Avainsana-arkisto: Green Day

Pistääkö uusi jättitapahtuma päiviltä perinteiset kesäfestarit?

Aggressiivisesti kesämarkkinoille viime vuosien isoilla ulkoilmakonserteilla rynnistänyt Live Nation pistää nyt isompaa vaihdetta silmää, kun se tuo samaan tapahtumaan jo yksinään Kyläsaareen kymmeniä tuhansia houkutelleen Green Dayn ja useammankin kotimaisen festarin ehdottomana vetonaulana nähdyn Rammsteinin. Kun joukkoon lisätään uusia albumeja kevääksi työstävät 30 Seconds To Mars ja Queens Of The Stone Age sekä Slipknotin keulahahmon Corey Taylorin luotsaama Stone Sour, ei tällainen line-uppi voi olla vaikuttamatta samana viikonloppuna järjestettävään Tuska Open Airin tai seuraavana (?) pidettävään Ruisrockiin. Kun Rock The Beachin tähtäimessä on rock- ja metallibändien lisäksi myös elektronisen musiikin parhaimmisto, on myös Flow’n apajat selvästi kiikarissa.

Saa nähdä lähteekö muut festivaalit kilpajuoksuun isoista nimistä, vai siirtyykö näiden fokus entistä pienempiä kohderyhmiä palvelevaan ohjelmatarjontaan, kuten esimerkiksi Ilosaarirock on jo useamman vuoden tehnyt. Oli miten vain, tapahtumien lippuhinnoissa kova kilpailu ei ainakaan toistaiseksi näy, kun esim. Rock The Beachin 3 päivän lipusta saa pullittaa 150 euroa. Muistaakseni kolmen päivän lippu Messilän Juhannukseen vuonna 1996 maksoin saman markoissa, ja siellä oli sentään Leningrad Cowboys!

Green Day ja kappale kauneinta Suomea

Billie Joe Armstrongin kehut kauniista Helsingistä tuntuivat melko ironisilta, kun muisteli hetkeä aiemmin tehtyä patikkaretkeä Kalasataman metroaseman liepeiltä tapahtumapaikalle Kyläsaareen; 90-lukulaisia teollisuuskiinteistöjä, leveitä ajoväyliä, asfalttia, hehtaarikaupalla joutomaata, Sataman pihalla mätäneviä kerjäläisten autonromuja… No showmies on showmies, vaikka kaatopaikalla soittais.

Koska saavuin keikalle kunnon keskiluokkalaisen tavoin omalla autolla, ehtiessäni festarialueen kuuloetäisyydelle The Hives aloiteli encoreaan. No onhan tuo jo niin nähty, ehkä, joskus… Seuraavana hiljalleen tapahtuma-alueelle valuvaa yleisöä lämmitteli Joan Jett & The Blackhearts, jonka repertuaariin kuuluu yleisestä harhaluulosta huolimatta muitakin hittejä kuin I Love Rock ’n’ Roll, joista Bad Reputation polkaisi keikan mukavasti käyntiin. Vähän reippaamman biisin jälkeen jäätiinkin sitten jumittamaan unettavaan renkutukseen, ja loppujen lopuksi keikka osoittautui suhteellisen puuduttavaksi. Tiedä sitten oliko jotain tekoa sillä, että jouduin koko setin ajan notkumaan portin ulkopuolella pressilippua odotellessa.

Puolentoista tunnin kärvistelyn jälkeen päästiin sitten itse alueelle, joka ainakin tässä vaiheessa tuntui yliampuvan suurelta, sillä kojujen ja yleisömassan väliin jäi melkoinen kaistale tyhjää. Tiedä sitten oliko alueen koko mitoitettu budjetoidun yleisömäärän mukaan, jos oli, tavoitteesta jäätiin roimasti.

Teinien suureksi iloksi puoli ysin maissa lavalle saapui toikkaroimaan humalainen roudari jänisasu päällään, ilmeisesti jonkinlaista tunnelmannostattajan roolia yrittäen. Kukkahattutädit varmasti repivät pelihousujansa, kun lavan edustalle pakkautuneille lapsosille näytettiin huonoa esimerkkiä. Oliko sitten epätoivoinen yritys pitää yllä jonkinlaista kapinaa, vai muuten vain helvetin tylsä juttu, pian jänö saatiin pois lavalta, ja illan pääpellet lauteille.

