Avainsana-arkisto: Hämeenlinna

Hikinen iltapäivä kaupunginpuistossa – Ämyrock 2011

Suomen tiettävästi ensimmäinen ilmainen ja vielä reilun kaupan rockfestivaali leijui varjona kalenterissani. Vaikka esiintyjistä oli varma vain Kari Peitsamo, oli heinäkuun ensimmäinen viikonloppu varattu Ämylle alustavasti jo tammikuussa. Hommat menivät onneksi putkeen, jolloin pääsin matkustamaan vanhaan kotikaupunkiini jälleen kerran fiilistelemään hyvästä seurasta, musiikista ja sateesta. Mitä nyt sadetta ei tullut, vaikka sitä kuinka olisi odottanut.

Paikalle piti saapua jo puoliltapäivin tappavan tukahduttavassa helteessä, olihan aloitusakti niitä itseäni eniten kiinnostavia. Left Coldin taivalta jo pitempään seuranneena on mukava havaita bändin alati kehittyvän. Toisen kitaristin värväämisen ansiosta hämeenlinnalaisten tulkinta hardcoresta on alkanut syvempiä ja monipuolisempia sävyjä. Eihän bändi kuulostanut kovinkaan paljoa samalta edes viimeksi bändin nähdessäni, eikä siitäkään kerrasta ole kuin vain joitakin kuukausia. Mutta aloitusbändin pesti on aina epäkiitollinen, ja niin oli nytkin. Aikainen ajankohta, liian vähän yleisöä ja siihen suhteutettuna liian iso lava. Sama päti oikeastaan The Blassicsiinkin, joka puolestaan oli lähinnä sellaista musiikkia, jota kuuntelee ihan mielellään kuumana kesäpäivänä nurmikolla istuessaan… ja mielellään kylmä kalja kädessä, mutta siihen minulla ei nyt ollut mahdollisuutta, joten piti tyytyä yhtä raikkaaseen sitruunavissyyn. Basisti oli tosin sen verta kova jätkä, että muutaman kilometrin päässä ollut isäni soitti minulle ja valitti tärykalvot rikki poraavasta matalasta murinasta, jonka epäili olevan basso. Äänentasot olivat kyllä kaupunginpuistossa inhimillisellä tasolla, ja välistä sitä kuuli oman kameransa suljinäänen musiikin pauhun lomasta.

Ämy ei ole Ämy ilman sadetta, mutta sitäpä ei kuulunut tälle(kään) vuodelle. Sen sijaan Kari Peitsamo kyllä tuli ja soitteli biisejä, joita mies ei välttämättä muilla keikoillaan soittele. Siitä en sitten tiedä, miten obskuureja helmiä edustavat Urgent Need to Poo-poo in 1977 (Kakkishan on legendan mukaan perustettukin kännissä Peitsamon keikalla, joten jääkin toistaiseksi epäselväksi, montako uutta bändiä perustettiin tämän iltapäivän aikana ja kuinka moni niistä oikeasti etenee kännipuhetta pitemmälle?) tai keikan aloittanut ”Kaikki miksaajat pitäisi ampua / varsinkin lavamiksaajat” -runoilua sisältänyt rallattelu.

Ihan koko Peitsamon keikkaa en katsonut, pienen keskustavisiitin vuoksi. Saavuin paikalle parahiksi katsomaan Delay Treesiä, joka ei suurempaa ryntäystä lavan edustalle onnistunut masinoimaan. Bändin toistaiseksi ainoasta levystä en kauheasti perustanut, mutta keikalla tuli joitakin levyltä tuttuja biisejä yllättävänkin paljon. ”Kas, tämäkin oli siellä” -henkisiä ”ahaa”-elämyksiä tarjonnut keikka jäi kuitenkin kakkoseksi Poutatorven bilemeiningille. Lavan edustalla oli tuon kokoonpanon aikana ihan eri meininki, ja toki musiikkikin antoi siihen syytä. Luulin shown olevan jo lopussa, kunnes lavalle pölähtivät pingviini ja lähinnä teekannun suojahuppua muistuttava intiaani. Tai trumpetisti ja kiipparistihan siellä sekoilivat ja tarjosivat kansalle viihdettä.

