sanoituksista, kuten aina Boltin ollessa kyseessä. Samaistumisen kohteita löytyy henkilökohtaisuuksista (Set Ablaze, Truly Blessed) yhteiskunnallisempiin (Stabbing Nation) aiheisiin, yleistä hardcore-fiilistelyä (Through Thick And Thin, Always Outnumbered) unohtamatta. Levyn ehdottomiin helmiin lukeutuu myös tulevan anthemin aineksia sisältävä Forever Dedicated, josta löytyy kaikki täydellisen hardcore-biisin ainekset. Levyn fiilistä myötäilevä Legacy-Tomin tekemä kansitaide viimeistelee hienon kokonaisuuden, joka tulisi lunastaa mieluiten LP-formaatissa.

Bolt todistaa vielä 12:n vuoden jälkeenkin kehityskykynsä, pysyen silti uskollisena omalle soundilleen. Levy ei sinänsä tuo paljoa uutta hardcore-musiikkiin, mutta toteutus on sen verran loppuun asti viety, että materiaali nostaa riman taas pykälää korkeammalle tuleville sukupolville. Ja miksei myös bändille itselleen, sillä tuskin konkarit vielä viimeistä sanaansa ovat tässä bisneksessä sanoneet.

Cutdown – S/t

Full Houselle palannut Cutdown löi helmikuussa toisella pitkäsoitollaan alkutahdit kenties Suomi Hardcoren hienoimmalle vuodelle. Lättyähän on tulossa ulos Boltilta, St.Hoodilta ja vaikka keltä, ja mikä hienointa, kaikilla näillä ryhmillä on (ainakin jollain tasolla) oma soundinsa.

Helsinkiläiskopla lunastaa viimeistään tällä levyllä paikkansa Suomen brutaalimpana bändinä. Yhtyeen kulmakiviksi muodostuneet kitarariffit ja rumpusovitukset määräävät tahdin tälläkin kertaa, ja ovat ehdottomasti levyn parasta antia, kujamusiikiksi pikkukoukkuja on saatu mukaan mukavasti. Laulua on pyritty Matin taustalauluilla ja vierailevilla tähdillä vähän elävöittämään, mutta edelleen tasapaksuinen vokaaliosasto on omaan korvaan se heikoin lenkki. Tosin, eipä tällaiseen musiikkiin oikein voisi muunlaista käskytystä kuvitellakaan, kehitystäkin tapahtuu jokaisella levyllä.

Biisiosastolla Deadweight, Never Again ja levyn lopettava Rise And Fall kolahtavat parhaiten. Päätösraidallahan vierailee Kaucas-yhtyeen Raipati, jonka räpäytys toimii erittäin hyvin yhteen muun musiikin kanssa. Ihmettelenkin, ettei moista yhdistelmaa ole tehty vielä laajemmassa mittakaavassa, vaan tiedä sitten alkaisiko kuulostaa liikaa Waldo’s Peoplelta.

Keikoilla bändi tulee aina nostettua Suomen kovimmaksi kokoonpanoksi, mutta ihan niin pitkälle eivät eväät levyllä riitä. Brutaaliksi ja suoraviivaiseksi hardcoreksi Cutdown hipoo kuitenkin täydellisyyttä.

Terror – The Damned, The Shamed

Terror vaihtoi emoyleisöä kosiskelevalta hardcore-lafkalta hardcore-yleisöä kosiskelevalle metallilafkalle, näin positiivisesti ajateltuna. Tosiasia on kuitenkin se, että Century Medialla usea hardcore-bändi on joutunut ottolapsen asemaan suurempien metallinimien jyrätessä nokkimisjärjestyksessä parhaille paikoille. Tosifanit toki löytävät bändin oli se julkaisija kuka tahansa, mutta tulevaisuus koneistossa, jossa vain tulos ratkaisee, on pienehköillä markkinoilla operoiville hc-bändeille varsin epävakaalla pohjalla.

Mutta ei Terroria voi ainakaan yrityksen puutteesta syyttää, jos ei hevitaivaan portit aukea. ”The Damned, The Shamed” on ainakin alkumetreillä erittäin lupaava tuotos, voisi jopa väittää bändin parhaaksi tähän mennessä. Vaihtelevuutta riittää biiseissä bändin säilyttäessä kuitenkin vahvasti oman identiteettinsä. Myös uusia elementtejä on tuotu mukaan esimerkiksi muutaman rauhallisemman välikohdan muodossa.

