Avainsana-arkisto: hard rock

Mushaboom – S/t

Tamperelainen Mushaboom ei ole kovinkaan iäkäs bändi, mutta se on saanut kuitenkin järkevää jälkeä aikaiseksi ensimmäisen pitkäsoittonsa myötä. Vaikutteet Mushaboomilla on tiukasti 60-luvun lopun ja 70-luvun alun rockissa. Psykedeliaa, bluesia ja jossain määrin folkiakin on kuultavissa, ja yleisimmin tätä voisi kutsua myös herkuttelevalla termillä ”jytä”. Led Zeppelin toki tulee yhtenä ensimmäisistä referensseistä mieleen, samaten Cream ja Blue Cheer, mutta Mushaboom ei ole lähtenyt tekemään itsestään pastissibändiä. Vaikutteet ovat vaikutteita, eivät suoranaisen ryöstämisen kohteita.

Biisimateriaali on keskenään kiitettävän monipuolista, eikä kuulijalle tosiaan synny tunnetta siitä että tämä olisi kuuntelemassa samaa biisiä moneen eri kertaan. Mushaboom on panostanut biiseihinsä ja osaa yhdistellä eri vaikutteita niihin ilman että kokonaisuus siitä kummemmin kärsisi tai että albumista tulisi tarkoitushakuinen vaikutelma. Mushaboom retroilee toisella tavalla kuin muut alan yrittäjät, sen biisit ovat järkeviä mutta toisaalta sen albumista tuntuisi puuttuvan varsinainen päämäärä. Vai onko tässä kyse enemmänkin itse matkanteosta? No, joka tapauksessa kovinkaan moni biisi ei sanan varsinaisessa merkityksessä ”iske täysillä”, enkä nyt puhu kovaa rokkaamisesta tai varsinaisten hittibiisien puutteesta. Ehkäpä albumilta odotti enemmän dynamiittia ja silkkaa vaarallisuutta. Kuulijalle tulee mielikuva, että Mushaboomilla olisi vajassaan räjähteitä koko kylän poksauttamiseen, mutta se arastelee niiden käyttämistä. Lupaava debyytti, yhtä kaikki.

[youtube url=7adabli-AWo]

Krokus – Dirty Dynamite

Sveitsin lahjat maailmalle ovat enempi tai vähempi kytköksissä kelloihin, linkkuveitsiin, suklaaseen tai Celtic Frostiin. Ja sitten on hard rockin kyntäjäbändi Krokus, josta innostuinkin hetkellisesti teini-ikäisenä, kun bändin levyjä oli saatavilla helposti ja halvalla kotikaupunkini divarista. Ja kas kummaa, äkkiä olinkin kerännyt kaikki Krokuksen 80-luvun studiolevyt. Niissä vain alkoi taso laskea ja ”The Blitzin” jälkeiset pari levyä olivatkin jo niin karmeita, etten katsonut parhaaksi kokeilla enää yhtyeen 90-luvun tuotoksia. Totta puhuen Krokus on aina ollut bändinä melko jämänen jyvänen. Sillä on (80-luvun) diskografiassaan oikeastaan vain pari studioplattaa joita voisi suositella, ja ne loput olivat keskinkertaisia tai huonoja.

Eipä allekirjoittanutta siltikään yllättä, että armon vuonna 2013 jo 70-luvun puolivälissä perustettu Krokus porskuttaa vieläkin. Bändiä pitää ihastella ainakin sisukkuudesta, sillä se ei hajonnut edes 90-luvun katovuosina ja se jatkaa täysin samoilla linjoilla kuin 80-luvullakin. En ainakaan usko bändin tehneen suurempia täyskäännöksiä olemassaolonsa aikana. Yhtye kuulostaa edelleen köyhän miehen AC/DC:ltä samoine riffeineen, Marc Storacen äänikin on pysynyt yhtä kireänä, vaikka siinä myös kuuluu vuosien rääkki. Krokus ei lainaa paitsi australialaisen rockin koulupoikia, vaan myös itseään. Se on nimittäin aiemminkin laulanut rokkaamisesta, seksistä ja dynamiitista.

Krokus – tuo Sveitsin oma Anvil – on siis tehnyt juuri sellaisen (ja yllätyksettömän, kuinkas muutenkaan) levyn kuin siltä sopii odottaakin. Tämä jos mikä on rutiinilevyjen perikuva, mutta silti tämä myy kuin häkä. Ainakin Sveitsissä.