Kaiketi tässä välissä lähti sitten piipaa-auto valot välkkyen kohti kaupunkia. Arvatenkin juomiseen liittyviä ongelmia, eli oli juotu joko liian vähän tai liian paljon. Tässä vaiheessa päivää vesipisteellä piti ravatakin jo alvariinsa. Aurinkolasiensa takaa leveästi hymyilevä Kauko Röyhkä veti akustisena soolotuotantonsa helmiä ja mies säteili kuin alkuillan aurinko: tuotteliaimmat ja musiikillisesti merkittävimmät ajat ovat jo takana, mutta lämpöä riittää silti jaettavaksi eikä väsymisen merkkejä juuri näy. Sitä paitsi omasta mielestäni ”Mieluummin vanha kuin aikuinen” on yksi kovimmista levyistä mitä Suomessa on koskaan tehty. Nurtsillahan se keikka meni fiilistellessä ja ihmisten kanssa paskaa jauhaessa.

Wastedin setti oli kova, vaikkakaan ei peruskovaa kovempi. Hittejäkin tuli ja uudet biisit eivät juurikaan tuosta linjasta poikenneet. Onhan niissä vähän enemmän I Walk the Line -sävyjä, mutta ne sulautuivat osaksi vanhojen biisien virtaa. Tervehenkinen urheilijanuoriso oli tietenkin ihan pähkinöinä Wastedista, mutta jotain kahinaakin siellä toisella puolella lavanedustaa oli ollut. Homma oli käsitykseni mukaan (pidätän oikeuden olla väärässä) äitynyt sen verta tuimaksi että Jampalta paloi hermot; mies lähti biisien välissä lavalta, piipahti aidalla ja palasi hetken päästä takaisin soittimensa varteen. ”Ei punk-keikkaa ilman järjestyshäiriötä”, kuten Ville asian ilmaisi. Ja tietenkin se sininenkin piipaa-auto pöllähti alueen reunalle, mutta keskityin itse mieluummin lavan ja sen edustan tapahtumiin, kun Ville hylkäsi soittokaverinsa ja lähti laulattamaan hurmoshenkistä yleisöään aidalta käsin.

Mutta mitäpä voi tästä lopuksi sanoa? No, omalta osaltani aika leppoisasti, vaikka viihdyin suurimman osan ajasta taka-alalla istuskellen ja pällistellen. Mutta eipä siinä, se oli kyllä erittäin hyvä tapa viettää kesäviikonloppua. Tätä kirjoittaessa on vielä vasta heinäkuu, mutta kalenterissa on ensi vuoden Ämyllekin tilaa.

[flickrfeed photoset=72157627027451513]

”Sirsle vai kirkle?” – Circle Suistossa

Circle ei soita kovinkaan usein Porissa. Tällläkin kertaa Circlen kiertuekalenterista puuttui sen kotikaupunki, ei tosin kovinkaan yllättäen. Ihme kyllä Tampereellekaan ei oltu buukattu keikkaa, mutta Hämeenlinnaan kyllä. Onneksi olin Hämeenlinnassa piipahtamassa jo muutenkin, joten Circlen keikalle lähtemisestä ei muodostunut minkään valtakunnan ongelmaa. Kyseessähän on ensimmäinen kerta, kun herrat Lehtisalo, Rättö, Westerlund, Leppänen, Jääskeläinen ja Jääskeläinen (bändissä tosiaan soittaa kaksi Jääskeläistä) sekä miksaaja Tuomas Laurila olivat Hämeenlinnassa Circlenä. Sekään ei ole mikään ihme, sillä Hämeenlinnasta ovat puuttuneet sopivat puitteet vuosikausien ajan, Suistokin kun avasi ovensa vasta pari vuotta sitten.

Joidenkin paikalla olevien ihmisten puheista päätellen Circlen tuotanto ei ollut kaikille edes pintapuolisesti tuttua. Joku taas oli paikalla sen takia, että oli nähnyt bändin hassun promokuvan lehdessä. Eipä ihmekään, suunnilleen jokaiseen paikallislehteen kun oli painettu kuvia Circlestä poseeraamassa luonnon helmassa. Edes lipun melko korkea hinta (tusina rahaa) ei monia pelottanut, ja tuvassa olikin enemmän väkeä kuin melkein minään muuna iltana, joista olen tavannut kirjoitella. Uteliaita valui paikalle tasaisesti, jolloin portsarin luppoaika jäi melko vähäiseksi. Mutta lausutaanko yhtyeen nimi ”Sirsle” vai ”Kirkle”?

