Avainsana-arkisto: God Forbid

God Forbid – IV: Constitution of Treason

Metalcorea, metalcorea! osa 1

Arvostelupinoni välistä löytyi taas tukku modernia metallia, jota myöskin trendikkäästi nimellä metalcore kutsutaan. Termi sinänsä on huono, koska metalcore ei ole sana, ainakaan siinä mielessä kuten esimerkiksi hardcore on. Metalli ja core -liite yhteen naitettuna kuitenkin kuvailee monia tämän päivän hardcore/metalli akteja kohtuullisen hyvin. Loppupeleissä metalli on kuitenkin metallia ja hardcore hardcorea. Tässä vaiheessa ehkä päästäänkin jo itse asiaan, nimittäin Amerikassa suurtakin suosiota nauttivaan metalli aktiin nimeltä God Forbid. Bändi on varmasti monille tuttu ja ovatpahan pojat meillä täälläkin käyneet pyörähtämässä.

Ensimmäistä kertaa paneuduin God Forbid orkesteriin suurella mielenkiinnolla, kun uusi albumi ”IV: Constitution Of Treason” ilmestyi. Yhtyeen aikaisempi tuotanto ei itseäni hirveästi säväyttänyt, mutta ajattelin antaa bändille vielä tilaisuuden, joten tartuin levyyn ja löin sen soittimeen. Promokopiot, jotka on jaettu 99 osaan, ovat aina ihania, mutta onneksi ei tämä sivuseikka kuuntelukokemusta haitannut. Neljännellä levyllään God Forbid on löytänyt kaavansa täydellisesti, sillä edellisellä, jo paljonkin hehkutetulla Gone Forever -levyllä alkoi näkyä vahvaa linjaa. Kyse on siis vahvasti metallista jota on lujitettu hardcorella hienoisesti ja bändi kuulostaakin paljon muun muassa Killswitch Engagen ja Shadows Fallin hengenheimolaiselta.

Tämä modernin metallin eepos on jaettu kolmeen osaan, ja ”Article I. Twilight Of Civilization” -nimikkeen alla lähdetään matkaan. Ensimmäinen raita on The End Of The World, joka tippuu heti kevyesti kuusiminuuttisena, mutta soljuu läpi kuin perus kolmen minuutin veto. Ensitahdeista asti on selvää mikä on homman nimi ja bändin lead vokaaleista vastaava Byron Davis on vakuuttava huutaja ja laulaja. Ensimmäisen artiklan kaksi muutakin kappaletta, Chains Of Humanity ja Into The Wasteland ovat parasta God Forbidia mitä olen ikinä kuullut.
Kun sivilisaation alku on koettu, siirrytään ”Article II. In The Darkest Hour, There Was One” -nimen taakse neljän kappaleen seuraan. Näilläkin tarjoillaan yllätys yllätys helvetin tiukkaa soittoa ja nykymetallia, jota kyllä kelpaa kuunnella. The Lonely Dead aloittaa pimeyden tunnit tehokkaasti, ja vaikka biisit ovat lähes poikkeuksetta viiden minuutin paremmalla puolella läpi levyn, on kappaleet sävelletty niin vaihteleviksi, että puutumista ei ole havaittavissa. Viimeinen osio ”Article III. Devolution” sisältää levyn kolme viimeistä biisiä täyttäen kymmenen raidan rajan. Levyn nimikkobiisi Constitution Of Treason on aivan helvetin hyvä sisältäen runttaavia riffejä, joiden takana Byron ärjyy minkä kerkeää.

Levyn loppuessa on mielessä vain yksi ajatus, että olipa siinä hyvää metallia. God Forbid on todellakin tehnyt parhaan levynsä, vaikka tulevaisuus toisaalta voi tuoda jotain vieläkin parempaa. Vaikka tätä on kuultu jo tuhansia kertoja aikaisemmin, on kuitenkin otettava huomioon että, sillä on vissi ero miten homma hoidetaan. God Forbid tekee metallinsa tyylillä, väkevällä soitto- ja sävellystaidolla, ja kun vielä lyödään päälle jämäkkä tuotanto, on kasassa yksi vuoden parhaita ulkomaisia metallikiekkoja. Hoidahan tämä hyllyysi jos Killswitchit, Unearthit ynnä muut tippuvat, saat rahoillesi nimittäin vastinetta.

Eri esittäjiä – Eye for an Eye

Alaotsakkeella ”The new breed of hardcore & metal” kulkeva DVD on juuri mitä lupaakin, tosin pidemmän aikaa alaa seuranneelle bändit eivät ole ”uutta” samassa mielessä kun ne ovat esimerkiksi Amerikan Billboardin kuluttajille. Uutta on kuitenkin videoiden runsas määrä ja niiden korkea laatu – kaukana on ajat jolloin videomaakarit kuvasivat keikat vhs-kameralla ja kopioivat niitä kysynnän mukaan halukkaille tyhjän kassun hinnalla.