[youtube url=jEg4rNH09rM]

Deep Purple with Orchestra – Live at Montreaux 2011

Silloin kun etsiskelin musiikillista identiteettiäni ja diggailemieni bändien määrä laskettiin vielä kymmenissä, oli Deep Purple itselleni hyvinkin tärkeä bändi. Omalla kohdallani Deep Purplen diggailu tosin rajoittui aina yhä ajoittaista kuuntelua kestäviin 70-luvun tuotoksiin, 80- ja 90-lukujen tuotanto ei tarjonnut mitään, ja olenkin siitä lähtien pitänyt Deep Purplea hyvin väsyneenä bändinä.

Yhtenä kiinnostavimmista Deep Purplen levyistä pidin kyllä aina jostain syystä ensimmäistä Mark 2:n (Blackmore, Lord, Paice, Gillan & Glover) äänittämää levyä eli Concerto for Group and Orchestra, joka äänitettiin sinfoniaorkesterin kera. Nyt monien muidenkin rock-bändien tehtyä vastaavia kokeiluja, hakee Syvä Purppurakin sinfoniaorkesterin kanssa ”Live at Montreaux” -livellä jonkinlaista paluuta noihin tunnelmiin, mitä nyt Blackmoren ja Lordin tilalla ovat Morse ja Airey. Tosin tällä kertaa Deep Purple ei ole tehnyt uutta konserttoa, vaan tulkitsee orkesterin kanssa vanhoja biisejään. Tämä megalomaaninen produktio äänitettiin Jazz-festivaaleilla Montreaxissa, paikassa jossa siinä yhdessä laulussakin laulettiin!

Kappalelistassa on siis Highway Staria, Woman From Tokyota, Hushia, Perfect Strangersia ja Rapture of the Deepiä, eli koko ura monipuolisesti läpikäytynä mutta 90-luku sivuutettuna. Hyvin pitkältihän kyseessä on nostalgiasetistä, jonka takoo rutinoitunut ja väsähtänyt veteraanibändi. Varsinkin Gillania voidaan verrata lähinnä löystyneeseen kuminauhaan ”revittelynsä” vuoksi. Viime vuosina lähinnä pelkkiä livelevyjä julkaissut Deep Purple kuulostaa orkesterin avustamana kyllä suurelta, mutta millään tavalla yhtye ei vaikuta olevan erityisen hyvässä iskussa. Faneillehan tämä toki on pakkohankinta, mutta muutenhan kyseessä on melko turha ilmestys. Jos haluan Purpleni orkesterin kanssa, pysyttelen tiukasti vuodessa 1969.

Fastway – Eat Dog Eat

Uskon edustavani sitä enemmistöä, joka assosioi ”Fast” Eddie Clarken nimenomaan Motörheadin vanhaksi kitaristiksi. Sitten ehkä mieleen saattaa putkahtaa miehen oma bändi, 80-luvulla aktiivikauttaan viettänyt ja suurin piirtein joka ikisen muunkin kasaribändin tavoin 2000-luvulla comebackin tehnyt Fastway. Kun en itse kuunnellut heviä aktiivisesti 80-luvulla, on Fastway jäänyt itselleni melko vieraaksi nimeksi. Omalla kohdallani vertailut 80-luvun tuotoksiin jäävät olemattomiksi, joten yhtyeen comeback-levy ”Eat Dog Eat” saa siinä mielessä puolueettoman kohtelun.

”Eat Dog Eat” on monella tavalla ns. ammattimaisesti tehty levy. Clarken lempilapsi rokkaa groovaavasti ja päämäärätietoisesti, nakkelee riffiä liiemmin horjumatta mutta kehäraakiksi jämähtäneenä. Tasapaksukin ”Eat Dog Eat” on kylläkin syönyt muutaman mehukkaankin sävelteoksen, mutta yllätyksettömänä pysyvä levy ei jaksa lönkyttää pitkiä aikoja väsymättä. Kaikki kuulostaa vanhalta ja jo aiemmin järsityltä, vaikka olen varma etten ole koskaan kuullut Fastwayta aiemmin levyllistäkään. Fastwayta tuskin kukaan piti edes omana aikanaan suurena pioneerina, vaikka yhtye todistaa nytkin osaavansa asiansa turhankin oppikirjamaisesti. Fastway- ja kasarifanaatikot taatusti repivät levystä riemua, mutta ainakin itselleni ilo jäi niukaksi ja tappajahurtta harmittomaksi puudeliksi.

Glyder – Backroads to Byzantium

Kun otin Glyderin ”Backroads to Byzantiumin” ensimmäistä kertaa kätöseeni ja huomasin sen olevan SPV:n julkaisema, luulin heti yhtyeen olevan jälleen yksi niistä 80-luvun hard rock -bändeistä, jotka jatkavat edelleen porskuttamistaan vaikka suuruuden päivät ovatkin jo kaukana takana. Sitten kävikin ilmi, ettei irlantilaisella Glyderillä olekaan niin paljoa ajokilometrejä takana. Yhtye ei ole suhauttanut vielä edes kymmenvuotispäivänsä ohi, mutta levyjä sillä on nyt takana jo neljä.