Ennen varsinaista keikkaa Mika Rättö soi allekirjoittaneelle aikaansa. Jutustelutuokio ei käsittänyt mitään syväluotaavaa, vaan lähinnä kuulumisia lähimenneisyydestä ja hieman tulevasta. Ennen Hämeenlinnaa yhtye oli soittanut kolme keikkaa; yhden Helsingissä, toisen Tampereella ja yhden lahden takana Virossa. Rätön mukaan keikkailu oli sillä haavaa sujunut hyvin.
– Into on kavereilla kova, niin sillä voimalla sitä mennään, Rättö summaa tuoreimmat kiertuekokemuksensa. Neljä keikkaa käsittänyt minikiertue sai mielenkiintoisen käänteen, kun bändi piipahti ensimmäistä kertaa Virossa.
– Rätön ja Lehtisalon kanssa ollaan oltu samassa paikassa (Von Krahl-teatteri, Tallinna) aiemminkin, muistelee Rättö, jolle Tallinna ei ole kovinkaan vieras paikka, kuten ei monelle muullekaan suomalaiselle.

Viroa pitemmälle bändi suuntaa Hollannin Tillburgin Roadburn-festivaaleille, joissa Circle kävi konsertoimassa jo vuonna 2007. Porilaisten liiga on menossa Roadburniin intoa hehkuen, mutta pari yllätystä reppuunsa varaten.
– Sinne mennään taistelumielin ja nyrkit pystyssä, mutta pitää vielä käydä treenikämpällä piipahtamassa, kuvailee Rättö Circlen yleisiä tuntemuksia tulevasta koitoksesta. Roadburnissa on tosiaan jotain erikoislaatuista luvassa, mutta mitä? Se jääköön tässä nyt paljastamatta. Ja Pori-mafian kautta on tulossa montakin levyä ulos vielä kuluvan vuoden aikana.

Circle oli jälleen verhonnut itsensä spandexiin ja niitteihin, mutta Rätöltä puuttui se komea kapteeninhattu. Ehdin kiintyä kyseiseen päähineeseen niiden kahden Circlen ja niiden kahden Röyhkä, Rättö ja Lehtisalo -keikkojen aikana, joten sitä hattua muistellessa melkein herahti kyynel silmäkulmaan. Onneksi ukko teki sentään kuntopiirinsä, ja lavalla nähtiin myös ihmispyramidi. Sitä ja joitakin poseerauksia lukuun ottamatta ei lavalla nähty sen enempää teatteria. Kenties Suiston melko pieni lava asetti sirkushuveille omat rajansa? Kuusihenkiselle lavakokoonpanolle tuli jo ilman ylimääräisiä pelleilyjäkään melko ahdasta.

Itse setti tuntui painottuvan enimmäkseen rokkaavaan, punkahtavaan ja hevahtavaan antiin, huuruisen jamittelun jäädessä yllättävän vähäiseksi. Monen muunkin bändin kohdalla on havaittu samaa, mutta Circlen keikalle eräs ilmiö on erityisen räikeä: melodiat ovat tuttuja, mutta kappaleiden nimet eivät vaan tule mieleen. Tosin Circlen kohdalla kappaleiden nimillä ei taida olla mitään väliäkään. Olin huomaavinani joitakin ”Rautatieltä” tuttuja juttuja, mutta olen ehtinyt kuunnella kyseisen albumin vasta kahdesti. Jos bändi soitti jotain tulevalta ”Infektio”-lätyltään, niin ohi meni että heilahti.