Vanhemmat jäärät lienevät heti osoittelemassa, että miten ”hardcore” tähän uuden ajan metalliin liittyy. Liittyi tai ei, turha on valittaa kun kokkoon on jo kustu. Ja onhan mukana Comeback Kid!

Melodinen hevi on tässä kaikkein vahvimmassa osassa. Killswitch Engage, Unearth ja Caliban ovat kaikille tuttuja nimiä, jotka hyvien biisien lisäksi tarjoavat myös näyttävät videot. Pätkiä on yhteensä 26, jotka lähes kaikki ovat siedettävissä. Ainoastaan meikattu (vaikkei tosin ole ainoa levyn bändeistä…) Eighteen Visions, joka soittaa kaiken lisäksi paskaa musaa, pistää harmittamaan. Sikälikin ikävää, kun skippinappulaa painaessa levy hypähtää seuraavan piisin jälkeen takaisin alkuvalikkoon, ja koko ruljanssin joutuu aloittamaan alusta, ellei sitten joka piisin jälkeen halua valita seuraavaa raitaa manuaalisesti komiasti suunnitellusta valikosta. Pieni mutta varsin ikävä bugi, kuten pikkuötökät yleensä…

Vielä muutamia poimintoja tasokkaasta joukosta. Aiemmin sietämätön Underoath kolahti (jopa siinä määrin että meni levy hankintaan), God Forbid jäi mieleen kunnon ysäri-videolla (tuli Beavis & Butthead mieleen) sekä Glass Casket ja Haste mielenkiintoisina uusina niminä. Eihän tätä katsomalla jaksa katsoa, mutta kelpo taustanauha nöräilylle, kun ei sitä telkkaria kuitenkaan ehdi kattoa.

Machine Head, God Forbid ja Caliban Tavastialla

Lahtelaisia kun ei tuo hevimusiikki tunnu kiinnostavan, jouduin issekseni lähtemään katsastamaan Machine Headia. Tai oikeastaan Calibania, myös vähän God Forbidia mutta hyvin vähän Machine Headia. Onneksi paikanpäällä oli luvassa hyvää seuraa… Junamatkalla oli keikkamatkoille harvinaislaatuista laatuaikaa itselle, hyvää aikaa rauhoittua ja punoa kysymyksiä Caliban-kitaristi Marcin pään menoksi.

Vaikka hengausaikaa haastattelun jälkeen oli useita tunteja, siinä puoli kympin maissa veivanneen Calibanin keikan alku onnistuttiin missaamaan, about puolen piisin verran. Sali oli lähes autio, ja meininki sitämyöten laimea. Bändi esiintyi kuitenkin vakuuttavasti, soitto kulki, ja myös puhtaat laulut toimivat. Uutta ”Opposite From Within” -levyä käytiin vahvasti läpi, lisäksi Shadow Heartsilta mätkäistiin ainakin hitit ”Vicious Circle” ja ”The Seventh Soul”. Kyllä olisi kiva nähdä bändi vaihteeksi esiintymässä tiiviimmän tunnelman siivittämänä.

Kolmikosta toisena veivasi amerikkalainen God Forbid. Musiikki oli tietysti täysin outoa, mutta mukavasti tuntuivat pojat mäiskivan melodista metalliaan. Puhtaat eivät toimineet aivan yhtä jouhevasti kuin Calibanilla, mutta ei toisaalta olleet mistään poiskaan, toisin sanoen biisit toimivat erittäin hyvin kliineineen päivineen. Keikan jälkeen on tullut hamuttua bändin tuotantoa, joten tapaaminen oli sikäli hedelmällinen. Ensi kerralla lähtee sitten vielä paremmin!

Pientä toivetta oli, että Machine Headista saisi jotain irti. Mehut oli kuitenkin pitkän päivän jälkeen poissa, eikä edes Davidian innostanut. Old ja Ten Ton Hammer olivat keikan muita kiintopisteitä, mutta jotain keikan mielenkiinnosta kuitenkin kertoo encorena vedetty Sepultura/Pantera potpuri, joka kohosi huomionarvoisimmaksi vedoksi. Eipä taida olla meikän juttu enää, vaikka loppua kohden täyttynyt sali tuntuikin nauttivan sielunsa kyllyydestä. Uusintakierroksen jälkeen tiiviistä yleisömassasta purkautui hikisen oloisia pojuja.