Kuusihenkiseksi livekokoonpanoksi kasvanut Maailman Suurin Punk-Yhtye pisti maan tärisemään Song Of The Century -intron jälkeen veivatulla uuden lätyn avauskaksikolla 21st Century Breakdown/Know Your Enemy. Hetken jo kuvittelin tasapainoelimissäni olevan jotain hämärää, kunnes tajusin huteralta tuntuvan maaperän johtuvan paikoillaan pomppivasta yleisömassasta. Kahta uusinta lättyjä käytiinkin sitten läpi yhteensä 9 kipaleen verran, mutta tunnin jälkeen naftaliinista kaivettu legendaarinen turkoosi Telecasteri antoi odottaa vanhempaa materiaalia. Hitchin’ A Riden jälkeen kuultiinkin Welcome To Paradise ja When I Come Around, jotka toivat aivan uutta puhtia tylsäksi käyneeseen show’hun. Parempaa oli kuitenki vielä luvassa, kun heti kohta perään kuultiin Dookie-materiaalia kolmen kipaleen verran lisää, kirkkaimpana hetkenä tietenkin Basket Case, jota olen kyllä odottanut – joskin viime vuosina vähän hiipuneella innolla – todistavani livenä jo pienen ihmisiän, itse kun en bändin edelliselle Helsingin visiitille 15 vuotta sitten uskaltanut lähteä.

Basket Casen jälkeen oikeastaan kaikki olellinen oli nähty, vaan eipä ollut konsertti vielä lähelläkään loppua. Loppua kohden hauskuutus ja show-meininki ottivat yhä enemmän vallan. Parhaimmillaan se oli King For A Dayn tarjoamia yllättäviä käänteitä (jotka pitivät sisällään mukaelman Shout-kappaleesta, Billie Joen rummuissa Tre Coolin hoitaessa laulua yms), pahimmillaan taas unettavaa yleisön huudatusta. Itselle olisi kyllä vähempikin hilluminen riittänyt, mutta toki on ymmärrettävää, että 59 eurolla pitää saada kaupan päälle vähän sirkushuvejakin. Ilotulitteet, 35 euron hintaisen bändipaidat ja eturivin muutamaa tuhatta innokasta teiniä lukuunottamatta keski-iältään lähempänä neljää- kuin kahtakymmentä ollut virkamiesyleisö ei ainakaan nostanut muovista tunnelmaa.

2,5 tuntiin mahtui ehkä vähän turhia biisejä ja aivan liikaa välihimmailuja yleisön huudatuksineen, mutta täytyy myöntää, että bändi osasi hommansa, ja show oli pääosin suhteellisen viihdyttävä. Keski-ikäistä ja keskiluokkaistahan (yleisöstä bongattu mm. Pekka Pouta ja SPL:n turvallisuuspäällikkö Julle Karjalainen) Green Day tätä nykyä on, ja vaikkei keikasta sen enempää jäisi mieleen kuin Radio Novan iltapäivästä, niin ainakin Dookie lähti muutamalle uusintakierroksele useiden vuosien tauon jälkeen.

Green Day – 21st Century Breakdown

Antti Tuisku ”teki paluun” kesällä uuden singlen muodossa (albumi luvassa myöhemmin syksyllä). Tähtösen edellisestä julkaisusta on kaksi vuotta aikaa. Green Dayn ”American Idiot” ilmestyi lokakuussa 2003, lähes kuusi vuotta sitten, mutta mistään comebackista ei uuden ”21st Century Breakdown” -levyn yhteydessä ole kuitenkaan puhetta. ”American Idiot” on yhä ajankohtainen, kuin myös bändin aikaisempikin tuotanto; oikeasti merkittävä musiikki ei parissa vuodessa vanhene.

Niin, joku voisi toki väittää ettei Green Day ole kovin merkittävää musiikkia, ainakin jos ”vanhoilta” faneilta kysytään. ”21st Cetury Breakdown” on kuitenkin täydellinen American Rock –levy, jonka vaikutukset kaikuvat paikallisilla musiikkimarkkinoilla vielä vuosikausia. ”American Idiotilla” lanseerattua rock-ooppera -ideaa on kuultu sittemmin enemmän ja vähemmän menestyksekkäästi kopioidun, mutta nyt voimakas ja itsevarma ”21st Cetury Breakdown” syventää tuota konseptia niin, että ”American Idiot” kuulostaa lähinnä lämmittelyltä.