Jo pelkästään bändin ikään liittyneestä sekaannuksesta voidaan arvailla, miten hyvin Glyderin on onnistunut tehdä 80-luvulle kumartelevaa, kevyttä hard rockia. 80-luvulla tämä olisi ollut metallia, mutta ajan patina on tehnyt Glyderista ”vain” rockia. Glyderin jätkillä on selvästi genrensä merkkiteokset kuunneltuina, ja hard rockin historian tuntemalla miehet tietävät missä seisovat. Glyderin onnistuu tehdä helppoja mutta yllätyksellisiä hard rock -pastisseja sortumatta kuitenkaan ylilyönteihin. Kaikki kuulostaa samalla uudelta, mutta jollain tavalla tutulta. Se onkin Glyderin vahvuutena, sillä sen onnistuu aidosti kuulostaa kukoituskauttaan 80-luvulla viettäneeltä veteraanibändiltä kälyisen retrobändin sijasta, vaikka käytännössä onkin oikeasti jälkimmäistä.

Tätä on helppo kuunnella heti Top Gunin soundtrackin ja Krokuksen levyjen välissä. Onhan ”Backroads to Byzantium” hyvinkin suositeltava niille, joille 80-luku ei loppunut koskaan, mutta jos kasarihenkinen hard rock aiheuttaa allergioita on ”Backroads to Byzantium” parempi jättää suosiolla välistä.

Houston – S/t

Kuka muistaa Brother Firetriben? Sen Nightwish-kitaristi Empun ja Pekka Heinon tennishevibändin, joka teki häpeilemättömän kornia ja juustoista kasarirockia naamat leveässä virneessä? Entä Reckless Loven? Samoilla poluilla tallaa tämä länsinaapurin Houston.

Mieleen tulevat kaikki ne kornit AOR-bändit, joiden videoihin törmää nykyään enimmäkseen YouTubessa kosteiden illanviettojen yhteydessä. Cheap Trick, Foreigner, Journey ja toki svedujen ikioma Europe ovat kaiketi ne räikeimmät vaikutteet, tämä selviää jo heti ”Houstonin” ensitahdeilla. Jo pelkästään tämän takia Houstonia on hankala ottaa vakavasti, vaikka sen musiikki ei mitään huumorispedeilyä olekaan. Joskus sitä tuntuu, että kaikenmaailman retroilu on tuolla Ruotsissa mennyt jo liian pitkälle, mutta sitten tulee vielä Houston ja lätkäisee pöytään tukun oikeasti tarttuvia – vaikkakin limaisia – kertosäevoittoisia hittibiisintapaisia. Houstonia ei välttämättä jaksa kuunnella ellei ole joko juhlatuulella tai rinnassa (ja haarovälissä) syki jo muutenkin tämänkaltaisen musiikin takia.

Tästä levystähän voi jo kehitellä juomapelinkin; drinkki kurkusta alas joka kerta, kun joku vetäisee falsetissa ”Oh yeah!” tai melodiakulku kuulostaa muuten vaan hämmentävän tutulta. Tai kun jostain tulee sähkörumpufilli. Loppujen lopuksi Houston onnistuu siinä, mihin se pyrkiikin; tekemään 80-luvulle uskollista dieettiheviä takatukat heiluen ja hymy herkässä pitäen. ”Houston” on tehty sydämellä, muttei liian vakavasti. Homman tyylikkyydestä tai tyylittömyydestä en mene puhumaan, pääasia että on hauskaa.

Drop Forge – Neurogeezer


Fatal error: Uncaught Error: Call to undefined function split() in /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-content/plugins/soundcloud-shortcode.php:41 Stack trace: #0 /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-includes/shortcodes.php(326): soundcloud_shortcode(Array, Array, 'soundcloud') #1 [internal function]: do_shortcode_tag(Array) #2 /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-includes/shortcodes.php(223): preg_replace_callback('/\\[(\\[?)(soundc...', 'do_shortcode_ta...', '<p>Yh\xC3\xA4 teknise...') #3 /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-includes/plugin.php(235): do_shortcode('<p>Yh\xC3\xA4 teknise...') #4 /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-includes/post-template.php(230): apply_filters('the_content', '<p>Yh\xC3\xA4 teknise...') #5 /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-content/themes/twentyfourteen/content.php(57): the_content('Jatka lukemista...') #6 /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-includes/template.php(564): require('/var/www/fs1/0/...') #7 /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-includes/template.php(521): loa in /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-content/plugins/soundcloud-shortcode.php on line 41