Circle soitti yllättävän ”helpon” setin, vaikka humoristista ja yksinkertaista musiikkia odottaneet saivat kokea elämänsä järkytyksen. Keikan suurin yllätys taisi olla itselleni se, ettei bändi lopettanut keikkaansa eeppiseen Suddenlyyn, vaan sen jälkeen tuli vielä pari biisiä. Encorea ei tosiaan tullut, mutta enpä sitä Circleltä kyllä odottanutkaan. Alusta loppuun selkeästi etenevä setti oli sellaisenaan hyvä kokonaisuus, joka olisi vain kärsinyt encoresta. Yleisesti ottaen keikka oli hyvä. Bändi oli liekeissä, biisit toimivat ja hauskaa oli sekä lavalla että sen ulkopuolella. Kyseessä ei ollut paras näkemäni Circle-keikka, mutta kuitenkin hyvä sellainen.

Kuvasettiä

Valheen himoa Hämeessä – Lighthouse Project Suistossa

Lähdin lokakuisena torstaina suunnistamaan kohti Suisto-klubia hieman ennen kello kymmentä illala. Kävelin kaikessa rauhassa ja kiireettömästi, sillä en uskonut keikkajulisteessa mainitun ajankohdan pitävän tälläkään kertaa paikkaansa. Saavun sisälle, kun kello näytti lukemaa ”22:15”. Suureksi yllätyksekseni Left Cold meuhkasi jo lavalla, ja oli ilmeisesti riehunut siellä jo parin biisin ajan.

Left Coldin olin nähnyt aiemmin, keväällä jos tarkkoja ollaan. Tuolloin bändi oli samassa paikassa lämppäämäss Delta Force 2:n ja Riistettyjen keikkoja, ja bändin kokemattomuuden pystyi näkemään. Silloin kyseessä oli bändin toinen keikka, joten ymmärrettäväähän moinen oli. Nyt on keikkoja kuitenkin enemmän takana, ja sen kyllä huomasi. Bändistä ei ole vielä puolessa vuodessa tullut tanssilavojen kehäkettua, mutta suunta on oikea. Sitä paitsi Left Coldin uusi kasetti on varsin tiukkaa vääntöä, ollen huomattavasti tiukempaa räiskimistä kuin bändin hieman haparoiva ensidemo.

Aikaa oli kulunut suunnilleen kaksikymmentä minuuttia, kun Left Cold poistui areenalta. Siihen väliin tuli se pakollinen tupangi/mallaspirtelö/roudaustauko, joka ei sekään tuntunut kestävän kovin pitkään. Juuri kun sain iskettyä ahterini penkkiin, niin ”Atonement”-albuminsa vastikään julkaissut Lighthouse Project laittaa styrkkarit päälle.

Lighthouse Projectin edellisestä näkemisestä ei ole kulunut kuin vain neljännesvuosi, mutta Töminän keikka ei vakuuttanut samalla tavalla kuin tämä. Johtunee varmaan juurikin tuosta ”Atonement”:sta, joka onkin todella hyvin kasattu plätty. ”Atonementin” biisien lisäksi ohjelmistoon kuului oletetusti uusien ässäbiisien lisäksi hieman vanhempia paloja, mutta myös Musta Paraati -laina Peilitalossa. Jos arvon lukija pohtii, mennäkö Lighthouse Projectin keikalle omassa kaupungissaan vai murjottaako kotona yhtyeen levyä fiilistellen, niin suosittelen ensimmäistä vaihtoehtoa. Hyvien biisien kuulemisen lisäksi saa nähdä, kuinka Toni ja kumppanit irvistelevät ja kärisevät.

Lighthouse Projectin keikan loppumisen jälkeen lähdin kohti majapaikkaani. Kun ovi naksahti lukkoon, oli kello vasta 23:45. Eli sitä selvittiin kahden hösselibändin keikasta noin kahdessa tunnissa, johon sisältyi myös siirtymiset majapaikan ja keikkapaikan välillä. Näin ne hommat pitää arkena hoitaa!

[flickrfeed photoset=72157625273135056 username=piparnakkeli]

Rytmihäiriö, Abnormi ja Dead Samaritan Suistossa

”Kesä on ohi”, jouduin toteamaan kävellessäni pitkin Hämeenlinnan sateisia katuja suunnistaessani kohti Suistoa. Viimeksi Rytmihäiriön saapuessa kaupunkiin satoi lunta, nyt satoi vettä. Mietinkin lätäköitä väistellessäni, että koskahan sataa Gambinaa, siis muuallakin kuin sisätiloissa joissa Rytmihäiriö soittaa? Ainakin yritys on kova brenkusta irtipääsemiseksi. Mutta pyrkiikö Rytmihäiriö irti brenkusta, päättyneestä festarikaudesta vai molemmista?