Terror on selvästi kehittynyt bändinä ja saanut biiseihinsä aiemmin kaivattua monipuolisuutta. Samalla on kuitenkin aimo annos kiukkua ja räkää unohtunut leikkauspöydälle. ”Lowest of the Low”:lla ollutta intensiteettiä ei ole sen koommin saatu tallennettua, missä lienee suurin syy ainaiseen haikailuun debyytin perään. Siltikin ”The Damned, The Shamed” on vuoden parhaimmisota hardcore-rintamalla, mutta ei vieläkään tyylipuhtaasti ylitä bändin itsensä jatkuvasti ylöspäin hilaamaa rimaa. Ikävä kyllä, tai onneksi, voin edelleen toistaa vanhan veikkauksen, että bändin parhaat levytykset ovat vielä edessäpäin.

Lighthouse Project – Navigate By Heart

Alati nousevaa suosiota nauttiva tuore orkesteri Lighthouse Project on nyt varmasti monien huulilla. Demonsa julkaisun jälkeen Combat Rock Industry kiinnitti bändin talliinsa ja 1.3. ilmestyi poikien debyyttipitkä Navigate By Heart.

Studiossa on selvästi tehty töitä, sillä soitto on todella tiukkaa läpi levyn, ja myös Tonin laulut ovat kehittyneet ajan myötä. Tekstit levyllä kertovat tarinoita kirjoittajansa maailmankuvasta, synkkyydestä, toivosta ja nämä pullotetut viestit ja majakan välkähdykset antavat levyn kokonaisuuteen todella paljon. Oli mukavaa huomata, että levylle oli demolta tuttujen Like A Ghostin ja Giant In My Roomin lisäksi nauhoitettu myös vielä niitäkin vanhempi biisi Welcome Back. American Nightmaremaista, erittäin tunnelatautunutta hardcorepunkkia sisältävä Navigate By Heart säteilee myös bändin uudemman materiaalin osalta. Introna levyn starttaava Forward, Now! kutsuu keikoilla huutamaan eturiviin mukaan. Spark kuuluu uusien biisien parhaimmistoon Last Voyagen kanssa. Myös jo mainitut tutut demolta otetut raidat potkivat vielä paremmin kuin aikaisemmin uudelleennauhoituksen johdosta. Levyn päättävä liki aavemainen Director’s Cut on todella hieno lopetus hienolle albumille.

Levyn tunnelmaan sopivan kansitaiteen on väsännyt Sampsa Sarparanta (No Shame), joka on hienosti onnistunut muuttamaan tekstien aiheita kuviksi. Lighthouse Projectin esikoinen on mahtava levy täynnä tunteita, luovuutta ja tietysti sitä kaikkein tärkeintä, rehellistä hardcorepunkkia.

Eri esittäjiä – Nuestra Familia – European Hardcore Compilation

Kuusitoista bändiä on saanut soittoaikaa tällä Backsiden kokoelmalla, jossa kappaleet on levyn julkistamisen aikoina vielä julkaisemattomia tai muuten vain jotain demo yms. versioita.

Koko setin aloittaa epsanialainen Ownfight Sangre De Mi Sangre -kappaleella ja toisena tuleekin Ranskan tämän hetken ykkösbändi, l’Esprit Du Clan. Sinänsä hyvä veto laittaa heti alkuun kaksi ei-englanninkielistä bändiä aloittamaan Euroopan hardcorekokoelma. Tosin tästäkin julkaisusta on jäänyt uupumaan skandinaavissävytteiset poppoot. Suomi sentään näkyy takakannen kartassa ja mainintana kyseisen maan päällä L. Saimaa. Do Or Dien Here I Stand melskaa myös orkesterin Heart Full Of Pain -debyyttilevyllä, tällä kertaa hieman terävyyttä hakevana. Oppugno on minulle täysin outo ilmestys, varmaan jostain etelänhiekkarannoilta. Ihan menevää meininkiä. Sitten tuleekin taas tunnetuimpia bändejä, joiden kanssa vierähtää seuraavat minuutit: Settle The Score, Proud’z, Stampin Ground, Copykill ja Da Sect. Seuraava kaksikko ei anna hirveästi aihetta riemuun: Full Court Pressin (Täysi Oikeussalilehdistö, vapaa suomennos) Money Time sekä Crossbreedin Realm Of Sin, jonka laulut käy ärsyttämään jo ensi kuuntelulla. Näiden jälkeen taas uppo-outo bändi elikkäs Idem, jonka jälkeen mennäänkin tutuimmilla poluilla: Born From Pain, Underground Society ja Crawlspace. Koko paskan sitten lopettaa tuntematon El Imperio.

Metallisen hardcoren ystäville tästä oiva paketti.