Avainsana-arkisto: Hammertime

Hammertime

Reilut kolme vuotta sitten helsinkiläis-lahtelainen Hammertime otti asiakseen soittaa perinteistä hardcorea. Laulaja Riku Merisalon (laulanut mm. Camorrassa) ja rumpali Timo Erkkilän (St.Hood) ideoima bändi on saanut hyvän vastaanoton keikoilla ja arviot uudesta levystä ovat olleet mairittelevia.

Miten Hammertime syntyi?

Hammertime sai alkunsa 2007 loppupuolella, kun Riku (laulaja) ja Timo (rumpali, St.Hood) halusivat päästä soittamaan uudella kokoonpanolla yksinkertaista hardcorea ja kitaristiksi luonnollinen valinta oli Matti (Cutdown/Last Laugh). Matin kautta basson varteen tuli Albert (Third Man Down), jonka jälkeen tällä nelikolla ollaan soiteltu ja homma on toiminut oikein hyvin.

Miten musiikkityylinne muotoutui, oliko se alusta asti selkeä valinta?

Takana oli halu tehdä vähän NYC henkistä, yksinkertaista hardcorea. Tarkoitus oli soittaa oldschoolimpaa hardcorea, mutta lopputulos erosi vähän suunnitellusta. Hammertimen musiikkityyli on erilainen mitä olemme muissa bändeissämme tottuneet soittamaan, ja ehkä se osittain sai HT:n kuulostamaan freesimmältä.

Minkälaista palautetta olette saaneet keikoista?

Jonkun verran hyvää palautetta ja luultavasti ollaan jotain tehty oikein, koska meitä on buukattu keikoille uudestaan.

Mistä Hammertime-nimi?

Hammertime nimi lipesi Erkkilän suusta eikä parempaa keksitty. Eikä oikeastaan tarvittu. Mitä pidempään soitettiin, niin sitä paremmalta nimi kuulosti.

Miten päädyitte Full Housen rosteriin?

Full House Recordsin jampat kuuli meidän nauhoituksia, jonka jälkeen he osoittivat kiinnostusta julkaista meidän musiikkia.

Kertoisitteko levyn kansiteemasta? Mikä siinä on taustalla?

Kansiteema on aika fighter-henkiset, siinä kuvastuu se kamppailu mitä ihmiset käy läpi omissa elämissään.

Onko bändillänne jokin sanoma?

Mitään erityistä sanomaa ei ole. Kunhan soitamme hardcorea hardcoren takia eikä mitään muuta.

Voitteko kertoa hieman ensilevynne kappaleista?

Levyn sanoitukset käsittelee niitä juttuja mitä Riku ite on kelaillu viimevuosina: Elämästä ja kuolemasta on kyse. Toki askarruttaa myös se mihin suuntaan tää maapallero on menos. Kappaleet ovat syntyneet Matin riffittelyn seurauksena.

Millaisia suunnitelmia tulevaisuuden varalle? Päämääriä/tavoitteita?

Tulevaisuudessa varmaan koitetaan soittaa mahdollisimman paljon keikkoja ja tehdä lisää musiikkia. Emme odota mitään ihmeitä, kunhan soitamme.

Hammertime – S/t

Full House Records on nyt kunnolla innostunut julkaisemaan hardcorea. Alkuvuodesta tallista pöllähti jo Ratfacen debyyttialbumi, ja nyt julkaisunsa saavat Hammertime ja Become a Threat. Käydäänpäs ensin Hammertimen kimppuun…

Hammertimen omaa nimeä kantava debyyttialbumi on osoitus siitä, miten metallisella hardcorella nykyään menee. Erityisesti debyytiksi ”Hammertime” on perin laadukas tuotos, ja vaikka Hammertime saattaa olla nimenä uusi, niin yhtye koostuu St. Hoodista, Cutdownista, Last Laughista ja Third Man Downista tutuista miehistä. Kokemushan se on taas, joka luo varmuutta Hammertimen murjomiseen. Hammertime tulee ja iskee kuulijan tajuntaan kuin leka, jolla nakutetaan ruosteisia nauloja kuulijoiden päihin. Vasarointi ei kestä 21 minuuttia kauempaa, mutta albumi todistaa senkin, ettei hyvä kuuntelukokemus edellytä pitkää kestoa. Jos kokee itsensä petetyksi, niin ”Hammertimen” voi laittaa uudestaan soimaan, ei tästä levystä puhti ihan heti lopu kesken.

Näillä äijillä ja näillä biiseillä ei luulisi olevan hankalaa takoa MC Hammer -assosiaatioita pois harkkoreilijoiden kalloista. Mainittakoon vielä, että levyä saa vain vinyyliversiona. Nyt olisi varmaan viimeistenkin urpojen korkea aika hankkia kunnollinen levysoitin?

Metalliaurinko 2010, perjantai

Kesäkuun ensimmäinen viikonloppu: Koulut ovat päättyneet, jonka seurauksena puoli Suomea on liikekannalla. Maantiet ovat täynnä perheitä matkalla sukulaistytön/pojan valmistujaisjuhliin, teinit kavereiden kanssa dokaamassa koulujen loppumisen takia ja muutama hullu matkustaa Harjavaltaan. Harjavallan kouluranta lauloi ja soi jo seitsemättä kertaa Metalliauringon alla, vieden paikallisilta teineiltä vakijuopottelupaikan ensimmästä kertaa kahden päivän ajaksi. Lammaksen määkiviä edustajiakin näkyi hoodeilla pari kappaletta, ja tässä jälkimakua siitä mitä jäi käteen tinnituksen ja janon ohella.