Aivan ensiksi pääsin haastattelemaan Rytmihäiriötä, kyseisen juttutuokion satoa saa sitten lukea näiltä sivuilta myöhemmin. Iltaman aloittajabändiksi oli buukattu osittain paikallinen melodeath-yhtye Dead Samaritan. Näin viimeksi bändin viisi vuotta sitten, ennen välissä ollutta parin vuoden taukoa, jolloin sillä oli vielä erilainen kokoonpano. Huomasin vokalistin sukupuolen vaihtuneen jälleen, sillä bändin keulilla oli taas mies. Kyseessä taisi tosin olla vain tuurauskeikka, sillä bändin varsinainen vokalisti Valendis Suomalainen on viimeisillään ns. siunatussa tilassa. Tämä vokalistintonttia hoitanut herra näyttää ja kuulostaa samalta kuin lukuisat muutkin melodödöbändien keulakuvat, mutta yhtyeen biisit olivat rosoisempia. Mielestäni Dead Samaritan onkin hieman keskinkertaista melodeathia parempaa, mutta tuntui soittavan nyt väärässä paikassa väärään aikaan.

Abnormilta olen kuullut aiemmin vain ”Avunhuuto”-seiskatuumaisen, mutta kohtalaisen hyväksi lavabändiksi olen sen todennut. Abnormi veti paremmin ja intensiivisemmin kuin Puntalassa vuosi sitten ja varsinkin Patu, tuo Abnormin maanmainio keulakuva, oli liekeissä. Mummollani oli Patu-niminen tiibetinspanieli, ja koiramaisen sadistisesti Abnormi-Patukin räksytti. Mutta jos Patu olisi koirarotu, niin tiibetinspanieli se ei ainakaan olisi. Livetilanteessa bändi on iskenyt minuun paremmin kuin kotona levyltä kuunnellessa, ja tämä keikka näytti taas miksi. Lavan edustalla oli liikehdintääkin, mutta se tuntui olevan vasta lämmittelyä Rytmihäiriötä varten? Abnormi olisi voinut soittaa muovipussipäisen Rytmihäiriön suohon joidenkin illan pääesiintyjien aiempien esiintymisten perusteella, mutta ihan niin ei nyt käynyt.

Tälläkin keikalla useampi kuin Kaksi oli kännissä, mutta siinähän ei ole mitään ihmeellistä Rytmihäiriön ollessa kysymyksessä. Olen nähnyt bändin jo kolmesti – toista kertaa Suisto-klubilla – ja tämä oli ensimmäinen kerta kun Gambina-pottu loisti poissaolollaan, eikä Gambina-sadetta siis tullut. Tuota jumalatonta nektaria ei siis saanut kuin baarin puolelta, mutta olikohan kyseessä vain jano vai silkka verenhimo mikä yllytti Rytmihäiriön raakaan ja tolkuttomaan veritekoon? Palloviinan puute korvattiin sitten muilla keinoilla, ja esimerkiksi setti oli Ilosaarirockin festarikeikkaa reippaasti monipuolisempi. Joukossa oli jopa muutama vanhempikin ralli, kuten Kampurajalka 2002. Tehty mikä tehty on puolestaan soitettu viimeksi vuonna 2006, koska bändissä ei kuulemma ole ollut taitoa sen soittamiseen liveoloissa riittävän hyvin, myös Perjantaina juostiin –klassikko soitettiin encorena. Mutta hemmetin hyvin nuo uudetkin biisit toimivat, nyt ne tuntuivat toimivan jopa paremmin kuin Ilosaarirockissa. Ehkä niiden soittamiseen on tullut nyt enemmän varmuutta ja rutiinia festarikeikkoihin verrattuna? Saattaapi olla, että tuo oli parhain tähän mennessä näkemistäni Rytmihäiriö-keikoista, mutta hemmetin nopeasti se vaan tuntui menevän ohi, kuten kaikki hyvä yleensä meneekin.