Eeppinen albumi on jaettu kolmeen osaan, ”Heroes and Cons”, ”Charlatans and Saints” ja ”Horseshoes ja Handgrenades”, jotka kertovat Christianin ja Glorian seikkailusta Bushin jälkeisen Amerikan raunioissa. Mukana ei kuitenkaan ole edelliseltä levyltä tuttuja yhdeksänminuuttisia eepoksia, vaan kolmikko terävöittää sanomansa napakoihin punk-rykäyksiin. Ihan kuutta radiohittiä levyltä ei löydy, mutta kokonaisuus pysyy mielenkiintoisena, ehkä juuri lyhyempien biisiensä ansiosta; hyviä ideoita ei ole tarvinnut kuluttaa loppuun biisejä venytellessä.

”21st Century Breakdown” on mainio levy, kunnianhimoinen, eeppinen ja koukuttava, mutta kaikesta huolimatta tunneside levyn päähenkilöihin jää saavuttamatta, eikä oikeaa ihastusta (tai vihastusta) pääse syntymään. Yhdentekevä on varmasti vihoviimeinen tunne, minkä Green Day toivoi levynsä synnyttävän, mutta ikävä kyllä se aika ajoin hiipii alitajuntaan.

Green Day – American Idiot

Green Dayn viimevuotiset liikkeet musiikkimarkkinoilla ovat enemmän tai vähemmän hämärän peitossa. Mutta nyt monen kaltaisensa punkkibändin tavoin kolmikko terästäytyi yhteisen edun nimissä. Jos ei George Bushista muuta hyötyä ole ollut, ainakin se on saanut niin pienet kuin suuretkin punkkibändit pistämään kaikkensa peliin, myös musiikillisesti. Minkälainen taantuma olisikaan seuraavan neljän vuoden aikan koittanut jos tämä herra olisi syösty vallasta?

Levy alkaa kovasti radiossakin soineella nimikkobiisillä, joka edustaa sitä tuttua Green Dayta, tuoden mieleen Dookien kulta-ajat. Railakkaammaan biisin jälkeen siirrytäänkin loppulevyn ajaksi astetta melankolisempiin tunnelmiin, varsinaisen rock-oopperan pariin.

Lukuunottamatta American Idiotia ja teoksen päättävää Whatsernamea, American Idiot kertoo Jimmyn tarinaa. Jimmy kasvattaa lähiössä identiteettiään (viidestä eri osasta koostuva yhdeksänminuuttinen eepos Jesus Of Suburbia), saa rukkaset (Boulevard Of Broken Dreams) ja päätyy huumeorjaksi (Give Me Novacaine). Jimmy kokee ison menetyksen (Wake Me Up When September Ends) ja tulee lopulta tiensä päässä pohtineeksi mikä hänestä on näiden kokemusten jälkeen tullut (toinen yhdeksän minuutin eepos Homecoming). Ei voi kun arvailla missä yhteydessä levyn tarina on Billie Joe Armstrongin kokemuksiin bändin yli kymmenvuotisen uran aikana.

Vaikka jokainen biisi on nimetty erikseen, voisivat ne yhtä hyvin olla yksi suuri eepos, sillä ne sulautuvat yhteen paitsi teemallisesti myös fyysisesti, kuten Are We The Waiting/St. Jimmy –pariskunta. Suurin ongelma levyllä – jos sen sellaisena tahtoo nähdä – onkin sen yhtenäisyys. Sitä ei voi nauttia pieninä palasina, vaan kokonaisena teoksena. Levyn suuruus ilmenee vasta tämän kokonaisuuden hahmotuttua.

Täyteläiseen soundiin on päästy ilman mautonta suurtuotantoa, joka näitä ison rahan punk-projekteja välillä tuntuu vaivaavan. American Idiot on bändin uraa nuoresta koltiaisesta asti seuranneen näkövinkkelistä parasta Green Dayta koskaan, vaikken tällaista pohdiskelempaa sävyä olisi Basket Casen aikoihin osannutkaan arvostaa. Jimmyn tarina johdattelee levyn jouhevasti alusta loppuun, ja aluksi suuruuden hullulta kuullostava punk-ooppera on kokonaisuutena aivan huippuluokkaa.