Perjantain korkkasi käyntiin porilainen No Second Though pikkulavalta käsin, hissunkissun ilman turhia kiireitä. Olen nähnyt bändin aikaisemminkin edellisenä syksynä Riistettyjä lämppäämässä, jolloin NST oli vielä epävarma ja ujo yhtye. Ihmekös tuo, kun bändi soitti silloin ensimmäistä keikkaansa. Mutta nyt bändin soittoon oli tarttunut jo varmuutta kokemuksen kartuttua, ja keikkaa olikin ihan mukavaa seurata, tosin persoonattomuutensa suhteen ei ”Hurraa!”-huutoja vielä kannata huudella.
Isolle lavalle päässyt Thrashgrinder oli ennakkoon yksi eniten odottamistani tapauksista, vaikka bändin MySpace-sivuilla tarjoilemat maistiaiset eivät minuun sen pahemmin iskeneet. Lavalla helsinkiläispartio tuntuu olevan omassa elementissään. Thrashgrinderin ”Suicidal Tendencies meets Napalm Death” -tyylinen, raikas crossover-thrash vei mennessään karismaattisen Rodden johdattamana. Minkäänlaista pittiä vaan ei näkynyt, vaikka Thrashgrinderin punkinkatkuinen rytke suorastaan vaatii sellaista. Bändi on tosin melko tuore tapaus, joten sen maine kovana keikkakoneena ei varmasti ole vielä levinnyt joka notkoon ja saarelmaan.
Tässä vaiheessa piti käydä autolla, jonka takia Lohjan poikien lyhyestä setistä jäi arviolta puolet näkemättä. Huikeasti nimetyn You Can’t Keep Me Downin tyly vokaaliosasto vakuutti, mutta lähes jokainen biisi tuntui alkavan samplella. Jokainen voi itse omassa päässään miettiä onko tuo kovin tarpeellista, mutta kyllä YCKMD niiden käyttämisen ansiosta ainakin erottui muista bändeistä. Bändi myös lopetti settinsä sampleen, joka oli häiritsevissä määrin tutunoloinen… jos vaan saisi päähänsä mikä (tunnus)biisi se oli.

Appendix – tuo punkmaailman Yö – oli Appendix. Veteraanibändi, jonka keikka ei hirveämmin säväyttänyt muttei myöskään tuottanut pettymystä. Pisteitä pitää Appendixille antaa siitä, ettei se ole sortunut olemaan vain pastissi itsestään, vaan muistutti biisivalinnoillaan siitä, että elämää on ollut 80-luvun jälkeenkin. Mutta kait se seuraava albumikin tulee tämän vuosikymmenen puolella… ehkä.  Yleisöä ei tosin Mikki Borgensenin ja kumppaneiden show tuntunut kauheasti inspiroivan, sillä lavan edusta näytti aika tyhjältä.
Pikkulavan edessä oli sitten tunkua senkin edestä, kun Hammertime aloitti. Festivaalikansa oli tässä vaiheessa pääsemässä pittaamisen makuun, kun moista toimintaa taidettiin lavan edustalla harrastaa. Ja mikäs siinä noin väkivaltaisen ja räiskyvän musiikin tahdissa pitatessa. Pittaamiseen tosin oli syytäkin, koska aurinkoisesta kelistä huolimatta sää oli kaikkea muuta kuin lämmin.
Jengi sai pienen hengähdystauon Part Time Killerin ollessa seuraavana soittovuorossa. Bändi vastasi kekkereiden melodisimmasta osastosta siihen asti, vaikka vauhdista ja energiasta ei bändin soitossa ollut pulaa. Oikein mieltä lämmitti katsella bändin sydämellistä musiikkia.

Thrashgrinderin ohella eniten odotin myös Ratfacelta, joka oli energiamääräänsä nähden tungettu liian pienelle lavalle. Siinä oli kuulkaas sellaista meininkiä, että punkkarit ja hardcore-runkkarit lentelivät, melkein myös miksauspöytä. Rottajengi myös tarjosi silmänruokaa kummankin sukupuolen edustajille: saunasta karkasi raavaita, alastomia miehiä ja Pussyrat Dollz piipahti lavalla, harmi ettei neitojen rääkyminen kuulunut ainakaan yleisön takaosaan asti. Pienistä puutteista huolimatta rottabileet olivat onnistunutta sorttia, joten ei muuta kuin rispektii!
Illan ainoa ulkomaalaisyhtye oli brittiläinen The Fallthrough. Heti ensimmäisenä vokalisti Ed hyppäsi alas lavalta, eikä keikan aikana kiivennyt enää takaisin ylös. Mies olisi varmasti lähtenyt hortoilemaan alueen takaosaan asti, ellei hän olisi ollut mikkipiuhansa vanki. Äijä koetti kovasti saada yleisöä mukaan, jossa hän jossain määrin onnistuikin. Alue vaan näytti tyhjenneen Ratfacen jälkeen, osan porukasta ollessa jo liian muusissa tai paikallisessa jatkoilla katsomassa Kakka-Hätä 77:aa. Itse jäin katsomaan brittien settiä melkein loppuun asti ja tuin bändiä ostamalla myynnissä olleen ceedeenkin, mutta se ei kuulostanut kotimatkalla niin hyvältä kuin livenä. Ehdottomasti livebändi.

Jos minulta kysytään, niin ihka ensimmäinen päiväni Metalliauringossa maistui kerrassaan makoisalta. Perjantai tosin upposi paremmin, mutta eipä lauantai jäänyt kauheasti jälkeen.